VIIDES LUKU

VIIDES LUKU.

Kuinka ruhtinas Barsanuf nautti aamiaisekseen Leipzigin leivosia ja Danzigin viinaa, sai voitahran kashmirihousuihinsa ja korotti sihteeri Sinnoberin salaneuvokseksi. — Tohtori Prosper Alpanuksen kuvakirjat. — Kuinka ovenvartija puri ylioppilas Heikkiä sormeen ja tämä kulki laahustinpuvussa sekä joutui sen vuoksi pilkan esineeksi. — Baltasarin pako.

Ei ole syytä enää kauemmin salata, että ulkoasiainministeri, jonka yksityissihteeriksi herra Sinnober oli otettu, oli samaisen parooni Jeremias Kuuvalon jälkeläinen, joka turhaan haki turnaus- ja aikakirjoista haltiatar Ruusunhengettären sukupuuta. Hänen nimensä oli kuten esi-isänsäkin Jeremias Kuuvalo. Hän oli kerrassaan hienosti sivistynyt ja hyvätapainen herra, puhui aina kieliopillisen puhdasta kieltä, piirsi nimensä ranskalaisilla kirjaimilla ja yleensä kirjoitti jokseenkin selvää käsialaa, tekipä toisinaan itsekin työtä, etenkin huonolla säällä.

Ruhtinas Barsanuf, suuren Pafnutiuksen seuraaja, rakasti häntä hellästi, sillä hän oli valmis vastaamaan jokaiseen kysymykseen, pelasi lomahetkinään ruhtinaan kanssa keilaa, ymmärsi mainiosti rahakauppaa ja oli gavotin tanssijana vertaistaan vailla.

Tapahtui, että parooni Jeremias Kuuvalo oli kutsunut ruhtinaan aamiaisvieraakseen syömään Leipzigin leivosia ja nauttimaan lasillisen Danzigin viinaa.

Kun ruhtinas saapui Kuuvalon taloon, tapasi hän etuhuoneessa monen miellyttävän diplomaattisen herran joukossa pikku Sinnoberin, joka keppiinsä nojaten katseli häntä säkenöivillä pikku silmillään ja välittämättä hänestä sen enempää pisti pöydältä sieppaamansa paistetun leivosen suuhunsa. Heti kun ruhtinas huomasi pikku miehen, hymyili hän hänelle armollisesti ja sanoi:

"Kuuvalo, mikä pieni, kaunis, viisas mies teillä on talossanne? Se on varmaankin sama, joka on valmistanut ne hyvin tyylitellyt ja kauniisti kirjoitetut tiedonannot, joita olen saanut teiltä viime aikoina?"

"Juuri sama, armollisin herra", vastasi Kuuvalo. "Kohtalo on tuonut hänet virastoni henkevimmäksi ja taitavimmaksi työntekijäksi. Hänen nimensä on Sinnober. Suosittelen tuota nuorta, oivallista miestä aivan erikoisesti teidän suosionne ja armonne esineeksi, paras ruhtinas. Hän on ollut luonani vasta muutamia päiviä."

"Ja juuri sen vuoksi", sanoi eräs nuori, hauskan näköinen mies, joka oli tällä välin lähestynyt, "ja juuri sen vuoksi ei työtoverini, kuten teidän ylhäisyytenne suvainnee huomata, ole vielä toimittanut mitään tehtäviä. Ne tiedonannot, joilla oli onni tulla teidän ylhäisyytenne hyväntahtoisen huomion esineeksi, ovat minun tekemiäni."

"Mitä teillä on asiaa?" ärjäisi ruhtinas hänelle vihaisesti.

Sinnober oli tunkeutunut aivan ruhtinaan viereen ja maiskutteli syöden leivosta ahnaasti ja nälkäisesti.

Tuo sorea nuori mies oli todellakin valmistanut tiedonannot, mutta ruhtinas huudahti:

"Mitä teiltä on asiaa? Ettehän te ole koskenutkaan kynään! Ja se, että te syötte aivan minun vieressäni paistettuja leivosia, niin että — kuten suureksi harmikseni huomaan — uudet kashmirihousuni ovat jo saaneet voitahran, että te maiskuttelette siinä noin sopimattomasti, niin — kaikki tuo osoittaa kyllin riittävästi teidän täydellisen kelpaamattomuutenne diplomaattiselle uralle! Menkää siivosti kotiinne älkääkä enää ilmestykö näkyviini paitsi siinä tapauksessa, että tuotte kashmirihousujani varten hyödyllistä tahranpoisto-ainetta! Ehkä minä sitten taas muutun armollisemmaksi."

