11\. LUKU
by Friedrich Heinrich Karl Freiherr de La Motte-Fouqué · from Aallotar: Kertomus
Adapted Version
It was Bertalda's birthday. All were happy. Undine and Huldbrand sat with her. Bertalda had many pretty gifts. The room was bright and full of friends.
Undine smiled a secret smile. She had a happy surprise to tell. She waited to share it with everyone.
Undine sang a soft song. It was about a lost baby. A kind family found a baby near a river. They loved the baby very much. They cared for the baby every day.
Undine sang one more song. It was about parents. They missed their child very much. They looked for their child all around. They hoped to find their child again.
Bertalda listened. She felt curious. "Who are my real parents?" she asked.
Undine pointed to the door. An old fisher and his wife came in. They smiled at Bertalda. "She is our girl," they said softly.
Bertalda felt sad and mixed up. "This is a mistake," she said. "I do not get it."
The old fisher's wife looked sad. "I know she is my child," she whispered. The fisher hoped it was true.
Undine felt worried. She wanted all to be happy and kind.
Undine spoke calmly. "I am telling the truth," she said.
Bertalda said sadly, "I want to go home."
The Duchess was kind. "Let us find the truth," she said. "We can look for a special mark."
They went to a room to check.
They came back. The Duchess smiled. "The mark is there," she said. "It is true. Bertalda is their girl."
The Duke and Duchess left. Bertalda held her parents' hands. They all left together. Bertalda felt a little better.
Undine felt sad. She cried a little. Huldbrand held her hand. "It is okay," he said. Undine was glad she told the truth. All learned to be kind.
Original Story
11. LUKU.
Bertaldan nimipäivä.
Seurue istui pöydässä, yläpäässä Undinen ja Huldbrandin välissä Bertalda somisteltuna kuin kevään jumalatar koruilla ja kukkasilla, kasvatusvanhempain ja ystävien moninaisilla lahjoilla. Ylellisen aterian lopulla hedelmiä tuotaessa jäivät ovet auki vanhan saksalaisten maitten hyvän tavan mukaan, jotta kansakin saisi nähdä ja ottaa osaa vallassäädyn rattoon. Palvelijat kanniskelivat viiniä ja leivoksia katselijoille.
Huldbrand ja Bertalda odottivat salaisella kärsimättömyydellä Undinen lupaamaa selvitystä ja tähystelivät häntä niin herkeämättömästi kuin päinsä kävi. Mutta kaunis valtijatar pysyi yhä hiljaisena, myhäillen vain salaperäisenä ja sydämellisen onnekkaana itsekseen. Ken hänen suunnitelmansa tiesi, saattoi nähdä, että hän oli joka hetki ilmaisemaisillansa elvyttävän salaisuutensa ja kuitenkin aina vielä siirsi sitä halukkaassa kieltäymyksessään tuonnemmaksi, kuten väliin lapset parhaita herkkupalojansa kitsastelevat. Bertalda ja Huldbrand yhtyivät tähän riemuisaan tunteeseen, toivorikkaasti jännittyneinä odottaen uutta onnea, joka heitä kohtaisi hänen huultensa julistamana.
Silloin seurueesta jotkut pyysivät Undinea laulamaan. Toivomus tuntui osuvan hänelle sopivasti, hän haetutti oitis luuttunsa ja lauloi:
Auerta aamu, loistoa luhta, ruohikko tuoksua rauhan vierellä väilyvän veen! Mikä heleä hohtaa nurmella noin? Keijuiko valkea kukkanen pilvistä niityn povehen? Oi, laps' on hento! — Leikkii, lieto kukkasilla, päivän sätehiä poimii. — Mistä, mistä, oi, sa kauno? —. Kaukorannan mailta kantoi sinilaine tänne sen. — Ei, ällös, armas, herkeemättä hapuile pikku kädelläs; ei vastaas kurkoteta kättä, vait' on kaikk' kukka-ystäväs. Osaavat kauniiks kattaa maata ja tuoksuella tuhansin, syleillä vain ei ykskään saata, pois äidin povi joutuikin. Voi, pikku parka, noin jo varhain, viel' autuus taivaan kasvoillas, kadonnut sult' on kaikkein parhain, vaikk' et voi tietää murhettas. — Ylhäinen urho katsojaksi nyt ratsain sattuu saapumaan; jaloksi, tietorikkahaksi hän kasvattaa sun linnassaan. Mut voitit vaikka minkä verran ja vaikka etsit vertojas, voi, kaikkein parhaat riemut kerran sä heitit kaukorantahas.
