Kuningas Agib

Kuningas Agib.

Olipa kerran mahtava kuningas nimeltä Hassib. Hänen valtakuntansa oli hyvin suuri ja ulottui aina valtamereen saakka. Mutta saavutettuansa korkean iän hän kuoli ja jätti valtansa ja rikkautensa pojallensa, kuningas Agibille.

Kuningas Agib ei tyytynyt istumaan valtaistuimellaan ja hallitsemaan vain rauhallisesti kansaansa. Hän oli nuori ja halusi nähdä vieraita maita ja antautua kaikenlaisiin seikkailuihin. Hänellä oli monta suurta laivaa ja hän purjehti usein vieraihin maihin, milloin lyhemmille, milloin pitemmillekin matkoille. Kerran, purjehdittuaan neljäkymmentä päivää mitä ihanimmalla ja suotuisimmalla ilmalla, nousi hirveä myrsky, jota kesti monta päivää. Laiva heittelehti aalloilla kuin pähkinänkuori, kaikki liitteet narahtelivat ja vesi huuhteli kantta. Kuningas Agib luuli jo viimeisen päivänsä tulleen. Miehistö oli kauhun vallassa, ei kukaan kyennyt mitään tekemään ja laiva ajelehti aivan oman onnensa huomassa.

Mutta äkkiä meri tyyntyi. Kuin peilin pinta se levisi aavana ja tyynenä silmien edessä. Ei rantaa näkynyt missään. Ei pienintäkään luotoa. Joka puolella vain meren selkä sulautui taivaan rantaan. Aurinko paistoi helteisesti. Ei vähintäkään tuulenhenkäystä tuntunut. Mutta laiva kulki kuitenkin eteenpäin, purjeet pullistuivat, ikäänkuin näkymätön voima olisi niitä ajanut eteenpäin.

Kun vauhti kiihtyi kiihtymistään, niin perämies huolestui. Hän lähetti tähystelijän mastoon katsomaan, eikö sieltä näkyisi maata. Ja aivan oikein! Kaukana taivaanrannassa, suoraan laivan kokan edessä, näkyi pieni musta pilkku. Laiva kiiti yhä nopeammin sitä kohti, ikäänkuin se olisi linnun siivillä lentänyt.

Perämies kauhistui kuullessaan tähystelijän tiedonannon. Hän heitti peräsimen kädestään ja raastoi hiuksiaan ja vaatteitaan.

"Onnettomat!" huusi hän aivan kalpeana. "Me olemme kaikki kuoleman omat. Myrskyn riehuessa laiva on ajautunut kauaksi tuntemattomille vesille, ja me olemme tulleet nyt loihdittuun väylään. Tuo musta pilkku, joka edessämme näkyy, on magneettivuori, joka vetää auttamattomasti puoleensa kaikki laivat, ja kun ne tulevat kylliksi lähelle sitä, niin kaikki rautanaulat itsestään irtaantuvat liitteistä ja imeytyvät vuoreen kiinni, jotta laiva uppoaa tuhansina pirstaleina mereen."

"Mahdotonta on pelastua itse vuorellekaan", jatkoi perämies kertomustaan, "sillä se on kokonaan metallista. Ylhäällä sen huipulla on vain pieni tilkku maata. Siellä seisoo kuparinen temppeli ja temppelissä on pronssinen ratsastaja pronssihevosen selässä. Tuo ritari tuhoaa kaikki laivat ja merenkulkijat, eivätkä ihmiset saa rauhaa, ennenkun ritari on mereen syösty."

Itkua ja valitusta kuului kaikkialla. Miehistö kerääntyi yhteen ja polvistui kannelle anoen Jumalalta pelastusta. Mutta laiva kiiti yhä eteenpäin, ja magneettivuori näkyi jo aivan selvästi silmien edessä. Kuparitemppeli seisoi korkealla paikallaan pylväittensä varassa, ja pronssiritari ratsunsa selässä ojensi suojelevasti kilpeänsä.

Äkkiä kuului kauheaa jyskettä ja pauketta. Kaikki naulat kirposivat irti laivasta ja laiva upposi muutamassa sekunnissa syvyyteen.

Äkkiä kuului kovaa jyskettä.

