10\. LUKU

10. LUKU.

Kaupunkiin asettuminen.

Ringstettenin nuoren ritari Huldbrandin äkillinen katoaminen oli herättänyt vapaakaupungissa suurta huomiota, aiheuttaen vakavaa huolta asukkaissa, jotka kaikki olivat mieltyneet häneen nähdessään hänen taitavuuttansa asekisoissa ja karkeloissa sekä tutustuessaan hänen ystävälliseen säyseyteensä. Hänen palvelijansa eivät tahtoneet poistua paikkakunnalta ilman isäntäänsä, kenenkään silti rohkenematta ratsastaa hänen perästään sankkaan saloon. He jäivät siten majataloon, toimettomina toivoillen, kuten ihmisten on tapana, ja valituksillaan pitäen kadonneen muistoa vereksenä. Kun pian jälkeenpäin ankarat rajusäät ja tulvat kävivät huomattavammiksi, epäiltiin sitäkin vähemmän kauniin muukalaisen varmaa perikatoa.

Bertaldakin ihan avoimesti murehti häntä ja soimasi itseään armottomasti siitä, että oli hänet houkutellut lähtemään onnettomalle ratsastusmatkalle metsään. Hänen herttualliset kasvattivanhempansa olivat saapuneet noutamaan häntä pois, mutta Bertalda taivutti heidät jäämään kaupunkiin, kunnes saataisiin varma sanoma Huldbrandin kohtalosta. Hän koetti suostuttaa häntä kilvan kosiskelevia nuoria ritareita lähtemään uljaan seikkailijan jäljille metsään. Mutta kättänsä ei hän raskinnut luvata uhkatempun hinnaksi, ehkä yhä vieläkin toivoen voivansa joutua palaavan harhailijan omaksi, ja hansikkaan tahi nauhan, tai vaikkapa suutelonkaan vuoksi ei kukaan tahtonut vaarantaa henkeänsä noin peräti vaarallisen kilpailijan takaisin noutamiseksi.

Nyt Huldbrandin odottamattomasti ilmestyessä elävien ilmoille riemuitsivat palvelijat ja melkeinpä kaupungin kaikki asukkaat, juuri Bertaldapa itse vain ei. Sillä jos muille olikin varsin hauskaa, että hän toi mukanaan noin ihmeteltävän vaimon ja vihkimisen todistajaksi Isä Heilmannin, niin ei Bertalda voinut olla sitä sureksimatta. Hän oli ensinnäkin todella kaikesta sielustaan rakastunut nuoreen ritariin, ja toisekseen oli hänen murheensa ritarin katoamisesta saattanut hänen tunteensa ihmisten tiedoksi paljoa laajemmin kuin nyt saattoi siedettävänä pitää.

Siitä huolimatta hän sentään kaikin puolin menetteli viisaan naisen tavoin, mukautui olosuhteisiin ja seurusteli mitä ystävällisimmin Undinen kanssa, jota koko kaupunki piti Huldbrandin jostakin pahasta metsän lumosta kirvottamana prinsessana. Jos asiata kysyttiin häneltä itseltään tai hänen aviomieheltään, osasivat he pysyä vaiti tahi taiten kierrellä. Isä Heilmannin huulet olivat kaikelta joutavalta lavertelulta lukitut, ja sitä paitsi oli hän heti kaupunkiin tultuaan palannut luostariinsa. Siten oli yleisön jättäytyminen omien luulottelujensa varaan, eikä Bertaldakaan saanut asian oikeasta laidasta tietää muita enemmän.

Undine muutoin mieltyi viehättävään tyttöön päivä päivältä yhä enemmän.

"Meidän täytyy jo entuudestaan tuntea toinen toisemme", tapasi hän sanoa, "tahi on välillämme jokin ihmeellinen suhde, sillä ihan ilman syytä, ymmärtäkää, ilman syvällistä, salaista syytä ei ihminen niin kiinny toiseen kuin minä teihin heti ensi hetkestä kiinnyin."

Eikä Bertaldakaan voinut kieltää itsekseen, että hän tunsi luottavaista ja lemmekästä vetäymystä Undineen, niin suuresti kuin hän muutoin arvelikin saaneensa mitä katkerimman valituksen aihetta onnellista kilpailijatartansa vastaan. Tämän molemminpuolisen mieltymyksen tähden osasi toinen suostuttaa kasvattivanhempansa, toinen puolisonsa lykkäämään lähtöpäivää yhä edemmäs ja edemmäs; niin, olipa jo ollut puhetta siitäkin, että Bertaldan piti joksikin aikaa tulla mukaan Undinen kumppaniksi Ringstettenin linnaan Tonavan lähteille.

