ELÄINTEN OLYMPIALAISET.

Eläinten olympialaiset.

Tasalakinen tunturi metsäisen kiveliön keskellä, jota kesäinen aamupäiväaurinko valaisi. Taustalla näkyi korkeita Petsamon tuntureita lumilaikkurinteineen, sivuilla matalampia, köyryselkäisiä vaaroja, metsäisiä kankaita, soita ja järviä.

Tunturilla oli vilkasta liikettä ja hyörinää, sillä karhu, kiveliönkuningas, oli kutsunut Suomen eläimet tärkeään neuvotteluun. Karhuja, susia, ilveksiä, ahmoja ja kettuja parveili siellä hyvässä sovussa sonnien, lampaiden, hirvien ja jänisten kanssa; oravat kurahtelivat, kärpät puikkelehtivat ja mehiläiset, kärpäset ja paarmat surisivat; taivaalla leijaili lintuja, niitä istui myöskin maassa, missä vain tilaa oli. Korvia särkevä kirkuna, ammonta, määkinä, mörinä ja murina kuului eläinjoukosta.

Karhu nousi korkeimman kiven päälle, röyhisti rintaansa, kakisti kurkkuaan ja virkkoi:

— Kuuluttajat, julistakaa kokous alkaneeksi.

Viisi kurkea kohotti kaulansa suoraksi ja huusi:

— Kru'uu, kruu'uu, kruu'uu!

Senjälkeen karhu nousi kahdelle jalalle, röyhisti uudelleen rintaansa, kakisti kurkkuansa ja luki tuohilevystä:

— Minä kiveliönkuningas, ikuisten metsien majesteetti, susien, ahmojen ja ilvesten suuriruhtinas, kaikkien eläinten hallitsija y.m., y.m. teen tiettäväksi:

Ihminen, meidän kaikkien yhteinen vihollisemme, tulee päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi. Hän harjoittelee lakkaamatta ruumistaan tullakseen voimassa, nopeudessa ja kestävyydessä meidän vertaiseksemme (— — Oikein puhuttu, mylvivät eläimet). Joka neljäs vuosi ihmiset viettävät olympialaisia kisoja nähdäkseen, ketkä ihmisistä ovat vahvimmat, nopeimmat, kestävimmät ja taitavimmat. Näihin tilaisuuksiin tulee osanottajia kaikista maista. Vuosien kuluessa ihminen on tullut niin nopeaksi juoksemaan, että hän ottaa kilpajuoksussa suden kiinni (— — Uuuu, uuuu, ulvoivat sudet kauhistuneina); kohta hän painissa kaataa itsensä metsänkuninkaan (karhut vihelsivät ihmeissään), eikä kauan kulune, ennenkuin hän kiipeilee ja hyppii puissa yhtä keveästi kuin orava (— — Kurr, kurr, kurrrrrr, kurisivat oravat) ja ui vedessä kuin hylje.

Kun karhu vähän keskeytti puheensa, kuului eläinten joukosta:

— Ihminen meidät kohta surmaa sukupuuttoon! Korvia vihlova murina, marmatus, haukunta, ammuminen, vihellys ja piipitys kuului eläinryhmistä. Kaikki näyttivät olevan raivoissaan ihmiselle; karhu yksin säilytti mielenmalttinsa. Kiveliönkuningas jatkoi:

— Minä, metsien majesteetti ja kaikkien eläinten kuningas olen neuvotellut suurvisiirini suden ja salaneuvos ketun kanssa asioista ja olen päättänyt pitää eläinten olympialaiset kisat osittain tällä tunturilla, osittain Pummankivuonon rannalla Petsamossa; ne olkoot kuudentena päivänä tuohikuuta ensi vuonna. Lähettilääni vieköön tästä sanan kaikkiin maanosiin ja kaikille eläinluokille ja tärkeimmille lahkoille, että ne puolestaan lähettäisivät tänne edustajiaan. Muut alamaiseni menkööt kotiseuduilleen harjoittelemaan. Vain neuvonantajani ja lähettilääni jääkööt olympialaiskomiteaksi järjestelemään kisoja.

— Hyvä, hyvä, mylvivät eläimet. — Me vietämme täällä sellaiset juhlat, ettei milloinkaan ennen ole ollut kiveliössä. Ja ennen sitä me harjoittelemme niin, ettei ihminen enää milloinkaan meistä kostu!

— Kuuluttajani ilmoittakoot kokouksen loppuneeksi, lisäsi karhu.

Kurjet asettuivat taas riviin metsänkuninkaan eteen ja huusivat:

Kruu'u, kruu'u…

Eläimet alkoivat sulassa sovinnossa laskeutua tunturilta hajaantuen eri suunnille.

Olympialaistoimikunta.

Kun tunturi oli tyhjentynyt, alkoi toimikunta työnsä. Siihen kuului paitsi puheenjohtajaa, kuningas karhua: susi, kettu, ilves, hirvi, jänis, orava, pässi ja sonni; sitäpaitsi kotka ja lähettiläslinnut: pääskynen, tervapääskynen, nuolihaukka, muutamia lokkilintuja ja kurkia; selkärangattomia edustivat heinäsirkka, kirppu ja etana.

— Meidän on nyt laadittava kilpailuohjelma. Se ei ole niinkään helppo tehtävä, sillä eläinkunnassakin on monta urheilunalaa ja monenlaisia taitureita. Omasta puolestani ehdotan painia tärkeimmäksi numeroksi. Paini on miesten urheilua. Olen synnynnäinen painimestari. Poikasena en paljon muuta tehnytkään kuin kellistelin nurin kasvinkumppaneitani, pikkuotsoja ja vieläpä aikamiehenäkin olen joskus käynyt käsirysyyn vertaisteni kanssa. Minulla on yhdeksän miehen voima. Muurahaiset, putkenjuuret ja metsämarjat, jotka ovat pääravintonani, kehittävät lihaksiini pelottavan voiman. Toisinaan käyn ihmisen karjaan, otan suurinta sonnia tai lehmää niskasta kiinni ja nujautan kuin tallukan maahan, puhui karhu.

— Muistat väärin, herra kuningas, toisinaan sonni lävistää sinut sarvillaan, huomautti kettu.

— Ei mitään keskeytyksiä! kivahti karhu. — Näillä töppösillä kellautan kumoon vaikka jalopeuran, joka siellä Afrikassa kerskailee voimistaan ja sanoo olevansa eläinten kuningas.

— Herra kuningas, tirskui pääskynen. — Minä näin viime talvena Sudanissa jalopeuran hyppäävän korkean aidan yli lehmänhieho suussa. Jalopeuralla on hirmuiset voimat. Mutta vielä väkevämpi on gorilla, jonka näin Kongojoen varsilla. Hänestä saa Teidän Majesteettinne oivallisen vastustajan varsinkin vapaassa painissa.

— Tulkoot vain gorillat, jalopeurat ja tiikerit kanssani rehelliseen suomalaiseen sylipainiin, sittenpä nähdään, kuka on oikea eläinten kuningas, murisi karhu. — Sittenpä nähdään!

— Minä ehdottaisin, että juoksu otettaisiin toiseksi numeroksi, sanoi susi. — Minä olen arojen ja aavojen tuntureiden juoksumestari. Näettehän sen jo pitkistä jaloistani, solakasta ruumiistani ja keveästä käynnistäni. Ruokanani on vain liha, jota hankin usein yhteistoimintaa käyttäen. Näkisittepäs, kuinka me pyydystämme poroja Lapin tuntureilla sekä lampaita ja hevosia Siperian aroilla; me asetumme ensin ketjuun ja ajamme laumaa niin kauan, että useimmat siitä joutuvat paistiksemme. Se on ainakin rehellistä ajojahtia eikä salakavalaa väijymistä, niinkuin kissojen ja ilvesten tapana on pyydystää. Toisinaan ajaa minua metsästäjä hiihtäen, mutta harvoin hän saa minun kalliin turkkini. Ihminen on minulle vihainen siitäkin, kun minä syön toisinaan pieniä lapsia, jotka ovat yksinään menneet metsään. Tahtoisin siis koetella, kuka on eläinkunnan nopein juoksija.

— Erehdytpä susi, jos luulet, että olet maailman nopein juoksija, sanoi kurki. — Viime syysmuuton aikana näin, kuinka kaksi kasakkaa Venäjän aroilla sutta metsästi. He seurasivat sitä nopeilla ratsuhevosillaan; heidän vinttikoiransa kiisivät suden perässä sellaista vauhtia, että saivat sen kiinni korvista ja pitelivät sitä, kunnes miehet ennättivät paikalle. Ja onpa Aasian ja Afrikankin aroilla hyviä juoksijoita: antilooppeja, kirahveja, kamelikurkia. Juoksusta tulee sentähden jännittävä kilpailu.

— Otetaan vain juoksu yhdeksi numeroksi, myönsi karhu.

— Pituushyppy on varmaankin eläinten hyödyllisin urheilu, sanoi orava kapsahtaen istumaan karhun eteen ja nostaen tuuhean häntänsä ylös. Pitkällä pituushypyllä olen minä usein pelastanut itseni varmasta kuolemasta. Olen oikea hyppymestari. Sinä, herra kuningas, olet monta kertaa huviksesi katsellut, kun minä puusta puuhun loikkailen ja hyppelen oksalta oksalle. Minä syön puiden silmuja ja siemeniä, siksi ovat lihakseni voimakkaat. Minä olen ensiluokkainen voimistelija, mutta kyllä minä harjoittelenkin ahkeraan aamusta iltaan. Toisinaan joudun ainaisen viholliseni mäntynäädän kanssa hirvittävään kilpailuun hyppimistaidossa. Silloin on henki kysymyksessä, sillä jos näätä tapaa minut, syö se minut kohta suuhunsa.

— Herra kuningas, sanoi jänis, kapsahtaen takajaloilleen ja heilutellen etukäpäliään kuin rumpupalikoita.

— Sukulaiseni orava kehuu itseään metsien parhaaksi hyppymestariksi. Minä olen lumihankien hyppelijä. Katsokaa minun käyriä takajalkojani, nehän ovat aivan kuin jouset. Luoja on luonut minut laukkoen kulkemaan. Helposti hyppään korkean aidan yli varsinkin silloin, kun ajokoira on kintereilläni. Kun talviaamuna palaan ruislaiholta tai heinäsuovalta syönnökseltä, hyppään polulta syrjään niin kauas, ettei ihminenkään huomaa, minkä kuusen juurelle olen loikannut. Toisinaan tiheässä katajikossa, kun en muuten saa selville, mitä on minun ympärilläni, loikkaan pystysuoraan ylös. Minä syön lehtiä, ruohoa ja jyrsin haavan kuorta, siksi jäseneni ovat voimakkaat. Salaneuvos kettu ja suurvisiiri susi kyllä todistavat, että olen ensiluokan vauhditon hyppääjä.

Karhu murisi hyvillä mielin:

— Mum, mum… minäkin olen huomannut, että te molemmat, orava ja jänis, olette hyppytaitureita. Otava edustakoon Suomea ja Eurooppaa pituushypyssä, jänis korkeushypyssä.

— Herra otso, sirisi heinäsirkka — minä luulen myös olevani hyppytaitoinen.

— Ja minä myös, ehätti kirppu.

— Viisainta on jättää kehumiset siksi, kun olette koetelleet ensin voimianne Austraalian kenkurujen, Afrikan antilooppien ja Alppien kemsien kanssa, puhui kurki.

— Kirppu ja heinäsirkka kilpailkoot omassa sarjassaan, julisti karhu.

Yhtäkkiä jänis ja orava tulivat hyvin hätäisiksi. Jänis työnsi päänsä pensaaseen, orava laukkasi sonnin vatsan alle, ja kurjetkin katselivat levottomina ylös.

— Mikä nyt tuli? kysyi karhu.

— Kotka tulee, kotka tulee, puputti jänis. — Sen edessä ei ehdi mikään pakoon.

— Tänä päivänä ja olympialaisjuhlien aikana ei mikään eläin saa tehdä pahaa toiselleen. Johan minä olen sen kuuluttanut.

Kotka laskeutui arvokkaasti liidellen karhun eteen ja sanoi sille:

— Sinä olet metsien majesteetti, minä ilmojen. Oikeastaan minun ei tarvitseisi totella maassa maleksijaa, mutta yhteisen asian tähden alistun noudattamaan käskyjäsi eläinten olympialaisissa. Minä lintujen ja kaikkien siivekkäiden puolesta tahtoisin, että olympialaisissa kilpaillaan myös lentonopeudessa ja korkeuslennossa. Me linnut olemme luodut lentämään. Sentähden on pukunamme höyhenpeite, sentähden ovat eturaajamme muuttuneet siiviksi, sentähden on ruumiimme käämin muotoinen. Ilma, vapaa ilma on meidän kulkutienämme.

— Salaneuvos, merkitse, lento ja korkeuslento, sanoi karhu.

Sillävälin oli etana kömpinyt varvulle metsän kuninkaan eteen.

— Herra tirehtööri, minäkin tahtoisin kilpailla.

— Hö, hö, höö… vai sinäkin! Mihin urheiluun muka sinäkin ottaisit osaa? kysyi karhu.

— En suinkaan kilpajuoksuun nopeudessa, vaan — hitaudessa. Kuka kauimmin viipyy määrätyllä matkalla, saakoon kultamitalin. "Ei ole hoppu hyväksi eikä kiire kunniaksi." Kun Jumala loi maailman, ei Hän puhunut kiireestä mitään, eikä Hän sitä ajatellut minua luodessaan. Minä olen maailman hitaimpia eläimiä, mutta silti en ole mistään myöhästynyt. Minulla on vain yksi jalka, jonka avulla luistan eteenpäin kuin suksella sitä mukaa, kuin ehdin rasvata tieni. Minunkin ruokanani ovat lehdet, joihin pitkällä kielelläni sahailen pyöreitä reikiä.

— Saakoon etanakin mieluisensa kilpailun, myönsi karhu. Totta on, että eräissä tapauksissa hitaus on parempi avu kuin nopeus. Eläintenkin pitäisi olla nopeat hyvällä, mutta hitaat kuin etana pahalla tiellä.

— Herra kuningas, sanoi pässi, minua ei ole luotu painikilpailuja enkä kilpajuoksuakaan varten, mutta minä olen ensiluokan kaksintaistelija. Katseleppas minun käyriä sarviani ja koettele lujaa otsaluutani. Minä kilpailisin mieluimmin pökkäämisessä.

— Ja minä puskemisessa, ehätti sonni.

— Jos minulla olisi sarvet, ottaisin osaa pökkäys- ja puskukilpailuihin, sanoi karhu.

— Ehdotetaanko vielä muita kilpailuja? lisäsi karhu.

— Eihän täällä ole vielä mitään mainittu merieläinten urheilusta, sanoi harmaa hylje, joka suurin ponnistuksin ja paljon aikaa kuluttaen oli tunturille kavunnut. Uinti, pituusuinti on meidän kilpailujamme. Näettehän kohta, etten ole kilpajuoksijaksi luotu. Raajani ovat lyhyet ja evämäiset, ruumiini sukkulan muotoinen, ettei se vastustaisi pahasti vedessä liikkumista, karvani on lyhyt, ettei sekään pidättäisi, ja koko olemukseni on suunniteltu vesielämää varten. Väärin tehtäisiin, jos ei meille hylkeille ja kaloille järjestettäisi mitään kilpailuja.