Kuningas Agib sai käteensä lankun ja alkoi uida sen varassa rantaa kohti. Hän kuuli ympärillään kauheita hätähuutoja ja näki onnettomien toveriensa taistelevan aalloissa. Hetken kuluttua kaikki vaikeni. Ei ketään näkynyt enää veden pinnalla, pieninkin jälki laivasta oli kadonnut.

Tuuli ajoi kuningas Agibin magneettivuoren rantaan. Se oli sileä ja liukas, mahdotonta olisi ollut kiivetä sen pintaa ylös. Hän kiersi saaren ympäri ja huomasi äkkiä portaat, jotka olivat vuoreen hakatut. Hän tarttui käsin kiinni alimaisimpaan asteeseen ja suurella vaivalla hän pääsi ylös. Varovaisesti hän kapusi portaita myöten, jotka olivat niin liukkaat, että hän joka askeleella oli luiskahtaa alas. Vihdoin hän pääsi vuoren huipulle.

Hän kapusi portaita ylös.

Hän oli niin väsynyt kaikista ponnistuksista, että hän heti heittäytyi maahan ja nukkui.

Nukkuessaan hän näki unta. Ääni oli sanovinaan hänelle:

"Kun heräät, kuningas Agib, niin kaiva maata jalkojesi alla. Sieltä löydät kuparijousen ja kolme lyijyistä nuolta. Ota jousi käteesi ja ammu sillä ritari hevosensa selästä mereen. Kun hevonen kaatuu maahan, niin hautaa se sille kohdalle, mistä jousen löysit. Sillä tavalla pelastat maailman suuresta turmiosta. Kun tämän olet tehnyt, niin alkaa meri kohota aina temppeliä myöten ja veneessä saapuu luoksesi vaskinen mies. Astu hänen veneeseensä, mutta älä mainitse Jumalan nimeä. Mies kuljettaa sinua noin kymmenen päivää veneessä, kunnes hän saapuu rauhan maahan. Siellä tapaat jonkun, joka voi saattaa sinut takaisin kotimaahasi. Mutta muista, ettet kertaakaan mainitse Jumalan nimeä."

Kun kuningas Agib heräsi, nousi hän iloisesti ylös ja alkoi kaivaa maata jalkojensa alla. Hän löysikin jousen, ampui sillä ritarin mereen ja hautasi hänen hevosensa maahan. Meri alkoi nyt myrskytä ja kohosi yhä korkeammalle, kunnes se ulottui aina temppeliin asti. Hetken kuluttua ilmestyi vene, joka suuntasi kulkunsa suoraan temppeliä kohti. Veneessä souti vaskinen mies. Kuningas Agib astui veneeseen ja yhdeksän päivää mies kuljetti häntä veneessään yhtä mittaa, kunnes taivaanrannassa kohosi vuoria ja maita. Kuningas Agib ihastui suuresti nähdessään maata edessänsä, ja unohtaen kaikki varoitukset hän kiitti Jumalaa pelastuksestansa. Mutta samassa vene kaatui kumoon ja vajosi mereen.

Vaskinen mies kuljetti kuningas Agibia.

Kuningas Agib ui koko päivän, aina iltaan saakka. Kun yö lähestyi, oli hän niin väsynyt, ettei hän jaksanut enää käsivarsiaan liikuttaa ja valmistui kuolemaan. Mutta kova myrsky nousi äkkiä, jättiläisaalto syöksyi häntä kohti ja kuljetti hänet maihin. Päästyään rantaan hän kuivasi vaatteensa ja paneutui maata. Aamun valjetessa hän läksi tarkastelemaan ympärilleen. Hän oli tullut saareen, joka kohosi keskeltä suurta merta. Mutta se oli viljava ja kaunis ja puut olivat täynnä hedelmiä. Kuljeskeltuaan kaiken päivää saarellaan hän huomasi laivan lähestyvän mereltä. Hän kiipesi puuhun, piiloutui sen latvan alle ja näki että laivasta nousi maalle kymmenen orjaa, jotka kantoivat käsissään koreja ja lapioita. Keskellä saarta he kaivoivat maata, kunnes luukku tuli näkyviin. He palasivat takaisin laivaan ja toivat sieltä ruokavaroja, mattoja, peittoja, tyynyjä, kaikkea mitä taloudessa voidaan tarvita ja kantoivat kaikki luolaan. Lopuksi he saattoivat maahan vanhan, harmaahapsisen miehen, joka talutti kädestä nuorukaista. Hän oli hento ja kaunis, kuin lehtiin puhjennut oksa.