Kaihomielisesti hymyillen laski Undine luutun helmaansa. Bertaldan herttuallisten kasvatusvanhempain silmiin kumpusivat kyyneleet.
"Sellainen oli aamu, jolloin sinut löysin, armas orpo poloinen", sanoi herttua syvästi liikutettuna. "Kaunis laulajatar ollee oikeassa: parasta emme ole sinulle kuitenkaan kyenneet antamaan."
"Mutta meidän tulee myöskin kuulla, miten poloisille vanhemmille on käynyt", virkkoi Undine, näppäili jänteitä ja lauloi:
Äiti hiipii huoneissansa, säilyjänsä katsastain, niinkuin etsis murheissansa, vaikk' on koti tyhjä vain.
Tyhjä koti! Kolkko tieto,
kelle päivin riemuaan
siellä helkkyi lapsi lieto,
öisin hymys' uniaan.
Vihannoipi jälleen metsä,
jälleen päivä palajaa;
ällös etsi, äiti, et sä
armahintas jälleen saa!
Illan leyhkän huokuessa
käypi kotiin taattokin,
milt'ei hymy katsehessa,
mut se peittyy kyynelin.
Taatto tietää kamareissaan
kuolon rauhan vuottavan,
vaimo voihkii askareissaan,
laps' ei naura vastahan.
"Voi, Jumalan tähden, Undine! missä ovat vanhempani?" huusi Bertalda itkien. "Sinä tiedät sen varmasti, sinä olet saanut sen kuulla, sinä ihmeellinen olento, sillä muutoin et olisi sydäntäni näin repeloinut. Ovatko he kenties jo täällä? Olisiko mahdollista?"
Hänen katseensa kiersi koko seurueen ja viivähti erääseen hallitsevaan vaitijattareen, joka istui hänen kasvatus-isäänsä lähinnä. Silloin Undine kumartui ovelle päin, silmät onnekkaan liikutuksen kyyneliä tulvillaan.
"Missä ovatkaan ikävällä odottelevat poloiset vanhemmat?" kysyi hän, ja vanha kalastaja hoippui vaimonsa kanssa katselijajoukosta esille. Heidän kysyvät katseensa kohdistuivat milloin Undineen, milloin kauniiseen neitoseen, jonka piti olla heidän tyttärensä.
"Hän se on!" sopersi ilon hurmaama antajatar, ja ääneensä itkien ja Jumalaa ylistäen heittäysivät molemmat vanhukset jälleenlöydetyn kaulaan.
Mutta kauhistuneena ja vimmoissaan tempausi Bertalda heidän syleilystään irti. Sietämätön oli tuolle ylpeälle mielelle moinen jälleennäkeminen hetkenä, jona hän oli vakaasti luullut tähänastisen loistonsa yhä ylenevän, toiveen välkytellessä valtaistuinten silkkitaivaita ja kruunuja hänen päänsä yllä. Hänestä tuntui kuin olisi hänen kilpailijattarensa keksinyt kaiken tämän, oikein nerokkaasti nöyryyttääksensä häntä Huldbrandin ja koko maailman nähden. Hän soimasi Undinea, soimasi vanhuksia, rumat sanat: "petturi" ja "lahjottuja kätyreitä!" purkausivat hänen huuliltaan. Silloin sanoi vanha kalastajanvaimo vain ihan hiljaisesti itsekseen:
"Voi, Jumalani, hänestä on tullut häijy naikkonen; ja kuitenkin tunnen sydämessäni, että hän on minun synnyttämäni."
Vanha kalastaja taasen oli liittänyt kätensä ristiin ja rukoili hiljaa, ett'ei tämä tässä olisi hänen tyttärensä.
Undine huojui kalman kalpeana vanhempien luota Bertaldan luokse, ja Bertaldan luota vanhempien luokse, äkkiä kaikista unelmoimistansa taivaista syöstynä tuskaan ja kauhuun, jollaista siihen asti ei ollut unessakaan kokenut.
