ONNELLINEN PRINSSI

ONNELLINEN PRINSSI.

Korkealla kaupungin yl‰puolella, suurella kivipaadella, seisoi onnellisen prinssin kuvapatsas. Hienot kultalehdet peittiv‰t ylt'yleens‰ h‰nen ruumiinsa, silmin‰ oli kaksi loistavaa safiria, ja suuri punainen rubiini loisti h‰nen miekkansa kahvassa.

Kaikki h‰nt‰ ihailivat. "H‰n on yht‰ kaunis kuin tuuliviiri", huomautti yksi kaupungin neuvoksista, joka oli ymm‰rt‰vin‰‰n taidetta; "mutta yht‰ hyˆdyllinen h‰n ei ole", lis‰si h‰n, sill‰ h‰n pelk‰si ihmisten luulevan h‰nt‰ ep‰k‰yt‰nnˆlliseksi, ja sit‰ h‰n ei todellakaan ollut.

"Miksi sin‰ et voi olla yht‰ kiltti kuin onnellinen prinssi?" kysyi ‰iti pienelt‰ pojaltaan, joka itki, kun h‰n ei ylettynyt ottamaan kuuta taivaalta. "Onnellinen prinssi ei koskaan halua mahdottomuuksia."

"Min‰ iloitsen, ett‰ maailmassa on ainakin joku, joka on t‰ysin onnellinen", mutisi alakuloinen mies katsellessaan ihmeellist‰ kuvapatsasta.

"H‰n on aivan kuin enkeli", sanoivat Orpokodin lapset, jotka tulivat kirkosta loistavissa, tulipunaisissa hameissaan ja puhtaissa, valkoisissa esiliinoissaan.

"Mist‰ te sen tied‰tte?" kysyi laskennonopettaja, "etteh‰n te ole enkeleit‰ n‰hneet."

"Olemmepa unessa", vastasivat lapset; ja laskennonopettaja rypisti kulmakarvojansa ja n‰ytti hyvin vakavalta, sill‰ h‰n ei hyv‰ksynyt lasten unelmia.

Er‰‰n‰ iltana pieni p‰‰skynen lensi kaupungin yli. H‰nen yst‰v‰ns‰ olivat jo l‰hteneet Egyptiin kuusi viikkoa sitten, mutta h‰n yksin oli j‰‰nyt heist‰ j‰lkeen, sill‰ h‰n oli rakastunut kaikkein kauneimpaan kaislaan. P‰‰skynen oli kohdannut h‰net varhain kev‰‰ll‰ lent‰ess‰‰n joen varrella suuren keltaisen perhosen j‰ljess‰, ja h‰n oli ihastunut niin suuresti kaislan hoikkaan vartaloon, ett‰ h‰n j‰i juttelemaan h‰nen kanssansa.

"Saanko rakastaa sinua?" kysyi p‰‰skynen, joka tahtoi heti puhua suunsa puhtaaksi, ja kaisla kumarsi h‰nelle syv‰‰n. Ja p‰‰skynen kierteli h‰nen ymp‰rill‰ns‰ ja kosketteli vett‰ siivill‰‰n, jotta veden kalvoon kohosi hopeav‰reit‰. Sill‰ tavalla h‰n kosiskeli, ja sit‰ kesti kaiken kes‰‰.

"Ompa tuo kummallista rakkautta", viserteliv‰t toiset p‰‰skyset; "eih‰n kaislalla ole yht‰‰n rahaa, ja aivan liiaksi sukulaisia", ja totta tosiaan, joki olikin aivan t‰ynn‰ kaisloja. Ja kun syksy tuli, niin kaikki p‰‰skyset lensiv‰t pois.

Kun he olivat l‰hteneet, niin tuntui el‰m‰ p‰‰skysen mielest‰ kovin yksin‰iselt‰ ja h‰n alkoi kyll‰sty‰ kaisla-neitoon. "Eih‰n h‰n osaa keskustellakkaan", sanoi p‰‰skynen, "ja pelk‰‰np‰, ett‰ h‰n on kovin koketti, sill‰ h‰n liehakoitsee aina tuulen kanssa". Ja tosiaankin, joka kerta kun tuuli puhalsi, niin kaisla kumarsi ja niiasi hyvin suloisesti. "T‰ytyyh‰n minun myˆnt‰‰, ett‰ h‰n viihtyy hyvin kotona", jatkoi p‰‰skynen, "mutta min‰p‰ pid‰n matkoista, ja sen vuoksi t‰ytyy minun vaimoni myˆs mielell‰‰n matkustella."

"Tahdotko seurata minua?" kysyi p‰‰skynen vihdoin kaislalta; mutta kaisla pudisti p‰‰t‰ns‰, h‰n oli niin kovin kiintynyt kotiinsa.

"Sin‰ olet vain leikitellyt minun kanssani", huudahti p‰‰skynen. "Min‰ l‰hden pyramidien maahan. Hyv‰sti!" ja p‰‰skynen lensi pois.

P‰‰skynen lensi kaiken p‰iv‰‰ ja illan suussa h‰n saapui kaupunkiin. "Miss‰h‰n min‰ voisin olla yˆt‰?" h‰n sanoi. "Toivottavasti on minulle yˆsija valmistettu t‰‰ll‰ kaupungissa."

Silloin h‰n huomasi kuvapatsaan korkealla kivell‰.

"Tuolla min‰ voin lev‰t‰", h‰n sanoi, "se on hieno paikka ja siell‰ on kylliksi raitista ilmaa." Samassa h‰n lensi onnellisen prinssin jalkojen juureen.