Vanhus talutti kädestä nuorukaista.

He laskeutuivat kaikki alas luolaan ja olivat siellä kolmatta tuntia. Sitten vanhus palasi takaisin orjien kanssa, mutta nuorukainen ei ollut heidän seurassaan. He lapioivat mullan jälleen paikoilleen, tasoittivat maan ja palasivat laivaan. Pian laiva katosi taas näkyvistä.

Kuningas Agib kiipesi puuhun.

Kuningas Agib laskeutui nyt alas puusta ja astui sille paikalle, missä orjat olivat maata kaivaneet. Hän poisti mullan luukulta ja avasi sen. Portaat johtivat alas sievään huoneeseen, jossa nuorukainen istui pehmeällä sohvalla. Kun hän näki kuningas Agibin edessänsä, niin hän kauhistui ja muuttui kalman kalpeaksi.

Mutta kuningas Agib rauhoitti häntä.

"Älä pelkää", sanoi hän nuorukaiselle, "minä olen ihminen samoin kuin sinäkin. Minä näin miten sinut saatettiin tänne ja minun kävi sinua sääli. Sano, miksi sinut on tänne elävältä haudattu?"

Kun nuorukainen huomasi, ettei hänellä ollut syytä pelätä kuningas Agibia, tuli hän iloiseksi ja sanoi:

"Oi veljeni, minun kohtaloni on hyvin ihmeellinen! Isäni on jalokivikauppias, ja hänellä on paljon tiluksia ja orjia. Kaikki häneltä on hyvin menestynyt, mutta hän suri sittenkin haikeasti, sillä hänellä ei ollut yhtään poikaa. Hän näki kerran unta, että hänelle syntyisi poika, mutta tämä poika kuolisi nuorena. Jonkun ajan kuluttua minä synnyinkin ja isäni ilo oli aivan rajaton. Hän tiedusteli tietäjiltä kohtaloani ja ne sanoivat hänelle:

"'Poikasi elää viisitoista vuotta, mutta sitten hän joutuu suureen vaaraan. Keskellä merta on magneettivuori, jonka huipulla istuu kuparinen ritari kuparisen ratsunsa selässä. Kuningas Agib syöksee sen mereen ja viisikymmentä päivää sen jälkeen hän tappaa poikasi.'

"Tämä ennustus saattoi isäni suuren tuskan valtaan ja kymmenen päivää sitten, saatuaan kuulla, että kuningas Agib todellakin oli syössyt kupariritarin mereen, hän antoi valmistaa minulle tämän maanalaisen luolan. Täällä minun täytyy olla, kunnes nuo viisikymmentä päivää ovat kuluneet, ja sitten isäni tulee minua jälleen noutamaan. Tällainen on minun elämäni tarina."

Kun kuningas Agib tämän kuuli, päätti hän olla ilmaisematta itseään nuorukaiselle ja ajatteli:

"Tosin minä syöksin kupariritarin mereen, mutta tätä nuorukaista en ota hengiltä." Ja kääntyen hänen puoleensa hän sanoi:

"Ole huoleti, kaikki käy hyvin ja sinä pelastut kuolemasta. Minä jään sinun luoksesi, kunnes isäsi tulee sinua noutamaan."

Nuorukainen oli tästä hyvin iloinen. He istuivat nyt yhdessä ja juttelivat ja pitivät hyvänään kaikkia niitä herkkuja, joita nuorukaisen isä oli häntä varten varannut. Ja aika kului heiltä hupaisesti päivästä päivään.

Kuningas Agib kiintyi yhä enemmän tähän nuorukaiseen ja koetti kaikella tavalla olla hänelle avullinen. Hän unohti omat huolensakin, ja ajatteli vain miten hän voisi olla hänelle hyödyksi ja ratoksi. Nuorukainen oli tästä ystävyydestä hyvin kiitollinen ja he tuumivat keskenänsä, että he yhdessä palaisivat nuorukaisen maahan ja että kuningas Agib jatkaisi sieltä matkaansa omaan valtakuntaansa.