Sitten hän kääntyi Sinnoberin puoleen sanoen:

"Sellaiset nuorukaiset kuin te, hyvä Sinnober, ovat valtion kaunistus ja ansaitsevat arvokkaita kunnianosoituksia. Olette nyt salaneuvos."

"Kiitän parhaiten", mörisi Sinnober nielaisten viimeisen suupalan ja pyyhkien suutaan molemmilla käsillään, "kiitän parhaiten. Teen kyllä kaiken mitä kohdalleni sattuu."

"Uljas itseluottamus", sanoi ruhtinas kovemmalla äänellä, "uljas itseluottamus todistaa sisäistä voimaa, jota täytyy olla arvokkaassa valtiomiehessä".

Tämän totuuden lausuttuaan ruhtinas otti naukun, jonka ministeri itse ojensi hänelle ja joka teki hänelle erittäin hyvää.

Uuden neuvoksen täytyi istuutua ruhtinaan ja ministerin väliin. Hän söi uskomattoman paljon leivosia, joi malagaa ja viinaa sekaisin, marisi ja murisi hampaittensa välistä ja heilutteli voimakkaasti käsiään ja jalkojaan terävän nenän tuskin ulottuessa pöydän yläpuolelle.

Kun aamiainen oli syöty, huudahtivat molemmat, sekä ruhtinas että ministeri:

"Tuo salaneuvos on aito englantilainen!"

* * * * *

"Näytät niin iloiselta", sanoi Heikki ystävälleen Baltasarilie.

"Silmissäsi palaa erikoinen tuli. Tunnetko itsesi onnelliseksi? Oi

Baltasar, haaveilet varmaankin kauniista asioista, mutta minun on

herätettävä sinut siitä. Se on ystävän velvollisuus."

"Mitä puhut? Mitä on tapahtunut?" kysyi Baltasar pelästyneenä.

"Kohta kerron", sanoi Heikki. "Säilytä vain mielenmalttisi, ystäväni!

Ajatteles, tuskin mikään muu onnettomuus maailmassa koskee kipeämmin

ja kuitenkaan on samalla helpommin voitettavissa kuin sinun.

Katariina -"

"Jumalan tähden", huusi Baltasar kauhistuneena. "Katariina, mitä

Katariinasta? Onko hän poissa, onko hän kuollut?"

"Rauhoitu", jatkoi Heikki, "rauhoitu, ystäväni! Ei Katariina ole kuollut, mutta sinulle hän on melkein kuollut. Tiedä, että pikku Sinnoberista on tullut salaneuvos ja että hänen kihlauksensa kauniin Katariinan kanssa on jokseenkin varmasti päätetty. Tyttö kuuluu olevan, taivas tietää miksi, aivan hullaantunut häneen."

Heikki luuli, että Baltasar nyt puhkeaisi hillittömiin, epätoivoisiin valituksiin ja sadatteluihin. Multa sen sijaan hän sanoikin rauhallisesti hymyillen:

"Jollei sinulla ole muuta kerrottavana kuin tuo, niin en tiedä mitään onnettomuutta, joka saattaisi surettaa minua."

"Etkö enää rakasta Katariinaa?" kysyi Heikki hyvin hämmästyneenä.

"Rakastan", vastasi Baltasar, "rakastan tuota enkeliä, tuota ihanaa tyttöä kaikella hehkulla, kaikella haaveellisuudella, mikä vain voi syttyä nuorukaisen povessa. Ja tiedän, ah tiedänpä, että Katariinakin rakastaa minua, että vain kirottu taika pitää häntä pauloissaan, mutta pian katkaisen tämän noituuden siteet, pian kukistan sen taikurin, joka lumoaa tuon raukan."

Baltasar kertoi nyt ystävälleen seikkaperäisesti miehestä, jonka hän oli tavannut metsässä mitä omituisimmissa ajopeleissä. Hän päätti puheensa sillä väitteellä, että samoin kuin tuon taikaolennon kepin päästä oli singahtanut säde hänen rintaansa, samoin oli hänessä herännyt se luja usko, että Sinnober oli vain pikkuinen noita, jonka mahdin tuo mies oli kukistava.

