TOINEN LUKU

TOINEN LUKU.

Tuntemattomasta kansanheimosta, jonka oppinut Ptolemeus Filadelfus keksi matkoillaan. — Kerkon yliopisto. — Kuinka ylioppilas Heikin pään yli lensi pari ratsastussaappaita ja professori Mooses Turnus kutsui ylioppilas Baltasarin teetä juomaan.

Niihin tuttavallisiin kirjeisiin, jotka maailmankuuluisa oppinut Ptolemeus Filadelfus kirjoitti ystävälleen Rudolfille laajoilta matkoiltaan, sisältyy seuraava ihmeellinen kohta:

"Tiedät, rakas Rudolf, etten pelkää ja kammoa koko maailmassa mitään niin kuin päivän polttavia säteitä, jotka kuluttavat ruumiini voimia ja jännittävät ja väsyttävät henkeäni siinä määrin, että kaikki ajatukseni sulavat sekavaksi kuvaksi, ja turhaan ponnistelen keksiäkseni sielustani yhden ainoankaan selvän hahmon. Tapaan sen vuoksi tällaisena kuumana vuoden aikana levätä päivisin ja jatkaa öisin matkaani. Niinpä olin matkalla viime yönäkin.

"Hevosmieheni oli läpinäkymättömässä pimeydessä erehtynyt oikeasta, mukavasta tiestä ja joutunut huomaamattaan viertotielle. Huolimatta siitä, että vaunujen kovat sysäykset paiskelivat minua syrjästä toiseen, niin että pääni, joka oli täynnä kuhmuja, muistutti pähkinöillä täytettyä säkkiä, en kuitenkaan herännyt syvästä unesta, johon olin vajonnut, ennenkuin syöksyin hirveällä nykäyksellä ulos vaunuista kovalle maalle. Aurinko paistoi kirkkaasti kasvoihini, ja aivan edessäni olevan puomin kautta näin suuren kaupungin korkeat tornit.

"Ajuri valitteli kovasti, kun ei ainoastaan vaunujen takapyörä ollut murtunut keskellä viertotietä olevaa kiveä vasten, vaan aisakin oli taittunut. Minusta ei hän näyttänyt paljoa välittävän. Hillitsin, kuten viisaan sopii, vihaani, ja huusin vain miehelle säveästi, että hän oli kirottu lurjus ja että hänen oli ajateltava, että Ptolemeus Filadelfus, aikansa kuuluisin oppinut, istui nyt tunkiolla ja että hänen oli lakattava huutamasta 'aisa aisa' ja 'pyörä pyörä'. Tunnethan, rakas Rudolf, sen voiman, mikä minulla on ihmissydämeen. Niinpä lakkasikin ajuri paikalla valittelemasta ja auttoi minut jaloilleni yhdessä viertotien kaitsijan kanssa, jonka hökkelin edessä onnettomuus tapahtui. En ollut onneksi kärsinyt mitään mainittavampaa vauriota ja kykenin hitaasti kulkemaan eteenpäin kadulla ajomiehen vetäessä vaivalloisesti perässään särkyneitä vaunuja.

"Lähellä sen kaupungin portteja, jonka olin nähnyt sinisessä etäisyydessä, tuli minua vastaan paljon ihmisiä niin kummallisen näköisiä ja omituisesti puettuja, että hieroin silmiäni päästäkseni selville, olinko todellakin hereilläni vai eikö minua ehkä joku mieletön kummallinen uni siirtänyt vieraaseen tarumaahan. Nämä ihmiset, joita aivan oikein pidin sen kaupungin asukkaina, jonka portista näin heidän tulevan, olivat puetut pitkiin, hyvin laajoihin, japanilaismallisiin housuihin. Ne olivat tehdyt kallisarvoisesta kankaasta, sametista tai Manchesterin verasta tai sitten kirjaillusta linnakankaasta, joka oli runsaasti koristettu ruusukkeilla, sievillä nauhoilla ja nyöreillä. Sitten heillä oli pienet, lyhyet lastentakit, jotka tuskin ulottuivat vatsan kohdalle, enimmäkseen kirkkaan värisiä, vain muutamat mustia. Hiukset valuivat kampaamattomina luonnollisessa villeydessään alas hartioille ja selkään, ja päässä oli pieni omituinen päähine. Muutamat olivat paljastaneet kaulansa kokonaan turkkilaisten ja uuskreikkalaisten tapaan, toisilla taas oli kaulassaan ja rinnallaan kappale valkeaa liinakangasta, melkein sellaisen paidankauluksen näköinen, joita, rakas Rudolf, olet nähnyt esi-isiemme muotokuvissa.