"Minullapa on kultainen makuuhuone", h‰n puheli itseksens‰ katsellessaan ymp‰rilleen, ja h‰n valmistui nukkumaan; mutta juuri kun h‰n aikoi pist‰‰ p‰‰ns‰ siiven alle tipahti suuri vesipisara h‰nen p‰‰llens‰. "Kas kummaa!" h‰n huudahti; "ei ainoatakaan pilve‰ koko taivaalla, t‰hdet tuikkivat kirkkaasti ja kuitenkin sataa. Ilmanala pohjois-Europassa on todellakin hirve‰. Kaisla piti sateesta, mutta h‰n onkin kovin itsek‰s."

Sitten tipahti jo toinenkin pisara.

"Mit‰ hyˆty‰ kuvapatsaasta on, jollei se voi olla sateen suojana?" h‰n sanoi. "Parasta ett‰ l‰hden etsim‰‰n hyv‰‰ uuninpiippua", ja h‰n aikoi lent‰‰ pois.

Mutta ennenkuin h‰n ehti levitt‰‰ siipens‰ tipahti viel‰ kolmas pisara ja h‰n katsahti ylˆs ja n‰ki — niin, mit‰p‰ h‰n n‰ki?

Onnellisen prinssin silm‰t olivat t‰ynn‰ kyyneleit‰ ja kyyneleet vuosivat h‰nen kultaisia poskiansa pitkin. H‰nen kasvonsa n‰yttiv‰t niin ihmeen kauniilta kuutamossa, ett‰ pikku p‰‰skynen tunsi syv‰‰ s‰‰li‰.

"Kuka sin‰ olet?" kysyi p‰‰skynen.

"Min‰ olen onnellinen prinssi."

"Miksi sin‰ sitten itket?" kysyi p‰‰skynen; "sin‰ olet aivan kastellut minut."

"Kun min‰ elin ja minulla oli ihmisen syd‰n", vastasi kuvapatsas, "niin en tiennyt mit‰ kyyneleet olivat, sill‰ min‰ asuin suuressa linnassa, jonne surulla ei ollut lupa tunkeutua. P‰ivin min‰ leikin toverieni kanssa puutarhassa ja iltasin min‰ johdin tanssia linnan suuressa salissa. Puutarhaa ymp‰rˆi korkea muuri, mutta ei minun mieleeni koskaan juolahtanutkaan kysell‰, mit‰ sen takana oli, sill‰ kaikki minun ymp‰rill‰ni oli kaunista. Hoviherrani kutsuivat minua onnelliseksi prinssiksi, ja onnellinen min‰ tosiaankin olin, jos huvitus on onnea. Siten min‰ elin ja siten min‰ kuolin. Ja nyt kun olen kuollut, niin he asettivat minut t‰nne niin korkealle, ett‰ voin n‰hd‰ kaiken rumuuden ja surkeuden kaupungissa, ja vaikka syd‰meni on lyijy‰, niin en sittenk‰‰n voi muuta kuin itke‰."

"Mit‰! Eikˆ h‰n olekkaan l‰vitsens‰ kultaa?" puheli p‰‰skynen itseksens‰. Mutta h‰n oli niin kohtelias, ettei h‰n tahtonut lausua ‰‰neen tuollaisia personallisia huomautuksia.

"Kaukana, hyvin kaukana", jatkoi kuvapatsas sointuvalla, hiljaisella ‰‰nell‰, "hyvin kaukana kapean kadun varrella, on kˆyh‰ talo. Yksi ikkunoista on auki, ja siit‰ voin n‰hd‰ vaimon, joka istuu pˆyd‰n ‰‰ress‰. H‰nen kasvonsa ovat laihat ja kalpeat, ja h‰nen k‰tens‰ ovat karheat ja punaiset ja t‰ynn‰ neulanpistoksia, sill‰ h‰n on ompelija. H‰n kirjailee kukkia kuningattaren suloisimman hovineitosen silkkihameesen ensi hovitanssiaisia varten. Huoneen nurkassa vuoteessa h‰nen pieni poikansa makaa sairaana. H‰nell‰ on kuumetta, ja h‰n tahtoisi saada appelsiineja. Mutta kun ‰idill‰ ei ole mit‰‰n muuta annettavaa kuin vett‰, niin poika itkee. P‰‰skynen, p‰‰skynen, pikku p‰‰skynen, etkˆ veisi h‰nelle rubiinia minun miekkani kahvasta? Minun jalkani ovat kasvaneet kiinni t‰h‰n patsaasen, enk‰ p‰‰se liikkumaan."

"Minua odotetaan Egyptiss‰", sanoi p‰‰skynen. "Minun yst‰v‰ni lent‰v‰t pitkin Niilin rantoja ja puhelevat suurien lootuskukkien kanssa. Pian he asettuvat nukkumaan suuren kuninkaan hautaan. Kuningas itsekin lep‰‰ siell‰ maalatussa arkussaan. H‰nen ruumiinsa on k‰‰ritty keltaisiin liinoihin ja balsameerattu yrteill‰. H‰nen kaulaansa on kiedottu ketjut ja h‰nen k‰tens‰ ovat kuin kuihtuneet lehdet."

"P‰‰skynen, p‰‰skynen, pikku p‰‰skynen", sanoi prinssi, "etkˆ j‰isi minun luokseni vain t‰ksi yhdeksi yˆksi ja toimittaisi minun asiatani? Poika parka on janoissaan ja ‰iti on kovin murheellinen."

