16\. LUKU

16. LUKU.

Huldbrandin toinen rakkaus.

Pitäisikö sanoa, että kaihollamme valitettavasti, vai onneksi, ei ole mitään oikeata pysyväisyyttä? Tarkotan oikein syvällistä ja elämämme lähteestä ammentavaa kaihoa, joka niin ykseytyy menetetyn rakkaamme kanssa, ett'ei hän enää olekaan siltä kadoksissa ja että se muodostuu vihityksi pyhäköksi hänen kuvansa ympärille koko elämän ajaksi, kunnes verho jälleen kohoaa sen ja meidän väliltämme. Tosin säilyykin hyvillä ihmisillä sellainen pyhäkkö, mutta se ei kuitenkaan enää ole ensimäistä oikeata kaihoa. Muita, vieraita kuvia on tunkeutunut välille; saamme lopulta kokea kaiken maallisen katoavaisuutta murheeseemmekin nähden, ja niinpä täytyy minun sanoa: Valitettavasti ei kaihollamme ole mitään oikeata pysyväisyyttä!

Sitä koki Ringstetteninkin ritari; menestyksekseenkö, sen kuulemme tämän kertomuksen jatkuessa. Alussa ei hän voinut muuta kuin katkerasti itkeä, kuten hyväsydäminen Undine rukka oli itkenyt hänen riistäessään tältä kädestä välkkyvän koristeen, jolla tämä oli tahtonut niin kauniisti sovittaa kaiken. Ja silloin ritari ojensi kättänsä kuten hänkin, ja hyrähti aina taas itkemään kuten hän. Hänellä oli salaisena toiveena lopulta sulautua kyyneliinsä hänkin; ja eikö meille toisillekin usealle ole suuressa surussa samanlainen ajatus tuonut tuskallista viihdykettä? Bertalda itki mukana, ja he elelivät kauvan ihan hiljaisesti keskenään Ringstettenin linnassa, hellien Undinen muistoa ja entisen kahdenkeskisen mieltymyksensä melkein tyyten unohtaneina. Sen sijaan siihen aikaan useasti saapuikin lempeä Undine Huldbrandin luokse unessa; hän silitteli ritaria lempeästi ja hellästi ja poistui sitten yhäti itkien, niin että toinen herätessään ei useinkaan oikein tiennyt, mistä hänen poskensa olivat niin kosteat: Undinenko vaiko vain hänen omista kyynelistään.

Unikuvat kävivät kuitenkin ajan mittaan harvinaisemmiksi, ritarin apeus heikkeni. Silti ei hän kenties olisi eläissään muuta toivoillut kuin tuolla tavoin edelleenkin hiljaisesti muistella Undinea ja hänestä puhella, ellei vanha kalastaja olisi odottamattomasti ilmestynyt linnaan ja nyt täydellä todella vaatinut Bertaldaa lapsenansa takaisin. Undinen katoaminen oli tullut hänen tiedokseen, eikä hän tahtonut enää sallia Bertaldan oleskelevan linnassa yksinäisen ritarin luona.

"Sillä minä en nyt ollenkaan välitä siitä, rakastaako minua tyttäreni vai eikö", puheli hän, "mutta kunniallisuus on kysymyksessä, ja missä se puhuu, siellä ei millään muulla ole sanomista."

Tämä vanhan kalastajan mieliala ja se yksinäisyys, joka Bertaldan lähdettyä autioksi jäävän linnan kaikista suojamista ja käytävistä uhkasi kaameasti ahdistella ritaria, saivat puhkeamaan esille sen, mikä oli aikaisemmin uinunut ja Undinea surressa unohtunut: Huldbrandin mieltymyksen kauniiseen Bertaldaan.

Kalastajalla oli paljon väitettävänä ehdotettua avioliittoa vastaan. Undine oli ollut vanhukselle kovin rakas, ja hän arveli, että tuskinhan vielä tiedettiinkään, oliko kadoksiin joutunut tosiaankin kuollut. Mutta jos hänen ruumiinsa todella makasikin kylmänä ja jäykkänä Tonavan pohjassa tai ajelehti aaltojen mukana merelle, niin oli Bertaldalla syytä hänen kuolemaansa, eikä hänen soveltunut asettua häädetyn lemmikin sijalle. Mutta ritaristakin kalastaja piti hyvin paljon; lisäksi vaikuttivat paljoa leppoisemmaksi ja alttiimmaksi kehittyneen tyttären pyytelyt ja Undinen kohtaloa säälittelevät kyyneleet. Kai hän lopultakin antoi suostumuksensa, sillä hän jäi vastustelematta linnaan, ja pikalähetti toimitettiin noutamaan ritarin toisiin vihkiäisiin Isä Heilmannia, joka oli onnekkaina entispäivinä siunannut Huldbrandin ja Undinen liiton.