— Salaneuvos, merkitse ohjelmaan vielä lisäksi uintikilpailut. Ne pidetään Pummankivuonon rannalla, käski karhu jatkaen hetkisen vaitiolon jälkeen:

— Merkillisen monimuotoinen on eläinkunta! Toiset eläimet on luotu yksinomaan maalla liikkumaan, toiset vedessä elämään, ja paljon on niitä, jotka ovat ilmassakin kuin kotonaan. Mutta juuri siitä syystä tulevat eläinten olympialaiset olemaan hyvin monipuoliset. Meidän kaikkien on puolustettava Suomen värejä ja Euroopan mainetta. Puolustakoot aasialaiset, afrikkalaiset, austraalialaiset ja pohjois- ja eteläamerikkalaiset eläimet omia maanosiaan!

— Suomi ja Eurooppa voittoon! huusivat kaikki eläimet kuorossa. Ja kaiku vastasi ylt'ympäri tuntureista:

— Voittoon!

— Ja nyt, lisäsi kuningas, pääskyset, tervapääskyset, kotkat ja lokit viekööt tiedon tämän kokouksen päätöksistä kaikkiin maanosiin.

— Herra kuningas, sanoi kettu, minulla on vielä eräs asia. Ketkä raivaavat ja tasoittavat kilpailuradat? Kun minä viime kesänä kävin kaupungin laidassa, näin ihmisten juoksevan kilpaa vartavasten tehtyjä teitä pitkin.

— Afrikassa on hyviä tiemestareita, ehätti kurki. Viime syksynä näin, kuinka norsut raivasivat itselleen tietä aarniometsissä. Siitä oli leikki kaukana. — Amerikassa ja Aasiassa on myöskin raivaajaeläimiä, nimittäin majavia, joita myös voitaisiin käyttää apuna.

— Lähettilääni, käskekää tulemaan sata norsua ja viisikymmentä majavaa raivaus- ja tietöihin noin kaksi viikkoa ennen kilpailujen alkua. Minä voin myös heitä autella, sillä ei minullakaan ole peukalo keskellä kämmentä, varsinkin maankaivutöissä. — Menkää!

Karhu viittasi etukäpälällään linnuille.

Kaikki muut komitean jäsenet lähtivät tunturilta; ainoastaan suurvisiiri ja salaneuvos jäivät kuninkaan neuvonantajiksi.

Norsut raivaustöissä. Ajan ja matkan mittarit hankitaan.

Lähettiläät lensivät valtakunnasta valtakuntaan ja maanosasta toiseen kuuluttaen eläinten olympialaisten alkamisesta Petsamossa. Innostus oli kaikkialla suuri. Vain Saharan leijona ja Bengalin tiikeri vastustelivat, mutta päättivät hekin lähteä kilpasille kukistamaan uutta nousukasta, kiveliön karhua, joka niin julkeasti kehtasi julistautua eläinten kuninkaaksi.

— Minä pehmitän sen kanankaaliksi! marisi jalopeura.

— Minä syön sen uuden kuninkaan suuhuni, uhkasi tiikeri.

Mutta kuultuaan, että siellä kaikki eläimet sulassa sovinnossa harjoittelivat voimiaan voidakseen menestyksellä taistella ihmistä vastaan, rauhoittuivat vanhat eläinten kuninkaat jonkun verran.

Norsutkin estelivät ensin, että kuka sinne rengin töihin lähtee toiseen maanosaan. Myöntyivätpä nekin viimein, koska lopullisena tarkoituksena olivat toimenpiteet ihmistä vastaan.

Täsmälleen kaksi viikkoa ennen kilpailujen alkua, kun kiveliönkuningas neuvonantajineen käveli Jauritunturilla huolestuneena ja odotellen, kuului vuorenrinteeltä ryskettä ja jalkojen töminää. Karhu ensin kauhistui nähdessään noin sata suurta eläintä kärsät pystyssä juosta porhaltavan rinnettä ylös ja aikoi kiireen vilkkaa kiivetä honkaan, mutta huomasi sitten, ettei kuninkaan sovi alamaisiaan pelätä. Karhu rohkaisi luontonsa ja meni tulijoita vastaan. Kettu ja susi pitivät viisaimpana pysyä syrjemmällä ja tarkastelivat uteliaina norsuja.

— Tervetuloa, rakennusmestarini, sanoi karhu, odotimme teitä jo ikävöiden, kun meidän maanosassamme ei ole eläinten keskuudessa tiemestareita.

Norsut asettuivat piiriin karhun ympärille. Johtajanorsu nosti yksin kärsänsä ilmaan sanoen:

— Olemme käytettävissänne, Teidän Majesteettinne. Mutta ensin kaipaisimme lepoa, sillä matka Afrikasta tänne. Palestinan, Syyrian, Mesopotamian ja Armenian kautta, Kaukason yli ja Venäjän maan halki, ei ollut leikintekoa.

— Olkaa niinkuin kotonanne. Kun olette levänneet, alatte tehdä tietä tältä tunturilta tuolle toiselle. Kaikki puut, juuret ja kivet on tarkoin kannettava pois; muun tasoitustyön tehkööt majavat.

Karhusta oli mieluistakin päästä joksikin aikaa erilleen noista suurista eläimistä, joiden voimaa hän ei tuntenut. Hän ihmetteli, miten leijona saa tottelemaan tuollaisetkin jättiläiset.

— Taitaa sittenkin leijona olla vahva eläin, arveli karhu itsekseen. Mutta neuvoksilleen ei siitä mitään virkkanut, ei virkkanut, etteivät luulisi esimiestään pelkuriksi.

Norsut asettuivat ympyrään tunturin laelle ja nukkuivat seisaallaan päät vähän nuokuksissa. Kaukaa katsoen olisi niitä luullut kallioiksi. Yksi vain makasi kyljellään sammalikossa.

Kettu, joka on useimmiten lapsellisen utelias, päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen tutkiakseen tarkemmin noita outoja eläimiä. Se tulla sipsutteli aivan norsujen luo ihmettelemään niiden vahvoja töppöjalkoja, vahvaa löntterömäistä ruumista, vasikannahkan kokoisia korvia, suuria syöksyhampaita ja ennen kaikkea vahvaa, pehmeätä kärsää, joka riippui päästä kuin vahva makkara. Sen päässä oli pienempi lisäke ikäänkuin sormi tai nakkimakkara. Hyvin uteliaana tarkasteli kettu kyljellään makaavaa eläintä, joka ei vähääkään liikahtanut. — Onkohan se kuollut? tuumi repolainen itsekseen. Ja kun kettu on toisinaan herkkusuu, heräsi siinä halu maistaa norsun kärsälihaa. Tämän kettumaisen halunsa se heti tyydytti puraisten palasen sormimaisesta lisäkkeestä ja luikki sen kanssa tiehensä, kun huomasi pahasti erehtyneensä.

Norsu murahti vihaisesti ja löi sivujaan verisellä kärsällään. Siihen toisetkin heräsivät ja raivostuivat nähdessään toverinsa verissään. Vähällä oli koko lauma lähteä takaisin, mutta pitkien neuvottelujen jälkeen jäi, kun karhu lupasi ankarasti rangaista sitä, joka oli puraissut norsun kärsää. — Kukaan ei tiennyt, että se oli kettu.

Seuraavana päivänä norsut alkoivat työnsä. Ryskyen katkeilivat ja juurineen kaatuivat isoimmatkin männyt, kun yksikin norsu kietoi kärsänsä niiden ympäri ja kiskoi syrjään. Toiset työnsivät syöksyhampaansa kivien ja juurien alle ja vääntelivät niitä pois tieltä kuin vivuilla. Muutamat kantoivat kaadettuja puita kärsällään syrjään. Karhunkin täytyi tunnustaa, että norsut ovat oivia tientekijöitä.

Viikossa saivat norsut tien raivatuksi tunturien välille, vieläpä peratuksi suuren kentän hyppyharjoituksia ja painia varten. Majavat sitten niitä tasoittelivat toisen viikon taputellen leveillä hännillään ja nakertaen pois pienehköjä juuria, joita kaikkia norsut eivät olleet viitsineet poistaa. Ja hyvä siitä tulikin. Kun kiveliönkuningas suurvisiirinsä suden ja sihteerinsä, salaneuvos ketun kanssa tietä ja kenttää vähää ennen kilpailuja tarkasteli, kiitti hän norsuja ja majavia hyvästä työn suorituksesta.

Lisäksi karhu antoi rakentaa vielä kuusista kunniaportin tien toiseen päähän ja hongan juurista kunniaistuimen itselleen maaliviivan läheisyyteen.

— Kaikki on valmista, lausui karhu kämmeniään yhteen hieroskellen.

— Ei vielä, Herra Majesteetti. Eihän meillä ole vielä mitattu matkaakaan eikä ole kelloa, jolla mittaisimme aikaa niinkuin ihmiset. Jollemme saa niitä, niin emme voi merkitä ennätyksiä.

— Mistä saamme mitan ja kellon?

— Ei hätää, sanoi kettu, et ole turhan tähden minua salaneuvokseksesi ottanut. Minä hankin ne. Me emme välitä ihmisten mitoista ja kelloista, vaan teemme oman järjestelmämme. Matkoja mitatkoon kukko; sillä on aivan yhtä pitkät askeleet, kun se vapaudessaan marssii, vaikka se kyllä osaa harpatakin, varsinkin nähdessään minut kanatarhassa. Aikaa mitatkoon käki kukkumisellaan. Matkan pituuden mittana olkoon kukonaskel, ajan mittana käen kukahdusväli eli "kukkuu".

— Olkoon niin, sanoi karhu.

Mitä teitä ja miten eläimet matkustivat kilpailuihin.

Siitä alkaen kun lähettiläät olivat eri maissa julistaneet kiveliönkuninkaan kuulutuksen, vallitsi eläinkunnassa oikea olympialaiskuume. Missä kaksi tai kolme eläintä sattui yhteen, puhuttiin tulevista suurkilpailuista; niitä varten järjestettiin eri maanosissa ja eri eläinten kesken karsintakilpailuja, sillä vain parhaat kyvyt pääsivät koettelemaan. Eri maanosien mahdollisuuksista väiteltiin ja lyötiin vetoja. Muuttolinnut eivät aluksi olleet selvillä siitä, minkä maanosan värejä puolustaisivat: senkö, jossa talvet asuvat tai senkö, jossa olivat syntyneet. Viimein selvisi, että syntymämaan kunniaa on puolustettava. Kussakin maanosassa valittiin ylikomentaja, jonka huolena oli maanosan eläinjoukon johto ja ylin valvonta. Afrikassa oli leijona itseoikeutettu johtaja, Aasiassa tiikeri, Pohjois-Amerikassa harmaakarhu, Etelä-Amerikassa puuma, ja Austraalian eläimet valitsivat paremman puutteessa dingokoiran.

Valtamerien pinnalla näkyi myös liikehtimistä, kun valaat, hylkeet ja hait pitivät karsintakilpailujaan uinnissa.

Eläinten olympialaiset tulivat erittäin jännittäviksi senkin tähden, että oli päätetty painissa ratkaista, kuka on oikea eläinten kuningas.

Eläinkunnassa kyllä tapahtuu säännöllisiäkin joukkovaelluksia. Matkustaja-antioloopit tekevät tuhatlukuisiksi laumoiksi keräytyneinä pitkiä vaelluksia Kalaharissa, samoin peurat Pohjois-Amerikan arktisilla seuduilla, sopulit Europan pohjoisosissa ja heinäsirkat aroseuduilla; muuttolintujen syksyin keväin suorittamat matkat ovat myös joukkovaelluksia. Mutta ei milloinkaan ennen oltu Lapissa nähty eläinten vaeltavan sellaisessa kiihkossa ja sekaisin kuin näiden kilpailujen edellä. Se muistutti eläinten pakoa takana räiskyvän ja kintereillä kiitävän aronpalon edessä.

Austraalian eläimet olivat ensin kerääntyneet Austraalian mantereen pohjoisimpaan kohtaan, mutta siinä näytti nousevan tie pystyyn, kun meri tuli vastaan. Dingo käski albatrossien lentää Tyynelle merelle hakemaan salmen yli saattajia. Albatrossit toivatkin sieltä kymmenen pottivalasta, samanverran vasaravalaita ja lauman haikaloja laivoiksi. Kun puuha oli eläinkunnalle yhteinen, ei kenenkään sopinut kieltäytyä. Arafurameren rannalla kengurut, dingot, Austraalian strutsit ja pussihukat istuivat valaiden selkään — ja niin sitä mentiin salmen yli Timorsaareen, joka kuuluu Pieniin Sundasaariin. Monia eri saaria pitkin ja monen salmen yli äsken kerrotulla tavalla kuljettuaan seurue saapui Jaavalle; sieltä edelleen Sunda-salmen yli Sumatralle, josta Malakan salmen yli Malakan niemimaalle. Sen rannalla erosivat valaat ja haikalat maaeläimistä ja lähtivät uida porhaltamaan aikoen ehtiä meritietä Etelä-Kiinanmeren, Ison valtameren, Beringin salmen ja Pohjoisen jäämeren kautta Petsamoon yhtäaikaa edellisten kanssa.

Saaristosta oli seurueeseen liittynyt useita eläinlajeja: Uudesta Guineasta loistovärisiä paratiisilintuja ottaakseen osaa kauneuskilpailuihin, Borneosta oli tullut oranki eli metsäihminen aikoen painikilpailuihin muiden ihmisenmuotoisten apinain kanssa, Uudelta Guinealta oli tullut myös emu juoksukilpailuja varten ja monta eri lintulajia oli joukkoon yhtynyt siinä tarkoituksessa, että ottaisivat osaa nopeuslentoon. Joukossa nähtiin myös salangaaneja, joiden pesiä kiinalaiset syövät herkkunaan.

Brahmaputrajoen mutkaan oli tiikeri kerännyt kaikki kilpailuihin osaaottavat Aasian maanosan eläimet. Apinoita, villihevosia, aaseja, kameeleja, vuohia ja lampaita oli joukottain. Osa niistä oli kuitenkin eväsvaroiksi tarkoitettu, sillä tiikeri ei vielä tietänyt, että eläinkunnassa kilpailujen aikana oli täydellinen rauha, eikä toinen eläinlaji saanut silloin toisensa kimppuun hyökätä.

Tiikeri otti komentonsa alaiseksi myöskin Austraalian eläimet väittäen, että Austraalia on kerran ollut maayhteydessä Aasian kanssa ja silloin oli eläinkuntakin yhteinen. Dingo ei uskaltanut vastustella röyhkeää petoa, vaan totteli nöyrästi, kun tiikeri hänelle kiljahteli milloin mitäkin määräyksiä.

