KAHDEKSAS LUKU

KAHDEKSAS LUKU.

Kuinka Heikkiä pidettiin pitkien takinliepeittensä vuoksi lahkolaisena ja metelöitsijänä. — Kuinka ruhtinas Barsanuf meni uunin varjostimen taakse ja erotti luonnonasiain ylijohtajan. Sinnoberin pako Mooses Turnuksen talosta. — Kuinka Mooses Turnus aikoi lähteä ratsastamaan perhosen selässä ja tahtoi tulla keisariksi, mutta menikin sitten vuoteeseen.

Hämärässä varhain aamulla, kun tiet ja kadut olivat vielä autiot,

Baltasar hiipi Kerkkoon ja juoksi nopeasti ystävänsä Heikin luo.

Hänen koputettuaan oveen huusi sairas, väsynyt ääni: "Sisään!"

Kalpeana, muuttuneena, toivoton tuska kasvoillaan, Heikki makasi vuoteessa.

"Taivaan tähden", huudahti Baltasar, "taivaan tähden, ystäväni, puhu mitä sinulle on tapahtunut!"

"Oi ystäväni", sanoi Heikki murtuneella äänellä, kohoten vaivalloisesti vuoteesta, "minä olen nyt lopussa, täydellisesti lopussa. Kirottu noitakummitus, jonka, kuten tiedän, kostonhaluinen Prosper Alpanus on lähettänyt kimppuuni, syöksee minut turmioon!"

"Kuinka se on mahdollista?" kysyi Baltasar. "Ethän ennen uskonut taikomisia ja noitakummituksia."

"Voi, nyt uskon kaiken", jatkoi Heikki itkuisella äänellä, "nyt uskon taikomiset ja noidat ja maahiset ja vetehiset, rottakuninkaat ja juurikääpiöt — kaiken, mitä ikinä tahdot! Kenen asiat ovat sillä kannalla kuin minun, hän kyllä antautuu. Muistanethan sen kirotun jutun minun takistani, kun palasimme Prosper Alpanuksen luota? Niin, jospa se olisi jäänyt siihen! Katsopa vähän ympärillesi täällä huoneessani, rakas Baltasar!"

Baltasar katsoi ja huomasi joka seinälle ripustetun lukemattoman määrän pitkiä takkeja, päällystakkeja ja kauhtanoita, jos jonkin mallisia ja värisiä.

"Mitä!" huudahti hän. "Aiotko perustaa vaatekaupan, Heikki?"

"Älä pilkkaa", vastasi Heikki, "älä pilkkaa, rakas ystävä. Kaikki nämä vaatteet olen valmistuttanut kuuluisimmilla räätäleillä aina toivoen, että viimeinkin pääsisin pakoon sitä onnetonta kohtaloa, jonka alaisia takkini ovat. Mutta turhaan. Niin pian kuin olen muutaman minuutin käyttänyt mitä kauneinta takkiani, joka sopii minulle kuin valettu, kutistuvat hihani olkapäihin asti ja takkini liepeet venyvät kuuden kyynärän pituisiksi. Epätoivoissani teetin itselleni tuon viitan koko maailman pituisine hihoineen. 'Jos hihat kutistuvat', ajattelin, 'ja jos liepeet venyvät, niin kaikki menee tasan'. Mutta annahan olla, muutaman minuutin kuluttua oli asian laita aivan samoin kuin muidenkin takkien. Mahtavimpien räätälien kaikki taito ja voima ei saanut mitään aikaan tuota kirottua lumousta vastaan. On päivänselvää, että minua pilkattiin ja ivattiin, missä vain näyttäydyinkin. Mutta pian tuo minusta itsestäni riippumaton uppiniskaisuus, että esiinnyin yhä uudelleen sellaisessa hitonmoisessa takissa, aiheutti aivan toisia arvosteluja. Pientä vielä oli se, että naiset moittivat minua rajattoman turhamaiseksi ja typeräksi, kun vastoin kaikkia tapoja tahdoin esiintyä käsivarret paljaina pitäen niitä luultavasti hyvin kauniina. Mutta jumaluusoppineet mainitsivat minua pian lahkolaiseksi väitellen vain siitä, oliko minut luettava hihattomistien vai lieveliaanien lahkoon. Siitä he kuitenkin olivat yksimielisiä, että näitä kumpaakin lahkoa oli pidettävä erittäin vaarallisena, koska molemmat säätivät täydellisen tahdonvapauden ja julkesivat ajatella mitä halusivat. Valtiomiehet pitivät minua häpeällisenä villitsijänä. He väittivät, että minä halusin pitkillä takinliepeilläni herättää tyytymättömyyttä kansassa ja tehdä sen uppiniskaiseksi hallitusta vastaan. Heidän mielestään minä ylimalkaan kuuluin johonkin salaiseen liittoon, jonka tunnusmerkkinä oli lyhyet hihat. Jo kauan oli muka siellä täällä ilmennyt merkkejä lyhythihaisista, joita oli pelättävä kuin jesuiittoja, vieläpä enemmänkin, koska he yrittivät tuoda maahan runoutta, joka oli vahingollista jokaiselle valtiolle, ja epäilivät ruhtinaiden erehtymättömyyttä. Sanalla sanoen, asia muuttui yhä vakavammaksi, ja vihdoin rehtori kutsutti minut kuulusteltavaksi. Aavistin etukäteen onnettomuutta, jos esiintyisin takissa. Sen vuoksi tulin vain liivisilläni. Mutta siitä mies suuttui, luullen että tahdoin pilkata häntä, ja ärtyi moittimaan minua. Hän määräsi, että minun oli viikon kuluessa tultava hänen eteensä järkevässä, säädyllisessä takissa. Päinvastaisessa tapauksessa hän karkoittaisi minut yliopistosta. Tänään on määräaika lopussa! Voi minua onnetonta! Voi kirottua Prosper Alpanusta —"

