Kalastaja Ja Henki

Kalastaja ja henki.

Olipa kerran vanha kalastaja, jolla oli vaimo ja kolme lasta. Hän oli hyvin köyhä, mutta hän koetti kalastuksella elättää perhettään niin hyvin kuin taisi. Joka päivä hän laski verkkonsa neljästi mereen, mutta saalis oli enimmäkseen hyvin huonoa.

Eräänä päivänä hän läksi taaskin keskipäivän aikana merenrantaan ja laski verkkonsa veteen. Hän odotti kunnes se oli laskeutunut pohjaan, ja kun hän alkoi vetää sitä jälleen ylös, tunsi hän, että se oli kovin raskas. Hän veti sitä kaikin voimin ja iloitsi jo mielessänsä, että vihdoinkin onni oli häntä suosinut ja verkkoon tarttunut oikein kosolta kaloja. Mutta kylläpä hän ällistyi, kun verkossa ei ollut ainoatakaan kalaa, vaan sen sijaan vanhan aasin raato, joka oli repinyt verkon monesta kohti rikki.

Pahoilla mielin kalastaja irrotti aasin verkosta, korjasi rikkinäiset kohdat ja laski sen uudestaan mereen rukoillen Jumalalta nyt parempaa kalaonnea.

Tuskin verkko tälläkään kertaa oli painunut veteen, niin kalastaja alkoi vetää sitä ylös, ja se tuntui vieläkin raskaammalta kuin edellisellä kerralla. Kalastaja luuli taaskin saavansa koko kantamuksen kaloja, mutta pahastipa hän jälleen pettyi, kun verkkoon olikin tarttunut vain kiviä ja liejua.

Hän puhdisti verkon ja huokasi istuessaan meren rannalla:

— Jumalalla ei suinkaan ole aikaa ajatella minua, koska hän niin kokonaan on hyljännyt minut!

Sitten hän heitti verkkonsa jälleen mereen ja rukoillen Jumalalta parempaa kalaonnea hän katseli, miten se hiljalleen vaipui syvyyteen.

Tälläkin kertaa verkko tuntui heti hyvin raskaalta, mutta kun hän veti sen ylös, niin ei siinä ollutkaan muuta kuin lasinsiruja. Ja alakuloisena hän alkoi taas puhdistaa verkkoansa.

Kolme kertaa hän oli jo turhaan heittänyt verkkonsa veteen, mutta hän päätti vielä kerran koettaa. Eiköhän Jumala häntä vihdoin armahtaisi ja antaisi hänelle edes hiukan saalista. Eihän hän voinut sallia, että hänen vaimonsa ja lapsensa kuolisivat nälkään.

Hän heitti siis vielä viimeisen kerran verkon veteen, ja hetken kuluttua se tuntui jälleen raskaalta. Kun hän sai verkon ylös, niin hän huomasi, ettei siinä tälläkään kertaa ollut kaloja, mutta sen sijaan raskas vaskipullo, joka sisälsi jotakin nestettä. Pullo oli tarkasti suljettu sinetillä. Kalastaja oli mielissään tästäkin saaliista, sillä saisihan hän sillä hiukan rahaa, kun hän sen möisi markkinoilla.

Kalastaja irroitti pullon verkosta ja koetti avata sitä. Kun hän vihdoin sai sen auki, yritti hän kaataa siitä nestettä käteensä, mutta vaikka hän olisi kallistellut pulloa kuinka paljon tahansa, niin eipä siitä sittenkään lähtenyt mitään. Ihmeekseen hän huomasi vain, että paksu savu alkoi nousta pullosta ja kohota aina ylös taivaaseen asti. Ja kun pullo vihdoin oli tyhjä, niin koko seutu oli paksun savun peitossa.

Vähitellen savu alkoi vetäytyä kokoon ja muodostua pilviksi, ja äkkiä kalastaja ihmeekseen näki edessään hirveän jättiläisen, jonka pää ylettyi pilviin asti, mutta jalat koskettelivat maata. Pää oli niin suuri kuin kirkon kupu, kädet ikäänkuin heinähankoja, suu kuin kallioluola, hampaat kuin kivilohkareita ja silmät kuin kaksi suunnatonta lamppua.

Pää oli suuri kuin kirkonkupu.

Kalastaja vapisi pelosta nähdessään tuon hirviön, ja hampaat kalisivat hänen suussaan. Ja vieläkin enemmän hän kauhistui, kun hirviö huusi ukkosäänellään:

Kalastaja vapisi peloissaan nähdessään tuon hirviön.

— Jumala on yksi ja Salomon on hänen profeettansa! Anna minulle anteeksi, Salomon, mitä sinua vastaan olen rikkonut! En enää koskaan vastusta sinun tahtoasi.

Kun kalastaja tämän kuuli, rohkaisi hän mielensä. Tokkopa tuo hirviö olikaan niin pelottava, koska hän puhui noin nöyrästi.

— Puhutko sinä profeetta Salomonista? kysyi kalastaja hengeltä. Hänhän on maannut haudassaan jo tuhatkahdeksansataa vuotta. Mikä on sinulle tapahtunut? Miksi sinä olit sulkeutunut pulloon?

Henki katseli kalastajaa halveksien ja huudahti kovalla äänellä:

— Kurja raukka, kuinka sinä uskallat puhutella minua? Tiedä, että minä olen voimakkain kaikista hengistä! Sinä olet kuoleman oma!

Kalastaja pelästyi pahanpäiväisesti, mutta sanoi äkisti:

— Miksikä minun pitäisi kuolla? Minähän pelastin sinut juuri äsken pullosta.

— Sinun täytyy kuolla, sanoi henki taaskin ukkosäänellänsä. En voi muuta armoa sinulle suoda, kuin sallia sinun valita tavan, millä tahdot kuolla.

— Mitä minä sitten olen tehnyt, koska palkitset minua tuolla tavalla?