Kun oli mahdotonta päästä sellaisen seurueen kanssa maailman korkeimman lumi- ja jääpeitteisen vuoriston, Himalajan yli, oli tiikeri valinnut juuri Brahmaputran laakson kulkutieksi; sitä seuraten pääsivät eläimet korkealle Tibetin ylängölle, mutta kaljun ja korkean Kuenlunin yli oli kavuttava. Paljon helpommin sujui matka Gobin erämaassa ja Kirgiisien aroilla, joilla kuivien seutujen eläimet olivat kuin kotonaan. Mutta Venäjällä oli tämän vaeltavan lauman kuljettava suurien jokien yli. Kun eivät suuret merinisäkkäät enää olleet auttamassa, täytyi kenkurujen, antilooppien ja lampaidenkin koetella uimataitoaan. Huonosti olisi käynyt useille eläimille, elleivät toiset olisi auttaneet niitä.

Monta kertaa tiikeriä nauratti makeasti, kun venäläiset pakokauhun valtaamina pakenivat lauman edestä. Sammen kalastajat Volgan rantamilla jättivät veneensä ja pyydyksensä veteen ja juoksivat tiehensä nähdessään oudon kulkueen. Kun lauma sattui kylään, piilottautuivat asukkaat majoihinsa päätellen, että maailmanloppu on käsissä. Ja tiikeri lisäsi heidän pelkoaan kiljaisten talojen kohdalla.

Afrikan eläimet vaelsivat kuningas leijonan opastamina melkein samaa tietä, jota norsut olivat käyttäneet. Se joukkue oli vielä kirjavampi kuin edellinen. Jalopeurojen, leopardien, gorillain, simpanssien ja marakattien seassa nähtiin seebroja, kvaggoja ja useita antilooppilajeja. Omana joukkueenaan kulkivat kamelikurjet, jotka uskoivat saavansa ensi palkinnon juoksukilpailuissa.

Etelä- ja Pohjois-Amerikan eläimet olivat kulkeneet omia maanosiaan pitkin ja kerääntyneet Alaskaan miettimään miten pääsisivät Beringin salmen yli Vanhan mantereen puolelle. Edellisestä maanosasta oli puuma, joka oli sen maanosan eläinten johtaja, tuonut mölyapinoita, joita aiottiin käyttää ammattihuutajina kiihoittamaan urheilijoita, lisäksi laamaeläimiä, jäniksiä, kamelikurkia, kondoorikotkia ja koreahöyhenisiä kolibreja; viimemainitut tulivat kauneuskilpailuja varten. Mielipahakseen oli puuma huomannut jo kilpailijoita koetellessaan, että hänen maanosassaan on vähän kykyjä. Eihän esimerkiksi laiskiaisista, kilpikonnista ja käärmeistä ollut kilpailijoiksi missään ottelulajissa. — Pohjois-Amerikan joukkue oli jo monipuolisempi ja hyvin harjoitettu. Mustia ja harmaita karhuja, susia, piisonihärkiä, hirviä, peuroja ja antilooppeja oli lähtenyt maataan edustamaan, lisäksi useita lintulajeja.

Beringin salmen rannalla eläimet tapasivat ajelehtivan jäävuoren, jonka päälle ne asettuivat ja joka tuulen ja merivirtain kannattamana kulkeutui Aasian rannalle. Vaivalloinen oli amerikkalaisten eläinten matka Aasian tundroillakin, kun niiden piti uida kaikkien Jäämereen laskevien jokien yli.

Kun Lappiin oli tulossa myös Intianmeren ja Atlantin eläimiä sekä napaseutujen edustajia meriteitse, voimme jossain määrin kuvitella sitä eläinten paljoutta ja niitä valtavia laumoja, jotka silloin eri puolilta lähestyivät Petsamoa.

Vastaanotto.

Eipä liene ihmistenkään olympialaisissa monesti valmistettu vieraiden maiden edustajille juhlallisempaa vastaanottoa kuin oli Jauritunturilla kilpailupäivän aamuna. Kiveliönkuningas tahtoi näyttää, että osataan sitä Lapissakin komeilla. Hän laittoi havuportin eteen valtavan kunniakujan asettaen tien molemmille sivustoille riveihin norsut, hirvet, peurat, jääkarhut, sudet ja ketut; hän käski vieraiden saapuessa kotkien, haukkojen, kurkien ja joutsenten leijailla ilmalaivueina tunturin yläpuolella, ja ketun neuvosta hän oli pitänyt myös musiikkipuolesta huolta.

Etujoukkojen ilmaantuessa tielle nousi kiveliönkuningas kunniaistuimelleen ja viittasi käpälällään. Norsut nostivat kärsänsä, sonnit ja hirvet turpansa ja petoeläimet kuononsa ylös ja tervehdyssoiton sijasta mörisi, ammui tai ulvoi kukin voimiensa mukaan. Tulijat vastasivat samalla tavoin, niin että kaiku vastasi seitsemästä tunturista. Kotkat ja haukat kirkuivat, joutsenet joikuivat ja hanhet tatattivat korkeudessa. Pienempien lintujen ääntä ei erottanut, ei kukonkaan, jonka kettu oli vartavasten hankkinut matkojen mittaajaksi, ei käenkään, joka koetti ylläpitää edes jonkinlaista tahtia.

Etujoukkona tulivat amerikkalaiset eläimet pää pystyssä ja koppavin elein. — Johtaja, harmaakarhu tuskin huomattavasti nyökäytti päätään tervehdykseksi marssiessaan kiveliönkuninkaan sivu, sillä omahyväiset amerikkalaiset pitävät kaikkien muiden maanosien asukkaita alempina luontokappaleina.

Karhusta se oli paha merkki, ja hänessä syntyi jo pahoja aavistuksia.

Toisena ryhmänä tulivat Afrikan edustajat, leijona etunenässä. Harjaansa puistellen ja hännällään vihaisesti kylkeään pieksäen, samalla syrjäsilmin kyräten karhua, asteli se ohitse ylevin askelin osoittaen jo käytöksellään halveksimista korvenkuningasta kohtaan.

— Mikähän tästä tulee, jupisi karhu itsekseen paha-enteisenä.

— Näetkö, kuinka jalopeura on kiukkuinen; se kynii sinut vielä, kuiskasi kettu.

Kolmantena joukkueena tulivat aasialiset eläimet, joiden kärjessä tiikeri kulki joustavin askelin ja itsekseen maristen suomatta katsettakaan karhulle tervehdykseksi.

Neljäntenä saapuivat etelä-amerikkalaiset ja viidentenä austraalialaiset. Niiden johtajat puuma ja dingo nyökäyttivät sentään päätään karhulle.

Kun kaikki eläinryhmät olivat asettuneet niille osoitetuille paikoille, ja kurjet huutaneet tavanmukaisen tervehdyshuutonsa, suoristtautui karhu juhlalliseen asentoon pitäen seuraavan puheen:

— Minä kiveliön kuningas, metsien majesteetti, kaikkien eläinten kuningas (— — Valehtelet! ärjäsivät leijona ja tiikeri), minä olen kutsunut teidät kaikkien maiden etevimmät eläimet jaloon kilpailuun, suuriin olympialaiskisoihin näyttämään kuntoanne. Näinä päivinä täällä ratkaistaan, mikä on paras urheilumaa maailmassa. Meidän eläinten pitäisi kehittyä nopeammiksi, voimakkaammiksi ja taitavimmaksi kuin ihminen, joka myös pitää tällaisia kisoja.

(— — Hyvä, hyvä! huusivat eläimet.) Julistan nämä ensimmäiset eläinten olympialaiset kisat avatuiksi ja kehoitan kunkin maanosan edustajia valitsemaan palkintotuomarinsa.

— Johtajat palkintotuomareiksi! huusivat eläimet kuin yhdestä suusta.

Kettu pyysi kohteliaasti palkintotuomareita paikoillensa kuninkaan istuimen sivulle, mutta jalopeura, tiikeri ja harmaakarhu nousivat kunniaistuimelle kiveliönkuninkaan viereen eikä viimemainittu uskaltanut estellä. Puuma ja dingo jäivät alas, sillä lavalle ei enempää mahtunut.

Vaikka ketun kirjoittamassa ohjelmassa paini oli ensimmäisenä, päätettiin se yhteisestä sopimuksesta jättää viimeiseksi, koska siinä etupäässä kilpailtiin siitä, kuka on oikea eläinten kuningas, ja sen kilpailun ratkaisu olisi jo alussa tehnyt kilpailijat riitaisiksi.

Kilpajuoksu.

— Juoksijat esille, huusi karhu, kun oli päästy ohjelmasta selville.

Tielle ryntäsi paljon eläimiä eri ryhmistä. Kettu ja susi asettivat ne riveihin, viisi rinnakkain mitaten rivien väliksi kaksikymmentä kukon askelta. Kukin maanosa sai asettaa viisi edustajaa eli yhden rivin, ja rivit seurasivat aakkosjärjestyksessä. Ensimmäiseksi tulivat Aasian edustajat: villihevonen, peura, maralhirvi, saiga-antilooppi ja kulaani eli aroaasi.

— Huomio, huomio! huusi tiikeri niin käskevästi, että hälinä eläinten parissa lakkasi kuin suulle lyödyillä. — Aasian suunnattomat erämaat ja aroaavikot ovat eläinkunnalle kasvattaneet hyviä juoksijoita. Niistä näette tässä muutamia edustajia. Ensimmäisenä on tarpaani eli villihevonen, aito juoksijan esikuva. Katselkaa sen siroja, yksikavioisia jalkoja, jotka ovat vain juoksemista varten kehittyneet, sen solakkaa pyöreätä vartaloa, kaarevaa kaulaa ja pientä päätä. Toiset väittävät, että tarpaani olisi kaikkien ihmisten kesyttämien hevosten esi-isä.

Toinen edustajamme, aroaasi eli kulaani, on ruumiinrakenteeltaan edellisen kaltainen. Molemmat ovat kotoisin Keski-Aasian aroseuduilta.

Tuo haarasarvinen, harmaa eläin on villipeura, kotoisin tundra-alueelta. Hyvä juoksija sekin, vaikka sillä on joka jalassa neljä kaviota.

Neljäs on edellisen sukulainen, maral-hirvi, kotoisin Keski-Aasian vuoristoista.

Viides on saiga-antilooppi, kotoisin Länsi-Aasiasta.

— Eläköön Aasian eläimet! huusivat kaikki eläimet.

— -köön, — — - köön! vastasi kaiku tuntureista.

— Afrikan juoksijat esiin! huusi kettu. Riviin tuli viisi eläintä.

— Hei, hei! huusi leijona niin kimakasti, että selkäpiitä karmi. —

Afrikan juoksijoilla on kyllä vanhastaan hyvä maine, mutta tämän päivän

kilpailu saa varmaan näyttää kaikille eläimille, minkälaisia menijöitä

Saharan erämaa sekä Sudanin ja Kalaharin lakeudet kasvattavat.

Kirahvi, lähes kuuden metrin korkuinen, pitkäkaulainen eläin puolustaa Sudania ja Itä-Afrikkaa. Se on hyvä juoksija, vaikka se painaakin lähes viisisataa kiloa.

Nuo juovikkaat eläimet, seepra ja kvagga, ovat hevosen sukulaisia ja kotoisin samoilta seuduilta.

Neljäs edustaja, matkustaja-antilooppi on kotoisin Kalaharin reuna-alueilta. Nimikin osoittaa, että se on hyvä juoksija.

Viides edustajamme on kamelikurki.

— Kurki! ihmettelivät oikeat kurjet ääneen.

— Me panemme vastalauseemme sen johdosta, että lintuja käytetään edustajina juoksussa, huomautti harmaakarhu.

— Eihän sillä ole kelvon siipiä, vaikka kuuluukin lintuihin. Se kulkee aina juosten tai kävellen. Kamelikurki, joka on laajalle levinnyt maamme aavikoille, on aina mukana suurissa juoksukilpailuissa seeprain, kvaggain ja antilooppien kanssa.

— Kilpailkoon vain kamelikurki, myönsi karhu.

— Eläköön Afrikan edustajat!

— Eurooppalaiset esiin! huusi taas kettu.

Riviin astuivat hevonen, hirvi, saksanhirvi, susi ja vinttikoira.

— Saanen luvan esitellä Euroopan edustajat, sanoi karhu.

— Hevonen on oikeastaan edelläesitetyn tarpaanin jälkeläinen niinkuin ruumiinrakenteestakin näkyy, mutta ihmisen kouluuttamana on siitä tullut mainio juoksija. Varokoon henkeään sekä hirvi että susi silloin, kun ihminen hevosellaan ratsastaen käy niitä ahdistamaan.

Hirvi on vanhastaan juoksijan maineessa, samoinkuin saksanhirvikin. Minä luulen, että suurvisiirini susi on ollut niiden harjoitusmestarina kautta aikojen. Monta kertaa olen jännityksellä seurannut hirven tai saksanhirven vimmattua pakoa susilauman edessä. Mutta olenpa nähnyt susienkin hengenhädässä, kieli pitkällä karkaavan vinttikoiran edessä. Nyt saatte näyttää, kuka on nopein. Puoltakaa kunnialla Eurooppaa. Täältä Suomesta ovat ihmistenkin parhaat juoksijat kotoisin.

— Pohjois-Amerikan juoksijat esiin, ilmoitti salaneuvos.

Vapiti, virginianhirvi, hanka-antilooppi, harmaasusi ja piisonihärkä astuivat esiin.

— Täällä on taidettu unhoittaa, että Amerikan urheilijamme ovat aina antaneet päihin muiden maanosien edustajille, mörisi harmaakarhu. Luulenpa niin käyvän näissäkin kilpailuissa. Siitä tulette melkein vakuutetuiksi katsellessanne joukkuettamme, jonka tässä esittelen:

Vapiti, komeasarvinen ja sirojalkainen Kanadan hirvi on maankuulu nopeudestaan. Usein olen saanut vatsaani pidellen nauraa intiaanille, joka on sen jäljessä lumikengillä varustettuna turhaan juossut.

Virginianhirvi, tuo sirojalkainen sarvipää on myös mainio menijä.

Hanka-antiloopista olette kai kuulleet, kun on ollut puhe preerioiden nopeimmista juoksijoista.

Tämä harmaasusi kyllä kokemuksestaan tietää, että vauhtia on liikaakin, kun se parhaansa panee.

Piisonista luulisi, että se on kömpelö eläin, mutta kaukana siitä. Se on kyllä tullut tänne etupäässä pusku-urheilua varten, mutta ottakoon nyt osaa juoksuun.

— Eläköön Pohjois-Amerikan urheilijat! esitti kettu.

— Eläköön, eläköön, eläköön! mylvivät eläimet.

— Seuraa Etelä-Amerikka! kuulutti kettu.

Laama, huanakko, vikunja ja Etelä-Amerikan kamelikurki astuivat tielle.

Puuma nosti kuonoaan ja puhui:

— Meidän maanosamme on myös kasvattanut hyviä kilpajuoksijoita, vaikka meillä ei olekaan niin suuria erämaita eikä heinäaroja kuin Aasiassa ja Afrikassa; meillä on enimmäkseen aarniometsiä ja korkeita vuoristoja. Aarniometsissä ei käy juokseminen, siellä lyö heti päänsä puuhun tai tarttuu liaaniverkkoon. Maanosamme mainetta puoltavat nyt laama, huanakko ja vikunja, nuo pientä kamelia muistuttavat eläimet, jotka kaikki ovat toisilleen läheisiä sukulaisia. Niiden jäljessä tarkenee ratsuhevonenkin, kun intiaanit ratsastaen niitä ajavat. Lisäksi on meillä tuo siivetön lintu, kamelikurki; sekin mainio juoksija.