"Vaikene, vaikene, rakas Heikki ystäväni", huudahti Baltasar, "älä herjaa minun kallista, rakasta setääni, joka on lahjoittanut minulle huvilan. Ei hän sinullekaan tahdo mitään pahaa, vaikkakin hän — se minun on myönnettävä — rankaisi liian kovasti sinua siitä nenäkkyydestä, jolla kohtelit häntä. Mutta minä tuon avun! Hän lähettää sinulle tämän pikku rasian, jonka on määrä lopettaa kaikki sinun kärsimyksesi."

Näin sanoen Baltasar veti taskustaan sen pienen kilpikonnankuorisen rasian, jonka oli saanut Prosper Alpanukselta, ja ojensi sen lohduttomalle Heikille.

"Onko tuon joutavan romutavaran autettava minua? Kuinka voi pieni kilpikonnankuorinen rasia vaikuttaa minun takkieni muodostumiseen?"

"Sitä en tiedä", vastasi Baltasar, "mutta rakas setäni ei voi eikä tahdokaan pettää minua. Luotan häneen täydellisesti. Avaa siis vain rasia, Heikki hyvä! Katsokaamme mitä siinä on."

Heikki teki sen — ja rasiasta pulpahti mitä hienoimmasta kankaasta oivallisesti tehty musta takki. Ei kumpikaan, Heikki eikä Baltasar, voinut pidättää äänekästä hämmästyksen huutoa.

"Ahaa, nyt ymmärrän sinut, Prosperini kallis setäni!" huudahti

Baltasar. "Tämä takki sopii varmasti. Se poistaa kaiken lumouksen."

Heikki veti takin yllensä muitta mutkitta. Mitä Baltasar oli aavistanut, tapahtui todellakin. Tuo kaunis puku sopi Baltasarille niinkuin ei vielä mikään muu ennen sitä, eikä tarvinnut ajatellakaan hihojen kutistumista eikä liepeiden venymistä.

Aivan suunniltaan ilosta päätti Heikki nyt heti juosta rehtorin luo uudessa, sopivassa takissaan ja saattaa kaiken tasapainoon.

Baltasar kertoi nyt ystävälleen mitä tiesi Prosper Alpanuksesta ja kuinka tämä oli antanut hänelle välikappaleen, millä voitiin lopettaa tuon muodottoman kääpiön jumalaton ilkivalta. Heikki, joka oli tullut aivan toiseksi nyt, kun kaikki epäilys oli kadonnut hänestä, ylisti Prosperin suurta jalomielisyyttä ja tarjoutui avustamaan Sinnoberin paljastamisessa. Silloin Baltasar huomasi ikkunasta ystävänsä virastoharjoittelija Pulcherin, joka oli kääntymäisillään nurkan taakse hyvin alakuloisen näköisenä.