"Siitä huolimatta, että nämä ihmiset olivat kaikki hyvin nuoren näköisiä, oli heidän puheensa kuitenkin matalaa ja karkeaa, kaikki heidän liikkeensä kömpelöitä. Usealla oli nenän alapuolella kapea varjo aivan kuin olisi siinä ollut lyhyet viikset. Pienten takkien takakappaleesta pisti joillakin näkyviin pitkä putki, josta roikkui suuria silkkisiä tupsuja. Muutamat olivat vetäneet nämä torvet eteensä ja kiinnittäneet niihin pieniä tai suuria, jopa hyvinkin suuria päitä, joista he taitavasti saivat nousemaan sieviä höyrypilviä puhaltamalla hyvin teräväkärkiseen pikku torveen. Joillakin oli leveät välkkyvät miekat käsissään, aivan kuin olisivat he aikoneet lähteä vihollista vastaan. Muutamat taas olivat ripustaneet päälleen tai kiinnittäneet selkäänsä pieniä nahka- tai peltisäiliöitä.

"Voit ajatella, rakas Rudolf, että minä, joka osaan rikastuttaa tietojani tarkastelemalla huolellisesti jokaista uutta ilmiötä, seisoin paikoillani ja tuijotin kiinteästi näihin omituisiin ihmisiin. Silloin kokoontuivat he minun ympärilleni ja huusivat kovaa: 'Poroporvari, filistealainen!' ja räjähtivät hirveään nauruun. Se suututti minua. Sillä, rakas Rudolf, onko olemassa mitään loukkaavampaa suurelle oppineelle kuin se, että hänen luullaan kuuluvan siihen kansaan, joka monta tuhatta vuotta sitten lyötiin aasin leukaluulla?

"Hillitsin mieleni synnynnäisellä arvokkuudellani ja sanoin kovaa ympärilläni seisoville omituisille ihmisille, että toivoin olevani sivistyneessä valtiossa ja että aioin kääntyä poliisin ja oikeusistuimien puoleen kostaakseni minulle tehdyn vääryyden. Silloin he murisivat kaikki. Nekin, jotka eivät olleet vielä tähän asti puhaltaneet höyryä, vetivät tätä tarkoitusta varten laaditut koneet taskustaan ja puhalsivat kasvoilleni paksuja höyrypilviä, jotka, kuten vasta nyt huomasin, tuoksuivat aivan sietämättömästi ja huumasivat aistini. Sitten lausuivat he minulle jonkunlaisen kirouksen, jonka sanoja, rakas Rudolf, en mitenkään voi toistaa sinulle niiden kauheuden vuoksi. Vain pöyristyen voin itsekin niitä ajatella. Lopulta jättivät he minut äänekkäästi ja pilkallisesti nauraen. Minusta tuntui kuin olisi ilmassa kaikunut sana ajopiiska.

"Ajomieheni, joka oli kuullut ja nähnyt kaiken, väänteli käsiään ja sanoi:

"'Oi, hyvä herra, nyt kun on tapahtunut tuollaista, älkää millään muotoa menkö tuohon kaupunkiin! Ei koirakaan, kuten tavataan sanoa, ottaisi leipäpalaa teiltä. Teitähän sitäpaitsi uhkaisi alituinen vaara saada ruosk —'

"En antanut tuon kunnon miehen puhua loppuun, vaan käännyin kulkemaan niin nopeasti kuin suinkin lähimpään kylään. Tämän kylän ainoan ravintolan pienessä huoneessa istun nyt ja kirjoitan sinulle, Rudolf, kaikkea tätä. Siinä määrin kuin on mahdollista, aion hankkia tietoja siitä vieraasta raakalaiskansasta, joka asuu tuossa kaupungissa. Minulle on jo kerrottu heidän tavoistaan, kielestään y.m. monta hyvin kummallista seikkaa. Aion uskollisesti ilmoittaa sinulle kaiken j.n.e."