— Eläköön Etelä-Amerikka!

— Austraalian edustajat esiin!

Tielle hypähti vain yksi ihmeellinen eläin. Se hyppi takajaloillaan, etujalat ilmassa ja nojaten maahan tullessaan vahvaan ja pitkään häntäänsä. Eläin muistutti jänistä, mutta oli kymmeniä kertoja sitä suurempi.

Dingo nosti nyt kuononsa ylös huutaen:

— Kenkuru edustaa yksin Austraaliaa. Tuleva kilpailu näyttäköön, mihin se pystyy.

— Eläköön Austraalia! huusivat eläimet.

Tämän esittelyn jälkeen ne eläimet, jotka eivät ottaneet osaa kilpailuun, hajaantuivat pitkin tien vartta kunniakujan jatkoksi. Suuret eläimet asettuivat maahan, pienemmät kapusivat puihin paremmin nähdäkseen. Mölyapinat olivat valinneet suuret hongat jokseenkin puolimatkassa tähystysasemakseen ja hännästään riippuen seurasivat kilpailua.

Kiveliönkuningas korotti äänensä:

— Koska nyt on kaikki valmiina, kilpailijat paikoillaan, käki aikaa kukkumassa kunniaportin päällä ja salaneuvokseni ennätyksiä merkitsemässä, niin juoksijat lähtekööt silloin, kun minä sanon kolme, käykööt tietä myöten toisen tunturin laelle ja palatkoot tänne. Kuka ensin ennättää, sille kakku leivotaan.

— Yyks, kaaks, kolm!

Juoksijat rynnistivät matkalle ja kavioiden läiskeen seasta kuului käen kukunta, kun se kunniaportin päällä aikaa mittasi, ja kettu tuohilevy käpälissä luki kukahduksia. Kaulat suorina johtajat kunniaistuimellaan katselivat tielle, jossa myllertäen ja tomupilviä nostattaen juoksijain sekava parvi eteni joutuen tien käänteessä metsän suojaan. Henkeään pidättäen katselivat tien varrelle joutuneet eläimet sitä menoa, sellaista hurjaa vauhtia, eivätkä huomanneet omilleenkaan huutaa menomatkalla.

Lähettiläät seurasivat lentäen kilpailijoita ja toivat tietoja kilpailun kulusta. Puolimatkasta toi haarapääskynen seuraavat tiedot:

— Kamelikurki, vinttikoira ja kenkuru sivuuttivat puolivälimerkin ja lähtivät paluumatkalle, niitä seuraa lähinnä juoksijahevonen, hanka-antilooppi ja hirvi. Toiset tulevat jäljempänä. Piisoni, laama ja sudet keskeyttäneet. Kamelikurki johtaa…

Jalopeura kiljaisi ihastuksesta. Saapui toinen lähetti, tervapääskynen tuoden tiedon:

— Kolmen ensimmäisen välillä syntynyt hirmukilpailu, mutta vinttikoira on hiukan edellä.

Siitä tiedosta iloitsi kiveliönkuningas.

Hetken perästä kuuluu kujanteelta huudon pauhina. Sen alkavat mölyapinat, mutta siihen yhtyvät sadat muut eläimet: härät, norsut, gorillat, hirvet, kurjet, varikset, harakat ja räkättirastaat. Se paisuu ja lähenee, se tekee eläinten kuninkaat levottomiksi.

Jo erottaa sanoja: "Hei, hei, hei!… Suomi, Suomi, Suomi!" Toisinaan taas: "Amerikka voittoon…" "Afrikka, Afrikkaa…"

— Jo tulevat! huudahtaa kettu ja unohtaa ajan lukemisen.

— Kolme rinnakkain, huudahtaa käki unohtaen kukkumisen.

— Kenkuru on edellä! riemuitsee dingo.

Vihaista murinaa kuuluu kunniaistuimelta.

— Kiri, kiri, kamelikurki, kiri, kiri! huutavat norsut.

— Hei, hei, hei! huutaa karhu nähdessään vinttikoiran hurjassa vauhdissa sivuuttavan kamelikurjen ja saavuttavan kenkurun.

Näiden viimemainittujen välillä syntyy hurja loppukiri: Eurooppako vai

Austraalia ensimmäiseksi?

Jo nousevat tunturin rinnettä ylös yhä rinnakkain. Minkä kenkuru voittaa hyppyjen pituudessa, sen vinttikoira laukkojen luvussa. Kieli on molemmilla suusta ulkona, ja vaahto tippuu vatsan alta.

Palkintotuomarit seuraavat jännityksestä mykistyneinä äärimmilleen kiristynyttä kamppailua.

Mutta ihan maaliviivan edessä painautuu vinttikoira puolen pituuttaan kenkurun edelle. Kolmantena tulee kamelikurki, neljäntenä hevonen, viidentenä hanka-antilooppi j.n.e.

— Eläköön, eläköön! karjuivat eurooppalaiset, ja karhukin tuli niin innostuneeksi, että loikkasi istuimeltaan alas tervehtimään vinttikoiraa.

Kaikki eläimet kerääntyivät aukion ympärille. Äänen melu oli niin kova, että karhu tuskin sai äänensä kuuluviin julistaessaan seuraavaa voittajien luetteloa:

1. Vinttikoira, Eurooppa. 2. Kenkuru, Austraalia. 3. Kamelikurki, Afrikka. 4. Hevonen, Eurooppa. 5. Hanka-antilooppi, Pohjois-Amerikka.

— Mitkä ovat ajat? kysyi jalopeura kuivasti ja terävästi.

— Niin, mitkä ovat ajat? ärähti harmaakarhu.

— Tässä tuohilevyssä ei olekaan aikoja merkitty.

— Miten ovat ne jääneet pois? kysyi karhu ketulta.

Ketun täytyi selittää, että koko ajanottopuuha meni lopussa myttyyn, kun sekä käki että hän itse olivat innoissaan sen unohtaneet. Siitä syntyi hirmuinen riita.

— Sellaista on se kehuttu eurooppalainen järjestys! kiljui harmaakarhu kiukkuisena.

Hitauskilpailu.

Tyynnyttääkseen liiaksi kiihtynyttä mielialaa järjesti karhu vielä samana iltana hitauskilpailun. Kaikki osanottajat olivat hyvin pieniä eläimiä: etanoita, simpukoita, matoja, punkkeja ja satajalkaisia. Kilpailupaikaksi valittiin sileä kallio, jonka päälle eläimet asettuivat suoraan riviin toisella kivellä piirretylle suoralle viivalle; toinen viiva vedettiin noin kahden desimetrin etäisyydelle edellisestä.

— Se on kilpailun voittaja, kuka viimeksi saapuu maaliin, huusi karhu.

— Mutta kukaan ei saa välillä pysähtyä, lisäsi kettu.

Palkintotuomarit asettuivat kiven ympärille silmät kiinnitettyinä pienten eläinten ryhmään, joka ei suinkaan hehkunut kilpailuhalusta, vaan laiskana ja välinpitämättömän näköisenä odotti lähtökäskyä.

— Yyks', kaaks', kolm'.

Kilpailurivissä huomasi pienen pientä liikettä tuskin suurempaa kuin seinäkellon tuntiviisarissa. Onkimato ja jalaton, valkea kärpäsentoukka olivat muihin kilpailijoihin verraten melkoisen nopeita, vaikka ei niidenkään liikkeestä paljon saanut selvää.

— Etanahan seisoo paikoillaan, huomautti jalopeura.

'- Kyllä se kulkee, etkö näe märkää juovaa sen takana kivessä; se on voidetta, jota se erittää ruumiistaan luistaakseen nopeammin. Mutta minkä sille mahtaa kun se on hitaaksi luotu, väitti kettu.

Palkintotuomareilla ei ollut kelloa, jos olisi ollut, niin olisivat kahden tunnin tarkkaamisen perästä voineet huomata, että ensimmäiset lähenivät maaliviivaa, mutta etana ja punkki olivat vasta puolivälissä, edellinen viimeisenä.

Tämä kilpailu ei ollut jännittävä, mutta se oli hermoja tyynnyttävä.

Viimein karhukin kyllästyi yhteenkohti tuijottamiseen ja ilmoitti:

— Kilpailu lopetetaan, sillä tulokset ovat jo näkyvissä. Ensimmäisen palkinnon hitaudessa saakoon etana, toisen punkki, kolmannen kärpäsentoukka, neljännen täi.

— Eläkööt maailman hitaimmat eläimet, huusivat kilpikonnat ja laiskiaiset.

Toinen kilpailupäivä.

Kirpun urotyö.

Seuraava kilpailupäivä oli yhtä kirkas ja aurinkoinen kuin ensimmäinen. Suuri kiveliö loisti keskikesän vihannin värein synnyttäen osaltaan juhlamieltä. Tunturileivoset livertelivät aamuvarhaisella, käet kukkuivat, sinirintasatakieliset lauloivat koivuvyöhykkeessä ja niihin yhtyivät yörastaat alhaalla havumetsässä.

Tapion linnassa tunturin juurella ei nukuttu, sillä ukko Tapio oli huolissaan kilpailujen johdosta, huolissaan siitä, että selviytyvätköhän eläimet ilman riitoja näistä kisoista. Hän käski Mielikin, metsän emännän koristella metsän parhaimpaan juhla-asuun, lähetti sinipiiat, metsän keveät keijukaiset, soittelemaan simapilliään, ja itse hän Nyyrikin ja Tellervon kanssa kaunisteli Tapion linnaa.

Suuret eläimet nukkuivat aamulla pitkään tunturin päivänpuoleisella rinteellä, kun olivat valvoneet myöhään keskiyön aurinkoa katsellen. Herätessään hienon soitannon säveliin tunsivat kuninkaatkin edellisen päivän erimielisyyden lientyneen.

Karhu nousi ensin, kutsui luokseen olympialaistoimikunnan ja viittasi käpälällään kurjille, jotka heti kuuluttivat:

— Kruu'u, kruu'u, kruu'u!

Se oli merkki juhlien alkamisesta. Pian alkoivat kilpailijat ja muut juhlavieraat kokoontua aukean kentän ympärille. Tiikeri, leijona, gorilla ja oranki värisivät vilusta, koska aamuyö oli ollut koleahko. Sellaiseen eivät päiväntasaajan eläimet olleet tottuneet.

Kuninkaat nousivat kunniaistuimelleen, ja karhu piti seuraavan alkajaispuheen:

— Eläinkunnan olympialaisten kisain toisena päivänä ovat pituushyppy, korkeus- ja pituuslento, sekä pökkäys- ja puskukilpailut. Nämä molemmat urheilut ovat yhtä vanhat kuin eläinkuntakin. Pituushypyt kuuluvat monen eläimen jokapäiväiseen elämään. Muutamat eläimet ovat siinä taidossa pitkälle kehittyneet, pitemmälle kuin ihminen. Rohkeat, pitkät hyppäykset pelastavat usein eläimen, kun ihminen hätyyttää. Näyttäkää, kuka on paras hyppääjä ja mikä maanosa on hänen kotimaansa.

— Hyppääjät esiin! kuulutti kettu.

Viivalle tuli vain muutamia eläimiä, joilla kaikilla oli hyvin kehittyneet takaraajat. Joukossa nähtiin kenkuru, jänis, hyppyrotta, orava, näätä, heinäsirkka ja kirppu.

— Eläimillä on sellaiset hyppysäännöt, että mittana on käytettävä hyppääjän ruumiin pituutta. Kuka useimmat ruumiinsa pituudet hyppää, se on voittaja.

— Se on oikea kilpailutapa, myönsivät eläimet.

— Valmiit, varoitti kettu.

Karhu:

— Yyks, kaaks, kolm!

Hyppääjät ponnahtavat ilmaan, tekevät loivan kaaren ja putoavat maahan jääden istumaan siihen, mihin putosivat.

Kettu ja susi mittasivat matkat, ja karhu kuulutti tulokset pisteissä:

  Kirppu 250 ruumiinsa pituutta. ?

  Heinäsirkka 150 " " Aasia.

  Orava 20 " " Eurooppa.

  Hyppyrotta 20 " " Eurooppa.

Jänis ja orava olivat ihmeissään, sillä he olivat luulleet olevansa maailman parhaimpia pituushyppääjiä. Pettyneinä olivat katselijatkin, kun voiton vei eläin jota etäämpää ei nähnytkään.

— Sinä olet pieni, mutta pippuri; sinä näytät, että maastahan se pienikin ponnistaa ja ponnistaa, että paukkuu, muhoili kiveliönkuningas. — Sanohan toki, mistä olet kotoisin, kun ei näy kirjoissa.

Kirppu hypähti aivan karhun eteen ja vikisi:

— Me kirput asumme kaikissa maan osissa niinkuin ihminenkin, jonka vannoutuneita verivihollisia me olemme; me olemme hänen verensä imijöitä, lämmittelemme hänen povellaan ja makaamme hänen vuoteessaan. Ihmisen ja meidän välillä on aina sota. Jos hän saa kiinni kirpun, tappaa hän sen armotta, mutta me häntä vain kiusaamme ja syömme vähitellen. Kun hän on makeimmassa unessa, alamme me verityömme. Siitä huolimatta on ihminen meitä kuljettanut mukanaan kaikkiin maihin.

— Eläköön kirppu, eläköön ihmisen vihollinen! huusivat eläimet innostuneina.

Mutta kesken kaiken kettu alkoi purra natustella selkäkarvojaan, sillä sen turkissa liikkui ihmisen kirpun läheinen sukulainen.

Korkeuslento.

Kiveliönkuningas jatkoi:

— Kuinka kaunis onkaan maailma korkeudesta katsottuna. Kuta korkeammalle nousemme, sitä laajempi on näköala ja sitä viehättävimmältä näyttävät maisemat. Minäkin olen suurten näköalojen ihailija. Usein nousen tunturin laelle katselemaan maailmaa. Silloin usein ajattelen: "Oi, jospa olisi minulla siivet, niin silloin minä lentäisin aina pilviin saakka."

Mutta yhtä hyvä näinkin. Luoja on jaellut antimiaan siten, että eri eläimet ovat tulleet erilaisista taidoista ja kyvyistä osallisiksi. Toiset Hän on luonut maassa liikkumaan, toiset vedessä ja eräät ilmassa. Emme siis kadehdi lintuja, vaikka niillä onkin lentotaito, vaikka ne eivät olekaan yhtä kiinteästi sidotut tähän maan kamaraan kuin me. Ihailkaamme tänään niiden taitoa, joilla ilma on kulkutienä.

Karhu viittasi ketulle käpälällään.

— Korkeuslentäjät esiin, kuulutti kettu.

Ensi kutsunnalla ei ilmaantunut ketään muuta kuin ystävämme peltoleivonen, jonka niin monesti kesäaamuina olemme nähneet kiirivän taivaalla ja katoavan taivaan sineen. Leivonen istahti lähtöviivalle.

— Eivätkö muut uskallakaan lähteä yläilmoihin? kyselivät eläimet toisiltaan.

Silloin puuma nousi kunniaistuimelle ja kiljui:

— Harpyia, harpyia!