"Enp‰ min‰ juuri pid‰ pojista", vastasi p‰‰skynen. "Viime kes‰n‰, oleskellessani joen varrella, pari vallatonta myll‰rin poikaa aina heitteli minua kivill‰. Tietysti he eiv‰t koskaan osuneet minuun; me p‰‰skyset lentelemme niin nopeasti, ja sit‰ paitsi minun sukuni on aina ollut kuuluisa vikkelyydest‰‰n; mutta sittenkin osoittivathan he minulle suurta halveksumista."

Mutta onnellinen prinssi n‰ytti niin surulliselta, ett‰ pieni p‰‰skynenkin tuli alakuloiseksi. "T‰‰ll‰ on kovin kylm‰", h‰n sanoi; "mutta voinhan j‰‰d‰ sinun luoksesi yhdeksi yˆksi ja toimittaa sinun asiasi."

"Kiitos, pikku p‰‰skynen", sanoi prinssi.

P‰‰skynen nokki suuren rubiinin prinssin miekasta ja lensi se nokassaan kaupungin kattojen yli.

H‰n lensi kaupungin kirkon ohi, jossa valkoiset marmori-enkelit ovat kiveen veistetyt. H‰n sivuutti palatsin ja kuuli tanssin s‰veleit‰. Kaunis tyttˆ astui parvekkeelle sulhasensa kanssa. "Kuinka kauniisti t‰hdet loistavat", sanoi nuori mies tytˆlle, "ja kuinka ihmeellinen on rakkauden voima!"

"Toivottavasti minun pukuni valmistuu hovitanssiaisia varten", h‰n vastasi; "olen tilannut siihen kirjaeltuja kukkia; mutta ompelijat ovat niin laiskoja."

P‰‰skynen lensi joen yli ja n‰ki lyhtyjen riippuvan laivojen mastoista. H‰n lensi juutalaisten kaupunginosan ohi, miss‰ vanhat juutalaiset tekiv‰t kauppaa kesken‰ns‰ ja punnitsivat rahaa kuparivaa'oissa. Vihdoin h‰n saapui kˆyh‰n talon edustalle ja katseli sis‰‰n. Poika heittelehti levottomasti vuoteellaan ja ‰iti oli nukahtanut, niin v‰synyt h‰n oli. P‰‰skynen hypp‰si sis‰‰n ja laski suuren rubiinin pˆyd‰lle vaimon sormustimen viereen. Sitten h‰n lenteli vuoteen ymp‰rill‰, lˆyhˆtt‰en pojan otsaa siivill‰‰n.

"Kuinka vilpoiselta minusta nyt tuntuu", sanoi poika. "Varmaan min‰ jo paranen"; ja h‰n vaipui rauhalliseen uneen.

Sitten p‰‰skynen lensi takaisin onnellisen prinssin luo ja kertoi mit‰ h‰n oli tehnyt. "Sep‰ kumma", huomautti h‰n, "mutta minun on nyt aivan l‰mmin, vaikka ilma onkin kylm‰."

"Se tulee siit‰, ett‰ olet tehnyt hyv‰n tyˆn", sanoi prinssi. Ja pieni p‰‰skynen vaipui mietteihins‰ ja nukahti. Ajatteleminen aina v‰sytti h‰nt‰.

Aamun sarastaessa h‰n lensi joen rantaan kylpem‰‰n. "Mik‰ kummallinen ilmiˆ", sanoi luonnontieteen professori astuessaan sillalla. "P‰‰skynen keskell‰ talvea!" Ja h‰n kirjoitti pitk‰n kirjoituksen siit‰ sanomalehteen. Jokainen puhui tuosta kirjoituksesta, sill‰ siin‰ oli niin paljon sellaisia sanoja, joita ei kukaan ymm‰rt‰nyt.

"T‰n‰ iltana min‰ l‰hden Egyptiin", sanoi p‰‰skynen, ja h‰n iloitsi ajatellessaan tuota matkaansa. H‰n k‰vi katsomassa kaikkia julkisia muistopatsaita ja istui hyv‰n aikaa kirkontornin huipulla. Minne hyv‰ns‰ h‰n meni, siell‰ varpuset piipittiv‰t ja puhelivat kesken‰ns‰. "Mik‰ hieno vieras!" Ja se huvitti p‰‰skyst‰ suuresti.

Kuun kohotessa taivaalle p‰‰skynen lensi takaisin onnellisen prinssin luo. "Onko sinulla mit‰‰n asiaa Egyptiin?" h‰n huudahti. "Min‰ olen juuri l‰hdˆss‰."

"P‰‰skynen, p‰‰skynen, pikku p‰‰skynen", sanoi prinssi, "etkˆ j‰isi luokseni viel‰ yhdeksi yˆksi?"

"Minua odotetaan Egyptiss‰", vastasi p‰‰skynen. "Huomenna yst‰v‰ni lent‰v‰t Niilin toisen putouksen luo. Virtahepo makaa siell‰ kaislikossa, ja suurella graniittivaltaistuimella istuu Memnon jumala. Kaiken yˆt‰ h‰n tarkastelee t‰hti‰, ja kun aamut‰hti syttyy, niin h‰n p‰‰st‰‰ ilohuudahduksen ja vaikenee j‰lleen. Keskip‰iv‰n aikana tulevat keltaiset jalopeurat veden partaalle juomaan. Heid‰n silm‰ns‰ ovat kuin viheri‰isi‰ smaragdeja ja heid‰n ‰rjynt‰ns‰ on kosken pauhinaakin voimakkaampaa."