Heikki kurkoitti Baltasarin kehoituksesta päänsä ulos ikkunasta ja viittasi virastoharjoittelijaa tulemaan heti sisään.

Pulcher huudahti sisään tullessaan:

"Mikä kaunis takki sinulla on, Heikki hyvä!"

Mutta Heikki sanoi, että Baltasar kyllä kertoo hänelle kaiken, ja juoksi rehtorin luo.

Baltasarin kerrottua virastoharjoittelijalle seikkaperäisesti kaiken, mitä oli tapahtunut, sanoi tämä:

"Juuri nyt on aika iskeä kuoliaaksi tuo kammottava kummitus. Tiedä siis, että hän viettää tänään juhlallisia kihlajaisiaan Katariinan kanssa ja että turhamainen Mooses Turnus on järjestänyt isot pidot, joihin on kutsunut ruhtinaankin. Juuri tuon juhlan aikana tunkeutukaamme professorin taloon ja yllättäkäämme pikku mies. Kynttilöistä ei salissa ole puutetta, niin että nuo äkäiset hiukset saamme kyllä heti paikalla poltetuksi."

Vielä monesta muusta seikasta olivat ystävykset puhuneet ja sopineet, kun Heikki astui sisään ilosta loistaen.

"Sen takin voima, joka pulpahti esiin kilpikonnankuorisesta rasiasta, on osoittautunut erinomaiseksi", sanoi Heikki. "Astuessani rehtorin huoneeseen ukko hymyili tyytyväisenä. 'Ahaa', sanoi hän minulle, 'ahaa! Huomaan, hyvä Heikki, että olette selvinnyt omituisesta sekaannuksestanne. No niin. Tulisielut, niinkuin te, horjahtavat helposti liiallisuuksiin. En ole milloinkaan pitänyt teidän puuhaanne uskonnollisena haaveiluna — pikemminkin väärinkäsitettynä isänmaallisuutena — taipumuksena erikoisuuteen, joka nojautuu vanhan ajan sankarien esimerkkiin. Niin, oli miten oli. Tuollainen kaunis, sopiva takki! Onni valtiolle, onni maailmalle, kun ylevämieliset nuorukaiset käyttävät tuollaisia takkeja, joissa on noin sopivat hihat ja liepeet. Pysykää, Heikki, uskollisena, pysykää uskollisena sellaiselle hyveelle, sellaiselle uljuudelle! Siitä versoo todellinen sankarimieli!' Rehtori syleili minua vesissä silmin. Itse tietämättäni millä lailla satuin vetämään esille tuon pienen kilpikonnankuorisen rasian, josta takki oli ilmestynyt ja jonka olin pistänyt taskuuni. 'Saanko luvan', sanoi rehtori suipistaen peukalonsa ja etusormensa yhteen. Tietämättä, oliko nuuskaa sisällä, napautin kannen auki. Rehtori pisti sormensa rasiaan, nuuskasi, tarttui käteeni puristaen sitä lujasti kyynelten valuessa pitkin poskia ja sanoi syvästi liikutettuna: 'Jalo nuorukainen! Mikä ihana nuuskahyppysellinen! Kaikki on annettu anteeksi ja unohdettu. Syökää tänään päivällistä luonani!' — Kuten näette, ystäväni, ovat kaikki kärsimykseni lopussa. Ja jos meidän tänään onnistuu, niinkuin luonnollista on, poistaa Sinnoberin lumous, olette tekin tästä puolin onnelliset!"

* * * * *

Sadalla kynttilällä valaistussa salissa seisoi pikku Sinnober tulipunaisessa puvussaan, vihreätäpläisen tiikerin suuri ritarimerkki kiinnitettynä paikalleen kahdellakymmenellä napilla, miekka kupeella ja töyhtöhattu kainalossa. Hänen rinnallaan oli lempeä Katariina morsiameksi koristettuna säteillen suloutta ja nuoruutta. Sinnober oli tarttunut hänen käteensä, jonka hän toisinaan painoi suutansa vasten samalla irvistellen ja hymyillen perin inhottavasti. Joka kerta lehahti silloin Katariinan poskille helakampi puna, ja hänen katseessaan kuvastui mitä syvin rakkaus pikku miestä kohtaan. Se oli kerrassaan kamalaa nähdä. Vain se sokeus, johon Sinnoberin taika oli saattanut kaikki, oli syynä siihen, etteivät ihmiset suuttuneina Katariinan parantumattomasta sotkeutumisesta tarttuneet tuohon pikku noitaan ja heittäneet häntä uunissa palavaan tuleen. Läsnäolijat olivat kokoontuneet parin ympärille piiriin kunnioittavan välimatkan päähän. Vain ruhtinas Barsanuf seisoi Katariinan vieressä ja koetti katsella ympärilleen merkitsevän armollisesti, mutta siitä ei kukaan sanottavasti välittänyt. Kutsuvieraat näkivät vain morsiusparin ja tuijottivat Sinnoberin huuliin, joka murisi siiloin tällöin joitakin käsittämättömiä sanoja. Niitä seurasi joka kerta hiljainen "ah" jolla seurue ilmaisi ihailuaan.