"Mutta", huudahti Heikki ystävänsä lakattua puhumasta, "mutta Baltasar, kuinka voi mieleesi juolahtaakaan tuollaista järjetöntä, kummallista sekasotkua? Mies, jota pidät loihtijana, ei ole kukaan muu kuin tohtori Prosper Alpanus, joka asuu huvilassaan lähellä kaupunkia. Totta kyllä on, että hänestä kerrotaan ihmeellisiä juttuja, niin että häntä voisi melkein pitää toisena Cagliostrona. Mutta siihen hän on itse syypää. Hän verhoutuu mielellään salaperäiseen hämärään ja on olevinaan luonnon syvimpiin salaisuuksiin perehtynyt mies, jolla on vallassaan tuntemattomia voimia. Sitäpaitsi hänellä on mitä eriskummaisimpia päähänpistoja. Niin ovat esimerkiksi hänen ajopelinsä tehdyt niin omituisiksi, että henkilö, jolla on vilkas, tulinen mielikuvitus kuten sinulla, ystäväni, helposti johtuu pitämään kaikkea tuota jonkun mielettömän sadun ilmestyksenä. Kuule siis! Hänen kaksipyöräisillä kärryillään on näkinkengän muoto, ja ne ovat yltyleensä hopeoidut. Pyörien väliin on sijoitettu posetiivi, joka soittaa itsestään vaunujen pyöriessä. Se, mitä sinä pidit hopeafasaanina, on varmasti hänen pieni valkopukuinen ratsastuspalvelijansa. Samoin pidit varmasti avatun päivänvarjon kupua kultakuoriaisen peitinsiipinä. Molemmille valkeille hevosilleen hän tavallisesti panettaa suuret päähineet, jotta kaikki vain näyttäisi hyvin satumaiselta. Muuten on myöskin totta, että tohtori Alpanus käyttää kaunista espanjalaista ruokokeppiä, jonka päässä on säkenöivä kristalli nuppina ja jonka ihmeellisestä vaikutuksesta kerrotaan, tai paremminkin valehdellaan, paljon satumaista. Tuon kristallin sädettä ei näet ainoakaan silmä kuulu sietävän. Jos tohtori verhoaa sen ohuella harsolla ja joku suuntaa siihen tiukasti katseensa, ilmestyy sen ulkopuolelle kuin koveroon peiliin sen henkilön kuva, jota hän enimmän ajattelee."

"Todellako", tarttui Baltasar ystävänsä sanoihin, "todellako? Kerrotaanko sellaista? Mitä muuta sitten vielä kerrotaan herra tohtori Prosper Alpanuksesta?"

"Oi", vastasi Heikki, "älä vaadi minua kertomaan kovin paljon noista mielettömistä hullutuksista ja narrinkonsteista. Tiedäthän, että näihin aikoihin asti on ollut olemassa taikauskoisia ihmisiä, jotka vastoin tervettä järkeä uskovat ämmämäisten juttujen niin sanottuja ihmeitä."

"Tunnustan sinulle", jatkoi Baltasar, "että minun on pakko lukea itseni noiden taikauskoisten ihmisten joukkoon, jotka eivät välitä terveestä järjestä. Hopeoitu puu ei ole mitään loistavaa, läpinäkyvää kristallia, posetiivi ei soi niinkuin harmonikka, hopeafasaani ei ole ratsastuspalvelija, eikä päivänvarjo kultakuoriainen. Joko tuo ihmeellinen mies, jonka tapasin, ei ole tohtori Prosper Alpanus, josta puhut, tai sitten on tohtorilla todellakin vallassaan monta perin kummallista salaisuutta."

"Parantaakseni sinut täydellisesti kummallisista haaveistasi", sanoi Heikki, "on parasta, että vien sinut heti tohtori Prosper Alpanuksen luo. Silloin olet itse pääsevä selville siitä, että herra tohtori on aivan tavallinen lääkäri eikä millään muotoa lähde ajelulle yksisarviaisten, hopeafasaanien ja kultakuoriaisten kanssa."

"Ystäväni, sinä lausut julki sieluni hartaimman toivon", vastasi

Baltasar silmät kirkkaasti säihkyen. "Lähtekäämme heti matkalle."