"P‰‰skynen, p‰‰skynen, pikku p‰‰skynen", sanoi prinssi, "kaukana kaupungin toisessa laidassa min‰ n‰en nuoren miehen vinttikamarissansa. H‰n istuu kumartuneena pˆyt‰ns‰ yli, joka on t‰ynn‰ papereita, ja juomalasissa on kuihtunut kimppu orvokkeja. H‰nen hiuksensa ovat tummat ja kiharat, ja h‰nen huulensa punoittavat kuin granaattiomenat, ja h‰nen silm‰ns‰ ovat suuret ja uneksivat. H‰n koettaa kirjoittaa n‰ytelm‰kappaletta teatteria varten, mutta h‰nen on vaikea kylm‰ss‰ kirjoittaa. Uunissa ei ole tulta, ja h‰n on n‰l‰st‰ aivan n‰‰ntynyt."

"J‰‰n sinun luoksesi viel‰ yhdeksi yˆksi", sanoi p‰‰skynen, joka todellakin oli hyv‰syd‰minen. "Vienkˆ h‰nelle toisen rubiinin?"

"Minulla ei ole en‰‰ rubiineja", sanoi prinssi. "Minulla ei ole muuta j‰ljell‰ kuin silm‰ni. Ne ovat kallisarvoisia safireja ja tuodut Indiasta tuhatta vuotta sitten. Ota toinen niist‰ ja vie se h‰nelle. H‰n myˆ sen kultasep‰lle ja ostaa sitten ruokaa ja puita itsellens‰ ja lopettaa n‰ytelm‰ns‰."

"Rakas prinssi", sanoi p‰‰skynen, "sit‰ min‰ en voi tehd‰;" ja p‰‰skynen alkoi itke‰.

"P‰‰skynen, p‰‰skynen, pikku p‰‰skynen", sanoi prinssi, "tee mit‰ min‰ k‰sken."

P‰‰skynen nokki prinssin silm‰n ja lensi ylioppilaan vinttikamariin. Sinne oli helppo p‰‰st‰ sis‰‰n, sill‰ katossa oli reik‰. Siit‰ h‰n tunkeutui sis‰‰n huoneesen. Nuori mies oli k‰tkenyt kasvonsa k‰siins‰, jottei h‰n kuullut linnun siipien suhinaa, ja kun h‰n katsoi taas eteens‰, niin h‰n n‰ki kauniin safirin kuihtuneitten orvokkien joukossa.

"Ihmiset alkavat huomata minua", h‰n huudahti, "t‰m‰n on joku ihailija l‰hett‰nyt minulle. Nyth‰n voin p‰‰tt‰‰ n‰ytelm‰nikin", ja h‰nen kasvonsa loistivat ilosta.

Seuraavana p‰iv‰n‰ p‰‰skynen lensi satamaan. H‰n istahti suuren laivan mastoon ja katseli kuinka merimiehet hinasivat nuorilla suuria arkkuja ruomasta. "Hei-juu!" he huusivat joka kerta kun he saivat nostetuksi arkun kannelle. "Min‰ l‰hden Egyptiin!" visersi p‰‰skynen, mutta ei kukaan siit‰ v‰litt‰nyt, ja kun kuu nousi, niin h‰n lensi taas onnellisen prinssin luo.

"Min‰ tulin sanomaan sinulle hyv‰sti", h‰n huudahti.

"P‰‰skynen, p‰‰skynen, pikku p‰‰skynen", sanoi prinssi, "etkˆ tahtoisi j‰‰d‰ viel‰ yhdeksi yˆksi luokseni?"

"On jo talvi", vastasi p‰‰skynen, "ja pian lumikin tulee. Egyptiss‰ aurinko paahtaa vihreit‰ palmupuita, ja krokodiilit kelluvat mudassa ja katselevat niit‰ toimettomina. Minun toverini rakentavat pes‰‰ Baalbecin temppeliss‰, ja valkeanpunertavat kyyhkyset katselevat heid‰n tyˆt‰ns‰ ja kuhertelevat kesken‰ns‰. Rakas prinssi, minun t‰ytyy l‰hte‰, mutta en koskaan unohda sinua, ja ensi kev‰nn‰ tuon sinulle kaksi uutta kaunista jalokive‰. Min‰ tuon sinulle rubiinin, joka on punaistakin ruusua punaisempi, ja safirin, joka on yht‰ sininen kuin valtameri."

"Tuolla alhaalla torilla seisoo tulitikkutyttˆ", sanoi onnellinen prinssi. "H‰nen tikkunsa ovat pudonneet ojaan ja menneet aivan pilalle. H‰nen is‰ns‰ lyˆ h‰nt‰, jollei h‰n tuo rahaa kotiin, ja siksi h‰n itkee. Ei h‰nell‰ ole sukkia eik‰ kenki‰, ja p‰‰kin on aivan paljaana. Ota toinen silm‰ni, ja anna se h‰nelle; sitten h‰nen is‰ns‰ ei lyˆ h‰nt‰."

"Min‰ j‰‰n sinun luoksesi viel‰ yhdeksi yˆksi", sanoi p‰‰skynen, "mutta en voi riist‰‰ sinulta viel‰ toistakin silm‰‰si. Silloin sin‰ tulisit aivan sokeaksi."

"P‰‰skynen, p‰‰skynen, pikku p‰‰skynen", sanoi prinssi, "tee mink‰ k‰sken."

Silloin h‰n nokki prinssin toisenkin silm‰n ja lensi alas maahan. H‰n pyr‰hti tulitikkutytˆn ohitse ja pudotti jalokiven h‰nen kouraansa. "Mik‰ kaunis lasipalanen", huudahti pikku tyttˆ; ja h‰n juoksi iloisena kotiinsa.

Sitten p‰‰skynen palasi prinssin luo. "Nyt sin‰ olet sokea", h‰n sanoi, "ja min‰ j‰‰n ainaiseksi sinun luoksesi."

"Ei, pikku p‰‰skynen", sanoi prinssi parka, "sinun t‰ytyy l‰hte‰

Egyptiin."