Kun aika oli loppuun kulunut ja he viimeisen päivän aamuna ilolla odottelivat vanhuksen tuloa, nuorukainen kiitti Jumalaa pelastuksestansa ja kuningas Agibia, joka oli tämän ajan hänelle niin suuressa määrin lyhentänyt ja keventänyt. He kävivät pöytään syömään ja nuorukainen pyysi kuningas Agibia leikkaamaan hänelle palasen meloonia. Kuningas Agib toi kauniin meloonin ja nousi ottaakseen veitsen, joka oli hyllyllä nuorukaisen istuimen yläpuolella. Mutta samassa hänen jalkansa luiskahti ja veitsi putosi suoraan nuorukaisen sydämeen. Hän kaatui maahan ja heitti heti paikalla henkensä.

Kun kuningas Agib huomasi nuorukaisen kuolleeksi ja tiesi tahtomattaan ottaneensa hänet hengiltä, niin hän alkoi vaikeroida ja itkeä. Hän oli aivan toivoton, sillä olihan ennustus sittenkin mennyt täytäntöön. Hiukan toinnuttuansa hän poistui luolasta, laski luukun paikoilleen ja peitti sen mullalla. Hän kiipesi jälleen korkeaan puuhun ja tähysteli merelle, milloin laiva tulisi näkyviin. Hänen ei tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin laiva laski rantaan ja orjat saattoivat vanhuksen maihin. Kauhukseen he huomasivat, ettei multa luukun päällä ollutkaan kiinteätä, ja tultuaan alas luolaan he näkivät nuorukaisen puukko rinnassa. He huusivat kaikki ääneensä ja repivät vaatteitaan. Vanhus meni tainnoksiin ja makasi niin kauan tunnottomana, että orjat luulivat hänenkin kuolleen. Vihdoin hän kuitenkin tointui ja orjat kantoivat nuorukaisen takaisin laivaan.

Nuorukainen kannettiin laivaan.

Kuningas Agib seurasi kaikkea piilopaikastansa ja nähdessään vanhuksen sydäntäsärkevän tuskan, hänen rintaansakin ahdisti ja vaivoin hän sai pidätetyksi tuskanhuutoa. Vihdoin laiva poistui rannasta ja katosi näkyvistä.

Kuningas Agib eli kokonaisen kuukauden vielä saarella ja huomasi joka ilta auringon laskiessa, että vesi vähenemistään väheni rannasta ja kuukauden kuluttua oli meri aivan kuivunut. Kuningas Agib läksi nyt iloisella mielellä saaresta ja tuli mannermaalle. Kuiva hiekka-aavikko levisi täällä hänen silmiensä eteen. Ei mitään muuta näkynyt kuin hiekkaa joka taholla. Kuningas Agib läksi rohkeasti samoamaan erämaan läpi ja näki vihdoin edessään tulen. Hän luuli jonkun sytyttäneen sen palamaan, mutta lähemmäksi tultuaan hän huomasikin sen kupariseksi linnaksi, joka loisti ja kimalteli auringon valossa. Harmaapäinen vanhus astui kymmenen nuorukaisen seurassa häntä vastaan. Kuningas Agib katseli heitä kummeksien, sillä he olivat kaikki silmäpuolia. He tervehtivät kuningas Agibia ystävällisesti ja kysyivät häneltä, mistä hän tuli. Hän kertoi heille koko elämäntarinansa. He saattoivat hänet linnaan ja tarjosivat hänelle ruokaa ja juomaa. Ja kun he olivat istuneet jonkun aikaa yhdessä ja jutelleet, niin oli jo ilta käsissä. Kuningas Agib olisi mielellään tahtonut tietää, mikä onnettomuus oli heitä kohdannut ja miksi he kaikki olivat silmäpuolia, mutta kaikkiin kysymyksiin he pudistivat vain päätään ja sanoivat:

"Älä kysy. Meidän onnettomuutemme voi vain se ymmärtää, joka itse on sitä kokenut. Ja siitä Jumala sinua varjelkoon."

