Taikahevonen

Taikahevonen.

Monen monituista vuotta sitten hallitsi Persiassa kuningas, nimeltä Sabur. Hän oli suurin ja mahtavin kaikista senaikuisista hallitsijoista ja hän omisti laajoja maita ja suuria rikkauksia. Mutta hän oli yhtä kuulu luonteensa jaloudesta, hyvyydestään ja viisaudestaan kuin mahtavuudestansakin. Hän oli oppinut ja toimelias mies, mutta samalla hänellä oli hellä sydän, eikä hän koskaan voinut olla auttamatta köyhää ja turvatonta. Mutta pahuutta ja vääryyttä hän rankaisi säälimättä.

Tällä kuninkaalla oli kolme tytärtä ja yksi poika. Kahdesti vuodessa hän vietti linnassaan suuria juhlia, jolloin hän jakeli alamaisilleen lahjoja ja salli kaikkien kansalaisten, sekä köyhien että rikkaitten, päästä puheillensa. Sattuipa kerran tällaisten juhlien aikana kolme viisasta miestä tulemaan hänen kaupunkiinsa, ja he toivat hänelle kallisarvoisia lahjoja. He olivat kaikki kotoisin eri maista ja puhuivat kukin omaa kieltänsä. Yksi oli intialainen, toinen kreikkalainen ja kolmas kiinalainen.

Intialainen astui ensin kuninkaan luo, heittäytyi maahan hänen eteensä ja onniteltuaan häntä juhlan johdosta, antoi hänelle hyvin ihmeellisen lahjan: kalleilla hohtokivillä koristetun kultaisen kuvapatsaan, jolla oli kultainen torvi kädessä. Kuningas katseli sitä joka puolelta ja sanoi:

"Viisas mies, mihinkä voin lahjaasi käyttää?"

"Herra", vastasi intialainen, "tällä kuvapatsaalla on se ominaisuus, että jos joku vakooja yrittää tunkeutua kaupunkiin, niin se heti alkaa puhaltaa torvellansa. Ja kun torven ääni kajahtaa ilmassa, niin vakooja vavisten kaatuu maahan ja kuolee."

Kuningas hämmästyi suuresti ja sanoi intialaiselle:

"Totta tosiaan, jos puhut totta, niin täytän kaikki toiveesi!"

Sitten kreikkalainen astui esiin, heittäytyi kuninkaan jalkoihin ja ojensi hänelle hopeisen maljan, jossa oli kultainen riikinkukko neljänkolmatta poikansa keskellä. Tarkastettuansa sitä kuningas kysyi mitä hyötyä siitä saattoi olla.

"Herra", vastasi kreikkalainen, "joka tunnin lyömällä nokkaisee riikinkukko poikasiansa jokaista vuoron perään ja osoittaa siten sinulle ajan kulun. Ja joka kuukauden kuluttua se aukaisee nokkansa, jolloin näet kuun sen kurkussa kuultavan."

Silloin sanoi kuningas:

"Jos puhut totta, niin täytän kaikki toiveesi!"

Lopuksi kiinalainenkin astui esiin, kumarsi maahan saakka ja antoi kuninkaalle ebenpuisen hevosen. Sen suitset hohtivat kultaa ja kalliita kiviä, ja kuninkaallinen satula oli sillä selässänsä. Kuningas katseli sitä ihmetellen ja kysyi mitä hyötyä tuosta elottomasta hevosesta saattoi olla.

"Valtiaani!" vastasi kiinalainen, "tällä hevosella voit päivässä ratsastaa yhtä pitkän matkan, kuin tavallisella ratsulla kokonaisessa vuodessa. Sillä tämä hevonen osaa lentää."

Kuningas oli hyvin mielissänsä ja ihmetteli, miten hän samana päivänä sattui saamaan kolme niin merkillistä lahjaa. Ja hän sanoi kiinalaiselle:

"Jos todellakin puhut totta, niin täytän kaikki toiveesi!"

Sitten hän kestitsi näitä viisaita miehiä kolme kokonaista päivää, ja he näyttivät kuninkaalle, mitenkä heidän lahjojansa oli käytettävä. Kuvapatsas puhalsi torveensa, riikinkukko nokkaisi poikasiansa, ja kiinalainen hypähti hevosen selkään, kohosi sen mukana ilmaan ja laskeutui jälleen alas. Kuningas oli ilosta joutua melkein pyörälle päästään.

"Te olette pitäneet lupauksenne", sanoi kuningas, "nyt minun vuoroni on myös täyttää lupaukseni. Jokainen teistä lausukoon jonkun toivomuksen, niin minä sen heti paikalla täytän."