"Min‰ j‰‰n sinun luoksesi iki-p‰iviksi", sanoi p‰‰skynen ja k‰vi nukkumaan prinssin jalkoihin.

Koko seuraavan p‰iv‰n h‰n istui prinssin olkap‰‰ll‰ ja kertoi h‰nelle mit‰ h‰n vieraissa maissa oli n‰hnyt. H‰n kertoi h‰nelle punaisista ibislinnuista, jotka seisoivat pitkiss‰ riveiss‰ Niilin rannalla ja pyysiv‰t kultakaloja nokillansa; sfinksist‰, joka on yht‰ vanha kuin itse maailma ja el‰‰ er‰maassa ja tiet‰‰ kaikki asiat; kauppiaista, jotka astuvat hitaasti kameliensa rinnalla ja sormissaan hypistelev‰t merenkultahelmi‰; kuunvuorien kuninkaasta, joka on musta kuin ebenpuu ja palvelee suurta kristallia; ja suuresta vihre‰st‰ k‰‰rmeest‰, joka nukkuu palmupuun sis‰ll‰, ja jota kaksikymment‰ pappia ruokkii hunajakakuilla; ja k‰‰piˆist‰, jotka purjehtivat suuren j‰rven poikki litte‰ll‰ lehdell‰ ja k‰yv‰t aina sotaa perhosia vastaan.

"Rakas pieni p‰‰sky", sanoi prinssi, "sin‰ kerrot minulle kummia tarinoita, mutta ihmeellisemp‰‰ kuin mik‰‰n muu on ihmisten k‰rsimys. Ei mik‰‰n ole niin salaper‰ist‰ kuin kurjuus. Lenn‰ kaupunkini yli, pikku p‰‰skynen, ja kerro mit‰ siell‰ n‰et."

Niinp‰ p‰‰skynen lensi yli suuren kaupungin, ja n‰ki miten rikkaat iloitsivat taloissansa, kerj‰l‰isten istuessa ovien edustalla. H‰n lensi pimeihin soliin, ja n‰ki n‰lk‰isten, kalpeakasvoisten lasten kurkistavan ‰‰neti pimeille kaduille. Sillan holvin alla kaksi pient‰ poikaa makasi sylitysten pysytell‰kseen l‰mpimin‰. "Meid‰n on niin kovin n‰lk‰!" sanoivat he. "Te ette saa maata t‰‰ll‰", huusi poliisi, ja pojat l‰htiv‰t sateesen kulkemaan.

Sitten p‰‰skynen lensi takaisin ja kertoi prinssille, mit‰ h‰n oli n‰hnyt.

"Minun ruumiini on ylt'yleens‰ kullattu", sanoi prinssi, "irroita lehdet ja vie ne kˆyhilleni; ihmiset arvelevat, ett‰ kulta voi tehd‰ heid‰t onnellisiksi."

P‰‰skynen nokki irti toisen kultalehden toisensa j‰lkeen ja vei ne kˆyhille, ja lasten posket tulivat punaisemmiksi ja he alkoivat leikki‰ ja nauraa kaduilla. "Nyt meill‰ on leip‰‰!" huudahtivat he.

Sitten tuli lumi ja lumen mukana pakkanen. Kadut n‰yttiv‰t ik‰‰nkuin ne olisivat olleet hopeaa, niin kirkkaasti ja hele‰sti ne loistivat; pitki‰ j‰‰puikkoja, aivan kuin kristallitikareita, riippui talojen r‰yst‰ist‰, kaikki k‰viv‰t turkeissa, ja pikku pojilla oli punaiset lakit p‰‰ss‰ luistellessaan j‰‰ll‰.

Pieni p‰‰skyparka paleli yh‰ kovemmin, mutta h‰n ei tahtonut j‰tt‰‰ prinssi‰, niin rakas h‰n h‰nelle oli. H‰n nokki leiv‰nmuruja leipurin oven edustalta, kun leipuri katsoi muualle, ja koetti pysy‰ l‰mpim‰n‰ lekuttamalla siipi‰‰n.

Mutta vihdoin h‰n tiesi, ett‰ h‰nen t‰ytyi kuolla. H‰nell‰ oli viel‰ sen verran voimaa, ett‰ h‰n saattoi viel‰ kerran lent‰‰ prinssin olkap‰‰lle. "Hyv‰sti, rakas prinssi!" h‰n mutisi, "saanko suudella k‰tt‰si?"

"Sep‰ hauska, ett‰ vihdoinkin l‰hdet Egyptiin, pikku p‰‰skynen", sanoi prinssi, "olet jo liian kauan viipynyt t‰‰ll‰; mutta suutele minua suulle, sill‰ min‰ rakastan sinua."

"En min‰ l‰hde Egyptiin", sanoi p‰‰skynen. "Min‰ l‰hden kuoleman majaan. Kuolema on unen veli, eikˆ totta?"

Ja h‰n suuteli onnellista prinssi‰ suulle ja putosi kuolleena h‰nen jalkojensa juureen.

Samassa kuului kummallinen paukahdus patsaan sis‰lt‰, ik‰‰nkuin jotakin olisi haljennut. Asia oli nimitt‰in se, ett‰ lyijysyd‰n oli haljennut kahtia. Pakkanen oli tosiaankin hirve‰n kova.

Varhain seuraavana aamuna pormestari k‰yskenteli torilla kaupungin neuvosmiesten seurassa. Astuessaan patsaan ohitse he silm‰siv‰t sit‰. "Hyv‰nen aika! kuinka kurjalta onnellinen prinssi n‰ytt‰‰!" h‰n sanoi.