Oltiin niin pitkällä, että piti vaihdettaman kihlasormuksia. Mooses Turnus astui piiriin kädessään tarjotin, jolla sormukset säihkyivät. Hän rykäisi, Sinnober kohottautui varpailleen niin ylös kuin mahdollista, ulottuen melkein morsiamensa kyynärpäähän asti. Kaikki odottivat mitä suurimmassa jännityksessä. — Silloin kuuluu yhtäkkiä vieraita ääniä, salin ovi lentää auki, Baltasar ryntää sisälle, hänen mukanaan Pulcher ja Heikki. He tunkeutuvat piirin läpi.

"Mitä tämä on, mitä nuo vieraat tahtovat?" huutavat kaikki yhteen ääneen.

Ruhtinas Barsanuf huutaa kauhistuneena, juosten uuninvarjostimen taakse:

"Kapina! Salaliitto! Poliisi!"

Mooses Turnus tuntea Baltasarin, joka on tunkeutunut aivan Sinnoberin eteen. Sitten hän huutaa:

"Herra ylioppilas! Oletteko hullu, oletteko järjiltänne? Kuinka rohkenette tunkeutua tänne kihlajaisjuhlaan? Hoi — miehet, vieraat, palvelijat, heittäkää tuo raakalainen ulos ovesta!"

Mutta mistään vähintäkään välittämättä on Baltasar vetänyt esille Prosperin antaman lasin ja suuntaa nyt sen lävitse lujan katseensa Sinnoberin päähän. Kuin sähköiskun kohtaamana Sinnober päästää kimeän kissannaukunan, niin että koko sali kajahtaa. Katariina kaatuu pyörtyneenä tuolille. Vieraiden tiheä piiri hajaantuu. Baltasar näkee selvästi tulenkarvaisen hiussuortuvan ja juoksee Sinnoberin luo tarttuen häneen kiinni. Kääpiö potkii, rimpuilee, kynsii ja puree.

"Käykää kiinni, käykää kiinni!" huutaa Baltasar. Silloin Heikki ja Pulcher tarttuvat pikku mieheen, niin ettei hän voi ollenkaan liikkua. Baltasar ottaa lujasti kiinni punaisista hiuksista, repäisee ne yhdellä nykäyksellä pois päästä, juoksee uunin luo ja heittää ne tuleen, jossa ne räiskähtävät palamaan. Kuuluu huumaava pamahdus, kaikki heräävät kuin unesta.

Pikku Sinnober, joka on vaivalloisesti noussut pystyyn, haukkuu ja ärjyy ja käskee heti ottamaan kiinni julkeat rauhanhäiritsijät, jotka ovat solvanneet valtion pääministerin pyhitettyä persoonaa, ja heittämään heidät syvimpään vankeuteen.

Ihmiset kyselevät toisiltaan:

"Mistä tänne on yhtäkkiä ilmestynyt tuo sätky-äijä? Mitä tuo pieni kummitus tahtoo?"

Kääpiö yhä mellastaa ja takoo jalkojaan lattiaan huutaen aina välillä:

"Olen ministeri Sinnober! Olen ministeri Sinnober! Vihreätäpläisen tiikerin ritari — kaksikymmentä nappia!"

Silloin kaikki purskahtavat rajuun nauruun. Kääpiö ympäröidään, miehet ottavat hänet käsiinsä ja heittelevät häntä toisilleen kuin palloa. Ritarimerkin nappi toisensa perästä sinkoaa irti, hän kadottaa hattunsa, miekkansa, kenkänsä.