"Onko sinulla siis sielua? Onko sinulla siis todella sielua, Bertalda?" huusi hän moniaan kerran kiukustuneelle ystävättärelleen, kuin tahtoen väkisinkin toinnuttaa tajullensa hänet äkillisestä mielipuolisuudesta tahi järjen salpaavasta aavenä'ystä. Mutta kun Bertalda raivosi yhä hillittömämmin, kun vanhemmat alkoivat ääneensä vaikertaa ja seurue kiistellen ja kiihtyen jakausi eri puolueiksi, pyysi hän joutuin niin arvokkaasti ja vakavasti vapautta puhua miehensä huoneissa, että kaikki hiljeni hänen ympärillään kuin viittauksesta. Hän astui sitte pöydän yläpäähän, missä Bertalda oli istunut, nöyränä ja ylpeänä, ja puhui seuraavaan tapaan, kaikkien kiinteästi katsellessa häntä:
"Te ihmiset, jotka näytätte niin vihamielisiltä ja järkkyneiltä, niin säälittömästi tärvellen rakkaan juhlani — oi Jumalani, minä en teidän järjettömistä tavoistanne ja kovasta mielenlaadustanne mitään tiennyt enkä kaiketi ikänäni niihin totu. Että minä olen kaiken alottanut nurinkurisesti, se ei minusta johdu; uskokaa pois, se johtuu yksinomaan teistä, niin vähän kuin mielestänne siltä näyttäneekin. Sen vuoksi onkin minulla teille vain vähän sanottavaa, mutta yksi seikka on sanottava: minä en ole valehdellut. Todistuksia ei voi enkä tahdo teille antaa vakuutukseni vahvikkeeksi, mutta vannon sen kyllä. Minulle sen on sanonut sama, joka Bertaldan houkutteli vanhemmiltansa veteen ja jälkeenpäin asetti viheriälle niitylle herttuan polun varteen."
"Hän on loitsijatar", huusi Bertalda, "velho, joka on tekemisissä pahojen henkien kanssa. Hänhän tunnustaa sen itse."
"Enkä tunnusta", vastasi Undine, katseittensa säihkyessä pelkkää viattomuutta ja varmuutta. "En ole mikään noita; katselkaahan vain, olenko!"
"Siispä hän valehtelee ja kerskuu", tokaisi Bertalda, "eikä voi pysyä vakuutuksessaan, että minä olen näiden alhaisten ihmisten lapsi. Herttualliset vanhempani, pyydän teitä, viekää minut pois tästä seurasta ja tästä kaupungista, missä minua koetetaan vain herjata."
Mutta vanha kunnioitettava herttua jäi seisomaan vakaasti ja hänen puolisonsa sanoi:
"Meidän täytyy kaikin mokomin tietää, miten on asian laita. Jumala varjelkoon, että ennen astun askeltakaan tästä salista!"
Silloin lähestyi vanha kalastajanvaimo, kumarsi syvään herttuattarelle ja sanoi:
"Te avaatte sydämeni, korkea, Jumalaa pelkäävä rouva! Minun täytyy teille sanoa, että jos tuo häijy neiti on minun tyttäreni, niin hänellä on orvokin muotoinen luomi hartiain välissä ja samanlainen vasemman jalan rinnassa. Kunhan hän vain suostuisi minun kanssani poistumaan salista!"
"Minä en itseäni talonpoikaismuijalle paljasta!" tokaisi Bertalda, ylpeästi kääntäen hänelle selkänsä.
"Mutta minulle kaiketikin sentään", huomautti herttuatar hyvin vakavasti. "Te seuraatte minua tuonne kamariin, neito, ja kelpo vanhus tulee mukana."
He katosivat kolmisin, ja kaikki muut jäivät jännittyneinä vaiti ollen odottamaan. Tovin kuluttua naiset palasivat, Bertalda kalman kalpeana, ja herttuatar sanoi:
"Oikean täytyy pysyä oikeana; sen vuoksi julistan, että arvoisa emäntämme on puhunut täyttä totta. Bertalda on kalastajan tytär, sen enempää ei tässä ole tarvis tietää."
Herttuallinen pariskunta läksi pois kasvattityttärensä kanssa; herttuan viittauksesta seurasi heitä kalastaja vaimoineen. Muut vieraat hajausivat vaiteliaina tai salavihkaa supattaen, ja Undine vaipui haikeasti itkien Huldbrandin syliin.
Story DNA
Moral
True identity and origin cannot be hidden forever, and pride can lead to great suffering.
Plot Summary
During Bertalda's birthday celebration, Undine, a water spirit, uses two melancholic songs to subtly reveal Bertalda's true origins. When Undine directly presents Bertalda's biological parents, a humble fisherman and his wife, Bertalda reacts with furious denial and rejection, accusing Undine of witchcraft. To resolve the escalating conflict, the Duchess verifies Bertalda's identity through birthmarks, confirming her humble lineage. The revelation shatters the festive atmosphere, leading to the departure of Bertalda and her foster parents, leaving a heartbroken Undine to weep in Huldbrand's arms.