— Kuule siis, mitä sinulle kerron, sanoi henki. Ja kun olet kuullut kertomukseni, niin huomaat itsekin, etten voi toisin tehdä. Suuri joukko henkiä liittoutui kerta taivasta vastaan, ja minä olin heidän joukossansa. Me emme tahtoneet tunnustaa muuta valtaa olevankaan, kuin meidän omamme vain. Mutta profeetta Salomon oli sittenkin meitä voimakkaampi. Hänen palvelijansa ottivat kerta minut kiinni ja veivät hänen valtaistuimensa eteen. Hän istui siinä kaikessa komeudessaan ja loistossaan ja puhui minulle hyvin ystävällisesti. Hän lupasi minulle anteeksiantoa, jos tunnustaisin Jumalan kaikkivallan, mutta minä olin uhkamielinen. Silloin Salomon tuli kärsimättömäksi, antoi tuoda vaskipullon ja pani minut siihen. Hän sulki pullon sinetillänsä, jota me henget emme kykene rikkomaan, ja sitten hän käski heittää sen mereen, kaikkein syvimpään kohtaan. Eipä minulla ole ollut paljon toivoa, että koskaan enää saisin nähdä päivän valoa. Minä kaduin katkerasti tottelemattomuuttani. Ja maatessani syvällä meren pohjassa lupasin pyhästi, että jos joku pelastaisi minut ennenkuin vuosisata on loppuun kulunut, niin tekisin hänet rikkaaksi ja onnelliseksi. Mutta vuosisata meni menojaan, eikä kukaan tullut minua vapahtamaan. Silloin minä tein uuden lupauksen, sen nimittäin, että jos seuraavan vuosisadan kuluessa joku tulisi minua pelastamaan, niin antaisin pelastajalleni kaikki maailman aarteet. Mutta sekin vuosisata meni menojaan, eikä pelastajaa kuulunut. Kolmannen vuosisadan alkaessa lupasin korottaa pelastajani kuninkaaksi ja suojella häntä koko elinaikansa. Mutta ei sinäkään aikana kukaan säälinyt minua. Silloin minä sydännyin ja päätin, että jos joku nyt tulisi minua pelastamaan, niin hän olisi kuoleman oma. Ja katso, sinä olet pelastanut minut! Sinua tämä kova kohtalo nyt kohtaa!

Kalastaja joutui aivan suunniltansa. Hän pyysi ja rukoili, että henki armahtaisi häntä, mutta mikään ei auttanut. Tämä käski hänen vain sanoa, millä tavalla hän halusi kuolla, mutta hänen piti kiiruhtaa, sillä hänellä ei ollut aikaa tuhlata turhaan.

Kun kalastaja huomasi, ettei mikään tässä auttaisi, niin hän ajatteli suruissaan vaimoaan ja lapsiaan, jotka varmaan kuolisivat nälkään, kun hän ei enää voinut pitää heistä huolta, ja äkkiä hän sai päähänpiston. Ehkäpä hän viekkaudella voisi pelastua tästä vaarasta.

— Suuri ja voimakas henki, sanoi kalastaja, jos sinä todellakin olet niin kovasydäminen, että tahdot kostaa hyvän pahalla ja tappaa minut, niin täytynee minun alistua kohtalooni, mutta lupaa minulle ainoan oikean Jumalan nimessä, että vastaat minulle yhteen kysymykseen, ennenkuin otat minut hengiltä.

Kun henki kuuli Jumalan nimen, niin häntä vapisutti, mutta hän ei voinut kieltäytyä, kun kalastaja vetosi siihen nimeen.

— Puhu, mutta nopeasti!

Silloin kysyi kalastaja:

— Kuinka sinä, joka olet niin suuri, voit mahtua noin pieneen astiaan? Ehkäpä koko juttusi on vain turhaa lorua!

— Etkö sinä usko, että minä olin tuon pullon sisällä? kysyi henki.

— En usko, jollen näe sitä omin silmin, vastasi kalastaja.

— No, jollet usko, sanoi henki, niin voinhan ryömiä sinne sisään.

Hän muutti itsensä savuksi, joka kohosi aina ylös taivaaseen asti, ja tunkeutui vähitellen pullon sisään, kunnes viimeinenkin jälki hänestä oli kadonnut.

Silloin kalastaja sulki pullon suun nopeasti ja huusi:

— Valitsepa nyt millä tavalla tahdot kuolla! Minä viskaan sinut takaisin mereen, mistä sinut löysinkin. Sen saat palkaksesi, kun hyvää tahdoit pahalla palkita.

Henki väänteli itseään pullossa ja koetti päästä pois vankeudestansa, mutta kalastaja oli painanut Salomonin sinetin pullon suulle, eikä henki voinut sitä rikkoa. Kun hänellä ei ollut muuta neuvoa, rupesi hän kauniisti rukoilemaan ja lupasi kalastajalle kultaa ja kalleuksia, jos tämä päästäisi hänet jälleen vapaaksi.

Mutta kalastaja nosti vaskipullon veneeseensä ja työnsi jo aluksensa vesille.

— Ei minun mieleni tee kuolla, sanoi kalastaja, ja koska olet maannut tuhatkahdeksansataa vuotta meren pohjassa, niin saat maata siellä vielä kauemminkin, aina tuomiopäivään asti. Enkö minä pyytänyt sinua armahtamaan itseäni, mutta välititkö sinä minun pyynnöstäni? Sentähden Jumala antoi sinut minun valtaani, jotta saisit ansaitun rangaistuksesi.

— Kuulehan, sanoi henki. Jos päästät minut vapaaksi, niin minä palkitsen sinua moninkertaisesti. Korkeimman nimessä minä vannon, että pidän lupaukseni.

Kalastaja tiesi, että henget pitävät aina lupauksensa, kun he vannovat jotakin Jumalan nimeen, sillä muuten heitä kohtaa ikuinen perikato. Ja ehkäpä hänellä ja hänen perheellään voisi olla jotakin hyötyäkin siitä, jos hän päästäisi hengen vapaaksi.

— No, koska sinä lupaat niin pyhästi, niin uskon sinua, sanoi hän hengelle ja nosti pullon veneestä maalle.

Kalastaja aukaisi pullon suun ja savu kohosi jälleen ylös ilmaan ja muodostui jättiläismäiseksi haamuksi. Mutta hän seisoi nyt kalastajan edessä nöyränä ja kiitti häntä sydämellisin sanoin pelastuksestansa. Sitten hän heitti pullon kauaksi mereen, jotta se ei enää tuottaisi hänelle harmia. Sen tehtyään hän käski kalastajan koota verkkonsa ja seurata hänen mukanansa.

He astuivat tietä myöten ja kulkivat kaupungin ohi korkealle kukkulalle, ja siitä he laskeutuivat alas suureen laaksoon. Siellä henki pysähtyi.