Oli makuullemenon aika ja vanhus toi kullekin nuorukaiselle vadin, joka oli vaatteella peitetty. Niissä oli tuhkaa ja tervaa ja piitä, ja nuorukaiset tahrasivat sillä kokonaan kasvonsa, jotta he olivat kauheat nähdä. Kuningas Agib kysyi ihmeissään:

"Miksi te tahraatte kasvonne tuolla tavalla? Voisi luulla teidän kadottaneen järkenne."

"Se on meidän rangaistuksemme", sanoivat nuorukaiset. "Se on palkka ylpeydestämme ja uteliaisuudestamme."

Vihdoin he kuitenkin lakkasivat tahrimasta itseänsä ja panivat maata. Mutta kuningas Agib ei saanut unta silmäänsä. Hän mietti kaiken yötä, mikä saattoi olla syynä nuorukaisten kummalliseen käytökseen ja aamulla hän pyysi yhä uudestaan vanhusta ilmaisemaan hänelle heidän salaisuutensa. Mutta hän sanoi:

"Olenhan jo sanonut sinulle, etten voi sitä ilmaista. Jokainen voi vain sitä kokea."

Mutta kun kuningas Agib ei antanut hänelle rauhaa, niin hän vei hänet mukanaan kedolle, teurasti siellä lampaan ja nylki siltä nahan. Sitten hän antoi kuningas Agibille veitsen ja sanoi:

"Ryömi tuon nahan sisään, niin ompelen sen kiinni. Minä jätän sinut tänne, ja hetken kuluttua tulee suuri lintu Rok, joka tarttuu sinuun kynsineen kiinni ja vie sinut mukanansa. Kun huomaat, että se päästää sinut maahan, niin leikkaa nahka auki. Heti kun se näkee sinut, se lentää pakoon. Astu sitten tietä myöten, niin tulet linnan edustalle. Sieltä saat mitä haluat. Sillä tuo linna on syynä meidän onnettomuuteemme."

Kuningas Agib ryömi nahan sisään ja hetken kuluttua hän kuuli suhinaa ilmassa ja tunsi linnun tarttuvan kynsillään häneen kiinni. Hän lensi huimaavaa vauhtia ilmassa, jotta hänen päänsä joutui aivan pyörälle. Vihdoin lintu laski hänet kalliolle, ja kuningas Agib leikkasi nahan auki. Hän heitti nahan hartioiltaan ja alkoi astua tietä myöten, joka johti komeaan linnaan. Portti oli auki, ja kuningas Agib astui sisään. Hän joutui suureen puutarhaan, jossa puiden lehdet olivat kullasta ja hopeasta ja moniväriset linnut istuivat oksilla ja visersivät. Linnan portailla seisoi neljäkymmentä tyttöä hopeavaatteissa. He olivat hyvin ihanat nähdä ja tervehtivät kuningas Agibia ystävällisesti. He kiiruhtivat häntä vastaan, saattoivat hänet linnaan ja asettivat hänet keskellensä istumaan.

Portti oli auki ja kuningas Agib astui sisään.

"Me olemme sinun orjasi", sanoivat he, "käske meitä, niin me tottelemme."

Ja he toivat hänelle herkullisia ruokia kultalautasilla |a pukivat hänen ylleen koreat vaatteet ja tanssivat ja lauloivat hänen huviksensa. Siten kului kokonainen vuosi tässä ihmeellisessä linnassa, vaikka aika kuningas Agibin mielestä tuntui lyhyeltä kuin yksi ainoa päivä. Mutta kun vuosi oli umpeen mennyt, niin tulivat tytöt eräänä aamuna itkien ja valittaen kuningas Abigin luo.

"Miksi te itkette?" kysyi kuningas Agib ihmeissänsä.