Ilmasta kuului kohinaa kuin tuulispään kiitäessä. Huanakot tulivat rauhattomiksi; mölyapinat, jotka muiden puiden puutteessa olivat hännästään kiikkumassa kunniaportin kaaressa, vetäytyivät portin pielen suojaan; jänis ja orava piilottautuivat suurempien eläinten alle.

Lampaan kokoinen, valkeavatsainen ja tummarintainen lintu laskeutui loivin kaarroksin leivosen viereen. Sillä oli kankeat, kaarevat kynnet, koukkuinen kotkan nenä ja töyhtö päässä.

— Harpyia, maailman julmin petolintu on kotoisin Etelä-Amerikasta. Se on lainannut nimensä kreikkalaisten kuoleman haltijattarilta, harpyioilta, sillä mihin eläimeen tämä lintu iskee, se on kuoleman oma. Minä olen nähnyt harpyian kantavan kynsissään ihmisen lasta, selitti puuma.

— Hyvä on, ettei tiikerillä ja leijonalla ole siipiä, puhelivat antiloopit.

— Kondori, kondori! huusi taas puuma.

Ilmassa liiti kohisten mahtava petolintu, niinkuin satujen vaakalintu, laskeutuen majesteetillisin kääntein edellisen viereen. Se oli paljaskaulainen, väriltään sinertävän musta, ja sen kurkkua ja otsaa koristivat veripunaiset heltat.

Puuma esitteli:

— Etelä-Amerikkaa edustaa täällä toinenkin korkeuslentäjä, kondorikotka, kotoisin Aconcagualta. Kondori syö kuolleitten eläinten lihaa, mutta nälissään iskee eläväänkin. Harpyia ja kondori puolustakoot maanosamme mainetta.

— Missä ovat Euroopan kotkat? huusi karhu.

— Ja Aasian? lisäsi tiikeri.

— Ja Pohjois-Amerikan? ärähti harmaakarhu.

— On niitä Austraaliassakin korkeuslentäjiä, väitti dingo.

Harpyian ja kondorin viereen lensi joukottain kotkia, korppikotkia ja haukkoja, sillä pitihän koetella, kun johtajat vaativat. Joukossa oli meidän maakotkammekin.

Karhu oli juuri antamaisillaan lähtömerkin, kun kettu hätääntyneenä huomautti:

— Miten voimme mitata, kuka käypi korkeimmalla?

— Aivan oikein, siihen meillä ei ole mittoja eikä mittaajia. Korkeuksissa kuuluvat ihmistenkin mitat käyvän mitättömiksi, myönsi karhu, eikä meistä nelijalkaisista voi kukaan seurata mukanakaan, että edes silmämääräisesti erottaisimme voittajan.

Mutta kettu pelasti taas eläimet pälkähästä. Hän kutsui lapintiaisen luokseen, asetti sen kondorin harteille ja varoitti:

— Pidä nyt lujasti kiinni höyhenistä, ja kun nousette yläilmoihin, niin katsele silloin tarkasti, ketkä näistä linnuista käyvät korkeimmalla.

— Uskaltaisinkohan? epäili lapintiainen.

— Pienuutesi sinua suojelee ja sitäpaitsi nyt on rauha eläinkunnassa.

— Olkoon menneeksi, vaikka tämä "ratsu" ei näytäkään oikein hyväntahtoiselta. Näenpähän minäkin kerran oikein laajalti maailmaa.

Karhu antoi lähtömerkin. Leivonen hypähti keveästi ilmaan ja alkoi tapansa mukaan laulaen kohota korkeutta kohti. Kotkat läiskäyttelivät siipiään harvakseen, ja kondorin täytyi ensin hyppiä maassa saadakseen kylliksi ilmaa siipiensä alle. Mutta päästyään vähän ylemmäksi harpyia, kondori ja kotkat nousivat nopeammin kuin leivonen. Hetken kuluttua ne näkyivät vain tummina pisteinä poutapilven reunaa vastaan. Viimein ne kaikki katosivat silmistä taivaan sineen.

Niinä hetkinä tähysteli lukemattomia silmäpareja Jauritunturilla taivaan korkeuksiin odottaen alastulijoita. Kirahvien kaulat olivat kuin puhelinpylväitä, ja karhu oli noussut innoissaan takajaloilleen.

Hetket olivat jännittäviä.

— Sinneköhän ne jäivät? kaipaili karhu hetken kuluttua.

— Yläilmoissa on kylmä; parta kuurassa ne sieltä tulevat. Minä luulen, että sillä kondorilla kaula paleltuu, jos kovin korkealle nousee, pakisi kettu.

Silloin alkoi näkyä taas taivaalla kuin mustia alas kiitäviä palloja. Siivillään pidätellen pudottautuivat korkeuslentäjät tunturille. Ensin tuli leivonen, sitten kokonainen rykelmä korppikotkia, kotkia ja viimeisenä kondori, jonka höyhenet olivat vieläkin kuurassa. Lapintiainen oli niin kohmettunut, että ei kyennyt aluksi karhulle selvittämään tuloksia. Huimaavasta alastulosta oli se myöskin pökerryksissä, mutta kun kettu vei sen karhun korvan juureen, sai se ilmoitetuksi parhaimmat tulokset.

Karhu:

— Maailman mestari: kondori, Etelä-Amerikka, toinen harpyia,

Etelä-Amerikka, kolmas maakotka, Eurooppa.

— Eläköön… köön… köön!

Karhu:

— Lisäksi saanen kertoa, että lapintiainen, jolla oli kunnia olla mukana ennätyslennossa, sanoi olleen ylhäällä niin vähän ilmaa, että veri tihkui sieraimista ja silmistä ja ilma oli niin kylmää, että sylki jäätyi hetkessä kovaksi jääksi.

Puuma oli mielissään, sillä Etelä-Amerikan voitto oli loistava, ja mölyapinat huusivat niin vimmatusti, ja samalla niin rumasti, että karhun täytyi lopuksi niitä kieltää.

Etelä-Amerikka oli voittanut.

Pituuslento.

Karhu jatkoi hetken kuluttua:

— Niinkuin olemme nähneet, on eläinkunnassa mainioita nelijalkaisiakin menijöitä, jotka "lentävät jaloillaan", jos on hitaitakin, Nyt näyttäkööt siivelliset lentonopeuttaan. Lentäkööt kilpailijat täältä Heinäsaarelle, ottakoot sieltä kukin nokkaansa höyhenen ja tuokoot tänne. Kuka ensin ennättää tänne, se on maailman paras lentäjä.

— Heinäsaaret niinkuin koko Petsamokin liitettiin äsken Suomeen. — Tuolla pohjoisessa siintää Jäämeri lahtineen; näemme selvästi Petsamovuonon ja Pummankivuonon, ja sen lähellä häämöittävät myöskin Heinäsaaret tuolla suunnalla (kettu viittasi sinne käpälällään). Siellä asuu niin paljon lintuja, että maa on valkeanaan höyheniä. Ei siis tarvitse höyhentä etsiä. Tulkoot kaikki kilpailijat esiin, huusi kettu.

Hoikkaruumiisia ja hyvin pitkäsiipisiä lintuja laskeutui lähtöviivalle.

— Koska kilpailijoista näkyy olevan suurin osa Euroopasta, niin saanen niistä muutamia esitellä, puhui karhu, saksipyrstöinen lintu, jonka sinertävänmusta selkä ja valkea vatsa niin jyrkästi toisistaan eroavat. Kesäilloin istuu se mielellään jonkun kelopuun nenässä lörpötellen: "Neitsytmaaria, Neitsytmaaria sanoi minun varastaneen sakset ja silkkikerän lammasnavetan laudalta, mutta kyllä Herra Jeesus tietää."

— Se on meidän Suomen linnuista nopeimpia lentäjiä, esitteli karhu.

— Valehtelet taaskin, murjaani, kiljasi jalopeura. Haarapääskynen on afrikkalainen lintu. Viime talvena näin saman saksiniekan Niilin keskijuoksun varsilla.

— Taaskin suuri erehdys! Pääskyset käyvät teillä vain talvella lämmittelemässä, mutta heti kun maa sulaa, palaavat ne tänne. Haarapääskynenkin on syntynyt tuolla kylässä, navetan kattovuolen päälle rakennetussa pesässä. — Salaneuvos merkitse kirjoihin, että pääskynen on suomalainen lintu.

— Niin on, vakuuttivat kaikki muut Suomen eläimet.

— Tämä musta, pitkäsiipinen lintu on tervapääskynen, kotoisin Suomesta. Se on syntynyt jossain linnan muurin halkeamassa tai jyrkällä kallion riutalla, se syöpi hyönteisiä samoinkuin haarapääskynen, ja sillä on niin heikot jalat, että se pääsee vain ryömimällä maassa kulkemaan, mutta lentäjä se on maan mainio, selitti karhu.

— Albatrossi! kiljasi leijona käskevästi.

Ilmassa kuului humaus, kun valkea, vasikankokoinen lintu, jolla oli vain siipisulat mustat ja siipien kärkien väliä noin neljä metriä, laskeutui lähtöviivalle.

— Tämä on meidän Afrikkamme lintuja, sanoi jalopeura ylpeästi päätään nostaen.

— Meidänhän se on, väitti dingo.

— Yhtä hyvin se on Etelä-Amerikan, sanoi puuma.

— Minä olen merien asukas, syntynyt Eteläisen jäämeren saarella, selittu jättiläislintu.

— Salangaani esiin! kiljui tiikeri. — Minä näytän, että Aasiakin on kasvattanut hyviä lentäjiä. Tämä pääskystä muistuttava lintu elää Itä-Intian saarilla. Sen pesiä syövät kiinalaiset parhaana herkkuna, mutta sepä ei teekään pesäänsä mullasta ja savesta niinkuin teidän räystäspääskysenne, vaan syljestään, joka ilmassa kovettuu.

— Muuttohaukka viivalle! huusi karhu vuorostaan.

Harmaanruskean ja vaaleankirjava, keltajalkainen petolintu kiiti viivalle niin vinhaa vauhtia, että ilma viuhui. Karhu ei voinut olla edeltäpäin kehumatta nopealiikkeistä haukkaa, jonka saaliiksi oli joutunut monta sataa riekkoa ja teertä.

— Siinä se on lentäjä! kehui kontio. — Kun minä eräänä kesäiltana istuin Karilompolon rannalla, niin kuulin ilmasta kuin ukkosen nuolen suhahduksen. Katsahtaessani ylös näin sorsan ojossa kauloin ja siivet kuperina syöksyvän ilmasta lampea kohti, ja perässä tulla vihelsi muuttohaukka. Sorsa paiskautui lampeen niin, että vesi posahti, mutta samassa syöksyi siihen myöskin tämä haukka kouristaen sorsan selkään koukkuiset kyntensä. — Pidäppä nyt, muuttohaukka, sinäkin Euroopan puolta!

Vielä lensi lähtöpaikalle erilaisia lokkilintuja, haukkoja ja pääskysiä. Kaikkia ei tarvinnut kutsuakaan, niin suuri oli innostus. Viimeisenä lentää laahusteli varis lähtijäin riviin sanoen:

— Minäkin palan halusta saada kerran kilpailla toisten lintujen kanssa. Kun toisinaan laskettelen myötätuuleen, varsinkin hämärissä, niin tuntuupa, ettei maailmassa ole ainoatakaan parempaa lentäjätä.

— Krakk, krak, krak, krak — — —, nauroivat harakat.

— Vai sinäkin muka olympialaiseksi! Pysy vain ihmisten tunkioilla, kujilla ja pelloilla matosia tonkimassa, oraita syömässä ja paljaita linnunpoikasia ja sammakoita popsimassa. Harmaat liivisi ja housusi sekä musta frakkisi eivät oikein sovi kilpailupuvuksi, ivaili karhu.

— Kruu'uu, kruu'uu, huusivat kurjet varoitukseksi, että kaikki olisivat valmiit.

— Yyks', kaaks' kolm!

Ja lentoon pelmahtivat kohta linnut kuin pulmusparvi, johon haukka iskee. Vain hetkisen kuului siipien vihinä ja havina, kun lentäjät ilmaa halkoen kiisivät pohjoista kohti kadoten tunturien taa.

Eläimet järjestäytyivät riviin pohjoiseen päin ja taivaalle tirkistellen. Jänö ja kenkuru istuivat vierekkäin etukäpälät ilmassa; orava oli puiden puutteen tähden kapsahtanut hirven sarviin, kärppä ja ahma norsujen selkään, sillä mölyapinat ja marakatit olivat vallanneet kunniaportin tähystyspaikakseen.

Jäykistyttävä, sydäntä kouristava olympialainen odotustunnelma kahlehti monimuotoisen eläinkunnan.

— Jo tulevat, jo tulevat! huudahti kondorikotka, jolla on erittäin kauas kantavat silmät.

Hetkisen kuluttua näkivät sen muutkin eläimet, näkivät melkein mustan linnun kiitävän ilmassa kuin raketin.

— Terve, tervapääsky! Terve! Hei, hei, hei, Suomi voiton vei!

— Eläköön, eläköön! huusivat kaikki Euroopan eläimet.

Tervapääskynen toi karhulle haahkan untuvan, jonka se oli napannut

Heinäsaarelta haahkan pesästä.

— Mutta mikä kummitus sieltä nyt tulee! huudahti kettu.

Katsojat terästivät silmiään. Kauan ei tarvinnut arvella, sillä jättiläislintu albatrossihan sieltä porhalsi ja päästyään karhun luo päästi se suustaan elävän lapintiiran. Ei ollut kerinnyt hakemaan yksinäistä höyhentä, vaan oli napannut hautovan tiiran siivestä nokkaansa ja tuonut sen vapaalla kyydillä Jauritunturille. Tiira oli kyllä toisella siivellä vastaan räpistellyt ja tehnyt lentäjälle kiusaa.

Päästyään pintehestä lapintiira kirkasi kiukuissaan, hypähti lentoon pudottaen samalla valkean läjän karhun naamalle.

Eläimet eivät oikein tienneet hurratako albatrossille tai nauraa lapintiiran kujeelle.

Kolmantena tuli perille salangani, neljäntenä nuolihaukka ja sitten palasi niitä rykelmissä, jonka tähden ei saatu selvää niiden saapumisjärjestyksestä. Karhu jakoi jalomielisesti muuttolinnuista tulevan kunnian jalopeuran kanssa.

— Eläköön Eurooppa ja Afrikka! mylvivät norsut.

Pökkäyskilpailut.

Pituuslennon jälkeen eläimet kerääntyivät tasoitetun aukean ympärille pökkäyskilpailuja katsomaan. Niihin kisoihin ilmoittautui vain lampaan- ja vuohensukuisia eläimiä, sellaisia lujakalloisia, joiden haarattomat, ontot sarvet ovat taapäin kääntyneet. Kettu järjesti kilpailijat kahteen riviin, vastakkain ja noin neljän metrin päähän toisistaan. Joukossa nähtiin meidän kaikkien hyvä tuttu jäärämme, jonka sarvista joskus saa aikamoisen muksauksen; siellä oli myös hoikkasarvinen vuohipukki, vahvasarvinen vuorivuohi, aasialainen Marco-Polon lammas ja useita muita pökkäysmestareita. Kaksi aina kerrallaan sai koetella voimiaan. Ensimmäisenä parina olivat lammas ja vuohi.