— Kuule nyt tarkoin mitä sinulle sanon, virkkoi henki. Sinä voit pelastaa erään onnettoman ihmisen ja samalla saavuttaa itsekin onnen. Mutta yksin et voi sitä työtä suorittaa. Noudata siis tarkasti minun neuvojani, niin kaikki käy hyvin.

Henki veti kepillänsä ympyrän maahan, ja heti siihen ilmestyi kirkasta vettä. Ihmeissään kalastaja katseli eteensä, eikä voinut ymmärtää, mistä tuo järvi äkkiä oli tullut keskelle kuivaa maata. Se oli syvä ja vesi oli läpikuultavan kirkasta. Hän saattoi nähdä monen sylen syvyyteen, ja järven pohjalla hän ihmeekseen huomasi kokonaisen kaupungin, jossa oli komeita taloja ja kristallipalatseja. Kalat uiskentelivat edestakaisin talojen ikkunoista ja ovista, aivankuin ne olisivat olleet niiden omia asuntoja. Mutta olivatpa ne kummia kaloja! Toiset olivat sinisiä, toiset aivan valkeita, toiset taas tulipunaisia.

— Kerran päivässä vain saat heittää verkkosi veteen, sanoi henki. Joka kerralla saat neljä kalaa. Mutta kun viet nuo kalat sulttaanille, niin hän antaa sinulle paljon rahaa, niin ettei sinun enää tarvitse puutteessa elää. Mitä sitten tapahtuu, sen saat tietää myöhemmin.

Heti kun hän oli puhunut loppuun, polki hän maata, ja maa avautui hänen jalkojensa juuressa ja tuo jättiläishenki katosi tietymättömiin.

Kalastaja hieroi silmiään tullakseen vakuutetuksi siitä, että hän oli valveilla, mutta kun hän yhä edelleen näki moniväristen kalojen uiskentelevan järven pohjassa, niin hän laski kiireesti verkkonsa veteen. Ja kun hän veti sen ylös, niin verkossa olikin neljä kalaa, sininen, punainen, keltainen ja valkoinen.

Hyvillä mielin kalastaja kiiruhti saaliineen kaupunkiin, astui sulttaanin palatsiin ja tapasi ovella sulttaanin itsensä.

Sulttaani, jota alamaiset rakastivat, mutta viholliset pelkäsivät, nyökkäsi ystävällisesti kalastajalle päätään ja katseli hänen kalojansa.

Hän ihastui suuresti näihin kauniihin kaloihin ja käski rahavartijansa maksaa niistä kaksisataa sekiiniä.

Kalastaja oli vähällä hypätä ilosta ilmaan, ja onnellisena hän läksi kotiinsa vieden mukanaan lihaa ja leipää ja kaikenlaista muuta hyvää vaimolleen ja lapsilleen. Nyt heillä oli mitä he tarvitsivat pitkäksi aikaa.

Mutta sulttaani antoi kalat visiirilleen, ja visiiri vei ne keittiöön ja käski kokin valmistaa niistä maukkaan aterian.

Kokki perkasi ja huuhtoi ne hyvin, pani paistinpannun tulelle ja paistoi ne voissa, niin että ne kiehuivat ja pihisivät ja näyttivät oikein maukkailta.

Mutta juuri kun hän oli kääntämässä kaloja, avautui keittiön seinä, ja solakka, kaunis tyttö astui sieltä esiin. Hän oli puettuna hienoon silkkipukuun ja otsalla loisti jalokivillä koristettu päänauha.

Toisessa kädessään hänellä oli sauva, jolla hän liikutteli kaloja. Hän lausui seuraavat sanat:

Tyttö liikutti kaloja kepillään.

Kirjokalat, ystäväni,

noudatteko käskyjäni?

Kaikki kalat kohottivat samassa päänsä ja vastasivat yhteen ääneen:

Kuinka toisin olla vois? —

Tottelemme — huoli pois!

Sitten kalat painuivat taas paikoillensa, ja haamu katosi. Mutta kun kokki hiukan tointui hämmästyksestään ja yritti jälleen kääntää kaloja, niin ne hyppäsivät kaikki pannun laidan yli tuleen ja paloivat poroksi, jotta niitä oli mahdoton syödä.

Kokki kiiruhti heti visiirin luo ja kertoi mitä oli tapahtunut, hän vuorostaan meni taas sulttaanin luo. Juttu tuntui sulttaanista niin kummalliselta, että hänen oli vaikea sitä uskoa, mutta hän antoi kuitenkin kokille anteeksi ja käski lähettää kalastajalle sanan, että tämä toisi hänelle uusia kaloja.

Kalastaja läksi seuraavana aamuna järven rannalle ja heitti taas verkkonsa veteen ja sai tälläkin kertaa neljä kalaa: punaisen, keltaisen, sinisen ja valkoisen. Hän vei ne jälleen sulttaanin palatsiin. Palkakseen hän sai nytkin kaksisataa kultarahaa, joista hän ihastui ikihyväksi.

Nyt hän mielestään oli oikein rikas ja osti kaikenlaisia herkkuja vaimolleen ja lapsilleen.

Visiiri vei kalat keittiöön ja varmuuden vuoksi hän tahtoi itse olla läsnä, kun kokki niitä valmisti, jotta onnettomuutta ei uudestaan tapahtuisi.

Kokki perkasi ja huuhtoi kalat ja pani ne sitten pannulle paistumaan. Mutta juuri kun ne alkoivat pihistä, tapahtui aivan samoin kuin edelliselläkin kerralla. Seinä halkesi kahtia ja nuori, kaunis tyttö tuli esille. Hän kosketteli taaskin kaloja sauvallaan ja sanoi:

Kirjokalat, ystäväni,

noudatteko käskyjäni?

Heti kalat nostivat päänsä pystyyn ja vastasivat yhteen ääneen:

Kuinka toisin olla vois? —

Tottelemme — huoli pois!

Sitten kaikki taasen laskeutuivat paikoilleen ja haamu katosi.

Visiiri seisoi ihmeissään, ja kokki astui varovaisesti lieden ääreen veitsi kädessä. Hän ei tiennyt, uskaltaisiko hän koskea kaloihin ja kysyi visiiriltä neuvoa.

— Käännä vaan, sanoi visiiri ja asetti kätensä suojelevasti pannun yli, jotta kalat eivät voisi päästä karkuun.