Pian he seisoivat sen puiston suljetun ristikkoportin ulkopuolella, jonka keskellä sijaitsi tohtori Alpanuksen huvila.

"Mutta kuinka nyt pääsemme sisälle?" kysyi Heikki.

"Mielestäni on paras kolkuttaa", sanoi Baltasar ja tarttui metalliseen kolkuttimeen, joka oli pantu aivan lukon viereen.

Hänen kohottaessaan kolkutinta alkoi maan sisästä kuulua murinaa, ikäänkuin kaukaista ukkosenjyrinää, ja se tuntui kaikuvan syvimmästä syvyydestä. Ristikkoportti kääntyi hitaasti, he menivät sisälle ja kulkivat pitkää, leveää puistokäytävää myöten, jonka päässä näkyi huvila.

"Huomaatko täällä", sanoi Heikki, "mitään erikoista ja lumottua?"

"Minun mielestäni", sanoi Baltasar, "ei se tapa, jolla ristikkoportti aukeni, ollut kovinkaan tavallinen. Enkä sitäpaitsi tiedä, kuinka kaikki täällä tuntuu minusta niin ihmeelliseltä ja lumotulta. Onko esimerkiksi missään niin ihania puita kuin tässä puistossa? Näyttäähän moni puu, moni pensaikko loistavine runkoineen ja smaragdinvihreine lehtineen kuuluvan vieraaseen, tuntemattomaan maahan."

Heikki huomasi kaksi suunnattoman suurta sammakkoa, jotka olivat jo ristikkoportilta asti hypelleet kulkijoiden kummallakin puolella.

"Kaunis puisto, jossa oli tuollaisia elukoita!" huudahti hän ja kumartui ottamaan pienen kiven, jolla aikoi heittää noita hullunkurisia sammakoita. Molemmat hyppäsivät pensaikkoon ja kurkistelivat häntä loistavilla ihmisensilmillään.

"Odottakaahan", huusi Heikki tähtäsi toista ja heitti. Mutta silloin uikutti pieni, ruma, tien vieressä istuva vaimo:

"Raakalainen, äläpäs kivitä kunniallisia ihmisiä, joiden täytyy ansaita vähäinen leipäpalansa raskaalla työllä täällä puutarhassa."

"Tule pois, tule", kuiskasi Baltasar kauhistuneena, sillä hän huomasi selvästi, että sammakko muuttui vanhaksi vaimoksi. Silmäys pensaikkoon ilmaisi hänelle, että toisesta sammakosta oli nyt tullut pieni mies, joka puuhaili rikkaruohon kitkennässä.

Huvilan edessä oli suuri, kaunis nurmikko, jossa molemmat yksisarviaiset olivat laitumella mitä ihanimpien sointujen kaikuessa ilmassa.

"Näetkö, kuuletko?" sanoi Baltasar.

"En näe mitään muuta", vastasi Heikki, "kuin kaksi pientä valkoista hevosta, jotka syövät ruohoa. Se taas, mikä kaikuu ilmassa, johtuu todennäköisesti ulos viritetyistä tuulikanteleista."

Kohtalaisen suuren, yksikerroksisen huvilan ihana, yksinkertainen rakenne ihastutti Baltasaria. Hän veti kellonnuorasta, ja heti aukeni ovi. Suuri, kurjen muotoinen, aivan kullankeltainen, loistava lintu seisoi ovenvartijana ystävysten edessä.

"No katsopas", sanoi Heikki Baltasarille, "katsopas vasta hullunkurista palvelijanpukua! Jos aiomme jäljestäpäin antaa tuolle miehelle juomarahan, niin lieneekö hänellä kättä, millä työntäisi sen liivintaskuunsa?"

Näin sanoen kääntyi hän kurjen puoleen, tarttui sen loistaviin höyheniin, jotka löyhyivät nokan alapuolella kurkun kohdalla kuin tuuhea röyhelö, ja sanoi:

"Suvaitkaa ilmoittaa meidät herra tohtorille, ihastuttava ystäväni!"

Kurki ei sanonut mitään muuta kuin "kvirrr" ja puraisi Heikkiä sormeen.

"Tuhat tulimmaista!" kiljaisi Heikki. "Mies lienee sittenkin kirottu lintu!"