Ja yksi neitosista vastasi:

"Me itkemme, sillä me pelkäämme kadottavamme sinut. Tiedä siis, me olemme kaikki kuninkaantyttäriä, jotka asumme tässä linnassa. Joka vuosi on meidän pakko poistua täältä neljäksikymmeneksi päiväksi. Sen ajan kuluttua me palaamme takaisin ja elämme täällä taas kokonaisen vuoden. Mutta sinä saat jäädä tänne jos haluat, kunnes me palaamme takaisin. Saat kaikki linnan avaimet haltuusi ja voit ihailla sen aarreaittoja, joita kaikkiaan on sata kappaletta, mutta yhden ainoan huoneen ovea et saa avata. Jos astut sinne sisään, niin onnettomuus kohtaa sinua, etkä koskaan enää saa palata tänne takaisin. Mutta me pelkäämme, ettet voi hillitä uteliaisuuttasi."

Hedelmät kimaltelivat sateenkaaren väreissä.

He pyysivät ja rukoilivat, että kuningas Agib malttaisi mielensä eikä tahallansa syöksyisi onnettomuuteen, ja kuningas Agib lupasi pyhästi olla koskematta tuohon huoneeseen. Tytöt läksivät pois, ja kuningas Agib jäi yksin linnaan. Hän avasi ensimäisen aarreaitan oven, ja tuli ihanaan puutarhaan, joka oli yhtä häikäisevä ja kaunis kuin paratiisi. Hän käveli puutarhan käytävillä ja kuunteli lintujen ihmeellistä laulua ja purojen pulppuamista. Ja hän poimi puista hedelmiä, jotka kimaltelivat sateenkaaren kaikissa väreissä ja olivat ihanat syödä. Lukemattomista harvinaisista kukista levisi hurmaava tuoksu ilmaan, ja vilvoittava tuulenhenki siveli ohimoita.

Kun kuningas Agib oli kyllikseen ihaillut tätä lumottua paratiisia, niin hän sulki oven ja avasi toisen aarreaitan. Siellä oli rautahäkeissä mitä ihmeellisimpiä eläimiä. Siellä oli suuria juhlallisia jalopeuroja, joiden tuuheat harjat hulmusivat tuulessa, jättiläissuuruisia norsuja, tiikereitä ja käärmeitä. Maailman suurimmat ja pienimmät linnut olivat samaan häkkiin suljetut ja ne pyrähtelivät hyvässä sovussa rinnatusten. Valkeaturkkinen jääkarhu leikitteli pienen hiiren kanssa ja kesy jänis hyppeli jättiläiskäärmeen selässä.

Kuningas Agib avasi toisen aarreaitan.

Kun kuningas Agib oli kyllikseen katsellut näitäkin ihmeitä, niin hän avasi kolmannen huoneen oven. Sinne oli kerätty jalokiviä ja timantteja kaikista maailman ääristä. Seinät olivat marmorista veistetyt, katto kultainen, lattia kirkkainta kristallia, jotta kuningas Agib saattoi selvästi nähdä siinä kuvansa. Katosta riippui hienotekoinen kruunu, jossa timantit ja rubiinit ja smaragdit loistivat kuin kirkkain valo.

Kuningas Agib ei ollut nähnyt koskaan mitään niin loistavaa ja silmiähäikäisevää. Hän oli mielestään nyt rikkain kuningas koko maailmassa, sillä olivathan kaikki nuo aarteet hänen omansa. Ja tyytyväisin mielin hän astui jälleen toiseen kamariin.

Siten aika häneltä kului kun linnun siivillä. Yksi yö oli enää jäljellä kunnes tyttöset palaisivat takaisin, mutta kaikki yhdeksänkymmentäyhdeksän aarreaittaa olivat myös katsotut. Hän rupesi tuumimaan mitä hän nyt tänä viimeisenä iltana tekisi, sillä aika tuntui odotellessa pitkältä ja yksinäisyys ikävältä. Hän astui kaikkien aarreaittojen ohi ja koetti mielessään muistella mitä hän kussakin oli nähnyt. Siten hän tuli yhdeksännenkymmenennenyhdeksännen oven luo ja siitä oli enää vain askel sadanteen aarreaittaan. Hänellä oli avainkimppu kädessänsä ja vaistomaisesti hän tuli tarttuneeksi pieneen kultaiseen avaimeen, joka kuului tuon kielletyn huoneen oveen. Ovi oli kokonaan kullasta ja täynnä kirjailuja ja hän astui lähemmäksi tarkastellaksensa sitä. Avaimen reikä oli pieni, ja hän kumartui kurkistaaksensa siitä sisään, mutta hän ei voinut mitään nähdä. Hän aikoi jo palata takaisin, mutta hänen jalkansa olivat ikäänkuin kiinniliimatut lattiaan. Ja hänet valtasi niin vastustamaton halu avata tuo ovi, että hän lopulta ei voinut haluaan vastustaa, vaan pisti avaimen lukkoon.