Mutta tuskin kokki oli veitsellä niihin kajonnut, niin kalat hypähtivät korkealle ilmaan ja putosivat tuleen.

Kauhun vallassa visiiri ja kokki juoksivat sulttaanin luo ja kertoivat mitä oli tapahtunut. Varmaan tuossa jutussa sittenkin oli perää, ajatteli sulttaani, koska he molemmat olivat sen nähneet.

Kalastajalle lähetettiin taaskin sana ja käskettiin hänen tuoda uusia kaloja. Seuraavana päivänä hän toikin taas neljä kalaa ja sai nytkin palkakseen kaksisataa kultarahaa. Tällä kertaa hän osti vaimolleen ja lapsilleen vaatteita ja meni iloisin mielin kotiinsa.

Sulttaani oli nyt niin utelias, että hän tahtoi omin silmin nähdä, millä tavalla kokki valmisti kalat, ja siksi hän meni nyt keittiöön katselemaan.

Kokki perkasi ja huuhtoi kalat ja pani ne pannulle. Ja totta tosiaan, juuri kun voi alkoi pihistä, avautui seinä taaskin kovalla rytinällä. Mutta tällä kertaa ei kaunis tyttö astunutkaan esiin, vaan suuri, musta mies, joka näytti hyvin ankaralta. Hän kosketteli kaloja sauvalla ja huusi kovalla äänellä:

Musta mies astui esiin.

Kalat, mik' on toimenne?

Ja kalat kohottivat heti päänsä pystyyn ja vastasivat:

Käskyjäsi seuraamme.

Seinä sulkeutui jälleen ja näky katosi. Sulttaani, visiiri ja kokki katsoivat ihmeissään toisiinsa.

— No, käännäpä nyt kalat! sanoi sulttaani, kun kokki seisoi pelosta vapisten veitsi kädessä, muuten ne palavat.

Sekä sulttaani että visiiri koettivat käsillään varjella pannua, jotta kalat eivät pääsisi karkuun, mutta heti kun kokki kosketteli niitä veitsellään, hyppäsivät kalat korkealle ilmaan ja katosivat liekkeihin.

— Tässä on jotakin hullua, sanoi sulttaani. Käskekää kalastaja tänne huomen-aamulla! Hänen täytyy viedä minut ja koko hovini tuon järven rannalle, mistä hän on pyytänyt nämät kalat, niin saadaanpa nähdä, emmekö saa jotakin selvitystä tälle arvoitukselle.

Seuraavana päivänä sai kalastaja tehdä sulttaanille selkoa tuosta merkillisestä järvestä.

— Mutta eihän siellä ole mitään järveä, sanoivat kaikki ministerit, kun kalastaja oli lopettanut kertomuksensa.

Ei kukaan ihminen ollut kuullut puhuttavankaan järvestä niin lähellä kaupunkia.

Sulttaani läksi kuitenkin koko hovinsa kanssa sinne, missä kalastaja oli sanonut järven olevan, ja vähän matkaa kuljettuansa he saapuivat korkealle kukkulalle, josta he näkivät laajan laakson edessänsä.

— Tuolla, tuolla se on, sanoi kalastaja ja osoitti järveä, jonka kirkas vesi päilyi auringon paisteessa, tuossa järvi on!

— Missä, missä? huusivat ministerit ja hoviherrat ja katselivat ympärilleen. Mutta he eivät voineet nähdä mitään.

— Sepä kummallista, että te ette näe mitään, sanoi sulttaani.

Sepä kummallista, ettette näe mitään, sanoi sulttaani.

Hän näki sen aivan selvästi, ja kun he astuivat järven rantaan, niin hän varoitti toisia, etteivät he menisi liian lähelle, sillä muuten he putoaisivat veteen. Mutta hoviherrat, jotka eivät nähneet mitään, eivät voineet sitä varoa, ja ihmeekseen sulttaani huomasi, että he astuivat keskelle järveä suoraan laineihin, kastamatta kuitenkaan jalkojansa. Mutta kun sulttaani pisti kätensä veteen, niin tuli se märäksi. Sen kaikki saattoivat selvästi nähdä ja he ihmettelivät suuresti.

— Heitä verkkosi veteen, sanoi sulttaani kalastajalle, joka hyvän aikaa oli seisonut ja katsellut veteen.

— En minä näe ainoatakaan kalaa, sanoi hän. En myöskään näe kaunista kaupunkia enkä kristallipalatseja ja puutarhoja.

— No, voithan kuitenkin heittää verkkosi veteen, arveli sulttaani.

Kalastaja totteli ja veti verkon jälleen ylös. Tosin se oli märkä ja ruohojakin siihen oli takertunut, mutta siinä ei ollut ainoatakaan kalaa.

Silloin sulttaani viittasi hänelle ja sanoi:

— Mennään me molemmat, jotka voimme nähdä järven, hiukan kauemmaksi. Toiset voivat meitä niinkauan odottaa.

Hän nyökkäsi päätään toisille ja läksi kalastajan kanssa astumaan pitkin järven rantaa. Kalastaja tarkasteli koko ajan vettä, mutta hän ei nähnyt ainoatakaan kalaa.

He olivat kulkeneet noin tunnin aikaa, kun sulttaani äkkiä huudahti:

— Kas, mikä kaunis kaupunki on tuolla, järven toisessa päässä! Kumma, etten sitä ennemmin huomannut!

Kalastaja katseli ja katseli, mutta hän ei voinut nähdä mitään. Mutta kun hän katsoi alas järveen, niin hän näki taaskin kauniin vesikaupungin järven pohjassa.

— Armollisin sulttaani, sinä tarkoitat kai tätä vesikaupunkia! sanoi hän, sen minäkin nyt näen.

Mutta sitä ei sulttaani tarkoittanut. Hän näki kaupungin kuivalla maalla, ja kalastaja näki sen vedessä. Sulttaani oli jo aivan suuttua, kun kalastaja ei voinut sitä nähdä, vaikka se kohosi aivan heidän nenänsä edessä järven rannassa. He tulivat yhä lähemmäksi sitä ja olivat nyt aivan portin edessä.

— No, nyt ainakin sinä näet sen, sanoi sulttaani. Sinähän isket nenäsi suoraan vasten muuria.