Siitä he taaskin puhelivat eräänä kauniina iltana kierrellessään tähtivalolla vapaakaupungin korkeiden puiden ympäröimällä kauppatorilla. Nuori aviopari oli vielä iltamyöhällä noutanut Bertaldan kävelylle, ja kolmisin astelivat he taivaan kirjokannen alla tuttavallisesti edes takaisin, useasti väkisinkin keskeyttäen puhelunsa ilmaistakseen ihailuansa, jota heissä herätti aukion keskuksessa ihmeellisesti kohiseva ja loiskiva kallistöinen suihkukaivo. Heistä tuntui perin viihdyttävältä ja salaperäiseltä. Puiden varjojen lomitse pilkahteli läheisten talojen ikkunain kimmellys. Heidän ympärillään humisi kirmaavien lasten ja muiden huvikävelijäin hiljainen kohu. Oltiin aivan yksinään ja kuitenkin ylen ystävällisissä suhteissa joka suunnalla vireänä hyörivään maailmaan. Mikä oli päivällä esiintynyt hankaluutena, se nyt silisi kuin itsestään, eivätkä kolme ystävystämme voineet enää ollenkaan käsittää, miten oli saatettukaan tuntea vähintäkään arvelua Bertaldan mukaanlähtöä pohdittaessa.

Heidän piti juuri sopia yhteisestä lähtöpäivästään, kun keskeltä toria astui heitä kohti pitkä mies, kumarsi kunnioittavasti seurueelle ja sanoi nuoren vaimon korvaan jotakin. Tämä astahti häiriöstä ja häiritsijälle nyrpistyneenä muutamia askeleita sivummalle tuntemattoman kanssa, ja he alkoivat keskenään kuiskailla, mikäli kuulosti vieraalla kielellä. Huldbrand luuli omituisen tulokkaan tuntevansa ja tuijotteli häneen päin niin tiukasti, ett'ei kuullut Bertaldan hämmästyneitä kysymyksiä eikä niihin vastaillut. Yht'äkkiä Undine riemastuneena taputti käsiään ja nauraen jätti vieraan, joka tuokion päätänsä pudisteltuaan poistui kiireisin, tyytymättömin askelin ja laskeusi suihkukaivoon. Nyt uskoi Huldbrand olevansa varma asiastaan, Bertalda taasen kysyi:

"Mitä sinusta kaivomestari tahtoikaan, Undine rakas?"

Nuori vaimo nauroi salamyhkäisenä itsekseen ja vastasi:

"Ylihuomenna, nimipäivänäsi, saat sen tietää, armas lapsonen."

Sen enempää ei häneltä saatu ilmi. Hän vain kutsui Bertaldan ja tämän välityksellä hänen kasvatusvanhempansa tuoksi päiväksi päivälliselle, ja pian jälkeenpäin erottiin.

"Vilpo?" kysyi Huldbrand salaa värähtäen kauniilta puolisoltansa, heidän toivotettuaan hyvää yötä Bertaldalle ja nyt kaksin kävellessään hämyisemmiksi tummentuvia katuja myöten kotiin päin.

"Niin, hän se oli", vastasi Undine, "ja hän tahtoi ladellakin minulle kaikenmoisia tyhmyyksiä. Mutta lorujensa lomassa hän ihan aikomattaan ilahutti minua mitä mieluisimmalla viestillä. Jos sen tahdot nyt heti tietää, armas herrani ja puolisoni, niin sinun tarvitsee vain käskeä, jotta avaan sinulle sydämeni. Mutta jos haluaisit Undinellesi suoda suuren suuren ilon, niin jättäisit asian ylihuomiseen ja saisit silloin sinäkin yllätyksestä osasi."

Ritari myönsi puolisolleen auliisti, mitä tämä niin viehkeästi pyysi, ja vielä uneen vaipuessaan sopersi Undine itsekseen myhäillen:

"Kylläpä hän joutuu riemastuksiinsa ja ihmettelee kaivomestarin sanomaa, rakas, rakas Bertalda!"