Huomaat, hyvä lukijani, että voi olla suuri oppinut ja samalla tietämätön hyvin tavallisista elämänilmiöistä. Silloin voivat käsitykset kautta maailman tuntuista asioista olla mitä ihmeellisimmät.

Ptolemeus Filadelfus oli paljon tutkinut tieteitä eikä edes tuntenut ylioppilasta. Ei hän myöskään tietänyt olevansa Ylä-Jaakkolan kylässä, joka on, kuten tiedetään, aivan lähellä kuuluisaa Kerkon yliopistoa. Täältä kirjoitti hän ystävälleen tapauksesta, joka oli hänen päässään muodostunut kummalliseksi seikkailuksi. Kunnon Ptolemeus pelästyi kohdatessaan ylioppilaita, jotka kuljeskelivat huvikseen iloisina ja hyvillä mielin. Mikä tuska olisikaan vallannut hänet, jos hän olisi saapunut Kerkkoon tuntia aikaisemmin ja sattuma olisi vienyt hänet luonnontieteiden professorin Mooses Turnuksen talon eteen. Satoja ylioppilaita olisi syöksynyt hänen ympärilleen meluten ja väitellen, ja niin olisi hänen päässään muodostunut vieläkin ihmeellisempiä ajatuksia tästä sekamelskasta ja touhusta.

Mooses Turnuksen luennoilla käytiin enemmän kuin kenenkään muun Kerkossa. Hän oli, kuten sanottu, luonnontieteiden professori ja selitti millä lailla sataa, jyrisee ja salamoi, miksi aurinko paistaa päivällä ja kuu yöllä, kuinka ja minkätähden ruoho kasvaa j.n.e, niin että jokaisen lapsen täytyi ymmärtää se. Hän oli keräillyt kaikki luonnontieteelliset asiat pieneksi siistiksi oppikirjaksi, niin että hän voi sitä käsitellä sopivasti mielensä mukaan ja löytää sieltä vastauksen joka kysymykseen kuin vetolaatikosta. Maineensa hän perusti vasta sillä, että hänen onnistui monien fysikaalisten kokeiden jälkeen selittää, että pimeys riippui pääasiassa valon puutteesta. Tämä, samoinkuin sekin, että hän osasi hyvin taitavasti muuttaa nuo fysikaaliset kokeensa sieviksi taidetempuiksi ja teki hauskoja silmänkääntäjän yrityksiä, hankki hänelle uskomattoman paljon kuulijoita.

Salli, suosiollinen lukijani, että johdatan sinut nyt, koska tunnet ylioppilaan paremmin kuin kuuluisa oppinut Ptolemeus Filadelfus ja koska et tiedä mitään hänen haaveellisesta pelostaan, professori Mooses Turnuksen talon eteen hänen juuri lopettaessaan luentonsa.

Yksi ulos ryntäävistä ylioppilaista kiinnittää heti huomiotasi. Näet hyvin muodostuneen, kolmen- tai neljänkolmatta vuotiaan nuorukaisen, jonka tumman loistavista silmistä puhuu kaunopuheisesti vilkas, ihana henki. Hänen katsettaan voisi melkein sanoa uskaliaaksi, jos ei sen polttavia säteitä heti peittäisi haavemielinen suru, joka ilmenee kalpeilla kasvoilla. Hänen musta, hienosta kankaasta tehty takkinsa, joka on reunustettu hyvällä sametilla, on leikattu melkein muinaissaksalaiseen tapaan. Siihen sopii oikein hyvin siro häikäisevän valkea pitsikaulus, samoin kuin samettipäähine, joka on asetettu kauneille kastanjanruskeille kiharoille. Erittäin sievästi sopii hänelle tämä asu sen vuoksi, että hän todellakin näyttää kuuluvan hurskaaseen muinaisaikaan koko olentonsa, käyntinsä ja asentonsa samoinkuin merkillisten kasvonpiirteittensä vuoksi. Sentähden juuri ei saa ajatella sitä koristelua, joka usein ilmenee väärinkäsitettyjen esikuvien pikkumaisessa jäljittelyssä samoinkuin väärissä vaatimuksissa nykyhetken suhteen.

Tämä nuori mies, joka miellyttää sinua, rakas lukija, niin suuresti jo ensi silmäyksellä, ei ole kukaan muu kuin ylioppilas Baltasar, siivojen, varakkaiden vanhempien lapsi. Hän on itse hurskas, järkevä ja ahkera ja hänestä aion kertoa hyvin paljon tässä ihmeellisessä kertomuksessa, jota olen ryhtynyt kirjoittamaan.