— En minä sitä tunne, sanoi kalastaja. Mutta varohan toki, kaikkein armollisin sulttaani, sinähän astut suoraan veteen!

Hän kiiruhti auttamaan sulttaania, joka peräytyikin askeleen, mutta hänen vaatteensa eivät olleet yhtään märkiä.

— Nyt minä kolkutan porttia, sanoi sulttaani.

Kalastajaa kuuli kolkutuksen, vaikkei hän nähnytkään mitään porttia. Mutta sulttaani näki sen aivan selvästi, hän näki myös, miten se avautui, vaikkei ainoatakaan ihmistä ollut paikalla.

— Astu sisään, sanoi hän kalastajalle, kuljettuaan itse portista sisään.

Mutta kalastaja vetäytyi kauemmaksi kauhun vallassa. Jos hän olisi seurannut sulttaania, niin hän olisi astunut suoraan veteen. Hän näki hänet jo syvällä järvessä.

— No, odota sitten täällä minua, kunnes palaan takaisin! sanoi sulttaani ja sulki portin jälessään kiinni.

— Allah meitä auttakoon! huudahti kalastaja ja nosti kätensä taivasta kohti, sillä hän näki, miten aallot löivät sulttaanin pään yli ja hän katosi syvyyteen.

Kalastaja arvasi, että suuri henki, jonka hän oli vapauttanut vaskipullosta, oli mukana tässäkin pelissä ja oli loihtinut heidän silmänsä, ja siksi hän jäi kaikessa rauhassa odottamaan järven rannalle.

Mutta sulttaani läksi edelleen astumaan ja tuli kaupunkiin. Siellä oli kauniita palatseja ja ihania puutarhoja, mutta hän ei voinut nähdä ainoatakaan ihmistä. Kadut ja torit olivat tyhjät, ja jos kaupungissa oli asukkaita, niin ne varmaan nukkuivat kaikki sikeässä unessa.

Hetken kuluttua hän tuli suuren ja komean linnan edustalle, joka oli niin ihana, ettei se voinut olla muuta kuin kuninkaallinen palatsi, ja kun portit olivat auki, niin hän astui sisään.

Sisältäkin linna oli yhtä kaunis kuin ulkopuolelta. Sulttaani katseli ihaillen korkeita pilarikäytäviä ja kultaisia saleja, joiden läpi hän astui, ja ihmetteli kaikkea sitä komeutta ja loistoa, mikä kohtasi täällä hänen silmäänsä. Mutta eipä täälläkään ollut ainoatakaan ihmistä, ja hän luuli jo, ettei eläviä olentoja ollutkaan koko kaupungissa, kun äkkiä surkea valitushuuto kohtasi hänen korvaansa.

Hän pysähtyi ja kuunteli. Huuto kuului uudestaan, vaikkei se tällä kertaa ollutkaan yhtä äänekäs.

Hän astui ääntä kohti ja kulki vielä usean huoneen läpi, joissa marmorisista suihkukaivoista vesi kohosi korkealle ilmaan, levittäen vilpoisuutta ylt'ympärille. Hän näki pehmeitä patjoja, jotka olivat päällystetyt kulta- ja hopeakankailla ja tarjosivat hetken lepoa ja rauhaa. Mutta hän kiiruhti niiden ohi yhä kauemmaksi, sillä hän ei voinut ajatella muuta kuin tuota onnetonta, jonka surkea valitus oli kuulunut hänen korviinsa.

Vihdoin hän kuuli sen aivan läheltä, ja kun hän avasi puoleksi suljetun oven, niin hän näki kauniin, nuoren miehen, joka istui keskellä suurta salia mustalla marmorisella valtaistuimella. Päässään hänellä oli kultainen kruunu. Purppuraviitta riippui hänen hartioillaan ja kädessä hänellä oli valtikka. Mutta vaikka hän olikin näin komeasti puettu, niin hänen kasvojensa ilme oli tuskallinen, ikäänkuin joku suuri suru olisi häntä vaivannut.

Purppuraviitta riippui hänen hartioillaan.

Sulttaani tervehti häntä syvään kumartaen, mutta mies ei liikahtanut paikaltaan, vastasi vain tervehdykseen ystävällisellä päännyökkäyksellä.

— Tervetultua, muukalainen, ken lienetkin, sanoi hän. Äläkä ihmettele, vaikken tervehdikään sinua kohteliaammin. Jos astut lähemmäksi, niin selitän sinulle syyn tarkemmin.

Nuori mies avasi purppuraviittansa. Hänen ruumiinsa oli solakka ja kaunis, aivankuin tavallisen ihmisen. Mutta vain lanteita myöten se oli lihaa ja verta. Koko alaosa oli mustaa marmoria, samoinkuin valtaistuinkin.

Sanaakaan sanomatta onneton nuorukainen kääri taas viitan ympärilleen, peitti kasvonsa käsiinsä ja purskahti itkuun.

Sulttaani seisoi ensin aivan kivettyneenä kauhusta, mutta sitten hän astui nuorukaisen luo ja syleili häntä hellästi, osoittaakseen hänelle siten myötätuntoisuuttaan.

— Kerro miten tämä onnettomuus on tapahtunut, pyysi hän, ja minä tahdon tehdä sinulle mitä ikänä voin, helpoittaakseni ja kostaakseni sinun kärsimyksiäsi.

Nuorukainen katsoi sulttaaniin kiitollisena.

— Minä kerron sinulle tarinani, sanoi hän. Se on yhtä surullinen kuin ihmeellinenkin.

Kun sulttaani hänen kehotuksestaan oli istunut sohvalle hänen viereensä, alkoi hän kertoa:

— Minä olen kuningas Mahmudin poika. Isäni hallitsi Neljän mustan saaren valtakunnassa. Hänen kuolemansa jälkeen minä astuin valtaistuimelle ja nain setäni tyttären. Hän oli kaunis ja hyvä ja hän rakasti minua niin suuresti, ettei hän tahtonut edes syödäkään minun poissaollessani. Monta vuotta me elimme onnellisina yhdessä.

Sattuipa sitten kerran, että vanha, ruma harpunsoittaja tuli linnaan ja pyysi saada soittaa ja laulaa meille. Hän sai luvan siihen, ja me olimme hyvin ihastuneet häneen ja hänen soittoonsa. Mutta varsinkin kuningatar ihastui häneen suuresti. Hän ei voinut kyllin kuunnella häntä, pidätti hänet linnassa päivän toisensa jälkeen, ja vihdoin hänen pyynnöstään mies sai jäädä linnaan opettaakseen kuningatarta soittamaan harppua.