Ovi lensi auki ennenkuin hän ehti avainta kiertääkään, ja tukehduttava tuoksu ja voimakas ilmavirta löyhähti häntä vastaan, niin että hän oli kaatua selälleen. Hän rohkaisi kuitenkin mielensä ja astui sisään. Lattialle oli saframia siroiteltu ja seinillä paloi hyvänhajuisia vahakynttilöitä hopeisissa ja kultaisissa lampuissa. Keskellä lattiaa paloi tuli kahdessa suuressa suitsutusastiassa ja huumaava höyry kohosi niistä ilmaan. Peremmällä oli musta ratsu, se oli yötäkin mustempi ja kiiltävä karvaltansa. Kultaiset suitset olivat sen suussa ja selässä kultainen satula. Vastustamaton voima vei kuningas Agibin ratsun luo ja hän nousi sen selkään. Hän iski kannuksensa sen kylkiin, mutta se ei liikahtanut paikaltansa. Silloin kuningas Agib suuttui ja läimähytti sitä piiskallansa. Hevonen hirnahti aivan kuin ukkonen olisi jyrissyt, ja levittäen kaksi suurta mustaa siipeään se kohosi ilmaan ja vei kuningas Agibin mukanansa.

Hevonen levitti mustat siipensä ja kohosi ilmaan.

Lennettyään hyvän aikaa korkealla ilmassa merien ja vuorien yläpuolella se vihdoin laskeutui alas erään linnan katolle, ja ravistettuaan kuningas Agibin selästään, se potkaisi kaviollaan hänen oikean silmänsä puhki.

Kun kuningas Agib silmäpuolena astui alas linnaan, niin hän huomasikin tulleensa takaisin silmäpuolien nuorukaisten luo, jotka kiiruhtivat hänen luoksensa.

"Nyt sinä tunnet meidän elämäntarinamme", sanoivat he kuningas Agibille. "Emme mekään tyytyneet siihen onnelliseen elämään, joka meille oli tarjona, vaan halusimme yhä enemmän, sen vuoksi me tulimme rangaistuiksi."

Kuningas Agib siveli kipeää silmäänsä ja ajatteli mitä kaikkea pahaa hän oli saanut aikaan sekä toisille että itsellensä ja katui syvästi kevytmielistä elämäänsä. Hän muisti omaa valtakuntaansa ja alamaisiansa, jotka hän oli jättänyt oman onnensa huomaan ja katkerat kyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiansa.

"Minä olen saanut ansaitun rangaistukseni", sanoi hän nuorukaisille, "kun en seurannut teidän neuvoanne. Mutta minä kärsisin nöyrästi onnettomuuteni, jos pääsisin takaisin omaan maahani ja saisin hyvittää kaikki pahat tekoni."

Vanhus, joka yhdessä nuorukaisten kanssa oli saapunut kuningas Agibin luo, katsoi lempeästi häneen ja laski kätensä hänen päälaellensa.

"Kuningas Agib", sanoi hän, "sinun katumuksesi on liikuttanut henkien kuninkaan sydäntä, joka koko ajan on johtanut kulkuasi. Hän sallii sinun palata takaisin omaan maahasi."

Vanhus kohotti sauvaansa, joka hänellä oli kädessänsä ja kosketti sillä kolmasti kuningas Agibia olkapäähän. Hänen silmänsä mustenivat ja hän kaatui maahan. Mutta kun hän tointui jälleen, niin kuparilinna oli kadonnut sekä silmäpuolet nuorukaiset, ja sen sijaan hän huomasi olevansa omassa linnassaan visiiriensä parissa, jotka riemuiten tervehtivät häntä.

Siitä päivästä asti kuningas Agib hallitsi viisaasti ja rakkaudella valtakuntaansa, eikä halunnut lähteä enää maailmaa kiertämään.