Vakavana, tapansa mukaan ajatuksiin vaipuneena, kulki Baltasar professori Mooses Turnuksen luennoilta portille päin mennäkseen parin sadan askeleen päässä Kerkosta sijaitsevaan miellyttävään metsikköön, sen sijaan että olisi lähtenyt miekkailusaliin. Hänen ystävänsä Heikki, iloisen näköinen ja hilpeämielinen, hauska poika, juoksi hänen perässään ja saavutti hänet juuri kaupungin portilla.

"Baltasar!" huusi nyt Heikki kovaa, "Baltasar, aiotko taas lähteä metsään ja harhailla yksinäsi kuin surumielinen poroporvari sillä aikaa kuin kunnon pojat reippaasti harjoittelevat jaloa taistelutaitoa! Pyydän sinua, Baltasar, jätä nyt viimeinkin narrimainen, kamala hommasi ja ole taas oikein hauska ja iloinen kuten ennenkin olit. Tule! Lähtekäämme jollekin käytävälle. Jos sinä sittenkin tahdot päästä pois, niin lähden minäkin kanssasi."

"Tarkoitat hyvää", vastasi Baltasar, "tarkoitat hyvää, Heikki, ja sen vuoksi en tahdo moittia sinua siitä, että monasti juokset jäljessäni poluilla ja kujilla kuin riivattu ja turmelet minulta monta huvia, joista sinulla ei ole aavistustakaan. Kuulut nyt kerta kaikkiaan niihin omituisiin ihmisiin, jotka pitävät jokaista yksin kuljeskelevaa surumielisenä narrina ja tahtovat käsitellä ja parantaa hänet omalla tavallaan samoinkuin tuo hoviliehakoitsija arvoisa prinssi Hamtia, joka sitten antoikin miekkoselle perinpohjaisen läksytyksen, kun tämä vakuutti, ettei ymmärtänyt mitään huilunpuhaltamisesta. Siitä kyllä aion säästää sinut, Heikki hyvä, mutta muuten pyydän sinua oikein vilpittömästi, että hankkisit itsellesi toisen toverin jaloja floretin- ja miekankäyttöharjoituksia varten ja antaisit minun rauhassa jatkaa matkaani."

"Ei, ei", huudahti Heikki nauraen, "niin et pääse minulta pakoon, kallis ystäväni! Jos et suostu tulemaan kanssani taistelupaikalle, niin lähden minä mukanasi metsikköön. Uskollisen ystävän velvollisuus on ilahuttaa sinua surumielisyydessäsi. Tule vaan, rakas Baltasar, tule vaan, jos et muuhun taivu."

Näin sanoen tarttui hän ystävänsä käsivarteen ja astui hänen kanssaan reippaasti poispäin. Baltasar puri vihaansa pidättäen hampaansa yhteen ja vaikeni synkkänä Heikin kertoessa hellittämättä kaikenlaista hullunkurista. Siihen sekaantui paljon tyhmääkin, niinkuin aina tapahtuu, kun kerrotaan paljon hullunkurista yhtämittaa.

Kun he vihdoinkin saapuivat tuoksuvan metsän viileään varjoon pensaiden kuiskiessa kaihomielisin huokauksin, kun kohisevien purojen ihmeelliset sävelet ja metsälintujen laulut kaikuivat kaukaa ja herättivät vastakaikua vuorista, silloin pysähtyi Baltasar äkkiä ja levittäen käsivartensa kuin syleilläkseen puita ja pensaita huudahti:

"Oi, nyt on minun taas hyvä olla, sanomattoman hyvä!"

Heikki katseli ystäväänsä vähän ällistyneenä kuin sellainen, joka ei voi päästä selville toisen puheesta, ja joka ei ollenkaan tiedä, mihin pitäisi ryhtyä.

Silloin tarttui Baltasar hänen käteensä ja huusi ihastuneena:

"Veli, eikö sinunkin sydämesi nyt aukene? Etkö sinäkin nyt ymmärrä metsän yksinäisyyden autuasta salaisuutta?"