Siitä hetkestä alkaen minun onneni oli kadonnut. Vanha harpunsoittaja opetti tosin puolisoani soittamaan harppua, mutta vain sen vuoksi, että saisi hänet valtaansa ja voisi käyttää häntä hyväksensä. Ammatiltaan hän oikeastaan oli noita, ja hänen tarkoituksensa oli syöstä minut valtaistuimelta ja anastaa minun paikkani.

Kun hän opetti kuningatarta soittamaan, käytti hän samalla tilaisuutta hyväkseen huvittaakseen häntä pienillä noitakonsteilla, ja ne huvittivat häntä niin suuresti, että hän alati tahtoi nähdä uusia. Noita tarjoutui silloin opettamaan häntä itseäänkin tekemään niitä, ja sen sijaan että he olisivat soittaneet, he istuivat nyt kaiken aikaa ja tekivät noitakonsteja.

Puolisoni tuli yhä epäystävällisemmäksi minua kohtaan, ja minä huomasin pian, ettei hän välittänyt enää kenestäkään muusta kuin vanhasta, rumasta noitaukosta. Siihen määrään hän oli jo noiduttu.

Mutta kun minä huomasin tämän, niin päätin tehdä lopun koko jutusta. Minä kutsuin puolisoni luokseni ja pyysin, että hän erottaisi harpunsoittajan toimestaan. Mutta hän vastasi minulle kieltävästi kylmällä ja uhkamielisellä äänellä. Ja vaikka kuinka hartaasti olisin häntä pyytänyt ja rukoillut, niin hän ei muuttanut mieltänsä. Silloin minä suutuin ja sanoin, että hänen täytyi totella minua, jos hän mieli elää minun luonani. Ja silloin vasta hän alistui tahtooni.

Noitaa ei enää näkynyt. Minä luulin, että hän oli lähtenyt pois ja toivoin, että kaikki muuttuisi taas entiselleen ja onni palaisi kotiini. Mutta siinäpä minä petyinkin.

Eräänä iltapäivänä, kun olin paneutunut sohvalle lepäämään, ja kaksi orjatarta seisoi pääpuolessa löyhötellen viuhkoillansa, suljin minä silmäni. Mutta en ollut ennättänyt vielä nukahtaa, kun kuulin orjattarien keskustelevan hiljaa keskenänsä otaksuen, että olin nukkunut.

— Onpa se sentään hyvin merkillistä, sanoi toinen, ettei kuningatar rakasta hyvää kuningastamme, joka on niin lempeä ja ystävällinen ruhtinas.

— Niin, sanoi toinen, kuinka häpeällistä, että hän pettää häntä tuon vanhan, ruman noidan vuoksi. Jospa kuningas vain tietäisi, että hän on piilottanut hänet huvimajaan puutarhassa ja käy hänen luonaan joka yö keittämässä noitasoppiaan. Mutta ei kukaan uskalla sitä hänelle sanoa, sillä kuningatar kostaisi aivan kauheasti.

— Mutta minä en voi ymmärtää, sanoi toinen, ettei kuningas itse mitään huomaa, kun kuningatar joka yö nousee vuoteeltaan ja lähtee ulos huoneesta.

— Ihmekö tuo, vastasi taas toinen, kuningatar sekoittaa joka ilta unipulverin kuninkaan juomaan, ja silloin hän nukkuu vaikka kuinka kauan.

Orjattaret vaikenivat, ja vaikka olin aivan suunniltani siitä, mitä olin kuullut, niin makasin sittenkin vielä hetken aikaa aivan hiljaa ja olin nukkuvinani, jotta he eivät huomaisi, että olin kuullut koko heidän keskustelunsa.

Mutta illalla, kun kuningatar hymyillen tarjosi minulle juomaa, menin ikkunan luo ja kaadoin hänen huomaamattaan juoman ulos ikkunasta. Sitten panin maata ja olin nukkuvinani. Onneksi juuri silloin pääsin hänen petoksensa perille, sillä hän olikin sekottanut juomaan myrkkyä. Hän ilmaisi sen itse kumartuessaan hetken kuluttua vuoteeni yli ja sanoessaan:

— Makaa nyt siinä, äläkä koskaan enää nouse ylös!

Sitten hän läksi ulos huoneesta ja hetken kuluttua näin hänen kulkevan puutarhan kautta huvimajaa kohti.

Kiireesti puin ylleni ja juoksin hänen jälkeensä. Minä hiivin hiljaa pensaitten varjossa, ja kun hän kolkutti huvimajan ovelle, niin seisoin minä nurkan takana piilossa ja näin noidan avaavan hänelle oven. He seisoivat hetken aikaa portailla kuutamossa, ja minä kuulin heidän puhuvan keskenänsä.

He seisoivat hetken aikaa portailla kuutamossa.

— Onko hän kuollut? kysyi noita.

— Hän makaa henkitoreissaan, vastasi kuningatar, mutta en malttanut jäädä sinne, sillä minä ikävöin sinun luoksesi.

Silloin vanha noita ojensi hänelle armollisesti kätensä suudeltavaksi.

— Hyvä, sanoi hän. Silloin minusta vihdoinkin tulee kuningas ja sinusta minun kuningattareni.

Nyt olin kuullut kylliksi. Minä hyökkäsin esiin ja iskin petturia miekallani päähän, niin että hän kaatui maahan, ja minä luulin hänen kuolleen.

Sitten tartuin puolisoani ranteesta kiinni ja koetin vetää hänet mukanani. Mutta hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin haamun ja silmät pyörivät päässä. Ja hän nosti kätensä minua kohti ja lausui loihtusanoja.

Minä pelästyin ja päästin hänet irti, kiiruhdin takaisin linnaan, herätin palvelijat ja käskin kutsua ministerit neuvottelusaliin. Itse kävin istumaan valtaistuimelle. Vielä tänä yönä tahdoin tuomita tuon uskottoman vaimon.

Mutta kun me kaikki olimme kokoontuneet saliin, niin ovet avautuivat aivan itsestänsä. Kuningatar astui sisään yhtä kalmankalpeana kuin äskenkin ja lähestyi minua käsi pystyssä.