Samassa aukeni sisäovi ja tohtori itse tuli vieraitaan vastaan. Pieni, laiha, kalpea mies. Hänellä oli päässään pieni samettimyssy, jonka alta valui kaunis tukka pitkinä kutreina. Hänellä oli yllään pitkä, keltainen intialainen puku ja jaloissaan pienet punaiset nyörikengät, joista oli vaikea erottaa, olivatko ne päällystetyt kirjavalla nahalla vai jonkun linnun loistavilla sulilla. Hänen kasvoistaan loisti rauha ja suopeus. Se vain tuntui kummalliselta, että kun häntä katsoi oikein likeltä ja tarkasti, näytti siltä, kuin hänen kasvoistaan olisivat katselleet vieläkin pienemmät kasvot, kuin lasikaapista.

"Näin teidät ikkunastani, arvoisat herrat", sanoi nyt Prosper Alpanus hiljaa, vähän venytetyllä äänellä, miellyttävästi hymyillen. "Tiesin tosin jo ennenkin hyvin, ainakin mitä teihin tulee, rakas herra Baltasar, että tulisitte luokseni. Suvaitkaa seurata minua."

Prosper Alpanus vei heidät korkeaan, pyöreään huoneeseen, joka oli yltympäri päällystetty taivaansinisillä verhoilla. Valoa tuli ylhäältä kupukatossa olevasta ikkunasta. Sen säteet valuivat loistavaksi kiilloitetulle, sfinksin kannattamalle marmoripöydälle, joka oli keskellä huonetta. Muuten ei huoneessa huomannut kerrassaan mitään kummallista.

"Millä voin palvella teitä?" kysyi Prosper Alpanus.

Silloin Baltasar kertoi lyhykäisesti niitä tiesi pikku Sinnoberista siitä lahtien kuin oli tavannut hänet ensi kerran Kerkon ulkopuolella. Hän lopetti kertomuksensa vakuuttaen, että hänessä oli herännyt luja usko, että Prosper Alpanus oli se avulias taikuri, joka tekisi lopun Sinnoberin kurjasta, inhottavasta noituudesta.

Prosper Alpanus oli vaiti syviin ajatuksiin vaipuneena. Viimein parin minuutin kuluttua hän alkoi puhua vakavan näköisenä ja matalalla äänellä:

"Kaikesta siitä päättäen, mitä olette kertonut minulle, Baltasar, ei ole epäilystäkään, että pikku Sinnober on erikoinen ja salaperäinen olento. Mutta täytyy ensin tuntea vihollinen, jota vastaan tahtoo taistella, samoin syy, jonka vaikutuksen tahtoo tuhota. On luultavaa, että pikku Sinnober ei ole mitään muuta kuin juurikääpiö. Tutkikaamme heti."

Prosper Alpanus veti silkkistä nuoraa, joita riippui yltympäri huoneen katosta. Eräs verho suhahti kahtia, näkyviin tuli suuria kirjoja täydelleen kullatuissa kansissa, ja alas vierivät sirot, ilmavan kevyet, setripuiset portaat. Prosper Alpanus nousi näille portaille ja otti ylimmältä hyllyltä suuren kirjan, jonka asetti marmoripöydälle pyyhittyään siitä ensin huolellisesti pölyn suurella, välkkyvistä riikinkukon sulista tehdyllä tomuhuiskulla.

"Tämä teos", sanoi hän sitten, "käsittelee juurikääpiöitä, jotka ovat kaikki kuvatut siinä. Ehkä löydätte vihamielisen Sinnoberinne niiden joukosta, ja silloin hän on joutunut käsiimme."

Kun Prosper Alpanus avasi kirjan, näkivät ystävykset joukon siististi väritettyjä vaskipiirroksia, jotka esittivät mitä ihmeellisimpiä, epämuodostuneimpia kääpiöitä ja hullunkurisimpia irvinaamoja, mitä nähdä saattaa. Mutta heti kun Prosper kosketti jotakuta näistä miekkosista, tuli se eläväksi, hyppäsi ulos kirjasta, ilvehti ja loikki marmoripöydällä hyvin hullunkurisesti, napsutteli sormiaan, teki käyrillä säärillään mitä sievimpiä pyörähdyksiä ja hyppyjä ja lauloi: "kvirr, kvapp, pirr, papp", kunnes Prosper tarttui sen päähän ja pani sen jälleen kirjaan, missä se pian sileni ja tasaantui kirjavaksi kuvaksi.