"En ymmärrä sinua täydellisesti, rakas veli", vastasi Heikki, "mutta jos tarkoitat, että sinulle tekee hyvää kävelyretki täällä metsässä, niin olen täydellisesti samaa mieltä kanssasi. Enkö minäkin tee mielelläni kävelyretkiä etenkin hyvässä seurassa, jossa voi keskustella järkevästi ja opettavasti? Esimerkiksi meidän professorimme Mooses Turnuksen kanssa on todellinen nautinto kulkea yli maiden. Hän tuntee joka kasvin, joka ruohonkorren ja tietää mikä sen nimi on ja mihin luokkaan se kuuluu sekä ymmärtää tuulet ja ilmat."

"Pysähdyhän", huudahti Baltasar, "pysähdyhän toki, Sinä kosketat seikkaa, joka saattaisi tehdä minut hulluksi, jos ei siihen olisi mitään lohdutusta. Se tapa jolla professori puhuu luonnosta, repii minun sydäntäni. Tai paremminkin valtaa minut sen vuoksi kamala väristys kuin näkisin mielipuolen, joka ollen kuningas ja valtias hyväilee hupsussa narrimaisuudessaan itse tekemäänsä olkinukkea, sen sijaan että syleilisi kuninkaallista morsianta. Hänen niin sanotut kokeensa ovat mielestäni kuin jumalallisen olennon kammottavaa pilkkaamista, olennon, jonka henki huokuu vastaamme luonnossa ja herättää sisimmässämme mitä syvimpiä ja pyhimpiä aavistuksia. Usein joudun kiusaukseen paiskata rikki hänen lasinsa, pitkäkaulaiset pullonsa, hänen koko romunsa, jos en ajattelisi, ettei tuo apina lakkaa leikkimästä tulella, ennenkuin on polttanut käpälänsä. Näes, Heikki, nämä tunteet tuskastuttavat minua ja pusertavat sydämeni kokoon Mooses Turnuksen luennoilla. Silloin kai tunnun teistä syvämielisemmältä ja ihmisaremmalta kuin milloinkaan muulloin. Minusta tuntuu silloin, kuin olisivat talot syöksymäisillään pääni päälle, ja kuvaamaton tuska ajaa minut ulos kaupungista. Mutta täällä, täällä täyttää piankin suloinen rauha mieleni. Maaten kukkaisessa ruohikossa katselen ylös avaraan taivaan sineen, ja yläpuolellani yli riemuitsevan metsän kulkevat kultaiset pilvet kuin ihanat unet kaukaisesta maailmasta, joka on täynnä autuaita iloja. — Oi, Heikki hyvä, silloin kohoaa omasta rinnastani kuin ihmeellinen henki, ja kuulen kuinka se puhelee salaperäisin sanoin pensaiden ja metsäpuron aaltojen kanssa. En voi kuvailla sitä riemua, joka silloin virtaa läpi koko olemukseni suloisena, kaihomielisenä väristyksenä!"

"Ai, ai", huudahti Heikki, "tuo on nyt taas vanhaa laulua kaihosta ja riemusta ja puhuvista puista ja metsäpuroista. Kaikki sinun lorusi puhuvat kerskaillen tuollaisista sievistä asioista, jotka kaikuvat korvissa hyvin mukiinmeneviltä ja joita voi käyttää hyvällä menestyksellä, jos ei kaipaa niiden takaa mitään enempää. Mutta sanoppa minulle, oivallinen melankoolikkoni, miksi sitten taivaan tähden juokset jokaiselle Mooses Turnuksen luennolle, jos ne todellakin loukkaavat ja harmittavat sinua niin kauheasti. Miksi et laiminlyö ainoaakaan niistä ja istut joka kerta mykkänä ja jäykkänä, silmät suljettuina kuin uneksivalla?"

"Älä kysy minulta", vastasi Baltasar luoden silmänsä alas, "älä kysy minulta sitä, rakas ystävä. Tuntematon voima vetää minut joka aamu Mooses Turnuksen taloon. Tunnen jo etukäteen tuskani enkä kuitenkaan voi vastustaa haluani. Hämärä kohtalo vetää minua mukanaan."