"Miten kurjalta totta tosiaan!" huudahtivat kaupungin neuvosmiehet, jotka aina olivat pormestarin kanssa yht‰ mielt‰; ja he astuivat ylˆs sit‰ tarkemmin katsomaan.

"Rubiini on pudonnut pois h‰nen miekastansa, h‰nen silm‰ns‰ ovat kadonneet, eik‰ h‰n ole en‰‰ kultainenkaan", sanoi pormestari; "totta tosiaan, eip‰ h‰n ole juuri kerj‰l‰ist‰ kauniimpi!"

"Eip‰ juuri kerj‰l‰ist‰ kauniimpi", sanoivat kaupungin neuvosmiehet.

"Ja t‰ss‰, h‰nen jalkojensa juuressa, on kuollut lintu!" jatkoi pormestari. "Meid‰n t‰ytyy julkaista sellainen k‰sky, ettei lintujen ole lupa kuolla t‰‰ll‰." Ja kaupungin sihteeri merkitsi ehdoituksen muistiin.

Ja siten onnellisen prinssin patsas kaadettiin maahan. "Koska h‰n ei en‰‰ ole kaunis, niin ei h‰n ole en‰‰ hyˆdyllinenk‰‰n", sanoi yliopiston taideprofessori.

Sitten he sulattivat patsaan valinuunissa, ja pormestari kutsui koko neuvoskunnan kokoon p‰‰tt‰m‰‰n, mit‰ metallilla oli teht‰v‰. "Tietysti me hankimme uuden patsaan", h‰n sanoi, "ja t‰ll‰ kertaa siit‰ tulee minun oma kuvani."

"Minunpa kuvani", sanoi kukin neuvosmies, ja he alkoivat riidell‰. Kun viimeksi kuulin heist‰, niin he yh‰ viel‰ riiteliv‰t.

"Kuinka ihmeellist‰!" sanoi valimon tyˆnjohtaja. "T‰m‰ haljennut lyijysyd‰n ei sula uunissa. Parasta kun heit‰mme sen pois." Ja he heittiv‰t sen tunkiolle, miss‰ kuollut p‰‰skynenkin makasi.

"Tuo minulle kaksi kalleinta aarretta alhaalta kaupungista", sanoi Jumala yhdelle enkeleist‰ns‰; ja enkeli toi h‰nelle lyijysyd‰men ja kuolleen linnun.

"Sin‰ olet valinnut hyvin", sanoi Jumala, "sill‰ minun paradiisinpuutarhassani t‰m‰ pieni lintu saa aina laulaa, ja onnellinen prinssi ylist‰‰ minua kultaisessa kaupungissani."

ITSEKƒS JƒTTILƒINEN.

Joka iltapuoli, kun lapset tulivat koulusta, oli heill‰ tapana menn‰ leikkim‰‰n j‰ttil‰isen puutarhaan.

Se oli uusi, kaunis puutarha, jossa oli pehme‰‰, vihre‰‰ ruohoa. Siell‰-t‰‰ll‰ ruohistosta pilkistiv‰t kauniit kukkaset esiin aivan kuin t‰hdet, ja siell‰ oli kaksitoista persikkapuuta, jotka kev‰isin puhkesivat vaaleanpunaisiin ja helmenv‰risiin kukkiin ja syksyll‰ kantoivat runsaasti hedelmi‰. Linnut istuivat puissa ja lauloivat niin suloisesti, ett‰ lapset usein keskeyttiv‰t leikkins‰ ja kuuntelivat niit‰. "Kuinka onnellisia me olemme t‰‰ll‰!" huudahtivat he toisillensa.

Er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ j‰ttil‰inen palasi takaisin. H‰n oli ollut vieraisilla yst‰v‰ns‰, Cornwallin j‰ttil‰isen, luona ja oli viipynyt siell‰ seitsem‰n vuotta. Kun seitsem‰n vuotta oli kulunut, niin h‰n oli sanonut yst‰v‰lleen kaikki, mit‰ h‰nell‰ oli sanottavaa, sill‰ h‰nen keskustelutaitonsa oli varsin rajoitettua, ja h‰n p‰‰tti palata omaan linnaansa. Kun h‰n saapui kotiin, niin h‰n n‰ki lasten leikkiv‰n puutarhassa.

"Mit‰ te t‰‰ll‰ teette?" h‰n huusi hyvin ankaralla ‰‰nell‰, ja lapset juoksivat tiehens‰.

"Minun puutarhani on minun omani", sanoi j‰ttil‰inen; "senh‰n jokainen ymm‰rt‰‰, enk‰ min‰ salli kenenk‰‰n muun leikitell‰ t‰‰ll‰ paitsi itseni." Ja h‰n rakensi korkean muurin puutarhan ymp‰rille ja asetti siihen seuraavan ilmoitustaulun:

LƒPIKULKU KIELLETTY

H‰n oli kovin itsek‰s j‰ttil‰inen.

Lapsi paroilla ei ollut nyt en‰‰ mit‰‰n leikkipaikkaa. He koettivat leikki‰ tiell‰, mutta tie oli kovin tomuinen ja t‰ynn‰ kovia kivi‰, eiv‰tk‰ he siit‰ pit‰neet. He kiersiv‰t usein korkean muurin ymp‰ri koulutuntien loputtua ja puhuivat kauniista puutarhasta, joka oli sen sis‰puolella. "Kuinka onnellisia me siell‰ olimme", he sanoivat toinen toisillensa.