Samalla tavalla tarkasteltiin kaikki kirjan kuvat, mutta aina kun Baltasar oli huutamaisillaan "tuo on Sinnober", täytyi hänen kuitenkin lähemmin tarkastettuaan surukseen huomata, ettei miekkonen mitenkään voinut olla Sinnober.

"Sehän on peräti kummallista", sanoi Prosper Alpanus, kun kirja oli tarkastettu loppuun asti. "Mutta", jatkoi hän, "Sinnober lienee sitten kerrassaan menninkäinen. Tarkastakaammepa."

Näin sanoen hypähti hän uudelleen omituisen ketterästi setripuisille portaille, otti toisen ison kirjan, pyyhki siitä tarkasti pölyt, laski sen marmoripöydälle, avasi sen ja sanoi:

"Tämä teos käsittelee menninkäisiä. Ehkä saamme tästä kirjasta

Sinnoberin käsiimme."

Ystävykset tarkastelivat taas joukon hienosti väritettyjä vaskipiirroksia, jotka esittivät kammottavan rumia, ruskeankeltaisia kummituksia. Kun Prosper Alpanus kosketti niitä, päästivät ne surkean kurnuttavia valituksia ja ryömivät viimein kankeasti ulos ja vieriskelivät muristen ja ähkien edestakaisin marmoripöydällä, kunnes tohtori jälleen painoi ne kirjaan. Ei näidenkään joukosta Baltasar löytänyt Sinnoberia.

"Ihmeellistä, peräti ihmeellistä", puheli tohtori ja vaipui mykkään mietiskelyyn.

"Kuoriaiskuningas se ei voi olla", jatkoi hän, "sillä se puuhailee, kuten varmasti tiedän, paraikaa muualla. Ei se myöskään saata olla hämähäkkiairut, sillä vaikkakin se on ruma, on se viisas ja taitava ja elää kättensä työstä ryhtymättä toisten puuhiin. Ihmeellistä, kerrassaan ihmeellistä."

Hän oli taas tuokion vaiti, niin että selvästi saattoi kuulla kaikenlaisia ihmeellisiä ääniä, jotka kaikuivat milloin yksityisinä sävelinä, milloin täyteläisinä, paisuvina sointuina joka suunnalta.

"Teillä on joka suunnalla ja lakkaamatta erittäin sievää soittoa, rakas herra tohtori", sanoi Heikki.

Prosper Alpanus ei näyttänyt ollenkaan välittävän Heikistä, hän tarkasteli vain Baltasaria ojentaen ensin molemmat käsivartensa häntä kohti ja sitten liikutellen sormenpäitään ikäänkuin pirskoitellen näkymättömiä pisaroita hänen päälleen.

Viimein tohtori tarttui Baltasarin kumpaankin käteen ja puhui ystävällisen vakavasti:

"Vain dualismin lakiin sisältyvän sielullisen periaatteen puhtain sopusointu suosii sitä tehtävää; johon aion nyt ryhtyä. Seuratkaa minua!"

Ystävykset seurasivat tohtoria useiden huoneiden läpi, joissa ei ollut mitään merkillistä lukuunottamatta muutamia omituisia eläimiä, jotka viettivät aikaansa lukemalla, kirjoittamalla, maalaamalla ja tanssimalla. Mutta sitten aukeni kaksipuolinen ovi ja ystävykset saapuivat paksun esiripun eteen, jonka taakse Prosper Alpanus katosi jättäen heidät synkkään pimeyteen. Esirippu kohahti auki, ja ystävykset olivat, kuten näytti, soikeassa salissa, jonne oli levinnyt aavemainen hämärä. Seiniä tarkastellessa tuntui, kuin olisi vaipunut katselemaan silmänkantamattomia lehtoja ja kukkaniittyjä solisevine lähteineen ja puroineen. Tuntematon, salaperäinen sulotuoksu leijaili huoneessa ja näytti kantavan edestakaisin suloisia säveliä. Prosper Alpanus esiintyi aivan valkeihin puettuna kuin bramiini ja asetti salin keskelle suuren pyöreän kristallipeilin, jonka yli heitti harson.

"Astukaa", puhui hän kumeasti ja juhlallisesti, "astukaa tämän peilin eteen, Baltasar. Suunnatkaa ajatuksenne lujasti Katariinaan. Tahtokaa koko sielullanne, että hän ilmestyisi teille juuri tällä hetkellä".