"Hahahaa", purskahti Heikki kuuluvasti nauramaan, "hahahaa, kuinka hienoa, kuinka runollista, kuinka salaperäistä! Se tuntematon voima, joka vetää sinut Mooses Turnuksen taloon, piilee kauniin Katariinan tummansinisissä silmissä. Me kaikki olemme jo kauan sitten tietäneet, että sinä olet korviasi myöten rakastunut professorin sievään tyttäreen. Sen ansioksi laskemme haaveilemisesi ja narrimaisen olemuksesi. Rakastuneiden laita on toisin. Olet lemmensairauden ensimäisellä asteella, ja niin täytyy sinun myöhäisinä nuorukaisvuosinasi mukaantua kaikkiin niihin kummallisiin narrimaisuuksiin, jotka me, minä ja monet muut, olemme läpikäyneet, taivas olkoon kiitetty, ilman suurempaa katselevaa yleisöä jo kouluaikana. Mutta usko minua, kallis ystäväni —"

Heikki oli tällä välin taas tarttunut ystävänsä Baltasarin käsivarteen ja lähtenyt reippaasti kävelemään hänen kanssaan eteenpäin. Juuri nyt he tulivat ulos tiheiköstä leveälle tielle, joka kulki keskeltä metsää. Silloin Heikki huomasi, kuinka kaukaa nelisti hevonen ilman ratsastajaa tomupilven keskellä.

"Hei hei", huusi hän keskeyttäen puheensa, "hei hei, tuolla on kirottu hevoskaakki pillastunut ja heittänyt ratsastajan selästään. Tuo meidän on saatava kiinni ja jälkeenpäin haettava ratsastaja metsästä."

Näin sanoen hän asettui keskelle tietä.

Hevonen tuli yhä lähemmä. Silloin näytti kuin olisi sen kummallakin puolella roikkunut ilmassa pari ratsastussaappaita ja kuin satulassa olisi liikkunut jotain mustaa. Aivan Heikin edessä kajahti pitkä, kimeä ptruuu, ja samalla lensi hänen päänsä sivu pari ratsastussaappaita ja pieni, kummallinen, musta esine vieri hänen jalkojensa välitse. Suuri hevonen seisoi paikallaan kuin seinä ja nuuski kaula pitkälle ojennettuna mitättömän pientä herraansa, joka vieriskeli hiekassa ja lopulta pääsi vaivalloisesti jaloilleen. Tuon pikku peukaloisen pää oli syvällä korkeiden hartioiden välissä. Hän näytti rinnassa ja selässä olevine kasvannaisineen, lyhyine vartaloineen ja pitkine hämähäkinjalkoineen haarukkaan seivästetyltä omenalta, jolle on kasvoiksi kaiverrettu irvikuva. Kun Heikki nyt näki tämän kummallisen pikkuhirviön seisovan edessään, purskahti hän äänekkääseen nauruun. Mutta pikku mies painoi päähineensä, jonka oli siepannut ylös maasta, uhkamielisesti silmilleen ja lävistäen Heikin hurjalla katseellaan kysyi karkealla, syvän-käheällä äänellä:

"Onko tämä oikea tie Kerkkoon?"

"On, hyvä herra", vastasi Baltasar lempeästi ja vakavasti ja ojensi pikku miehelle kokoomansa saappaat. Kaikki pikkuisen ponnistelut vetää saappaat jalkaansa olivat turhat. Hän kompastui kerran toisensa perästä ja kieriskeli ähkien hiekassa. Baltasar asetti molemmat saappaat vierekkäin seisomaan, kohotti kääpiön varovasti ylös ja pisti hänen pienet jalkansa yhtä varovasti liian raskaisiin ja suuriin suojuksiin. Mahtavana, toinen käsi kupeelle, toinen hatun reunaan painettuna huusi pikku mies:

"Gratias, kiitos, hyvä herra!"

Sitten hän meni hevosensa luo ja tarttui sen ohjaksiin. Kaikki yritykset päästä satulaan epäonnistuivat kuitenkin. Baltasar, edelleenkin vakavana ja lempeänä, tuli viereen ja kohotti kääpiön satulaan. Hän lienee sinkauttanut hänet lilan kovaa, sillä samassa silmänräpäyksessä kun pikku mies oli päässyt ylös, makasi hän jo taas toisella puolella maassa.

"Ei niin kiivaasti, kaikkein suloisin herra!" huusi Heikki purskahtaen uudelleen kaikuvaan nauruun.

"Piru teidän kaikkein suloisin herranne on!" kiljaisi pikkuinen aivan kuohuksissaan pudistaen hiekkaa vaatteistaan. "Olen ylioppilas, ja jos te myöskin olette, niin se on solvaus, että te nauratte vasten naamani kuin mikäkin jänis. Teidän on huomenna taisteltava minun kanssani Kerkossa!"