Mutta viisaat miehet olivat jo edeltäpäin kuulleet puhuttavan kuninkaan kolmesta tyttärestä, ja niinpä he nyt vastasivat kuninkaalle:

"Jos, herramme, olet tyytyväinen lahjoihimme, niin pyydämme, että annat meille tyttäresi puolisoiksi!"

Kuningas vastasi:

"Mielihyvällä suostun pyyntöihinne!"

Mutta prinsessat olivat salaa kuunnelleet heidän keskusteluansa, ja kun nuorin sisaruksista tarkasteli tulevaa puolisoansa, kiinalaista, niin hän huomasi, että tämä oli satavuotias vanhus. Hänen otsansa oli täynnä syviä ryppyjä, hiukset olivat harvat, silmät punoittavat ja vettävaluvat, ja posket olivat keltaiset ja kuoppaiset. Nenä oli paksu kuin viheriä kurkku, hampaita ei ollut suussa kuin joku ainoa ja huulet olivat sinertävät ja veltot. Totta tosiaan, hän oli rumin ja ilettävin kaikista ihmisistä, yksin linnutkin lensivät häntä pakoon. Mutta prinsessa oli kaunis ja suloinen tyttö. Hänen liikkeensä olivat sulavammat kuin gasellin ja hänen kauneutensa oli kirkkaampi kuun hohdettakin. Hän oli sisariansa vielä paljoa ihanampi.

Kun prinsessa oli nähnyt puolisonsa, niin hän kiiruhti huoneeseensa, karisteli tuhkaa hiuksiinsa, repi vaatteensa palasiksi ja alkoi surkeasti itkeä ja valittaa. Hänen veljensä, joka rakasti tätä nuorinta sisartansa vielä paljoa enemmän kuin toisia, palasi juuri kotiin matkalta. Kun hän kuuli sisarensa itkun ja valituksen, kiiruhti hän hänen luoksensa ja kysyi mikä häntä vaivasi.

Sisar lausui:

"Rakas veljeni! Jos isämme linnassa ei enää ole tilaa minulle, niin mielelläni lähden pois täältä. Tai jos en ole kelvollinen olemaan hänen tyttärenänsä, niin voinhan jättää hänet."

Veli ei voinut ymmärtää hänen puheensa tarkoitusta ja pyysi häntä suoraan selittämään suruaan.

Silloin sisar sanoi:

"Tiedä siis, rakas veljeni, että isäni aikoo naittaa minut taikurille, joka on lahjoittanut hänelle mustan puisen hevosen ja sokaissut hänen silmänsä taikatempuillansa. Mutta minäpä en välitä tuosta vanhuksesta, en minä häntä varten ole maailmaan syntynyt!"

Veli koetteli lohduttaa ja rohkaista häntä ja kiiruhti sitten suoraan isänsä luo.

"Kuka on tuo taikuri", kysyi hän kuninkaalta, "jolle aiot naittaa nuorimman sisareni, ja mitä lahjoja hän on antanut sinulle, koska niiden tähden sallit tyttäresi surusta kuolla?"

Kiinalainen, joka kuuli prinssin puheen, vihastui häneen suuresti, mutta kuningas sanoi pojallensa:

"Kun olet nähnyt hevosen ja tutustut sen tapoihin, niin ihmetyksestä joudut aivan ymmälle."

Kuningas käski palvelijansa tuoda hevosen paikalle, ja kun prinssi näki sen, niin hän ihastui ikihyväksi. Hän oli taitava ratsastaja, ja niinpä hän hypähti sen selkään ja koetti kannustaa sitä. Mutta kun hevonen ei liikahtanut paikaltansa, niin kuningas sanoi kiinalaiselle:

"Näytäpä pojalleni, miten hän saa sen liikkeelle, niin eipä hän enää sinun toiveitasi vastusta."

Kiinalainen, joka vihasi nuorta prinssiä aivan leppymättömästi, astui hänen luoksensa ja näytti hänelle kammin hevosen oikeassa kyljessä, jonka avulla sai elukan kohoamaan ilmaan. Prinssi väänsi kampia ja samassa hevonen alkoi kohota ylös ilmaan niin vinhalla vauhdilla, että he hetken kuluttua katosivat kaikkien näkyvistä.

Hevonen alkoi kohota ylös ilmaan.

Kuningas alkoi huolehtia poikansa puolesta ja kysyi kiinalaiselta:

"Miten hän saa hevosen ohjatuksi jälleen alas maahan?"