— Sinä murhasit sen ainoan, jota minä rakastin, sanoi hän. Ota siis vastaan palkkasi! Ole puoleksi ihminen, puoleksi marmoria, niinkuin valtaistuin, jolla istut!

Minä tunsin heti kivettyväni ja siitä saakka olen nyt ollut tämmöinen.

Mutta ei tässä kyllin. Hänen kostonsa ulottui myös alamaisiini. Hän viittasi kädellään ja karkotti siten ministerini ja palvelijani salista, ja myöhemmin hän kertoi minulle, että hän upotti valtakuntani järven pohjaan ja muutti kaikki kaloiksi: muhamettilaiset valkoisiksi kaloiksi, persialaiset punaisiksi, kristityt sinisiksi ja juutalaiset keltaisiksi. Vain linnan ja pienen osan kaupunkia hän erotti vedestä piirtämällä sauvallaan piirin sen ympärille. Mutta millä tavalla sinä olet voinut päästä tänne veden alle, sitä en ymmärrä, jollei siinäkin ole taikakonsteja käytetty.

Sulttaani nyökkäsi päätään ja lupasi siitä kertoa myöhemmin, kun kuningas ensin oli lopettanut kertomuksensa.

Niin, jatkoi kuningas, sen päivän jälkeen on minun elämäni ollut yhtämittaista kärsimystä. Joka aamu puolisoni tulee tänne ja lyö minua hartioihin nahkapiiskalla, jotta veri vuotaa pitkin selkääni. Ja sillä välin hän kertoo minulle, kuinka hän pitää hellää huolta tuosta kurjasta noidasta, sillä hän ei ole kuollut, vaikka ei oikein eläväkään. Noitakonsteillaan hänen onnistui pelastaa hänen henkensä, mutta oikein terveeksi hän ei häntä saanut. Hän on järjestänyt huvimajan komeaksi temppeliksi, ja siellä noita makaa purppurapatjoillansa voimatta kuitenkaan puhua. Mutta niinkauankuin nuo kaksi elävät, ei minun tuskillani ole mitään lievitystä.

Onneton kuningas peitti kasvonsa viittaansa ja valitti surkeasti. Mutta sulttaani lohdutti häntä ja kertoi, miten hän oli joutunut tähän autioon kaupunkiin. Ihmeellinen käsi näytti johtavan heidän kohtaloitansa, ja se varmaan auttaisi häntä keksimään jonkun keinon, jonka avulla hän voisi pelastaa onnettoman kuninkaan. Mutta yö oli jo käsissä, ja he tarvitsivat kumpikin lepoa.

Sulttaani meni viereiseen huoneeseen, sammutti janonsa suihkulähteen vedellä ja heittäytyi sohvalle kootakseen ajatuksensa ja keksiäkseen jonkun keinon, jonka avulla hän voisi pelastaa onnettoman kuninkaan. Pian hänellä olikin suunnitelma valmis ja hän nukkui hyvin koko yön.

Heti aamun sarastaessa hän läksi ulos puutarhaan ottaakseen selkoa huvimajasta, jossa noita asusti. Sitä ei ollutkaan vaikea löytää, sillä sen kultainen katto ja kimaltelevat puolikuut loistivat jo pitkän matkan päähän.

Astuttuaan sisään hän näki myös heti komean vuoteen, jossa noita lepäsi purppurapatjoilla. Mutta eipä sulttaani kauan vitkastellut, vaan otti miekkansa esille ja yhdellä iskulla irrotti pään hänen ruumiistansa.

Nopeasti hän kääri hänet peitteeseen, laahasi hänet puutarhaan ja kaivoi kuopan, johon hän hautasi tuon vanhan petturin.

Sulttaani laahasi noidan puutarhaan.

Nyt toinen rikollisista oli saanut ansaitun palkkansa. Mutta toinen oli vielä jäljellä. Mieluimmin hän olisi yhdellä iskulla myös lopettanut uskottoman kuningattaren elämän, mutta hän pelkäsi, ettei hän voisikaan silloin vapauttaa kuningasta noituudesta, ja siksi hän päätti toimia viekkaasti ja varovaisesti.

Hän palasi takaisin temppeliin ja kävi makaamaan noidan vuoteeseen, laitteli tukkaansa ja partaansa, jotta hän tuli noidan näköiseksi ja veti purppurapeitteen korviinsa, jotta kasvoista ei näkynyt juuri mitään.

Heti kun hän oli laskeutunut vuoteeseen, kuuli hän surkeata valitushuutoa, ja hän tiesi, että kuningatar taaskin ensi työkseen piiskasi puolisoraukkaansa. Hetken kuluttua hän kuuli askeleita portailta, ja seuraavassa hetkessä kuningatar kumartui hänen ylitsensä.

— Miten voit tänään, rakas oppimestarini? kysyi hän hunajanmakealla äänellä.

— Hiukan paremmin, mutisi sulttaani peitteen alta.

— Paremminko?

Ilosta huudahtaen kuningatar heittäytyi hänen ylitseen ja alkoi hyväillä häntä.

— Oi, armas ystäväni! Onko se mahdollista, että kuulet minun ääneni ja voit vastatakin minulle?

— Niin, vaikket sinä yhtään ansaitse, että puhuisin sinulle, sanoi sulttaani ja painautui vieläkin syvemmälle tyynyihin. Sinua saan kiittää siitä, että näin kauan olen saanut maata ja taistella elämästä ja kuolemasta. Sinun puolisosi valitushuudot estävät minua saamasta rauhaa yöllä ja päivällä. Niinkauankuin hän on noiduttuna, en minäkään voi parantua.

— Jollei mikään muu estä sinua terveeksi tulemasta, rakkahin herrani ja mestarini, niin kyllä se helposti on autettu, sanoi kuningatar.

Hän kiiruhti temppelistä linnaan. Suihkulähteen luona hän täytti kultamaljan vedellä ja astui sitten valtaistuinsaliin, missä hänen puolisonsa istui. Kolme kertaa hän pirskotti vettä hänen ylitsensä ja mutisi samalla loihtuja.

— Jos alkujaan olet luotu sellaiseksi kuin nyt olet, niin jää myös entisellesi! sanoi hän. Mutta jos olet loihdittu, niin muutu jälleen entiseen muotoosi.

Heti lumous katosi nuoren kuninkaan ruumiista. Hän nousi terveenä ja reippaana piinapenkiltänsä ja kiitti Allahia pelastuksestaan.