Themes
Emotional Arc
hope to despair
Writing Style
Narrative Elements
Cultural Context
De La Motte-Fouqué's 'Undine' is a classic German Romantic fairy tale, often exploring themes of nature, the supernatural, and human emotion.
Plot Beats (15)
- Bertalda's birthday celebration is held, with Undine, Huldbrand, and Bertalda at the head of the table, receiving gifts.
- Undine, who has promised a revelation, remains silent but secretly joyful, prolonging the anticipation.
- At the company's request, Undine sings a melancholic song about a child found by a stream, which moves Bertalda's ducal foster parents.
- Undine then sings a second song about parents grieving for a lost child, causing Bertalda to demand to know her true parents.
- Undine points to the old fisherman and his wife, who emerge from the crowd, confirming them as Bertalda's biological parents.
- Bertalda reacts with fury and disgust, rejecting her true parents and accusing Undine of being a witch and a liar.
- The old fisherwoman quietly expresses her sorrow at Bertalda's harshness, while the fisherman silently prays this is not his daughter.
- Undine is deeply distressed by Bertalda's reaction and the ensuing chaos, repeatedly asking if Bertalda truly has a soul.
- Undine, with dignity, silences the arguing guests and declares she has not lied, but cannot provide proof beyond her word.
- Bertalda continues to rage, demanding her ducal foster parents take her away from the 'insulting' company.
- The Duchess insists on discovering the truth and agrees to the fisherwoman's suggestion to check for birthmarks.
- The Duchess, Bertalda, and the fisherwoman retire to a private room.
- They return, and the Duchess confirms that Bertalda possesses the birthmarks, proving she is the fisherman's daughter.
- The ducal couple, Bertalda, and her biological parents depart, followed by the other guests.
- Undine, heartbroken, collapses into Huldbrand's arms, weeping.
Characters
Undine
Graceful and ethereal, with a delicate build. Her movements are fluid and often described as otherworldly. She possesses a captivating beauty that is both serene and mysterious.
Attire: Elegant and refined, befitting a noblewoman, yet with an understated quality. She likely wears gowns of fine fabrics, possibly in shades of blue or green to subtly hint at her water origins, or white to emphasize her purity. The text mentions her as a 'beautiful mistress' and 'worthy hostess,' implying a dignified and tasteful attire.
Wants: To reveal Bertalda's true parentage and, in doing so, to bring joy and resolution to all involved, particularly the old fisherman and his wife. She also seeks to understand and navigate the complexities of human emotions and relationships.
Flaw: Her deep sensitivity and vulnerability to human unkindness and the harsh realities of the human world. She is easily wounded by accusations and ingratitude.
In this chapter, she moves from joyful anticipation of revealing a truth to deep sorrow and shock at Bertalda's cruel reaction and the human discord it causes. She learns the painful reality of human pride and ingratitude.
Mysterious, benevolent, deeply emotional, perceptive, and initially joyful. She is driven by a desire to reveal the truth and bring happiness, but is also sensitive to human cruelty and misunderstanding.
Bertalda
A beautiful young woman, described as 'adorned like a goddess of spring.' She possesses a striking appearance that commands attention, often enhanced by rich attire and jewelry.
Attire: Luxurious and opulent, befitting a duke's foster daughter. She is 'adorned like a goddess of spring with jewels and flowers,' indicating rich fabrics, vibrant colors, and elaborate accessories. She would wear a finely tailored gown of silk or brocade, perhaps with intricate embroidery and precious stones.
Wants: To maintain and elevate her social status and perceived nobility. She desires to be seen as superior and fears any revelation that would diminish her standing.
Flaw: Her overwhelming pride and vanity, which make her incapable of accepting her true origins and lead her to lash out cruelly.
In this chapter, she experiences a dramatic fall from grace as her true parentage is revealed, shattering her illusions of nobility and exposing her deep-seated pride and cruelty.
Proud, arrogant, ungrateful, quick to anger, and deeply concerned with social status. She is easily humiliated and reacts with fury when her perceived status is threatened.
Huldbrand
A knight, implying a strong and noble bearing. He is likely tall and well-built, consistent with a warrior's physique.
Attire: Noble attire, befitting a knight and husband to Undine. He would wear fine tunics, possibly with embroidered details, and breeches, perhaps under a doublet or a cloak. The clothing would be of good quality wool or linen, in colors like deep blue, green, or brown, reflecting his status.
Wants: To understand Undine's revelation and to see the happiness of those around him, particularly Undine and Bertalda.
Flaw: His indecisiveness and emotional susceptibility, which make him easily swayed by the strong personalities of Undine and Bertalda.