"Herra", vastasi kiinalainen, "minä en voi häntä auttaa. Olen aivan viaton, jos hän joutuu hukkaan ja jollet näkisi häntä enää koskaan. Sillä ylpeydessään hän unohti kysyä minulta, miten hevonen saadaan laskeutumaan alas, enkä itse muistanut sitä hänelle neuvoa."

Nytpä kuningas vimmastui niin silmittömästi, että hän ruoskitti ja vangitsi kiinalaisen. Itse hän riisti kruunun päästänsä, raasti kasvojaan ja rintaansa, itki ja valitti. Linnan ovet suljettiin ja kaikki juhlallisuudet keskeytettiin. Eikä tämä onnettomuus koskenut yksin kuningattareen, kuninkaaseen ja hänen tyttäriinsä, vaan kaikki kaupungin asukkaatkin surivat prinssin katoamista. Siten äkkiä ilo oli muuttunut suruksi, onni onnettomuudeksi ja riemujuhlasta tullut murheenpäivä.

Sillä välin hevonen oli kuljettanut prinssin lähelle aurinkoa. Hän oli aivan kuoleman kielissä. Mutta vaikka hän oli kadottanut kaiken toivon pelastumisestaan, niin hän päätti sittenkin tarkastella, eikö hevosessa olisi mitään kojetta, jonka avulla saisi sen laskeutumaan jälleen alas. Sillä prinssi oli viisas, teräväpäinen ja päättäväinen mies. Hän koetteli kädellään hevosen vasenta kylkeä ja löysikin toisen kammin, jota hän alkoi nyt vääntää. Hetipä hevonen rupesikin laskeutumaan alas. Ja mitä enemmän hän kampia väänsi, sitä alemmaksi hän laskeutui ja saattoi jo erottaa maankin allaan. Hyvillänsä hän kiitti luojaansa tästä onnellisesta pelastumisestaan. Sitten hän väänsi jälleen oikeata kampia ja lensi nyt eteenpäin jonkun matkan päässä maasta.

Illan tullen hän huomasi korkean linnan keskellä laajaa tasankoa. Kirkkaat lähteet siellä pulppuilivat, kauniit kukkaset levittivät tuoksuaan ilmaan ja iloiset gasellit juoksentelivat huolettomina ylt'ympäri.

Sitten hän saapui suuren kaupungin tasalle. Siinä seisoi vahva linnoitus korkeine torneineen ja vankka muuri ympäröi sitä joka puolelta. Kaupungin toisessa laidassa oli suuri linna, jossa hän näki neljänkymmenen aseilla varustetun orjan kulkevan. Hän tuumi itseksensä: "Oi, jospa vain tietäisin mihin maahan olen joutunut!"

Prinssi saapui linnan edustalle.

Mutta lopulta hän päätti viettää yönsä tuon suuren linnan penkereellä ja hieroa ystävyyttä sen asukkaiden kanssa.

Yö oli jo käsissä kun prinssi vihdoin sai hevosensa ohjatuksi linnan penkereen kohdalle ja pääsi laskeutumaan alas. Hän oli hyvin nälkäinen ja väsynyt. Hän tarkasteli pengertä joka puolelta ja keksi vihdoin portaat, jotka johtivat linnaan. Hän astui portaita alas ja saapui linnan oven edustalle. Eräästä ikkunasta loisti tuli.

Hän astui sisään ja kulki valoa kohti. Erään oven ulkopuolella makasi orja sikeässä unessa. Hän oli kammottavan suuri, aivankuin joku maanalainen henki. Hänen vieressänsä paloi tuli ja hänen kupeellansa oli miekka, joka säkenöi kuin salama. Lähellä seisoi pöytä, joka oli vaatteella peitetty.

Prinssi epäröi hetken aikaa, mutta rohkaisikin sitten mielensä ja nosti peitteen pöydältä. Se oli täynnänsä herkkuja. Prinssi söi ja joi kylläksensä ja kun hän oli ravittu, astui hän varpaillaan nukkuvan orjan luo ja veti miekan hänen kupeeltansa. Sitten hän läksi astumaan eteenpäin tietämättä minne mennä.

Hetken kuljettuansa hän tuli ovelle, jota esirippu peitti. Hän kohotti esirippua ja astui huoneeseen. Siellä oli norsunluinen valtaistuin, jossa helmet, rubiinit ja jalokivet kimmelsivät ja sen juurella nukkui neljä orjatarta. Prinssi astui lähemmäksi nähdäksensä kuka valtaistuimella lepäsi. Ja kas! Uneen vaipuneena siinä lepäsi ihmeen ihana neito. Sanattomana prinssi jäi häntä katselemaan, ihaili hänen suortuviaan, jotka valuivat aina alas hänen polviinsa saakka, hänen valkeata otsaansa, joka loisti yhtä kirkkaasti kuin kuu, ja hänen poskiansa, jota vieno puna sulostutti. Prinssi lähestyi häntä vavisten ja suuteli hänen oikeata poskeansa.