Mutta tuskin oli hurskas mies lukenut Ringstettenin ritarin kirjeen, kun hän jo läksi matkalle linnaan vielä kiireisemmin kuin sanansaattaja oli sieltä tullutkaan. Nopeasta kävelystä hengästyessään tai vanhoja raajoja väsymyksen kolottaessa tapasi hän puhella itsekseen:

"Kenties on vääryys vielä ehkäistävissä; älä lyyhisty ennen kuin matkan perillä, raihnainen ruumis!"

Ja uudistunein voimin tempausi hän silloin liikkeelle, vaeltaen ja vaeltaen pysähtymättä, levähtämättä, kunnes kerran iltamyöhällä astui linnan lehvistön siimestämälle pihalle. Morsiuspari istui käsikkäin puiden katveessa, vanha kalastaja mietiskelevänä heidän vieressään. Heti Isä Heilmannin tuntiessaan hypähtivät he seisaalleen ja tunkeusivat hänen ympärilleen tervetuloa toivottelemaan.

Mutta hänpä lyhyin sanoin pyysi sulhasta vetäytymään hänen kanssaan linnaan. Kun tämä kummasteli ja vitkasteli, sanoi hurskas hengenmies:

"Miksi kauvemmin vaatisinkaan saada puhutella teitä kahden kesken, herra ritari? Sanottavani koskee yhtä hyvin Bertaldaakin ja kalastajaa, ja mitä ihmisen kuitenkin joskus täytyy kuulla, sen hän mieluummin kuulkoon hetikin. Oletteko ihan varma siitä, ritari Huldbrand, että ensimäinen puolisonne on tosiaankin kuollut? Minusta tuskin tuntuu siltä. En kylläkään tahdo puhua mitään siitä, miten ihmeellinen hän lienee ollut olemukseltaan, enkä siitä mitään varmaa tiedäkään. Mutta hurskas, paljossa uskollinen vaimo hän oli, siitä ei ole epäilemistäkään. Ja neljänätoista yönä hän on nyt unessani seissyt vuoteeni vierellä, tuskallisesti väännellen hentoja kätösiänsä, ja ehtimiseen voihkien: 'Oi, ehkäiskää hänet, rakas isä! Minä elän vielä! Oi, pelastakaa hänen ruumiinsa! Oi, pelastakaa hänen sielunsa!' Minä en ymmärtänyt, mitä näky tahtoi; silloin sain viestinne ja nyt riensin tänne, en yhdistämään, vaan erottamaan, mikä ei saa kuulua yhteen. Luopukaa neidistä, Huldbrand! Luopukaa ritarista, Bertalda! Hän kuuluu vielä toiselle, ja ettekö näe kadonneen puolison kaihoa hänen valjuilla poskillansa? Tuollaiselta ei mikään sulhanen näytä, ja henki sanoo minulle, että jos ette hänestä luopuisikaan, niin ette kuitenkaan konsanaan ole iloissanne."

Kaikki kolme tunsivat sisimmässään, että Isä Heilmann sanoi totuuden, mutta eivät vain tahtoneet sitä uskoa. Vanha kalastajakin oli nyt jo niin soaistunut, että arveli mahdottomaksi menetellä toisin kuin olivat näinä päivinä alituiseen puhelleet keskenään. Siksi he rajun ja tuskaisen hätäisesti kiistelivät kaikin hengenmiehen varotuksia vastaan, kunnes tämä viimein päätänsä pudistellen ja apeilla mielin poistui linnasta, ottamatta tarjottua yösijaa vastaan seuraavaan aamuunkaan asti tahi maistamatta mitään esille kannettuja virvokkeita. Mutta Huldbrand uskotteli itselleen, että vanhus oli joutunut päähänpistojen valtaan, ja lähetti aamun koitteessa kutsun lähimpään luostariin eräälle toiselle hengenmiehelle, joka empimättä lupasikin vihkimisen toimittaa lähipäivinä.

17. Luku.

Ritarin uni.

Yön ja aamusarastuksen vaiheilla makasi ritari vuoteellaan puoleksi valveillaan, puoleksi nukkuen. Jos hän tahtoi kerrassaan vaipua uneen, niin tuntui kuin olisi häntä vastassa ollut jokin kauhukuva pelottelemassa hänet takaisin, koska unessa oli kummituksia. Mutta jos hän taasen ajatteli täydellä todella valveutua, niin hänen ympärillään leyhyili ikäänkuin joutsenensiivin ja hyväilevin aallonsiukumisin, joka kerta herpaannuttaen hänet mieluisesti huumaantuneena takaisin epämääräiseen tilaansa.

Mutta vihdoin lienee hän sentään kokonaan nukahtanut, sillä hänestä tuntui joutsenenhyminä kohottavan hänet oikeille siiville ja kuljettavan häntä kauvas yli maitten ja vesien, mitä ihanimman joikunan säestyksellä.