He witnesses the dramatic unraveling of the truth and the ensuing conflict, which likely deepens his understanding of the complex relationships around him and the true nature of his wife.
Initially eager and hopeful, but becomes distressed and torn by the conflict. He is somewhat passive in this scene, observing the unfolding drama.
The Duke
A venerable and dignified man, befitting his ducal status. He carries himself with authority and wisdom.
Attire: Regal and dignified, but not overly ostentatious, reflecting a 'good old German custom.' He would wear a fine wool or velvet tunic, possibly a cloak, and trousers, in rich but subdued colors. His attire would be of high quality, but practical for a ruler.
Wants: To ensure justice and truth prevail, especially concerning the welfare of his foster daughter, Bertalda.
Flaw: His emotional attachment to Bertalda, which makes the revelation painful for him.
He moves from sentimental reflection on Bertalda's past to a firm demand for the truth, ultimately accepting the difficult reality of her parentage.
Compassionate, just, and wise. He is deeply moved by the story of the lost child and insists on discovering the truth, valuing righteousness above social appearances.
The Duchess
A noble and compassionate woman, likely with a gentle demeanor. Her appearance reflects her high status but also her kind heart.
Attire: Elegant and refined, befitting a Duchess. She would wear a gown of fine fabric, possibly silk or brocade, in soft, rich colors like deep green, plum, or gold. Her attire would be modest but luxurious, with subtle embellishments.
Wants: To ascertain the truth of Bertalda's parentage, driven by a sense of duty and piety.
Flaw: Her emotional attachment to Bertalda, which makes the revelation painful.
She moves from a position of uncertainty to one of firm conviction, confirming Bertalda's true identity despite the emotional cost.
Compassionate, pious, and firm in her pursuit of truth. She is moved by the old fisherman's wife's plea and ensures the verification of Bertalda's identity.
The Old Fisherman
An old man, likely weathered by a life of fishing. He is described as 'tottering' when he comes forward, indicating frailty and age.
Attire: Simple, practical clothing befitting a fisherman of the period. He would wear a coarse linen or wool tunic, sturdy breeches, and possibly a simple cap. Colors would be muted, like browns, grays, or blues.
Wants: To be reunited with his long-lost daughter, Bertalda.
Flaw: His emotional vulnerability and helplessness in the face of Bertalda's rejection.
He experiences the bittersweet moment of finding his daughter only to be cruelly rejected by her, leading to quiet despair.
Humble, deeply emotional, and pious. He is overwhelmed with joy at the prospect of finding his daughter but also capable of quiet prayer and resignation when faced with her rejection.
The Old Fisherman's Wife
An old woman, likely with a kind but sorrowful face, showing the marks of age and hardship. Her build would be humble and perhaps slightly stooped.
Attire: Simple, practical clothing befitting a fisherman's wife. She would wear a plain linen dress, an apron, and a headscarf. Colors would be muted, like browns, grays, or blues.
Wants: To be reunited with her long-lost daughter, Bertalda, and to confirm her identity.
Flaw: Her emotional vulnerability and the pain of her daughter's rejection.
She experiences the bittersweet moment of finding her daughter only to be cruelly rejected by her, leading to quiet despair, yet she still feels the maternal bond.
Humble, deeply emotional, and perceptive. She recognizes her daughter despite the years and is heartbroken by Bertalda's cruelty, yet still feels the maternal bond.
Locations
Dining Hall in the Duke's Castle
A grand, opulent dining hall within a German ducal castle, likely featuring high ceilings, possibly timbered or vaulted, with large windows. The room is set for a lavish feast, indicated by the 'luxurious meal' and the presence of many guests. Doors are open to allow common folk to observe, a traditional German custom, suggesting a view to an outer courtyard or street. The atmosphere is initially festive and expectant, then becomes tense and chaotic.
Mood: Initially festive and expectant, transitioning to tense, chaotic, and ultimately sorrowful.
Bertalda's name day celebration, Undine's revelation of Bertalda's true parentage through song, the confrontation between Bertalda and her biological parents, and the duke's wife confirming the truth.
Antechamber/Private Chamber in the Duke's Castle
A more private room adjacent to the dining hall, likely smaller and more intimate, suitable for a discreet conversation or examination. It would still reflect the noble aesthetic of a German castle, perhaps with a fireplace, a simple wooden table, or a bench.
Mood: Tense, solemn, and revealing.
The Duchess takes Bertalda and the old fisherwoman into this chamber to verify the birthmarks, confirming Bertalda's identity as the fisher couple's daughter.