Nukkuva tyttö.

Tyttö heräsi heti, avasi silmänsä ja katseli prinssiä ihmetellen.

"Kuka sinä olet nuorukainen?" kysyi hän, "ja mistä tulet?"

Prinssi vastasi:

"Olen sinun orjasi ja rakastan sinua!"

"Mutta kuka on ohjannut sinut tänne?"

"Jumalani ja kohtaloni", vastasi prinssi.

Mutta äkkiä orjattaret heräsivät ja nähdessään prinssin he kiiruhtivat linnan vartijan luo, herättivät hänet ja kertoivat hänelle, että vieras mies oli tunkeutunut prinsessan huoneeseen. Vartija aikoi tarttua miekkaansa ja hyökätä prinssin kimppuun, mutta huomasikin kauhukseen huotransa tyhjäksi. Sen sijaan hän kiiruhti kuninkaan huoneihin ja kertoi miten vieras hänen nukkuessaan oli tunkeutunut linnaan.

Kuningas suuttui silmittömästi kuullessaan vartijan puheen. Hän paljasti miekkansa, hyökkäsi tyttärensä huoneeseen ja alkoi solvata prinssiä.

"Ken olet, petturi", huusi kuningas uhaten prinssiä miekallansa, "ja miten uskallat tunkeutua linnaani? Etkö tiedä, että olen maailman mahtavin hallitsija ja että voin sinut tuomita kuolemaan?"

Mutta prinssi ei säikähtänyt kuninkaan uhkausta.

"Jos sinä olet mahtava kuningas", sanoi prinssi, "niin olen minäkin mahtavan kuninkaan poika. Mutta ennenkuin panet uhkauksesi täytäntöön, niin teen sinulle ehdotuksen. Kokoo kaikki sotajoukkosi ja anna minun yksin heitä vastaan taistella. Jos he voittavat minut, niin olen syyllinen, mutta jos pääsen pakoon, niin ansaitsen suurempaa kunnioitusta sinun puoleltasi, kuin mitä sisäänastuessasi minulle osoitit."

Kuningas suostui prinssin ehdotukseen. Hän kokosi sotajoukkonsa ja järjesti ne riveihin ja käski prinssin saapua paikalle ja tuoda hänelle hevosen ja aseet. Mutta prinssi sanoi:

"Tahdon ratsastaa omalla hevosellani. Anna se tuoda tänne penkereeltä, jonne jätin sen tullessani tänne."

Kun hevonen oli tuotu paikalle, niin kuningas ihmetteli sen taidokasta tekoa. Prinssi nousi sen selkään, ja joukot piirittivät hänet joka puolelta. Mutta prinssi väänsi hevosen oikeanpuolista kampia ja heti paikalla se kohosi kuin lintu lentoon.

Kuningas huusi joukoillensa:

"Tarttukaa häneen kiinni!"

Mutta sotamiehet vastasivat:

"Oi kuninkaamme, kenenkä me ottaisimme kiinni? Totta tosiaan, hän on itse paholainen. Jumalan kiitos, että hänestä olet päässyt rauhaan."

Kuningas palasi joukkoinensa takaisin linnaan ja läksi tyttärelleen kertomaan mitä oli tapahtunut. Ja hän lausui kovia sanoja prinssistä, sillä hän ei tiennyt prinsessan rakastavan häntä. Mutta kun hän näki tyttärensä silmien kyyneltyvän ja kuuli hänen haikeasti valittavan, niin hän ei tiennyt miten häntä lohduttaa, ja läksi pois hänen luotansa.

Sillä välin prinssi lensi ilman halki isänsä maahan. Hän laskeutui alas kuninkaan linnan kohdalla ja kun hän astui ylös portaita, niin hän näki tuhkaa sirotetun linnan ovenpieliin. Hän otaksui, että joku hänen omaisistaan oli kuollut ja kiiruhti sisään. Siellä hänen vanhempansa ja sisarensa istuivat suruvaatteissaan, kalpein, tuskanvääntämin kasvoin. Kuningas ensimäiseksi huomasi prinssin, huudahti ääneensä ja rientäen hänen luoksensa puristi hänet rintaansa vasten. Kuningatar ja sisaret syleilivät ja suutelivat myös häntä ja kysyivät kesken kyynelten, miten hän oli pelastunut. Prinssi kertoi heille kaikki juurta jaksain.