Mutta kuningatar torjui häntä kädellään.

— Mene pois silmistäni! huusi hän. Äläkä palaa koskaan takaisin, jos henkesi on sinulle kallis!

Peläten, että kuningatar loihtisi hänet uudestaan, läksi kuningas pois linnasta ja hiipi temppelin läheisyyteen, sillä hän aavisti, että hänen uusi ystävänsä, sulttaani, oli siellä, ja hän halusi nähdä, mitä nyt tapahtuisi.

Kuningatar kiiruhti takaisin vuoteen ääreen, jossa hän luuli noidan nukkuvan.

— Nyt, herrani ja mestarini, sanoi hän ilosta loistaen, nyt ei enää mikään häiritse sinun rauhaasi. Ilkeä kuningas on mennyt tiehensä.

— Voi, en minä vieläkään saa rauhaa, mutisi sulttaani ja väänteli itseään peitteen alla. Niinkauankuin kalat huokaavat öisin ja vesi kohisee päämme päällä, en saa sitä lepoa ja rauhaa, jota tarvitsisin parantuakseni.

— No, kyllä sen saa autetuksi, vastasi kuningatar.

Nopein askelin hän astui temppelin portaille, kohotti käsivartensa pään yli ja lausui loihdun hiljaisella ja yksitoikkoisella äänellä.

Tuskin hän oli lopettanut, niin koko veteen vajonnut valtakunta kohosi aalloista. Taloja ja moskeoja, vuoria ja metsiä nousi vedestä ja joka puolelta kuului ihmisääniä ja melua. Kuninkaallisen linnan ikkunoista katselivat palvelijat ulos, ja kaikkialla oli elämää ja liikettä, niinkuin suuressa kaupungissa ainakin.

Silloin astui kuningatar jälleen temppeliin.

— Olen totellut käskyäsi, sanoi hän. Ja nyt, armas opettajani, ei mikään enää voi sinua häiritä, eikä estää parantumistasi. Etkö voisi nousta ylös vuoteelta?

— Tule lähemmäksi, sanoi sulttaani, tule vieläkin lähemmäksi!

Sulttaani tarttui lujasti miekkansa kahvaan, ja juuri kun kuningatar kumartui hänen ylitsensä, hyökkäsi hän ylös ja iski miekkansa hänen rintaansa niin nopeasti, ettei toisella ollut aikaa puolustautua.

Sulttaani veti helpotuksenhuokauksen ja astui ulos portaille. Samassa nuori kuningaskin tuli häntä vastaan ja syleili häntä. Piilopaikastaan hän oli nähnyt, miten paha nainen oli saanut rangaistuksensa, ja hän kiitti pelastajaansa kyynelsilmin.

Sitten hän vei hänet mukanaan linnaan voidakseen iloita hänen ja alamaistensa kanssa lumouksen katoamisesta. Ja minne ikänä sulttaani astui, siellä ihmiset laskeutuivat polvilleen hänen eteensä, ja kun hän näyttäytyi linnan parvekkeella, niin kansa huusi riemuiten:

— Eläköön jalo pelastajamme!

"Eläköön jalo pelastajamme!"

Mutta vihdoin hän muisti kalastajan, joka istui kaupunginportin ulkopuolella ja odotti. Hän oli varmaan istunut siellä lähes vuorokauden. Ja yhdessä kuninkaan kanssa hän meni päästämään häntä sisään.

Mutta kun hän katseli portista ulos, niin eipä siellä ollutkaan kalastajaa, ja koko seutu oli hänelle vallan vieras.

Hän sanoi sen kuninkaalle, joka tuumi hetken aikaa ja kysyi sitten mistä maasta hän oli kotoisin, sillä sitä sulttaani ei ollut muistanut kertoa. Ja kun kuningas sai sen tietää, niin hän hämmästyi suuresti.

— Voi, ystäväni, sanoi hän, sinä olet kaukana kotoasi ja saat matkustaa kokonaisen kuukauden, ennenkuin pääset sinne. Voimakas henki se varmaan oli, joka muutti koko järven ja vedenalaisen kaupungin sinun pääkaupunkisi läheisyyteen. Mutta kun lumous katosi, niin kaikki tuli tietysti taas entiselle paikallensa, ja sinä jouduit kauaksi omaisistasi.

Sulttaani ihmetteli, mitähän hänen uskolliset alamaisensa nyt tuumivat, kun hän niin äkkiä oli kadonnut. Mutta he saivat rauhoittua niin hyvin kuin saattoivat, ja hän jäi kolmeksi päiväksi "Neljän mustan saaren" kuninkaan luo ja oli mukana kaikissa juhlallisuuksissa, joita hänen kunniaksensa pantiin toimeen.

Neljäntenä päivänä hän vihdoin läksi matkaan. Mutta nuori kuningas oli niin suuresti mieltynyt häneen, ettei hän voinut erota hänestä, vaan seurasi hänen kanssansa hänen valtakuntaansa ja otti mukanansa loistavan seurueen ja kaksikymmentä kamelia, joiden selkään sälytettiin kallisarvoisia lahjoja sulttaanille.

Kuukauden kuluttua he tulivat perille, ja kaikki ihmiset sulttaanin valtakunnassa olivat suuren surun vallassa. Mutta kun he näkivät hänen lähestyvän kaupunkia, niin heidän surunsa muuttui yhtä suureksi iloksi. "Neljän mustan saaren" kuningas jäi pitkäksi aikaa sulttaanin vieraaksi ja nai sulttaanin sisaren. Siten heidän ystävyydenliittonsa vahvistui vielä entistä lujemmaksi, ja juhlia vietettiin loppumattomasti.

Mutta eipä kalastajaakaan unohdettu. Hänet kutsuttiin kullatuissa vaunuissa linnaan ja hän sai niin paljon kultaa "Neljän mustan saaren" kuninkaalta, että hän saattoi ostaa itselleen suuren talon ja elää koko elinaikansa ylellisyydessä.

Ja sen hän olikin rehellisesti ansainnut, sillä jollei hän olisi saanut verkkoonsa vaskipulloa ja pakottanut henkeä palvelemaan itseänsä, niin olisi kai nuori kuningas vielä tänäkin päivänä saanut istua kahlehdittuna marmoriseen valtaistuimeensa.