Sitten kev‰t tuli, ja kaikkialla pitkin maata oli pieni‰ kukkia ja pieni‰ lintuja. Mutta itsekk‰‰n j‰ttil‰isen puutarhassa vallitsi yh‰ talvi. Linnut eiv‰t huolineet laulaa, koska siell‰ ei ollut lapsia, ja puut eiv‰t muistaneet puhjeta kukkaan. Kerran kaunis kukka pisti p‰‰ns‰ ruohikosta esiin, mutta kun se n‰ki ilmoitustaulun, niin se tuli kovin pahoillensa lasten vuoksi, ja hiipi takaisin maahan ja alkoi nukkua. Ei kukaan muu ollut mieliss‰‰n kuin lumi ja pakkanen. "Kev‰t on unohtanut t‰m‰n puutarhan", he huudahtivat, "niinp‰ me voimme asustaa t‰‰ll‰ kaiken vuotta." Lumi peitti ruohon suuren valkoisen vaippansa alle, ja pakkanen siveli kaikki puut hopeanhohtaviksi. Sitten he kutsuivat pohjatuulen luoksensa, ja h‰n tulikin. H‰n oli puettu turkkeihin ja h‰n vinkui kaiken p‰iv‰‰ puutarhassa ja kaatoi uuninpiiput nurin. "T‰m‰p‰ on mainio paikka", h‰n sanoi, "l‰hett‰k‰‰mme kutsut rakeellekin." Niinp‰ rae tuli. Joka p‰iv‰ kolme kokonaista tuntia h‰n paukutti linnan kattoa, kunnes useimmat liuskakivet meniv‰t rikki, ja sitten h‰n kierteli ymp‰ri puutarhaa aika kyyti‰. H‰nell‰ oli harmaa puku yll‰‰n ja h‰nen hengityksens‰ oli kylm‰ kuin j‰‰.

"En ymm‰rr‰ miksi kev‰t on niin myˆh‰inen", sanoi itsek‰s j‰ttil‰inen istuessaan ikkunan ‰‰ress‰ ja katsellessaan kylm‰‰, valkoista puutarhaansa; "toivottavasti ilma pian muuttuu."

Mutta kev‰t ei tullutkaan, eik‰ kes‰ myˆsk‰‰n. Syksy jakeli kultaisia hedelmi‰‰n joka puutarhaan, mutta j‰ttil‰isen puutarhaan ei yht‰ ainoatakaan. "H‰n on liiaksi itsek‰s", sanoi syksy. Niinp‰ siell‰ aina asusti talvi, pohjatuuli, rae ja pakkanen, ja lumi kisaili puitten parissa.

Er‰‰n‰ aamuna j‰ttil‰inen makasi valveillaan vuoteellaan ja kuuli ‰kki‰ suloisia s‰veli‰. Ne kuulostivat niin ihanilta h‰nen korviinsa, ett‰ h‰n arveli kuninkaan soittokunnan kulkevan siit‰ ohitse. Mutta sep‰ ei ollutkaan muuta kuin pieni leivonen, joka lauloi h‰nen ikkunansa ulkopuolella, mutta h‰n ei ollut niin pitk‰‰n aikaan kuullut linnunlaulua puutarhassaan, ett‰ se tuntui h‰nest‰ kaikkein ihanimmalta soitolta koko maailmassa. Rae keskeytti tanssinsa h‰nen p‰‰ns‰ yl‰puolella, ja pohjatuuli lopetti vinkumisensa, ja suloinen tuoksu tunkeutui avonaisen ikkunan kautta h‰nen luoksensa. "Luulempa, ett‰ kev‰t on vihdoinkin tullut", sanoi j‰ttil‰inen; ja h‰n hypp‰si ylˆs vuoteeltansa ja katseli ulos.

Mit‰ h‰n n‰ki?

H‰n n‰ki ihanan n‰yn. Pienest‰ rei‰st‰ muurissa lapset olivat ryˆmineet sis‰‰n ja he istuivat puiden oksilla. Jokaisessa puussa, jonka h‰n saattoi n‰hd‰, oli lapsi. Ja puut olivat niin mieliss‰ns‰, kun lapset olivat palanneet takaisin, ett‰ ne koristivat itse‰‰n kukilla ja heiluttivat oksiaan lasten p‰itten yl‰puolella. Linnut lenteliv‰t edestakaisin ja visersiv‰t riemuissaan, ja kukat kurkistivat viheri‰n ruohon v‰list‰ ja nauroivat. Se oli suloinen n‰ky; yhdess‰ puutarhan sopukassa vain yh‰ oli talvi. Se oli puutarhan kaikkein perimm‰isin sopukka, ja siell‰ seisoi pieni poika. H‰n oli niin pieni, ettei h‰n voinut yletty‰ puun oksiin ja h‰n kiersi puun ymp‰rill‰ katkerasti itkien. Puu parka oli yh‰ j‰‰n ja lumen peitossa, ja pohjatuuli puhalsi ja vinkui sen latvassa. "Kiipe‰ ylˆs! pikku poika", sanoi puu ja taivutti oksiaan niin alas kuin suinkin; mutta poika oli liian pieni.

Ja j‰ttil‰isen syd‰n suli katsellessaan ulos. "Kuinka itsek‰s min‰ olen ollut!" h‰n sanoi; "nyt tied‰n, miksi kev‰t ei tahtonut t‰nne tulla. Min‰p‰ nostan tuon pikku pojan ylˆs puuhun ja h‰vit‰n muurin, ja sitten minun puutarhani saa aina olla lasten leikkipaikkana." H‰n oli tosiaankin kovin pahoillaan siit‰, mit‰ h‰n oli tehnyt.