Pian tieto prinssin takaisintulosta levisi yli koko kaupungin ja kaikkialla se herätti riemua ja iloa. Surupuvut vaihdettiin iloisempiin väreihin, ja soittoa ja laulua kuului joka taholta. Kaupunki koristettiin juhlapukuun ja kaikki väki riensi kuningasta onnittelemaan. Kuningas pani toimeen suuret juhlat, armahti vangituita ja jätti rangaistukset sikseen. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä tarjoeltiin juhla-aterioita, joihin kaikki olivat tervetulleet.

Mutta kesken kaikkia juhlallisuuksia valtasi kaiho prinssin mielen. Hän muisteli kaunista prinsessaansa ja kun ilta tuli, niin hän nousi hevosensa selkään ja lensi suoraan prinsessan linnaan. Hän astui sisään, hiipi hiljaa ovenvartijan ohi, joka lepäsi syvässä unessa ja astui prinsessan ovelle. Hän kohotti esirippua ja jäi kynnykselle kuuntelemaan. Siellä prinsessa itki ja valitti, ja kun orjattaret koettivat lohduttaa häntä, kehottaen häntä heittämään surunsa, sillä prinssi oli muka varmaan aikoja sitten unohtanut hänet, niin hän sanoi:

"Voi kuinka typeriä te olette! Prinssiäni en voi koskaan unohtaa!"

Prinssi kuuli hänen puheensa ovelta ja hänen sydämensä riemastui. Mutta kun kaikki olivat nukkuneet, niin hän astui prinsessan luo ja kosketti häntä kädellänsä. Prinsessa heräsikin heti ja kun hän näki prinssin edessänsä, niin hän heittäytyi hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Ja he juttelivat yhdessä myöhään yöhön saakka ja iloitsivat toistensa seurasta.

Mutta kun aamu valkeni, nousi prinssi lähteäksensä.

"Minne sinä menet?" kysyi prinsessa häneltä.

"Isäni luo", vastasi prinssi, "mutta minä lupaan tulla sinua tervehtimään kerran viikossa."

Mutta prinsessa tarttui huolissaan häntä käteen kiinni.

"Minä rukoilen sinua", sanoi hän tuskallisella äänellä, "ota minut mukaasi minne ikänä menetkin!"

"Tahdotko tulla minun kanssani?" kysyi prinssi.

"Tahdon", vastasi prinsessa.

"No, nouse sitten", sanoi prinssi, "niin lähdemme matkaan."

Prinsessa kiiruhti pukeutumaan kallisarvoiseen jalokivillä koristettuun pukuun. Sitten he hiipivät hiljaa orjien huomaamatta ulos, tulivat penkereelle ja nousivat ebenpuisen hevosen selkään. Prinssi väänsi kampia ja hevonen lähti heti lentoon, kunnes he saapuivat Persian kuninkaan kaupungin kohdalle. Sitten he laskeutuivat erääseen puutarhaan kaupungin ulkopuolelle ja prinssi talutti prinsessan huvimajaan, joka kohosi puutarhan keskellä.

"Jää sinä tänne", sanoi prinssi prinsessalle, "minä menen vanhempieni luo ja ilmoitan heille sinun tulosi. Visiirit ja koko armeijamme tulevat sinua sitten noutamaan ja saattavat sinut loistolla ja kunnialla linnaamme."

Prinssi kiiruhti isänsä luo ja kertoi hänelle koko tapauksen. Kuningas ja kuningatar olivat hyvin mielissänsä ja antoivat heti käskyn sotajoukoille keräytyä puutarhan edustalle.

Kiinalainen, joka prinssin palatessa kotiin oli päässyt vankeudesta vapaaksi, oleskeli tavallisesti puutarhanhoitajan luona ja käveli usein puutarhan varjoisilla käytävillä. Sattuipa siis sinä päivänä, jolloin prinssi saapui puutarhaan prinsessansa kanssa, että hän näki heidät ja tunsi prinssin heti paikalla. Hän lähestyi huvimajaa ja näki tytön siellä, joka oli aurinkoakin ihanampi. Puuhevonen seisoi majan ulkopuolella.

"Tuo nuori mies", ajatteli kiinalainen itseksensä, "ryösti minulta sisarensa, nyt minä kostan hänelle samalla mitalla ja ryöstän tytön hevoseni keralla."

Sitten hän kolkutti majan ovea ja kun prinsessa kysyi ken siellä oli, hän vastasi:

"Orjasi ja palvelijasi. Herrasi lähetti minut luoksesi ja pyytää sinua seuraamaan minua. Minä vien sinut hevosen selässä lähemmäksi kaupunkia, koska kuningatar ei jaksa näin kauaksi astua ja kuitenkin suuresti halajaa nähdä ja tervehtiä sinua."