Ruhtinas Barsanuf tulee näkyviin uuninvarjostimen takaa ja astuu keskelle hälinää. Silloin pikku mies kiljaisee:

"Ruhtinas Barsanuf! Teidän ylhäisyytenne — pelastakaa ministerinne — suosikkinne! Apua — apua — valtio on vaarassa — vihreätäpläinen tiikeri! Voi voi!"

Ruhtinas luo vihaisen katseen pikku mieheen ja astuu sitten nopeasti ovelle päin. Mooses Turnus menee hänen tielleen. Barsanuf tarttuu häneen ja vetää hänet nurkkaan puhuen vihasta kipinöiviä silmin:

"Te rohkenette esityttää ruhtinaallenne, maan isälle, tyhmää ilvenäytelmää. Kutsutte minut tyttärenne kihlajaisiin arvokkaan ministerini Sinnoberin kanssa, ja ministerini sijasta tapaankin täällä iljettävän kummituksen, jonka olette pukenut loistaviin vaatteisiin. Herra, tietäkää että se on maankavaltajan pilaa. Rankaisisin sen ankarasti, ellette olisi tuiki tyhmä mies, jonka paikka on hulluinhuoneessa. Erotan teidät luonnonasiain ylijohtajan virasta ja kiellän teiltä kaikki tutkimukset kellarissani! Hyvästi!"

Näin sanoen hän törmäsi ulos.

Mutta Mooses Turnus syöksyi raivoissaan pikku miehen kimppuun, tarttui hänen pitkiin, pörröisiin hiuksiinsa ja lennätti hänet ikkunan luo huutaen:

"Alas, alas, sinä alhainen, jumalaton epäsikiö, joka olet petkuttanut minua niin häpeällisesti ja ryöstänyt minulta kaiken elämän onnen!"

Hän aikoi heittää pikku miehen alas avatusta ikkunasta, mutta eläintieteellisen kokoelman hoitaja, joka myöskin oli saapuvilla, juoksi salaman nopeudella paikalle, tarttui pikku mieheen ja riisti hänet Mooses Turnuksen käsistä.

"Seis, seis, herra professori", sanoi hän, "älkää tehkö väkivaltaa ruhtinaan omaisuudelle. Ei se ole mikään epäsikiö. Se on Mycetes Beelzebub, Simia Beelzebub, joka on karannut museosta."

"Simia Beelzebub, Simia Beelzebub!" kuului joka puolelta naurunhohotusten seasta.

Mutta tuskin oli museonhoitaja ottanut pikku miehen käsivarrelleen ja katsellut häntä oikein, kun hän huudahti kovasti:

"Mitä näenkään! Eihän tämä ole Simia Beelzebub. Tämähän on tyhmä, ruma kääpiö! Hyi, hyi!"

Ja niin hän heitti pikku miehen keskelle salia. Läsnäolijain äänekkään ivanaurun raikuessa juoksi kääpiö vikisten ja muristen ovesta ulos, portaita alas, pois kotiinsa ainoankaan palvelijansa sitä huomaamatta.

Tämän kaiken tapahtuessa salissa oli Baltasar poistunut viereiseen huoneeseen, mihin oli nähnyt vietävän pyörtynyttä Katariinaa. Hän heittäytyi tytön jalkoihin, painoi huulensa hänen käsiään vasten ja nimitteli häntä mitä suloisimmilla nimillä. Katariina heräsi lopulta syvään huokaisten ja huomatessaan Baltasarin huudahti ihastuneena:

"Oletko vihdoinkin, vihdoinkin täällä, rakas Baltasarini! Ah, olen melkein menehtynyt kaihosta ja lemmentuskasta. Yhä soivat korvissani satakielen sävelet, joiden liikuttamana punaruusu vuodattaa sydänverensä!"

Hän kertoi nyt kaiken unohtaen ympäristönsä kokonaan. Hän kertoi olleensa sotkeutunut pahaan, kamalaan uneen ja kuinka hänestä oli tuntunut siltä, kuin ruma hirviö olisi painautunut hänen rintaansa vasten vaatien hänen rakkauttaan, eikä hän ollut voinut vastustaa. Hirviö oli osannut tekeytyä Baltasarin näköiseksi. Kun hän oli oikein voimakkaasti ajatellut Baltasaria, oli hän tosin tietänyt, ettei hirviö ollut Baltasar, mutta sitten oli hänestä taas käsittämättömällä tavalla tuntunut, kuin hänen olisi juuri Baltasarin vuoksi pitänyt rakastaa tuota hirviötä.