"Joutsenen joiku, joutsenlaulu", täytyi hänen tuon tuostakin hokea itsekseen, "sehän merkinnee kuolemaa."

Mutta sillä oli luultavasti vielä toinenkin merkitys. Hän oli nimittäin äkkiä leijailevinaan Välimeren yllä. Joutsen laulahti ihan törähdyttämällä hänen korvaansa, että tämä oli Välimeri. Ja alas vesiin katsellessaan ne muuntuivat silkaksi kristalliksi, niin että hän kykeni tähystelemään ihan pohjaa myöten. Hän riemastui siitä kovin, sillä nyt hän näki Undinen istumassa kuulakan kristalliholvauksen alla. Tosin hän itki vuolaasti ja näytti paljoa surullisemmalta kuin niinä onnellisina aikoina, jotka he olivat yksissä viettäneet Ringstettenin linnassa, etenkin alussa, ja jälkeenpäinkin vähää ennen onnettomalle Tonavanmatkalle lähtöä.

Ritari ei voinut olla tuota kaikkea hyvin seikkaperäisesti ja hartaasti ajattelematta, mutta Undine ei näyttänyt häntä huomaavan. Hänen luokseen astui sillävälin Vilpo ja tahtoi soimata hänen kyynelehtimistänsä. Silloin hän hillitsi itsensä ja katseli setäänsä ylväästi ja käskevästi, niin että tämä melkein säikkyi.

"Joskin asun täällä vetten alla", sanoi hän, "niin olen toki tuonut sielun muassani. Ja siksi saan itkeäkin, vaikk'et ollenkaan kykenekään tajuamaan, mitä sellaiset kyyneleet ovat. Nekin ovat autuaat, kuten kaikki on autuasta sille, jossa elää uskollinen sielu."

Vilpo pudisti uskomattomana päätänsä ja virkkoi kotvan mietittyänsä:

"Ja kuitenkin, veljentyttöseni, olet sinä alkuainelakiemme alainen, joten sinun täytyy tuomarina saattaa hänet hengiltä, jos hän menee uusiin naimisiin ja käypi sinulle uskottomaksi."

"Hän on vielä tänä hetkenä leski", vastasi Undine, "ja rakastaa minua murheellisessa sydämessään."

"Mutta samalla hän on sulhanenkin", naureskeli Vilpo pilkallisesti, "ja kunhan kuluu parikaan päivää, niin on papillinen siunaus saatu, ja silloin täytyy sinun nousta maan päälle kaksivaimoisen tuhon tuottajaksi."

"Minähän en voi", myhäili Undine vastaan. "Olenhan sinetinnyt kaivon itseltäni ja itseni kaltaisilta lujasti umpeen."

"Mutta kun hän loittonee linnastansa", huomautti Vilpo, "tahi joskus uudestaan avauttaa kaivon! Sillä varmaankin hän ani vähäisen ajattelee kaikkia tuollaisia seikkoja."

"Siksipä juuri", puheli Undine yhäti myhäillen kyyneltensä lomassa, "siksipä juuri leijaileekin hän nyt hengessään Välimeren yllä ja uneksii varotuksekseen tämän keskustelumme. Olen huolekkaasti järjestänyt siten."

Silloin Vilpo vimmaisena katsoi ylös ritariin, uhkaili, polki jalkaa ja ammahti sitte nuolen nopeudella aaltojen alle. Näytti siltä kuin paisuisi hän suuttumuksesta valaskalaksi. Joutsenet alkoivat taas joikua, leyhytellä, lentää, ritarista tuntui alppivuoria ja virtoja lipuvan hänen allaan, hän oli leijuvinaan viimein Ringstettenin linnaan ja heräävinään vuoteellaan.

Heräsikin hän tosiaan vuoteellaan, ja samassa astui huoneeseen hänen asepoikansa, kertoen Isä Heilmannin vielä viipyvän seudulla. Nuorukainen oli edellisenä yönä tavannut hänet metsämajassa, jonka tämä oli taivutellut kokoon puiden oksista sekä kattanut sammalilla ja risuilla. Kysymykseen, mitä hän täällä teki, kun ei kerran tahtonut siunausta toimittaa, oli ollut vastauksena:

"Siunauksia on muitakin kuin vihkialttarilta annettavia, ja jollen ole häiksi tullut, niin kukaties olen valmistautunut muuhun juhlatilaisuuteen. Täytyy odottaa asiain menoa. Eiväthän sitäpaitsi ilo ja itku ole kovinkaan kaukana toisistaan, ja ken ei ehdoin tahdoin ummista silmiänsä, hän sen kyllä oivaltaa."

Ritari sai kaikenlaisia ihmeellisiä ajatuksia näiden sanojen ja unensa johdosta. Mutta ylen on vaikea peruuttaa asiata, joka ihmiselle on kerran varmana lyöttynyt mieleen, ja niinpä jäikin kaikki ennalleen.