Prinsessa ei epäillyt ensinkään tämän sanansaattajan puhetta ja avasi oven. Mutta kun hän näki kuinka ruma ja ilettävä hän oli sekä kasvoiltaan että koko olennoltansa, niin hän sanoi:

"Eikö herrallasi ole hienompaa palvelijaa, jonka hän voisi lähettää minua noutamaan?"

"Herrani orjat", vastasi kiinalainen, "ovat toinen toistaan kauniimmat, mutta mustasukkaisuuden vuoksi hän valitsi minut, joka olen vanhin hänen palvelijoistansa."

Prinsessa piti tämän kaiken totena. Hän nousi hevosen selkään, ja kiinalainen asettui hänen taaksensa istumaan, väänsi kampia, jotta hevonen kohosi ilmaan ja suuntasi matkan Kiinaa kohti.

Kiinalainen nousi prinsessan kanssa ilmaan.

Samaan aikaan kuin kiinalainen ryösti prinsessan, läksi saattojoukko palatsista liikkeelle prinsessaa vastaanottamaan. Torvien ja rumpujen rämistessä kulki prinssi isänsä, äitinsä ja visiirien seuraamana joukkojen etunenässä puutarhaan. Hän astui huvimajaan noutaaksensa sieltä armaansa, mutta kun hän huomasi huoneen olevan tyhjän, niin hän heitti turbaninsa maahan ja raastoi kasvojaan ja rintaansa. Puutarhurille, joka juuri saapui paikalle, hän huusi:

"Petturi, missä on prinsessa, mitä olet hänelle tehnyt? Tunnusta minulle totuus, tai lyön pääsi poikki!"

Puutarhuri vastasi hämillänsä:

"Sinä vaadit minun selittämään asiaa, josta minulla ei ole vähintäkään tietoa. Pääni kautta en ymmärrä sinua, enkä tiedä mistä sinä minua epäilet."

Prinssi kysyi sitten puutarhurilta, kuka tänään oli käynyt puutarhassa.

"Ei kukaan muu", vastasi puutarhuri, "kuin viisas kiinalainen."

Kun prinssi kuuli tämän, tiesi hän kiinalaisen ryöstäneen prinsessan, ja hän joutui suuren tuskan valtaan. Hetken mietittyänsä hän sanoi isällensä:

"Palaa sinä joukkoinesi kaupunkiin, minä en tule takaisin, ennenkuin olen päässyt tästä asiasta selville."

Kuningas koetti saada poikansa mukanansa, mutta kun se ei hänelle onnistunut, niin hän suruissansa palasi linnaansa. Ja niinpä ilo uudestaan vaihtui suruksi.

Kiinalainen laski hevosensa Kiinassa maahan ja kuljetti prinsessan puun suojaan lähteen reunalle. Kun he olivat käyneet maahan istumaan, kysyi prinsessa:

Prinsessa ja kiinalainen metsässä.

"Missä on herrasi ja missä hänen isänsä ja äitinsä?"

Kiinalainen vastasi:

"Kirotut olkoot he kaikki! Nyt olen minä sinun herrasi. Tämä hevonen on minun, minä sen olen tehnyt. Älä uskokaan, että koskaan enää saisit nähdä prinssiäsi, minä olen paljoa parempi kuin hän ja täytän kaikki sinun halusi. Minä annan sinulle kauniita vaatteita, millaisia ikänä vain haluat. Minä olen rikas mies, ja omistan paljon orjia ja laajoja maa-aloja."

Sitten hän alkoi laskea leikkiä hänen kanssansa ja koetti mairitella häntä, mutta prinsessa työnsi hänet luotaan ja alkoi itkeä ja valittaa.

Sattuipa Kiinan kuningas metsästämään tällä seudulla ja huomatessaan puun, jonka juurella kiinalainen ja prinsessa istuivat, lähestyi hän sitä, saadakseen lepoa ja virvoitusta. Hän hämmästyi suuresti nähdessään täällä kaukana asutuilta seuduilta niin ihmeen ihanan tytön ja tiedusteli kiinalaiselta kuka hän oli.

"Hän on minun vaimoni", vastasi kiinalainen.

Mutta prinsessa hypähti suuttuneena pystyyn ja sanoi:

"Hän valehtelee, herra! Hän on viekas taikuri, joka petoksella on ryöstänyt minut!"