"Peijakas!" huusi Heikki edelleen nauraen, "peijakas, siinäpä kerrassaan rehti poika, oikea tuhattaituri mitä rohkeuteen ja reiluihin ylioppilastapoihin tulee!"

Niin sanoen hän nosti pikku miehen huolimatta hänen sätkyttelemisestään ja rimpuilemisestaan ylös ja pani hänet hevosen selkään, joka heti lähti iloisena hirnuen nelistämään pikku herransa kanssa. Heikki piteli molempia kylkiään, hän oli läkähtymäisillään naurusta.

"On julmaa", sanoi Baltasar, "nauraa tuolla tavalla ihmistä, jonka luonto on laiminlyönyt noin kauhealla tavalla kuin tuon pikku ratsastajan. Jos hän todellakin on ylioppilas, niin täytyy sinun taistella hänen kanssaan, ja välttämättä pistooleilla, vaikkakin se on vastoin akateemisia tapoja, sillä hän ei kykene käyttämään florettia eikä miekkaa."

"Kuinka vakavasti", sanoi Heikki, "kuinka vakavasti ja surullisesti sinä taas otat tuon kaiken, rakas ystäväni Baltasar. Ei minun mieleeni ole milloinkaan juolahtanut pilkata rujokasta. Mutta sanoppa minulle, sopiiko tuollaisen rustoisen kääpiön istua hevosen selkään, jonka kaulan yli hän ei voi nähdä? Sopiiko hänen pistää jalkansa noin jumalattoman suuriin saappaisiin? Sopiiko hänen käyttää ruumiinmukaista nuttua, joka on koristettu tuhansilla nyöreillä, töyhdöillä ja tupsuilla? Sopiiko hänen pitää päässään sellaista ihmeellistä samettihattua? Sopiiko hänen käyttäytyä noin ylpeän uhmailevasti? Sopiiko hänen pakottautua puhumaan tuollaisella raakamaisen käheällä äänellä? Sopiiko hänen tehdä kaikkea tuota, kysyn minä, joutumatta täydellä syyllä pilkanalaiseksi kuin ilmetty narri? — Mutta minun on lähdettävä, sillä haluan nähdä sen hälinän, millä tuo ritarillinen ylioppilas saapuu ylpeällä ratsullaan! Sinun kanssasi ei kuitenkaan kannata tänään ryhtyä mihinkään. Voi hyvin!"

Heikki lähti juoksemaan metsän kautta täyttä laukkaa takaisin kaupunkiin päin.

Baltasar lähti pois avoimelta tieltä ja katosi tiheimpään pensaikkoon. Siellä hän vaipui sammalmättäälle mitä katkerimpien tunteiden valtaamana. Olihan hyvin mahdollista, että hän todellakin rakasti suloista Katariinaa. Mutta hän oli kätkenyt tämän rakkauden kuin syvän, hellän salaisuuden sielunsa sisimpään kaikilta ihmisiltä, jopa itseltäänkin. Kun Heikki nyt puhui siitä niin peittelemättä, niin kevytmielisesti, tuntui hänestä kuin raa'at kädet repisivät julkean ylimielisesti pyhimyksenkuvalta pois verhon, jota hän ei ollut uskaltanut koskettaa. Hänestä tuntui kuin pyhimys suuttuisi häneen itseensä nyt ikipäiviksi. Niin, Heikin sanat näyttivät hänen koko olemuksensa, hänen suloisimpien unelmiensa julmalta pilkkaamiselta.