Baltasar selitti hänelle niin paljon kuin oli mahdollista kokonaan hämmentämättä hänen jo ilmankin kiihtynyttä mieltään. Sitten seurasi tuhansia vakuutuksia, tuhansia ikuisen rakkauden ja uskollisuuden valoja, kuten aina rakastuneiden kesken. Samalla he syleilivät toisiaan ja painautuivat vastakkain mitä lämpimimmällä hellyydellä, ja heidän sydämensä olivat tulvillaan ylimmän taivaan riemua ja ihastusta.

Mooses Turnus tuli sisään käsiänsä väännellen ja valitellen. Hänen mukanaan tulivat Pulcher ja Heikki, jotka yhä, vaikkakin turhaan, koettivat lohduttaa häntä.

"Ei, ei", huudahti Mooses Turnus, "olen perin pohjin lyöty mies! En ole enää valtion luonnonasiain ylijohtaja. En saa enää harjoittaa tutkimuksia ruhtinaan kellarissa! Ruhtinaan epäsuosio — luulin pääseväni vihreätäpläisen tiikerin ritariksi, vähintäänkin viisinappiseksi — kaikki mennyttä. Mitä nyt sanoo hänen ylhäisyytensä arvoisa ministeri Sinnober kuullessaan, että olen pitänyt hänenä tyhmää epäsikiötä; Simia Beelzebub cauda prehensilia, vai mikä se lienee ollut! Oi Jumala, hänenkin vihansa on painava minua! — Alicante! Alicante!"

"Mutta, paras professori", lohduttelivat ystävät, "kunnioitettu ylijohtaja, muistakaahan toki, ettei ole olemassa mitään ministeri Sinnoberia! Ette te ole ollenkaan solvannut häntä. Tuo muodoton kääpiö on pettänyt teitä aivan samoin kuin meitä kaikkia haltiatar Ruusunhengettäreltä saamallaan taikalahjalla!"

Nyt Baltasar kertoi, miten kaikki oli tapahtunut alusta alkaen. Professori kuunteli hartaasti Baltasaria loppuun asti ja huudahti sitten:

"Olenko hereillä, näenkö unta — noitia — taikureita — haltiattaria — taikapeili — onko minun uskottava kaikkea tuota mielettömyyttä?"

"Oi rakkahin herra professori", keskeytti Heikki hänet, "jos vain olisitte jonkun aikaa käyttänyt lyhythihaista ja pitkäliepeistä takkia niinkuin minä, niin uskoisitte mielellännekin kaiken tuon!"

"Niin, niin", huudahti Mooses Turnus, "niin, kaikkihan on sillä lailla! Noiduttu epäsikiö on pettänyt minua — en enää seiso jaloillani — leijailen katolla — Prosper Alpanus noutaa minut — ratsastan perhosen selässä — kampautan itseni haltiatar Ruusunhengettärellä, luostarinjohtajatar Ruusunihanalla — minusta tulee ministeri — kuningas — keisari!"

Näin sanoen hän juoksi edestakaisin huoneessa, huusi ja hihkui, niin että kaikki pelkäsivät hänen menettäneen järkensä. Vihdoin hän vaipui lopen uupuneena nojatuoliinsa. Silloin lähestyivät häntä Katariina ja Baltasar. He puhuivat siitä, kuinka lämpimästi, yli kaiken he rakastivat toisiaan, kuinka he eivät ollenkaan voineet elää ilman toisiaan. Se oli kerrassaan kaihomielistä puhetta, itkettipä se toden teolla Mooses Turnustakin.

"Myönnyn kaikkeen, kaikkeen, mitä tahdotte", puhui hän nyyhkyttäen. "Menkää naimisiin, rakastakaa toisianne — nähkää yhdessä nälkää, sillä minulta ei liikene äyriäkään Katariinalle!"

"Mitä nälän näkemiseen tulee", sanoi Baltasar hymyillen, "toivon huomenna voivani todistaa herra professorille, ettei siitä kai milloinkaan voi tulla puhettakaan, koska setäni Prosper Alpanus on kyllin hyvin järjestänyt sen asian."

"Tee se, rakas poikani, tee se, jos voit, ja todellakin vasta huomenna", sanoi professori väsyneesti, "sillä jotten tulisi hulluksi, jottei pääni halkeaisi, on minun heti mentävä vuoteeseen!"

Sen hän tekikin heti paikalla.