Kuningas käski seuralaisensa heti vangita kiinalaisen ja antaa hänelle aika selkäsaunan. Sitte hän lähti kotimatkalle, vieden prinsessan ja hänen ihmeellisen hevosensa mukanansa. Hevosen hän käski asettaa aarreaittaansa ja prinsessalle hän antoi oman huoneensa, sillä hän oli suuresti ihastunut hänen sulouteensa ja kauniiseen ulkomuotoonsa, ja päätti naida hänet.

Mutta tämäpä ei ollut prinsessalle lainkaan mieleen ja pelastuaksensa hän tekeytyi hulluksi.

Suurestipa kuningas siis hämmästyi, kun hän vielä samana iltana mennessään prinsessaa tervehtimään, huomasi hänet aivan muuttuneeksi. Prinsessa hutki käsillään, potki jalkojaan ja huutaen ja kirkuen repi vaatteitansa. Kuningas läksi suruissansa pois hänen luotansa, ja kyseli neuvoa kaikilta valtakuntansa lääkäreiltä ja viisailta miehiltä saadakseen prinsessan taas terveeksi. Mutta ei mikään keino voinut hänen tautiansa parantaa.

Prinssi kulki maasta maahan.

Sillä välin prinssi oli kulkenut maasta maahan ja kaupungista kaupunkiin etsien prinsessaansa ja vihdoin kohtalo johdatti hänet Kiinaankin. Hän tuli Kiinan pääkaupunkiin ja käyskenteli kauppapaikoilla ja toreilla kuunnellen ihmisten puheita. Sattuipa kerran, että hän kuuli jonkun kertovan kuninkaasta ja nuoresta tytöstä, jota kaikki surkuttelivat. Hän astui lähemmäksi ja pyysi, että hänellekin tapaus kerrottaisiin.

"Tiedä siis", sanoi eräs joukosta "että kuninkaamme joku aika sitten oli metsästysretkellä ja näki nuoren kauniin neidon vanhan miehen kanssa istuvan puun juurella. Heillä oli musta puinen hevonen vieressänsä. Kun kuningas kysyi mieheltä kuka tuo neito oli, niin hän sanoi hänen olevan hänen vaimonsa. Mutta tyttö kielsi kiven kovaan ja vakuutti miehen ryöstäneen hänet. Kuningas antoi vangita miehen, ja vei tytön mukanansa linnaan ja aikoi naida hänet. Mutta silloin tyttö tuli hulluksi. Kuningas on koettanut kaikkia keinoja saadakseen hänet paranemaan, mutta ei mikään ole auttanut."

Kun prinssi kuuli tämän kertomuksen, niin hän ihastui suuresti, sillä nythän hän oli etsittynsä löytänyt. Hän pukeutui tähtientutkijaksi, pani ylleen leveähihaisen viitan, päähänsä turbaanin ja värjäsi kulmakarvansa. Sitten hän otti käteensä rasian, jossa oli hiekkaa, ja kainaloonsa pergamenttikantisen kirjan. Keppiinsä nojautuen hän sitten astui rukousnauhansa helmiä lukien kuninkaan linnaa kohti ja sanoi portinvartijalle:

"Sano kuninkaallesi, että viisas tähtienselittäjä on saapunut Persiasta parantamaan prinsessaa, jonka surullisesta taudista hän on kuullut puhuttavan."

Vartija kiiruhti nopeasti sisään ja saattoi prinssin kuninkaan luo. Prinssi astui arvokkaasti kuninkaan eteen, mutisi kaikenlaisia sanoja, joita ei kukaan läsnäolija voinut ymmärtää ja käyttäytyi aivan kuin viisas tähtientutkija ainakin. Kuningas sanoi:

"Minulla on tytär, joka vuosikauteen ei ole tehnyt muuta kuin huitonut ja potkinut. Jos voit parantaa hänet, niin annan sinulle mitä ikänä haluat."

Prinssi sanoi:

"Vie minut hänen luoksensa, jotta voisin tutkia hänen tautinsa syytä ja päästä selville, mikä paha henki häntä kiusaa."

Prinssi saatettiin heti prinsessan huoneeseen. Siellä prinsessa makasi sohvallansa punoittavin silmin ja kasvot vääntyneinä. Prinssi kiiruhti hänen luoksensa ja sanoi:

"Jumala on lähettänyt sinulle pelastuksen!"

Kun prinsessa kuuli prinssin äänen, niin hän tunsi hänet heti ja riemuissaan heittäytyi hänen kaulaansa ja tiedusteli miten hän oli päässyt linnaan. Mutta prinssi vastasi:

"Nyt ei ole aikaa pitkiin selityksiin, sillä saattajani odottavat minua etuhuoneessa. Mutta minä lupaan tehdä kaikki pelastaakseni sinut. Koetan keksiä jonkun juonen, jonka avulla pääsemme pakenemaan. Ja jollei muu auta, niin palaan isäni luo ja hyökkään sotajoukollamme Kiinaan."