Kilpailujen ylituomarit kiipesivät kunniaistuimelleen. Karhu antoi merkin. Kuului kova lasaus aivan kuin kahta lautaa olisi yhteen lyöty, ja sen jälkeen kuului kuin tahdissa jymäys toisensa perästä, kun jäärä ja vuohi vuoroin perääntyivät, vuoroin iskivät otsaluunsa ja sarvensa vastakkain, niin että molempien silmissä taivaan tähdet leiskahtelivat, mutta kumpikaan ei antanut perään.

— Hei, hei, hei! huusivat eläimet innoissaan.

Jäärä kokosi kaikki voimansa viimeiseen iskuun — — —.

Yhä vimmatummin puskivat eläimet. Katselijoista näytti siltä, että molemmat alkoivat tyrmistyä ja vuohen toinen silmä muurautui melkein kiinni. Silloin tuli ratkaisu. Jäärä kokosi kaikki voimansa viimeiseen iskuun ja antoi vastustajalleen sellaisen täräyksen, että vuohen toinen sarvi muljahti irti ja sen alta paljastui verinen tolho eli verisarvi. Vuohiparka lysähti aivan pyörtyneenä kentälle.

— Jäärä voitti, ilmoitti karhu.

— Vuohi on, kuten amerikkalainen sanoo, "knock out", lisäsi harmaakarhu.

Vuohi kannettiin syrjään. Jonkun ajan perästä se virkosi pyörtymyksestään ja kysyi ketulta:

— Voitinko minä?

Salaneuvos kettu painoi päänsä alas, kohteliaasti tekeytyi pää kallellaan osaaottavan näköiseksi siinä määrin kuin naamansa salli ja sitten pudisti päätänsä.

Häpeissään meni vuohi eläinlaumaan varoen arkaa verisarveaan kolahduksilta.

Toisena parina vuorivuohi ja Marco Polon lammas alkoivat koettaa kallojaan. Viimemainittu, Keski-Aasian vuorimaiden kasvatti, oli hirvittävän suurisarvinen ja antoi vastustajalleen heti ensi iskulla sellaisen täräyksen, että vuorivuohi päätään ravistellen poistui näyttämöltä.

— Aasia voitti! kiljui tiikeri silmät säihkyen ja niin vimmatusti, että vuoret kaikuivat.

Kun muut kilpailijat katsoivat parhaaksi poistua näyttämöltä peläten tuon aasialaisen oinaan hirmuisia iskuja, asetti kettu molemmat voittajat vastakkain. Jäärä ja Marco Polon lammas katselivat toisiaan kyräten, sillä he tiesivät ratkaisevan hetken lähenevän, jolloin Aasian ja Euroopan maine on kysymyksessä.

— Muista, jäärä, että olet Euroopassa kasvanut! huusi karhu.

Karhu vihelsi merkiksi, että saavat alkaa koetuksen. Kuului loksahdus, toinen, kolmas… säännöllisin väliajoin. Kumpikaan ei antanut perään. Silmä kovana, sarvet tanassa ja vihankiukussa maailman parhaat pökkääjät iskivät siinä yhteen, kunnes jäärä sai niin kovan iskun silmäänsä, että pyörtyi kentälle.

— "Knock out!" huusi harmaakarhu.

— Aasia voitti! totesi karhu.

Mutta tiikeri ja muut Aasian eläimet nostivat vuorostaan niin kovan metelin, että pauhina kuului monen peninkulman päähän; sellaista ei kuulla edes ihmisolympialaisissakaan. Se häiritsi tulosten kuuluuttamista, ja sentähden salaneuvos järjesti kiireen vilkkaa seuraavan kilpailun.

Puskusilla.

Lampaiden ja vuohien voimannäytteet olivat kuitenkin lasten leikkiä siihen verrattuna, mitä ohjelmassa seurasi. Sen jälkeen kävivät nimittäin piisonihärät, visentit, Kapinpuhvelit, sonnit ja hirvet koettelemaan niskalihaksiensa jäykkyyttä ja sarviensa terävyyttä.

Tuskin olivat pökkääjät päässeet sivulle siirtymään, kun ketun kehoituksesta karhu jo kuulutti:

— Puskijat heti kentälle!

Mainitut suuret sarvipäänisäkkäät astuivat piirin keskelle asettuen vastakkain seuraavassa järjestyksessä: piisoni — visentti ja sonni — Kapinpuhveli. Hirvi jäi odottamaan, koska peura ja muutkaan hirvet eivät uskaltaneet tulla sen kanssa puskusille.

Harmaakarhu esitteli:

— Piisoni, rannattomien preerioiden valtias, ei ole ennen puskusilla löytänyt vertaistaan, lukuunottamatta junan veturia, jonka kanssa se myös on koetellut voimiaan. Huonosti on käynyt sonnille, joka on uskaltanut käydä sen kanssa kamppailuun, huonosti myös metsästäjälle, jonka luoti ei ole piisonia heti tappanut. Katselkaa sen vahvaa eturuumista, jäykkää niskaa, teräviä ja koukkuisia sarvia. Kuka uskaltaa käydä sen kanssa puskusille?

— Visentti uskaltaa, huusi karhu. — Eurooppa on myös kasvattanut lujaniskaisia eläimiä. Visentti eli ennen Liettuan metsissä ja Kaukasian vuoristoissa, mutta nyt sitä on vain vähän jäljellä.

Karhu löi etukäpälänsä yhteen ilmoittaen siten, että ensimmäinen pari saa yrittää.

Mutta härät eivät hätäilleet. Luontoaan kiihdyttääkseen mörisivät ne paikoillaan, nuuhkivat maata ja kuopivat jaloillaan sammalia, niin että ne tuiskuna pölisivät eläinten ympärillä. Silmät muljahtelivat ilkeästi, ja valkea vaahto pursusi suusta, kun ne hitaasti ja kyräten lähenivät toisiaan ja sopivan matkan päähän päästyään sarvet tanassa iskivät yhteen. Sarvet ristissä ja otsakamarat vastakkain seisoivat molemmat eläimet työntäen toisiaan taapäin, niin että jokainen lihas oli jännittyneenä kuin kanteleen kieli, vaikka eivät suinkaan kaikki huomanneet, minkälaiset voimapanokset tuolloin olivat pelissä. Visentin pää muljahti sivulle; sitä tilannetta käytti piisoni hyväkseen iskien sarvensa vastustajansa rintapäähän. Vaikka visentti painaa puolisen tonnia, nosti piisoni vastustajansa puoleksi ilmaan ja hieroi käyriä sarviaan yhä taaemma sen rinnuksiin. Samalla täytyi visentin perääntyä voittoisan hyökkääjän edessä. Hyvää onneaan se sai kiittää, että äkillisellä hyppäyksellä pääsi vapaaksi ja että kerkisi laukata syrjään, kun piisoni uudisti rajun hyökkäyksensä.

Eläimet olivat jännittyneinä seuranneet ottelua, mutta sen päätyttyä ne huusivat, vihelsivät ja luikkasivat kuin hullut. Harmaankarhun riemulla ei ollut rajoja. Se tanssi kahdella jalalla ja huusi:

— Pohjois-Amerikka voitti, voitti, voitti — — —

Kun korvia särkevä melu oli vähän heikennyt, antoi karhu merkin uudelle parille. Härkä ja Kapinpuhveli kävivät silloin kilpasille.

— Seis! kiljasi leijona. Täällä on ollut tapana esitellä kilpailijat arvoisalle yleisölle; ei kai tämänkään parin suhteen poiketa käytännöstä.

— Esittele omasi, minä omani, sanoi karhu.

— Kapinpuhveli elää Etelä-Afrikan ruohosavanneilla ja metsiköissä suurina laumoina. Se on pahasisuinen ja vahva eläin. Moni mustaihoinen neekeri ja valkoinenkin metsästäjä on sen sarvissa saanut heittää henkensä. Ja tunnustaa täytyy, että me leijonatkin kernaammin kierrämme sitä kuin käymme sen kanssa kamppailuun.

— Tämä sonni, vaikka onkin kasvanut ihmisen navetassa, ei ole kooltaan ja voimiltaan maatiaismullikoiden kaltainen, niiden, joiden lihalla minä välistä herkuttelen, sanoi karhu. — Tämä on oikea ayrshiresonni, joka on vasikkana tuotu Suomeen Skotlannista. Aika jukuripää se on ja teräväsarvinen. Koetelkoon nyt voimiaan villin puhvelin kanssa.

Karhu viittasi käpälällään.

Sonni alkoi möristä ja kuopia maata, mutta rajupäinen Kapinpuhveli ei välittänyt mitään niistä valmisteluista, vaan syöksyi koko voimallaan vastustajaansa kohti iskien sarvensa sonnin lapaan. Tämä sydämystyi moisesta menettelystä ja sysäsi sivuiskulla sarvensa puhvelin lapaan. Kumpikin koetti sarvillaan viiltää toisen lapalihaksia ja niitä tavoitellen joutuivat taistelijat paikallaan pyörimään kuin pyörremyrsky. Se oli töminää, jota satojen eläinten huudot säestivät.

— Afrikka vai Eurooppa? kuului susi ulvovan väliin.

Kapinpuhveli oli voimakkaampi ja rajumpi. Se iski sonnin kylkeen niin syviä haavoja, että verenvuodon heikentämänä sen täytyi keskeyttää ja antaa voitto puhvelille.

Silloin leijona kiljui äänensä käheäksi, ja norsut äänekkäin toitotuksin kehuivat Kapinpuhvelin urotyötä.

Hirvi huomasi vasta viimehetkessä, että sen sarvet olivat vielä pehmeät ja keskenkasvuiset, eivätkä vielä sopineet taisteluun. Sen tähden oli hirven luovuttava koko yrityksestä.

Mutta kahden voittajan välillä oli vielä ratkaistava, kumpi on väkevämpi, piisoniko vai Kapinpuhveli. Kun karhu käski niiden ratkaista välinsä, kävi humaus eläinten parvessa ja arveluita kuului puoleen ja toiseen. Harmaakarhu ja leijona olivat niin hermostuneina, että hyppäsivät alas kunniaistuimeltaan muiden eläinten sekaan ollakseen lähellä kilpailijoita.

Kapinpuhveli oli pitkän elämänsä aikana oppinut sen, että usein on parempi itse hyökätä vihollista vastaan kuin odottaa sen hyökkäystä. Sitä tapaa se nytkin käytti. Häntä suorana ja sarvet ojona se laukkasi piisonia kohti aikoen sen lävistää terävillä aseillaan. Mutta ensikerran eläessään lienee puhveli niin perinpohjin pettynyt. Heti ensi hyökkäyksellä tarttuivat sen sarvet käyriin piisonin sarviin niin lujasti, etteivät mitenkään päässeet irti. Pahinta oli, että piisoni, joka oli vahvempi, alkoi tanssittaa puhvelia aivan armottomasti; se vuoroon peräytti takaperin, vuoroon veti eteenpäin, välistä väänsi oikealle, välistä vasemmalle, toisinaan se nosti päätä ylös, toisinaan painoi maata kohti, miten milloinkin halusi.

Möyryten ja häntäänsä leiskuttaen koetti Kapinpuhveli seisauttaa sitä hoijakkaa, mutta turhaan; preerioiden valtias tanssitti sitä mielensä mukaan.

Harmaakarhu nauroi sille makeasti, mutta jalopeura huitoi vihaisesti häntäänsä.

Viimein Kapinpuhveli väsyi peräti ja lysähti maahan. Sen kiukku oli talttunut ja puhkuttaen, kieli ulkona se makasi voittajansa edessä, joka ei myöskään voinut voitostaan iloita, sillä sarvet olivat tarttuneet lujaan. Aina viisas salaneuvos kettu, mielevä Mikko Repolainen pelasti neuvokkuudellaan tämänkin tilanteen. Se kutsui avuksi kaksi norsua, jotka syöksyhampaillaan väänsivät sarvia yksi yhtäälle toinen toisaalle. Ja pian puhvelin sarvet nuljahtivat erilleen piisonin sarvista.

Silloin vasta amerikkalaiset nostivat aito intiaanikarjunnan, säestäjinään mölyapinat, jotka sanoivat olevansa voittajan kanssa saman mantereen asukkaita.

Piisoni oli päivänsankari ja amerikkalaisten ylpeys.

Juhlat Tapiolassa.

Iltapäivällä ei enää kilpailtu, sillä Mielikki metsän emäntä ja ukko Tapio olivat kutsuneet eläimet yhteiseen illanviettoon Tapion linnaan, jonka monitorninen harja näkyi Jauritunturille. Kun puskemiskilpailu oli päättynyt, kuului tunturilla niin sorea soitto, että kaikki eläimet, itse kuninkaatkin heristelivät korviaan ja katselivat ympärilleen saadakseen selville, mistä se kuului. Kukaan ei osannut aavistaakaan, että Tapiolan ihanat immet, metsän kautokenkäiset keijukaiset olivat kätkeytyneet kivien taa ja siellä simapilliään soittelivat herättääkseen huomiota. Silloin kuin kaikki oli pelkkänä korvana, nousi Nyyrikki, Tapion poika, suuren kiven päälle puhumaan näin:

— Tapio, minun isäni ja Mielikki, minun äitini, ovat monta päivää valmistaneet juhlia teitä varten. He tahtoisivat kerran nähdä kaikkien maanosien eläimiä luonaan ja kestitä vierainaan. Tulkaa siis heidän luokseen täksi illaksi.

— Me tulemme kaikin, huusivat eläimet kuorossa.

Ei näet kukaan tahtonut olla pahoissa väleissä metsänhaltiain kanssa, joilla oli suuri vaikutusvalta eläinten kohtaloihin, vaikka niillä olikin oma kuninkaansa. Oli myöskin paras aika yhteisten juhlien pitämiseksi, koska vielä oli ratkaisematta, kuka oli eläinten kuningas; sehän aiottiin ratkaista painimalla vasta seuraavana päivänä.

Suurena olympialaiskulkueena vaelsivat eläimet kuninkaiden johtamina Tapion linnalle, ei juhlallisen hiljaisena hautajaissaattueena, vaan iloisesti keskustellen, nauraen ja laulaen. Sini- ja punarintasatakielet, laulurastaat, leivoset, peipposet ja uunilinnut livertelivät parhaan taitonsa mukaan; käet kukkuivat ja väliin kurjet luikauttelivat. Mutta harakat, varikset, korpit ja räkättirastaat saivat pitää koreasti suunsa kiinni. Sellaista kulkuetta ei sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana oltu Lapin tuntureilla nähty.

Entäpä itse linna? Kuinka juhlallinen se oli sinä iltana! Kultaisena katto loisti, hopeaisena ikkuna hohti, ja ilta-auringon purppurapuna loi hohdettaan syvimpäänkin soppeen. Siitä näki, että metsänhaltiat olivat mielissään ja vieraat tervetulleita.

Tapio emäntänsä Mielikin ja tyttärensä Tellervon kanssa tuli portaille vieraita tervehtimään. Mielikin kasvot loistivat paljaana hymynä, ja Tapio nauraa hörähteli vanhanmiehen naurua kuninkaita tervehtiessään virkkaen:

— Olipa se meille suuri kunnia, että jalopeura, tiikeri, puuma, harmaakarhu ja muut vieraiden maiden kuuluisat eläimet ilahduttavat meitä läsnäolollaan. Olkaa niinkuin kotonanne: syökää, juokaa ja levätkää.