Baltasar teki niinkuin käskettiin, ja Prosper Alpanus asettui hänen taakseen piirrellen molemmin käsin ympyröitä hänen ympärilleen.

Kun tätä oli kestänyt muutaman sekunnin, alkoi peilistä kohota sinertävää utua. Katariina, suloinen Katariina ilmestyi rakastettavassa hahmossaan elämää uhkuvana. Mutta hänen vieressään, aivan hänen vieressään istui inhottava Sinnober puristaen hänen käsiään ja suudellen niitä. Katariina syleili tuota kummitusta ja hyväili häntä.

Baltasar oli huutamaisillaan ääneen, mutta Prosper Alpanus tarttui hänen hartioihinsa ja huuto tukehtui rintaan.

"Rauhoittukaa", puhui Prosper hiljaa, "rauhoittukaa, Baltasar. Ottakaa tämä ruoko ja iskekää sillä pikku miestä, mutta paikaltanne liikahtamatta."

Baltasar teki niin ja huomasi ilokseen, kuinka pikku mies kiemurteli, keikahti kumoon ja vieri lattialle. Raivoissaan hän syöksyi eteenpäin. Silloin kuva haihtui usvaksi. Prosper Alpanus kiskaisi mielettömän Baltasarin väkivallalla takaisin huutaen:

"Lakatkaa! Jos särette taikapeilin, olemme kaikki hukassa! Menkäämme jälleen päivänvaloon!"

Ystävykset lähtivät tohtorin käskystä salista ja menivät viereiseen valoisaan huoneeseen.

"Taivas olkoon kiitetty", huudahti Heikki vetäen syvään henkeään, "taivas olkoon kiitetty, että pääsimme pois tuosta noidutusta salista! Painostava ilma oikein tuskastutti minua, ja sitten vielä nuo tyhmät silmänkääntäjätemput, jotka ovat minulle peräti vastenmielisiä."

Baltasar aikoi vastata, mutta Prosper Alpanus astui sisälle.

"Nyt on varmaa", sanoi hän, "että tuo rujokas Sinnober ei ole juurikääpiö eikä menninkäinen, vaan tavallinen ihminen. Mutta pelissä on joku salainen taikavoima, josta minun ei ole vielä onnistunut päästä selville. Juuri siksi en vielä voi auttaakaan. Tulkaa taas pian luokseni, Baltasar. Mietimme, mihinkä sitten on ryhdyttävä. Näkemiin!"

"Te olette siis noita, herra tohtori", sanoi Heikki mennen aivan lähelle häntä, "ettekä voi kaikilla taikakeinoillanne päästä edes pienen, kurjan Sinnoberin kimppuun. Tietäkää siis, että pidän teitä kirjavine kuvinenne, nukkinenne, taikapeileinenne, kaikkine vastenmielisine romuinenne oikeana väärentämättömänä lurjuksena. Tuo Baltasar on rakastunut ja tekee runoja. Hänelle voitte syöttää mitä hyvänsä, mutta minuun nähden se ei käy päinsä. Olen valistunut ihminen enkä usko minkäänlaisia ihmeitä!"

"Käsittäkää asia niinkuin haluatte", vastasi Prosper Alpanus nauraen äänekkäämmin ja sydämellisemmin kuin hänen koko olemuksestaan päättäen olisi voinut uskoa. "Mutta joskaan en nyt juuri ole noita, niin kykenen kuitenkin suorittamaan muutamia hauskoja taidetemppuja."

"Ne olette oppinut Wieglebin taikakirjasta tai muualta!" huusi Heikki. "Mutta mestarinne te tapaatte professori Mooses Turnuksessa. Ei teidän sovi verratakaan itseänne häneen, sillä tuo rehellinen mies näyttää meille aina, että kaikki tapahtuu luonnollisesti. Hän ei ympäröi itseään millään tuollaisella salaperäisellä puuhailulla kuin te, herra tohtori. No niin, hyvästi vaan."

"Ei mutta", sanoi tohtori, "ette suinkaan eroa minusta noin vihaisena?"

Samalla hän siveli Heikin käsivarsia hiljaa alaspäin olkapäästä ranteeseen asti. Se tuntui nuorukaisesta kovin kummalliselta, ja hän huudahti: "Mitä te oikein teette, herra tohtori!"