"Siis", huudahti hän mielipahansa yltäkylläisyydessä, "siis pidät minua rakastuneena narrina, Heikki! Narrina, joka juoksee Mooses Turnuksen luennoilla saadakseen edes tunnin ajan olla saman katon alla suloisen Katariinan kanssa. Pidät minua sellaisena, joka harhailee yksinään metsässä miettien kurjia runosäkeitä pannakseen ne vieläkin kurjemmin paperille, sellaisena, joka turmelee puut kaivertelemalla niiden sileään kuoreen typeriä nimikirjoituksia, sellaisena, joka ei kykene tytön läsnä ollessa lausumaan julki ainoaakaan järkevää sanaa, vaan huokailee ja voihkii ja vääntelee haikeasti kasvojaan, aivan kuin vaivaisivat häntä suonenvetokohtaukset. Luulet, että olen sellainen, joka pitää paljasta rintaansa vasten kuihtuneita kukkia, jotka ovat olleet tytön povella, tai suorastaan hansikasta, — lyhyesti sanoen hupsuna, joka tekee tuhansia lapsellisia tyhmyyksiä! — Ja sen vuoksi, Heikki, kiusoittelet minua, ja sen vuoksi kai nauravat minua kaikki pojat, ja sen vuoksi kai olen pilkan esineenä minä ja koko se sisäinen maailma, joka on auennut eteeni. Ja lempeä, suloinen, ihana Katariina —"

Hänen lausuessaan tämän nimen vihlaisi hänen sydäntään kuin hehkuva tikarinpisto. Sisäinen ääni kuiskasi hänelle samalla aivan selvästi, että hän juuri Katariinan vuoksi kulki Mooses Turnuksen talossa, että hän kirjoitteli runonpätkiä rakastetulleen, että hän kaiversi hänen nimeänsä lehtipuihin, että hän tytön läsnä ollessa mykistyi, huokaili ja voihkaili; piti rinnallaan hänen pudottamiaan kuihtuneita kakkia, että hän siis todellakin oli vajonnut kaikkiin niihin narrimaisuuksiin, joista Heikki oli puhunut hänelle.

Vasta nyt hän tunsi, kuinka sanomattomasti hän rakasti kaunista Katariinaa, mutta samalla myös, kuinka puhtain, lämpimin rakkaus, kumma kyllä, ilmeni jonkun verran narrimaisena. Tämä oli kai laskettava sen naurettavuuden ansioksi, jonka leiman luonto oli painanut kaikkeen ihmisten puuhailuun. Hän lienee ollut oikeassa, mutta oli kuitenkin aivan väärin, että hän alkoi suututella siitä. Haaveet, jotka tavallisesti ympäröivät hänet, olivat kadonneet. Metsän äänet kaikuivat hänelle ivallisina ja pilkallisina. Hän juoksi takaisin Kerkkoon.

"Herra Baltasar, mon cher Baltasar", kuuli hän huudettavan.

Hän kohotti katseensa ja jäi seisomaan paikalleen lumottuna, sillä hinta vastaan tuli professori Mooses Turnus taluttaen käsivarresta tytärtään Katariinaa. Tyttö tervehti kuvapatsaaksi jähmettynyttä nuorukaista iloisen ja ystävällisen välittömästi.

"Baltasar, mon cher Baltasar", huudahti professori, "te olette todellakin ahkerin ja rakkain kuulijoistani! Oi hyvä ystävä, huomaan että rakastatte luontoa ja sen kaikkia ihmeitä niinkuin minäkin, joka olen siihen tuiki pikiintynyt. Olette varmaankin taas tutkinut kasvitiedettä metsikössä. Mitä hyödyllistä olette löytänyt? No, tehkäämme lähempää tuttavuutta. Käykää luonani, tervetullut milloin tahansa. Voi tehdä yhdessä kokeita. Joko olette nähnyt ilmapumppuani? No, mon cher, huomenna illalla kokoontuu kotiini ystäväpiiri nauttimaan teetä voileivän kanssa ja iloitsemaan miellyttävästä keskustelusta. Lisätkää sitä arvoisalla itsellänne. Opitte tuntemaan hyvin puoleensavetävän nuorukaisen, jota minulle on aivan erikoisesti suositeltu. Hyvästi, kelpo mies. A revoir, näkemiin! Tulettehan huomenna luennolle? No niin, mon cher, hyvästi!"

Odottamatta Baltasarin vastausta asteli professori pois tyttärineen.

Baltasar ei ollut uskaltanut hämmennyksissään kohottaa silmiään, mutta Katariinan katseet polttivat hänen rintaansa asti. Hän oli tuntenut tytön henkäyksen. Suloiset väristykset vapisuttivat hänen sisäistä olemustaan.

Pois puhallettu oli kokonaan hänen paha tuulensa, ja hän katseli ihastuneena suloisen Katariinan jälkeen, joka katosi lehtokujaan. Sitten hän palasi hitaasti takaisin metsään haaveillakseen ihanammin kuin milloinkaan ennen.