Tervehtiminen kesti kauan, niinkuin ainakin suurissa kutsuissa. Ja taisipa Mielikin kämmen heltyä kättelemisestä, Tellervon jalat kipeytyivät niijaamisesta, sillä kuka vain voi, se kättä käpsähytti; eivät kuitenkaan norsut, jotka vain kärsällään kättä koettelivat, eivätkä hevoset ja puhvelit, joilla on kovat kaviokynnet; viimemainitut vain päätään nyökäyttivät ja häntäänsä heilauttivat. Kun gorilla paiskasi leveän kämmenensä Tapion käteen ja sitä lämpimästi puristi, pääsi ukolta huuto:

— Elähän kuomaseni niin kovasti purista!

Kun oli ensin katseltu ja ihaeltu linnan eri huoneita ja komeroita, ja kun sinipiiat salaisesta kätköpaikastaan olivat soittaneet taikapillejään, joiden vaikutuksesta eläimet joutuivat hyvälle mielelle unohtaen kaikki riitansa, käski Nyyrikki vieraat aterialle.

Kullekin eläinlajille oli hankittu mieleistään ruokaa: petoeläimille saavittain lihaa, ruohoa syöville oli varattu makeita ruohoja, oraville kuusen ja männyn käpyjä, jäniksille haavan kuorta ja apinoille astioittain metsämarjoja mesimarjoista alkaen. Kirkkaissa puroissa porisi raikasta vettä, ja ammeittain oli simaa kannettu sammalpeitteiselle pihalle janoisten juotavaksi.

Eikä eläimiä tarvinnut kehoittaa syömään ja juomaan, sillä usealla oli näköä haittaava ja suolia kurniva nälkä, koska ne olivat saaneet melkein syömättä rehkiä.

— Mistä olet saanut näin makeata lihaa? kysyi leijona Tapiolta syödessään.

— Enhän minä itse tapa mitään eläintä, mutta taitamattomat metsästäjät haavoittavat niitä, sellaiset raanaeläimet kätken minä itselleni. Turhaan niitä metsästäjät hakevat; ne korjaan minä, kun ne kuolevat.

— Käypikö ihminen usein täällä kiveliössä?

— Ei hyvin usein, eikä hän täältä mitään saa silloin, kun Mielikki kerää metsän eläimet suojiinsa. Me tapionväki olemme eläinten suojelijoita.

Syönnin jälkeen eläimet lepäsivät Tapiolan linnan tarjoamilla sammalvuoteilla. Käki kukkui, sadat laululinnut visertelivät linnan harjalla ja puissa merkiksi siitä, että eläinkunnassa ja Tapiolassa oli suloinen rauha ja sovinto.

Pieni välikohtaus keskeytti kuitenkin eläinten unen. Gorilla oli ahminut liiaksi Lapin lakkoja, mustikoita ja mesimarjoja, ja sen vatsa alkoi arveluttavasti turpua. Ähkien ja ruumistaan käännellen se makasi sammalikossa hampaitaan kiristellen, kun poltot vatsassa yhä lisääntyivät, eikä se oudossa ympäristössä tuntenut yhtään lääkekasvia. Mutta kun hätä on suurimmallaan, on useinkin apu lähinnä. Kun gorillan vatsa oli paisunut tynnyrin kokoiseksi, tekeytyi kettu lääkäriksi.

— Onko talossa nuoraa? kysyi kettu Nyyrikiltä.

Olihan linnassa juurista tehtyä köyttä. Sitä kettu kiersi gorillan vatsan ympärille ainakin kaksikymmentä kierrosta, asetti sitten puukalikan yhden kierroksen alle köyden mutkaan ja alkoi kalikkaa kiertäen kiristää gorillan vatsaa kuin vannehdittavaa astiaa. Se auttoi; illansuussa oli sairas jo jokseenkin terve.

Eläimet viettivät seuraavan yönkin Tapion linnassa kooten voimia seuraavan päivän kilpailuihin.

Uintikilpailut Petsamonvuonossa.

Seuraavana aamuna eläimet nousivat virkeinä ja iloisina pehmeiltä sammal- ja naavavuoteiltaan. Aamu oli säteilevän kirkas, tuskin poutapilven hattaraakaan taivaalla. Ilma oli lämpimämpi kuin edellisenä päivänä. Laululinnut tekivät parastaan huvittaakseen kaukaisia vieraita. Leivoset ja tunturileivoset kiirivät korkealla taivaan autereessa, josta ei niitä näkynyt, ääni vain kuului; sinirintasatakielet kilpailivat niiden kanssa metsikössä, laulurastaat ja uunilinnut Tapion linnan harjalla.

— Oi, jospa aina olisi luonnossa ja eläinkunnassa näin suloinen sopu ja rauha! huokasi peipponen. — Katsokaa, miten tuolla kotka istuu kyyhkysen ja leijona lampaan vieressä. Minä luulen, ettei tämä rauha enää kauan kestä.

— Nyt olisi katkottava haukoilta kynnet ja koukkuinen nokka, etteivät ne enää koskaan voisi tehdä meille pahaa, sanoi uunilintu.

— Ja ilveksiltä ja näädiltä olisi leikattava kynnet ja hampaat, lisäsi orava, joka oli kapsahtanut linnan katolle tanssimaan sukulaisensa lento-oravan kanssa.

Puheen keskeyttivät kurjet, jotka karhun käskystä kajauttivat ilmoille raikkaan aamutervehdyksensä kiveliön asukkaille, ja sen jälkeen mölyapinat nostivat niin kamalan karjunnan, että selkäpiitä karmi. Hännästään honganoksissa kiikkuen ja johtajansa viittauksia totellen parkuivat ne kuorossa, niin että Tapion linnan seinät tärisivät.

Mölyapinat olivat ainoat tyytymättömät, koska Lapin marjat huonosti sopivat heidän ravinnokseen, ja he muistelivat alinomaa herkkupöytiään Brasilian metsissä.

Karhu, harmaakarhu, jalopeura, puuma ja tiikeri tulivat Tapiolan takakamarista ulos, haukottelivat, venyttelivät jalkojaan ja köyristivät unen pois selkärangastaan. Sitten keräsi kukin johtaja karjansa ympärilleen. Kun karhu oli lyhyesti kiittänyt Tapion väkeä ystävällisestä kestityksestä, esitti leijona eläköönhuudon.

— Eläköön metsänhaltia Tapio perheineen!

Ei milloinkaan ennen oltu kiveliössä kuultu sellaista äänen pauhinaa, kun sadat eri eläimet yhtäaikaa kiristivät äänijänteitään. Kolttalappalainen, joka oli noin penikulman päässä järvellä kalastamassa, jätti pyydyksensä kokematta ja kiirehti kotiaan luullen maailmanlopun tulevan.

Sitten eläinten monimuotoiset laumat lähtivät liikkeelle ja suuntasivat kulkunsa Petsamonvuonoa kohti, sillä yhteisen päätöksen mukaan oli kilpailtava aamupäivällä pituusuinnissa ja iltapäivällä Jauritunturilla painissa.

Jääkarhu toimi oppaana, sillä kenelläkään muulla eläimellä eivät meriasiat eivätkä merenrantamaisemat olleet niin selvillä. Ei Nyyrikkikään, tuo tieto- ja taitoniekka Tapion poika viitsinyt lähteä alastomille tuntureille eikä viileään Jäämeren henkeen; Tellervo, Tapion tytär jäi niin ikään kotitanhuilleen kiveliöön.

Kun oli viisi tuntia kuljettu aukeita tuntureita tai koivikkoisia laaksokuruja, välkkyi edessä suuri meri, Pohjoinen jäämeri, jylhän alastoman kalliorannan alla. Peilikirkas, auringonkilon kirjailema ulappa levisi silmänkantamattomiin, taivaanrantaan sulautuen. Etäämpänä meren selällä ei näkynyt mitään elämää, mutta rannan lähellä, Petsamovuonon suulla, valaat suihkuttelivat korkeita höyrypatsaita; siellä leijaili myös merilintuja lukemattomin laumoin, ja kaikenlaisia hylkeensukuisia eläimiä loikoili ja kieriskeli rantakallioilla.

Merieläimet odottivat jännittyneinä uintikilpailua, josta valaat olivat kertoneet. Lähetit olivat meren eläimiäkin koolle kutsuneet, ja siksipä vuonossa oli semmoisiakin eläimiä, joita ei kukaan Jäämeren asukas ollut ennen nähnyt.

Kun maaeläimet olivat saapuneet rannalle, päästivät merieläimet ilmoille tervehdyshuutonsa: valaat mölisivät, mursut mylvivät kuin sata vihaista härkää ja hylkeet luikkasivat kurkun täydeltä.

Maaeläimet vastasivat samalla mitalla.

Jääkarhu komensi merieläimet riviin rannan lähelle; ja kun maaeläimetkin olivat asettuneet aivan rantaäyräälle, piti jääkarhu seuraavan puheen.

— Minä jääkenttien kuningas ja Jäämeren valtias olen kutsunut kansani koolle jaloon kilpailuun, nimittäin näyttämään näille maaeläimille miten meressä liikutaan ja näyttämään ihmisellekin, että vain merieläimet ovat oikeita uimareita. Näissä olympialaisuintikilpailuissa saatte näyttää nopeuttanne. Se on kilpailun voittaja, kuka ensin käypi täältä Heinäsaarella.. Kotkat ja kalasääsket seuratkoot ilmassa ja katsokoot, että jokainen kilpailuun ilmoittautunut käypi matkan perillä. Asettukoot siis kaikki kilpailijat tänne toiseen riviin.

Merenpintaan syntyi melkoinen aallokko, kun suuret vesieläimet heilauttelivat väkeviä pyrstöjään. Vain viisi kilpailijaa asettui jääkarhun eteen, nimittäin Grönlanninvalas, pottivalas, sinivalas, mursu ja sinihai.

Uteliaina katselivat maaeläimet näitä merien jättiläisiä, varsinkin valaita. Kaikilla niillä ruumiinmuoto ja raajat paljon poikkesivat maaeläinten vastaavista muodoista. Sukkulan muotoinen ruumis, lyhyet raajat, paljas tai hyvin lyhytkarvainen iho olivat niille kaikille ominaisia.

— Saanen luvan esitellä kilpailijat, virkkoi jääkarhu.

— Grönlanninvalas on suurin sekä maan että meren eläimistä; se vastaisi painossa kahtatuhatta ihmistä tai kahtasataa härkää; pituutta sillä on kaksikymmentäneljä metriä. Grönlanninvalas on mainio uimari. Senhän näkee jo ruumiinmuodostakin.

— Taitaa puhua loruja, tuo valkea jääkarhu; eihän sillä ole edes takaraajoja, epäili tiikeri.

— Eihän ihmisenkään laivoissa ole airoja, ainoastaan potkuri, mutta kovasti ne silti menevät. Onhan valaalla eviksi muuttuneet eturaajat, joilla se ohjaa kulkuaan ja viisi metriä leveä pyrstö, jolla se potkii eteenpäin nopeammin kuin ehkä mikään muu merieläin.

— Toinen kilpailijoista on pottivalas, kotoisin Tyynenmeren ja Atlannin ulapoilta. Se siis paremmin kuuluisi Austraalian, Afrikan ja Etelä-Amerikan eläinten kuninkaiden alamaisiin, mutta minä olen saanut tehtäväkseni esitellä kaikki merieläimet, sillä maaeläimillä on yleensä hyvin vähän tekemistä merieläinten kanssa.

— Pottivalas on lähes Grönlanninvalaan kokoinen, ainakin kaksikymmentä metriä pitkä. Se on hyvä uimari ja sukeltaja. Ihminen vainoaa sitä alinomaa kuten Grönlanninvalastakin, saadakseen kuoria sen nahkan alta vahvan ihrakerroksen ja ammentaa sen suurista pääonteloista kallista öljyä. Mutta pottivalas ei läheskään aina anna henkeään ilman taistelua. Toisinaan siinä ihminenkin häviää.

— Kuningas jääkarhu, saanko luvan kertoa erään kohtauksen pottivalaan ja ihmisen välisestä taistelusta? kysyi albatrossi.

— Kerro! kehoitti jääkarhu.

— Seurailin kerran norjalaista valaanpyyntilaivaa. Laivan kapteeni näki kaukoputkellaan, kuinka pottivalasperhe sukelteli suoraan edessä. Laiva alkoi niitä seurata ja kun se pääsi lähelle, ammuttiin laivasta omituisella kanuunalla köyteen sidottu väkäkeihäs eli harppuuni valasemon selkään.. Silloin valaat sukelsivat syvyyteen, mutta laivasta juokseva nuora merkitsi sitä, että keihäs oli lujasti kiinni valaan selässä. Jonkun ajan perästä täytyi valaiden nousta hengittämään meren pinnalle. Sitä odotellessa laivasta laskettiin vene mereen, ja kaksi miestä oli siinä keihäät ojossa valmiina antamaan valaalle surmaniskun. Mutta kuinkas kävi? Kiukustunut ja haavoittunut eläin puraisi veneen mäsäksi, ja miehet hukkuivat. Harppuunista valas ei kuitenkaan päässyt irti, vaikka toinen valas auttaakseen toveriaan puski turvallaan laivan kylkeen niin kovasti, että siihen tuli paha vuoto. Hetkistä myöhemmin, kun lentelin laivan ympärillä, näin kuinka muutamat laivamiehet tappoivat väsyneen valaan ja kuinka he kappaleiksi silvottuna nostivat sen laivaansa.

— Ihminen on pahin pedoista! huudahti hirvi.

— Niin on, todistivat toiset eläimet.

— Kolmas kilpailija on sinivalas. Se on täällä Jäämerellä kotonaan, sillä täällä se on syntynyt ja kasvanut. Se on nykyisin maailman, pisin eläin, noin kolmenkymmenen metrin mittainen, mutta painossa se ei voita Grönlanninvalasta. Suiposta, sukkulamaisesta muodosta päättäen pitäisi sinivalaan tulla uinnissa maailmanmestariksi. Saa nähdä, miten käy?

— Neljäs on — — —

Nyt vasta jääkarhu huomasi, että kilpailijain riviin oli tullut kömpelöruumiinen ja hidas eläin, mursu, sentähden lause keskeytyi.

— Mitä sinä, mursu, ajattelet, kun tulet muka kilpailemaan nopeusuinnissa. Sinähän olet kuokkamies, merenpohjan tonkija, etkä ennätysmies. Kilpauinti on toista kuin jäälautoilla auringonpaisteessa makaileminen.

— Mies on hävinnytkin, sanoi mursu. — Minä edustan hylkeitä.

Jääkarhu ei viitsinyt kinastella, vaan antoi kilpailla tuon tuhatviisisataa kiloa painavan köntyksen, jolla on kaksi suurta torahammasta yläleuassa, eikä ole siis ulkomuodoltaankaan pikauimarin näköinen.