"Lähtekää, hyvät herrat", sanoi tohtori. "Teidät, herra Baltasar, toivon pian taas näkeväni. Pian kyllä keksitään apu!"

"Ei sinulle, veikkonen, mitään juomarahaa anneta", sanoi Heikki ulosmennessään kullankeltaiselle ovenvartijalle ja tarttui hänen röyhelöönsä.

Mutta ovenvartija sanoi vain: "kvirr", ja puri jälleen Heikkiä sormeen.

"Peto!" huusi Heikki ja juoksi pois.

Nuo kaksi sammakkoa eivät nytkään jättäneet saattamatta ystävyksiä kohteliaasti ristikkoportille, joka aukeni ja sulkeutui kumealla jyrinällä.

"En ymmärrä, veliseni", sanoi Baltasar kulkiessaan maantiellä Heikin jäljessä, "minkä omituisen takin, noin hirveän pitkäliepeisen ja lyhythihaisen, olet tänään pukenut päällesi".

Heikki huomasi hämmästyksekseen, että hänen lyhyt takkinsa oli takaa kasvanut maahan asti ja että hihat, jotka olivat ennen olleet liiankin pitkät, olivat nyt kutistuneet kyynärpäihin asti.

"Tuhat tulimmaista, mitä tämä on!" huudahti hän vetäen ja nykien hihojaan ja ravistaen olkapäitään. Se näyttikin auttavan. Mutta heidän mennessään sisälle kaupungin portista kutistuivat hihat taas ja takin liepeet kasvoivat, niin että hihat kaikesta vetämisestä ja nykimisestä ja ravistamisesta huolimatta olivat kohta ylhäällä olkapäissä asti, paljastaen Heikin alastomat käsivarret, ja pian vyöryi hänen perässään laahus, joka kasvoi yhä pitemmäksi. Kaikki ihmiset pysähtyivät nauramaan täyttä kurkkua. Katupoikia juoksi tusinoittain riemuiten ja hihkuen pitkälle kauhtanalle. He vetivät Heikin kumoon. Kun hän jälleen pääsi pystyyn, ei laahus ollut vähääkään pienentynyt, vaan päinvastoin tullut yhä pitemmäksi. Naurunhohotukset, riemu ja huudot kävivät yhä hullummiksi, kunnes Heikki viimein syöksyi erääseen avonaiseen taloon melkein mielipuolena. Samassa tuokiossa oli laahuskin hävinnyt.

Baltasarilla ei ollut aikaa ihmetellä kovin paljon Heikin omituista lumousta, sillä virastoharjoittelija Pulcher tarttui häneen, veti hänet mukanaan syrjäiselle kadulle ja sanoi:

"Kuinka on selitettävissä, ettet ole vielä lähtenyt tiehesi, että vielä voit näyttäytyä täällä, vaikka yliopiston vahtimestari jo ajaa sinua takaa vangitsemiskäsky mukanaan?"

"Mitä se merkitsee? Mistä sinä puhut?" kysyi Baltasar hämmästyneenä.

"Niin pitkälle", jatkoi Pulcher, "niin pitkälle vei sinut mustasukkaisuuden hulluus, että loukkasit kotirauhaa murtautuen vihamielisenä Mooses Turnuksen taloon, että hyökkäsit Sinnoberin kimppuun hänen ollessaan morsiamensa luona ja että pieksit tuon muodottoman kääpiön puolikuoliaaksi!"

"Kuulehan nyt", huudahti Baltasar, "enhän ole koko päivänä ollut

Kerkossa! Sehän on hävytöntä valhetta!"

"Kas niin, hiljaa, hiljaa", keskeytti Pulcher hänen puheensa. "Heikin hullu, mieletön päähänpisto pukeutua laahuspukuun pelastaa sinut. Ei kukaan nyt huomaa sinua. Vältä nyt vain häpeällistä vangitsemista! Kaiken muun järjestämme kyllä sitten. Et saa enää mennä asuntoosi. Anna minulle avain, lähetän kaiken perästäsi. Lähde oitis Ylä-Jaakkolan kylään!"

Näin sanoen Pulcher veti Baltasaria syrjäkatuja pitkin portin kautta Ylä-Jaakkolan kylään päin, missä kuuluisa oppinut Ptolemeus Filadelfus kirjoitti merkillistä kirjaansa ylioppilaiden tuntemattomasta heimosta.