H‰n astui alas portaita; avasi ulko-oven hyvin hiljaa ja meni puutarhaan. Mutta kun lapset n‰kiv‰t h‰net, niin he pel‰styiv‰t niin kovasti, ett‰ he kaikki juoksivat pakoon, ja silloin puutarhaan tuli talvi j‰lleen. Pieni poika vain ei juossut pois, sill‰ h‰nen silm‰ns‰ olivat niin kyyneliss‰, ettei h‰n huomannut j‰ttil‰ist‰. Ja j‰ttil‰inen seisahtui h‰nen taakseen ja nosti h‰net hell‰varoen ylˆs ja laski h‰net puun oksalle. Puu puhkesi heti kukkiin ja linnut tulivat ja alkoivat laulaa, ja pikku poika ojensi k‰sivartensa ja kiersi ne j‰ttil‰isen kaulaan ja suuteli h‰nt‰. Kun toiset lapset huomasivat, ettei j‰ttil‰inen ollutkaan en‰‰ paha, niin he kiirehtiv‰t takaisin, ja kev‰t palasi heid‰n mukanansa. "T‰m‰ puutarha on nyt teid‰n, pienokaiset", sanoi j‰ttil‰inen ja otti suuren kirveen ja hakkasi muurin alas. Ja kun ihmiset meniv‰t keskip‰iv‰n aikana torille, niin he n‰kiv‰t j‰ttil‰isen leikkiv‰n lasten kanssa kaikkein ihanimmassa puutarhassa mit‰ he koskaan olivat n‰hneet.

Kaiken p‰iv‰‰ he leikkiv‰t ja illalla he tulivat j‰ttil‰isen luo sanomaan h‰nelle hyv‰sti. "Mutta miss‰ on teid‰n pieni toverinne?" sanoi j‰ttil‰inen; "se pieni poika, jonka min‰ nostin puuhun." J‰ttil‰inen piti h‰nest‰ kaikkein enimmin sen vuoksi, ett‰ h‰n oli suudellut h‰nt‰.

"Emme me tied‰", vastasivat lapset, "h‰n on mennyt pois."

"Sanokaa h‰nelle, ett‰ h‰n tulee t‰nne huomenna", sanoi j‰ttil‰inen. Mutta lapset vastasivat, etteiv‰t he tienneet miss‰ h‰n asui, ja etteiv‰t he olleet n‰hneet h‰nt‰ ennen; mutta j‰ttil‰inen oli kovin pahoillansa.

Joka iltap‰iv‰ koulun p‰‰tytty‰ lapset tulivat leikkim‰‰n j‰ttil‰isen kanssa. Mutta sit‰ pient‰ poikaa, jota j‰ttil‰inen rakasti, ei n‰kynyt koskaan. J‰ttil‰inen oli hyvin yst‰v‰llinen kaikille lapsille, mutta sittenkin h‰n kaipasi ensim‰ist‰ yst‰v‰‰ns‰ ja puhui h‰nest‰ usein. "Kuinka mielell‰ni tahtoisinkaan n‰hd‰ h‰nt‰!" oli h‰nell‰ tapana sanoa.

Kului useita vuosia, ja j‰ttil‰inen tuli hyvin vanhaksi ja heikoksi. H‰n ei jaksanut en‰‰ leikki‰, ja siksi h‰n istui suuressa nojatuolissansa ja katseli lasten leikki‰ ja ihaili puutarhaansa. "Minulla on paljon kauniita kukkasia", h‰n sanoi; "mutta lapset ovat kauneimmat kaikista kukkasista."

Er‰‰n‰ talvi-aamuna pukiessaan ylleen h‰n katseli ulos ikkunasta. H‰n ei en‰‰ vihannut talvea, sill‰ h‰n tiesi, ett‰ silloin kev‰t vain nukkui ja kukkaset lep‰siv‰t.

ƒkki‰ h‰n alkoi ihmeiss‰‰n hieroa silmi‰ns‰ ja katseli katselemistaan. Olipa se tosiaankin ihmeellinen n‰ky. Puutarhan perimm‰ss‰ sopukassa seisoi puu ylt'yleens‰ valkoisten kukkien peitossa. Sen oksat olivat aivan kultaiset, ja hopeisia hedelmi‰ riippui alas oksilta. Ja puun alla seisoi pieni poika, jota h‰n rakasti.

J‰ttil‰inen juoksi iloisena alas portaita ja riensi puutarhaan. H‰n kiiruhti ruohokent‰n poikki ja tuli lapsen luo. Mutta kun h‰n saapui aivan h‰nen l‰hellens‰, niin h‰nen kasvoillensa nousi vihan puna ja h‰n sanoi: "Kuka on uskaltanut haavoittaa sinua?" Sill‰ lapsen k‰siss‰ ja pieniss‰ jaloissa oli kahden naulan j‰ljet.

"Kuka on uskaltanut haavoittaa sinua?" huudahti j‰ttil‰inen; "sano minulle, jotta voin ottaa suuren miekkani ja tappaa h‰net."

"Ei!" vastasi lapsi. "N‰m‰t ovat rakkauden haavoja."

"Kuka sin‰ olet?" kysyi j‰ttil‰inen, ja ihmeellinen vavistus valtasi h‰net, ja h‰n polvistui pienen lapsen eteen.

Ja lapsi hymyili j‰ttil‰iselle ja sanoi h‰nelle: "Sin‰ annoit minun leikitell‰ puutarhassasi kerran, t‰n‰ p‰iv‰n‰ sin‰ saat tulla mukanani minun puutarhaani, joka on paradiisi."

Ja kun lapset t‰n‰ iltapuolena tulivat puutarhaan, niin he lˆysiv‰t j‰ttil‰isen kuolleena puun alta, joka oli t‰ynn‰ns‰ valkoisia kukkia.