— Viides ja viimeinen on sinihai, kotoisin lämpimistä meristä. Sitä sanotaan myös ihmishaiksi, koska se mielellään parvissa seuraa laivoja ja haukkaa suuhunsa ihmisiäkin, jos he sattuvat mereen putoamaan tai menevät uhkarohkeasti uimaan liian kauas rannasta. Suikea muoto ja joustava, vahva pyrstö osoittavat, että se on vesieläimistä nopeimpia.

— Anna jo lähtömerkki niille "kaloillesi", kiljui tiikeri, jota kylmä

Jäämeren ilma oli alkanut värisyttää.

— Etkö, hölmö, vielä tiedä, että ainoastaan sinihai on kala, valaat ja mursu ovat lämminverisiä, eläviä poikasia synnyttäviä nisäkkäitä, oikaisi jääkarhu.

Kun kaikki kilpailijat olivat rivissä valmiina, löi jääkarhu kämmeniään yhteen lähtömerkiksi, ja samassa porhalsivat uimarit matkaan. Kuin sotalaivojen suikeat torpeedot ne lähtivät halkomaan merta: ensin pintaa pitkin, niin että vesi edessä vaahtosi, ja valtavat sivuaallot levisivät kunkin kyljistä saattaen tyynen merenpinnan karehtimaan, etäämpänä painuen syvemmälle näkymättömiin. Pitkien väliaikojen perästä nousivat valaat ja mursu huokaisemaan ilmaa, ja silloin vahva vesihöyrysuihku kohosi ilmaan.

Rannalla maaeläinten keskuudessa syntyi levotonta liikehtimistä, sillä karhu muisti, että eihän siellä Heinäsaarilla ole ketään, kuka panisi merkille, käyvätkö kaikki perillä. Jääkarhukin hätääntyi sitä kuullessaan, mutta Mikko Repolaisen taas pelasti tottumattoman kilpailunjärjestäjän pahasta pälkähästä.

— Lokit lentäkööt heti Heinäsaarille, istukoot rantakalliolla niin kauan, että kaikki viisi kilpailijaa käyvät näyttäytymässä saaren rannalla ja tulkoot sitten suoraan tänne.

— Menkää, menkää, lokit! kiirehti jääkarhu.

Kirkuen lähtivät lokit, tiirat ja raiskat lentää lekuttelemaan albatrossin johdolla samaan suuntaan kuin uimarit olivat menneet. Mutta rannalla ja vuonon perällä meressä odottavat eläimet ihmetellen katselivat toisiaan. Merieläimet ihmettelivät maaeläinten rumaa ja lyhyen löntterömäistä ruumista, pitkiä raajoja ja karvapeitettä. Enimmän oli ihmettelemistä valkealaikkuisella Grönlanninhylkeellä, joka oli syntynyt pohjoisnavan yli leviävän jääkentän reunalla. Kukapa siellä olisi nähnyt maaeläimiä, jossa oli vain jäätä ja merta.

Toiset merien asukkaat näyttelivät "maanmoukille" konstejaan ja voimistelutemppujaan ajankuluksi. Mustan- ja valkeankirjavat, noin viiden metrin pituiset miekkavalaat kimmahtelivat ilmaan kuin salakat kuturannalla, ja silloin maiskahti vesi kuin laudalla olisi sitä lyöty. Mutta mahtavimman aallon nosti kuitenkin suuri uurteisvalas, posauttaessaan vettä leveällä pyrstöllään.

Kalaa kaikennäköistä parveili rantavesillä rauhallisesti uiden ja hopeisia kylkiään välkähytellen. Siinä merilohen venkaleita, turskia, sillejä, suurisilmäisiä meriahvenia, vihaisia merikissoja, latteamuotoisia paltaita sekä maariankaloja, villakuoreita ja — minkä nimellisiä lienevät oudommat olleetkaan.

Vesilinnut olivat kerääntyneet tiheiksi parviksi. Oli haahkoja, merimetsoja, meriteeriä, koisoja, hanhia ja joutsenia; oli alleja, jotka vuoronperään hokivat "a, a, aalli, a, a, aalli", oli myöskin kyömynokkaisia lunneja ja piikkinokkaisia kiisloja eri parvina.

— Katsopa veliseni, mikä on tuo valkea pilvi, tuolla vuonon suulla? sanoi maakarhu jääkarhulle — se väliin nousee ja väliin laskee lähelle merenpintaa, toisinaan se laajenee, toisinaan kapenee ja minä olen kuulevinani siitä melua.

— Jo tulevat! huudahti jääkarhu, jolla on kauas kantavat silmät. —

Lokkiparvi seuraa ilmassa etumaisen kohdalla.

Eikä kauan tarvinnut katselijain odottaa, ennenkuin sinivalas tulla porhalsi maaliin nostattaen jälkeensä korkeat aallot. Aivan sen vanavedessä tuli Grönlanninvalas ja hiukan jäljempänä pottivalas ja sinihai, mutta mursua ei vielä näkynyt eikä kuulunut.

Eläköönhuudot, valtavammat Imatran pauhinaa tärisyttivät ilmaa. Äänen pauhina ja meteli oli niin voimakas, että pienemmiltä eläimiltä korvat menivät lukkoon. Ja ken olisi innostukseltaan voinut panna merkille, hän olisi kyllä huomannut, että merieläimet eivät paljoa äänen voimassa jääneet jälkeen maaeläimistä. Suuriäänisimmät niistä olivat mursut, nuo "jäämeren mölyapinat", jotka mylvivät vallan kamalasti, kun heidän kotiseutujensa kasvatit veivät voiton. Karhu alkoi juuri pitämään kiitospuhetta nopeille meren jättiläisille, kun eläimet yllätti ihmeellinen näky. Vuonon keskelle nousi merenpohjasta suuri punakattoinen, lasista tehty linna, suurempi kuin Olavin linna, ja muodoiltaan vielä kauniimpi. Sen ympärillä sateenkaaren värit loistivat utuisessa ilmassa. Ja linnan portaille astui vedenhaltija, itse Ahti puolisonsa Vellamon keralla. Tulivatpa linnasta myöskin vaaleapukuiset vedenneitoset ja istuivat alimmille portaille sitomaan seppeleitä vihreistä merilevistä. Kun ne olivat valmiit, otti Ahti taikakanteleen poikkipuolin polvilleen ja soitteli niin ihanasti, että kaikki eläimet henkeään pidättäen kuuntelivat.

Kun hän lopetti soittonsa, kutsui hän kaikkia meren eläimiä luokseen linnansa edustalle katsomaan, kuinka voittajat seppelöidään. Heti tyhjenikin vuonon perä, kun kaikki vesieläimet kilvan riensivät kristallilinnalle asettuen siellä kauniiseen kaareen. Jääkarhukin ui sinne muiden mukana ja asettui Ahdin jalkojen juureen kuin uskollinen koira.

Rannalle ei näkynyt, miten voittajat seppelöitiin, sillä heti merieläinten lähdettyä sakea sumu täytti vuonon perän. Se pakotti maaeläimet heti paluumatkalle; ja kiirekin alkoi jo olla, koska vielä viimeinen ja tärkein ohjelmannumero, paini, oli suorittamatta.

Kun Suomen karhu voitti painimestaruuden ja tuli eläintenkuninkaaksi.

Jauritunturille palattuaan eläimet lepäsivät hetkisen auringonpuoleisilla rinteillä aivastellen sieraimistaan pois Jäämeren kylmänkostean ilman vaikutuksia. Pahin nuha oli tullut orangille, tuolle Borneossa, päiväntasaajan kohdalla kasvaneelle metsäeläimelle, joka oli hartaasti odottanut painia antaakseen Afrikan gorillalle "päihin". Sen täytyi nyt kuumeen tähden luopua kilpailusta. Ei ollut leijonakaan aivan terve, mutta sillä kova sisu voitti sairauden.

Eläimet olivat hiukan levottomia tulevasta ratkaisusta. Salavihkaa kuiskailtiin ja ennusteltiin, kuka tuli suoriutumaan painissa Voittajana. Orava oli varma siitä, että karhu voittaa mutta jänis epäillen pudisteli pitkiä korviaan. Norsut olivat niin varmoja leijonansa voitosta, että olisivat lyöneet sen puolesta kuinka suuren vedon hyvänsä. Piisoni taas oli harmaankarhun voitosta varsin vakuutettu. Mutta kukaan ei uskaltanut lujasti, kaikkien kuullen lausua arvostelujaan.

Mikko Repolainen nykäsi karhua karvoista pyytäen tulemaan vähän syrjemmälle.

— Kuulehan, kuomaseni, kun nyt lähestyy ratkaiseva hetki, jolloin Euroopan ja Suomen maine on kysymyksessä, niin nämä loppukilpailut olisivat viisaasti järjestettävät, puheli kettu. — Kun sinä olet näiden kilpailujen järjestäjänä, niin anna muiden maanosien kuninkaiden ensin keskenään kilpailla ja väsyttää toisensa ja käy sitten sinä viimeisen voittajan kanssa kamppailemaan.

— Se on viisas neuvo, minä seuraan sitä tarkalleen, sanoi karhu ketulle silmää iskien.

Kun kurjet olivat huutaa helähyttäneet tavanmukaisen alkajaishuutonsa, nousi karhu kahdella jalalla kivelle lausuen:

— Arvoisat olympialaiskisojen osanottajat! Viimeinen kilpailu on käsissä. Nyt käyvät kuninkaat keskenään kilpailemaan painissa, suomalaisessa sylipainissa. Kuka siinä voittaa, hän olkoon kaikkien maanosien eläintenkuningas.

— Hän olkoon kaikkien maiden eläintenkuningas, kertasi eläinten kuoro.

Karhu kuulutti edelleen:

— Kilpailujärjestys on seuraava: Ensin painivat parina leijona ja gorilla, joka välttämättömästi haluaa olla voimamiesten joukossa, toisena parina harmaakarhu ja tiikeri; näiden kilpailujen voittajat ratkaisevat sitten välinsä, sekä voittaja käy viimein minun kanssani otteluun voiton seppeleestä. — Hyväksytäänkö ehdotus?

— Hyväksytään, hyväksytään! huusivat eläimet.

Katsojat kerääntyivät raivatun kentän ympärille, suuremmat lähemmäksi, pienemmät taakse, mutta osa pikkueläimistä kapusi isompien selkään ikäänkuin olisivat olleet ratsumiehiä. Niinpä ahma istui kaikessa rauhassa hirven selässä, orava ilveksen, kärppä karhun ja apinat norsujen "lautasilla".

— Ensimmäinen pari esiin! huusi karhu.

Gorilla ja leijona lähestyivät toisiaan varovin, hitain askelin, kumpikin vastustajaansa epäluuloisesti kyräten. Gorilla käveli kahdella jalalla melkein suorana lyöden silloin tällöin hirmuisilla nyrkeillään rintaansa ikäänkuin se olisi ollut rumpu; leijona hiipi matalana ja pitkänä kuin kissa vaaniessaan. Sen silmät iskivät tulta, mutta jonkunmoista epävarmuutta oli kuitenkin liikkeissä, mikä lienee johtunut siitä, että leijona ja gorilla kotimaassaan karttavat toisiaan. Lähelle päästyään leijona kapsahti takajaloilleen ja kiersi käpälänsä gorillan lanteiden ympäri; samoin gorilla kiersi pitkät eturaajansa leijonan ympäri.

Leijona on luonteeltaan tulinen, silloin kuin tosi on edessä. Vallan vimmatusti se reuhtoi gorillaa puoleen ja toiseen kiljaisten välistä sen korvaan. Taisipa painin tuoksinassa sen kynnetkin painautua liian syvälle vastustajan selkälihaksiin, koska gorilla irvisti pahasti, murahti vihaisesti ja puristi sitten petoa niin kovasti, että leijonan silmät pullistuivat ja hengitys oli salpautua.

— Kas niin, gorilla! Näytä sille ryövärille, että et ole linnunluista ja sammakon kudusta kokoonpantu, huusi leopardi, jolla oli leijonalle vanhaa kaunaa.

Gorilla koetti keikauttaa leijonaa taapäin, mutta ei saanut kumoon. Päinvastoin ote siinä löyhtyi ja leijona sai paremman asennon. Seuraavassa tuokiossa leijona tanssitti vastustajaa niin armottomasti ja pitkään, että apinan jalat väsyivät ja se keikahti kumoon aivan selälleen leijonan alle.

— Eläköön leijona! huusivat eläimet.

Harjaansa pudistellen ja mahtavin askelin käveli voittaja kunniaistuimelle.

— Toinen pari esiin, kuulutti karhu.

Tiikeri ja harmaakarhu astuivat ympyrään. Vaikka tiikeri Intian viidakoissa ja harmaakarhu Pohjois-Amerikan metsissä ovat kruunaamattomia itsevaltiaita ja tekevät mitä tahtovat, tuntui niistä kummastakin oudolta käydä otteluun, kun ei tuntenut vastustajan voimia. Varovasti nekin lähestyivät toisiaan, mutta tiikerin raju luonto heräsi, kun se näki vastustajansa kiukkuisen katseen. Pitkällä loikkauksella se hyppäsi harmaankarhun eteen, kiersi käpälänsä sen vahvan ruumiin ympäri ja koetti kaikin voimin keikauttaa otson kumoon, mutta pahaksi onneksi luiskahti jalka kiveltä, ja tiikeri lankesi omaan heittoonsa. Harmaankarhun voitto oli näin ollen liian helppo.

Pohjois-Amerikan eläimet huusivat äänensä sorruksiin.

Karhu ei antanut aikaa levähdykseen, vaan komensi heti voittajat matolle. Silloin leijona ja harmaakarhu kävivät käsirysyyn. Leijona koetti aluksi vanhaa temppuaan, nimittäin vastustajansa väsyttämistä. Se väänsi vuoroon sivulle, vuoroon koetti nostaa ilmaan, mutta harmaakarhu oli kuin maahan iskeytynyt tervasjuurikka.

— Näytä sille amerikkalaiselle, että olet Afrikasta kotoisin, mylvi

Kapinpuhveli; — näytä, että yksin sinä olet oikea eläinten kuningas.

Mutta toisin kävi. Harmaakarhu sai vastustajastaan hyvän otteen ja löi leijonan maahan, niin että tanner tömähti.

Eläimet eivät uskaltaneet iloita entisen eläintenkuninkaan häviölle.

Amerikan eläimet vain jonkunverran hurrasivat.

Vihaisesti häntäänsä punoen ja häpeissään meni leijona norsulaumaan katsahtamatta ympärilleen.

— Meidän välimme on vielä ratkaisematta, huusi karhu voittajalle.

Suomatta hengähdysaikaa tarttui otso samassa harrnaankarhun vyötäisille ja hyökkäsi rajusti eteenpäin; sitä ei harmaakarhu voinut kestää, vaan kellahti kumoon muutamassa sekunnissa.

Euroopan eläimet nostivat hirveän intiaanikarjunnan.

— Eläköön karhu, eläinten kuningas! kuului joka taholta.

Mutta tiikeri, leijona, harmaakarhu, puuma ja dingo eivät tahtoneet kauan olla pörrökarvaisen pohjolan karhun hallittavina, vaan kokosivat laumansa ja lähtivät paluumatkalle tyytymättöminä koko olympialaisiin kisoihin ja varsinkin karhun edesottamisiin.

Eikä sen koommin ole pidetty eläinten olympialaisia. Vain ihmiset niitä viettävät.