Prinssi palasi sitten kuninkaan luo ja kehotti häntä tulemaan prinsessan huoneeseen ja katsomaan ihmettä, jonka hän oli saanut aikaan. Mutta kun he astuivat huoneeseen, niin prinsessa alkoi jälleen huutaa ja kirkua ja huitoa käsillänsä. Silloin prinssi lähestyi häntä, mutisi loihtusanoja ja puhalsi hänen kasvoihinsa. Ja kuninkaan huomaamatta hän kuiskasi prinsessalle:

"Nouse ja käy kuninkaan luo ja suutele hänen kättänsä."

Samassa prinsessa vaipui maahan ikäänkuin hän olisi menettänyt tajuntansa. Hetken maattuansa hän avasi silmänsä, astui kuninkaan luo, suuteli kunnioittaen hänen kättänsä ja sanoi:

"Tervetuloa herrani ja kuninkaani! Olen ihmeissäni, että tulit orjaasi tervehtimään."

Kuningas ihastui ikihyväksi kuullessaan hänen jälleen puhuvan suloisella äänellä. Sitten hän kääntyi prinssin puoleen ja sanoi:

"Ilmoita joku toive, niin lupaan jo edeltäpäin täyttää sen."

Prinssi vastasi:

"Ei vielä ole aika palkintoa antaa, sillä tauti voisi mahdollisesti vielä uudistua. Anna kymmenen orjattaren kantaa hänet kylpyyn, mutta varokoot, ettei hän jalallaan maata kosketa. Pukeutukoon sitten kallisarvoisiin vaatteihin, jotta hän unohtaisi sydänsurunsa ja hänen mielensä kävisi keveäksi. Saata hänet sitten sille paikalle kaupungin ulkopuolelle, josta hänet löysitkin. Sillä siellä paha henki häneen meni."

Kuningas kohotti kätensä ylös ilmaan.

Kuningas teki aivankuin prinssi oli määrännyt ja läksi sitten itsekin visiireinensä ja sotajoukkoinensa kaupungin ulkopuolelle. Prinssi seurasi hänen mukanansa. Kaiken aikaa hän lausui loihtusanoja, tarkasteli milloin taivaan kantta, milloin maan pintaa ja antoi suitsutussavuja levittää ylt'ympärille. Hetken kuluttua hän nosti päänsä pystyyn, astui kuninkaan luo ja sanoi:

"Herra, minä tiedän nyt, että paha henki, joka tähän tyttöön on mennyt, asusti alkuaan erään mustan ebenpuisen eläimen ruumiissa. Jos meidän ei onnistu löytää tuota eläintä, niin tauti tulee uudistumaan kerran kuukaudessa."

"Sinä olet viisain kaikista viisaista!" huudahti kuningas. "Omin silmin näin, että tytön ja tuon vanhan rosvon vieressä seisoi musta ebenpuinen hevonen, ehkäpä se on sama, josta puhut."

Kuninkaan käskystä hevonen tuotiin heti paikalle. Prinssi tarkasteli sitä joka puolelta ja huomasi, että se oli täydessä kunnossa. Sitten hän käski sytyttää tulen suitsutusastiaan ja otti turbaanistansa kourallisen paperipaloja:

"Niinpiankuin istun hevosen selässä", sanoi hän sitten, "nostakaa tyttö eteeni istumaan ja heittäkää nämät paperipalaset tuleen. Heti kun hevonen tuntee tuon hajun, se avaa suunsa ja sieramensa, ja kun väännän tätä kampia, niin paha henki pakenee ulos."

Prinssin neuvoja seurattiin täsmällisesti, ja heti kun prinsessa istui hevosen selässä, kiersi prinssi kampia, ja hevonen kohosi keveästi taivasta kohti.

Kuningas kohotti kätensä ylös ilmaan ikäänkuin estääkseen heidän menoansa, mutta ne vaipuivat jälleen voimattomina alas, sillä prinssi ja prinsessa olivat jo kaukana ilmassa ja hetken kuluttua katosivat kokonaan näkyvistä. He saapuivat pian Persiaan, jossa heitä ilolla ja riemulla tervehdittiin. Sitten he viettivät häänsä suurella komeudella ja loistolla, kestiten koko kaupunkia. Ja he elivät monta, monta vuotta onnellisesti yhdessä.