6\. LUKU

6. LUKU.

Vihkiminen.

Tässä hiljaisuudessa kajahti keveä koputus ovelle ja säikähdytti kaikkia majassa istujoita, kuten toisinaan tapahtuukin, että odottamaton mitätönkin seikka voipi kamalasti järkähdyttää ihmisen mieltä. Mutta tässähän oli lisäksi syynä pahassa huudossa olevan metsän läheisyys ja niemekkeen nykyisin näköjään mahdoton asema inhimillisille tulijoille. Katseltiin empien toisiansa; kolkutus toistui, ja sitä seurasi syvä ähkäys; ritari astahti tavottamaan säiläänsä. Mutta silloin virkkoi vanha kalastaja hiljaa:

"Jos siellä on se minkä pelkään olevan, niin ei meitä mikään ase auta."

Undine sillävälin lähestyi ovea ja huusi suorastaan närkästyneesti ja rohkeasti:

"Jos tahdotte vallattomuutta harjottaa, te maanhenget, niin kylläpä

Vilpo teille opettaa parempaa."

Toisten kauhistusta lisäsivät nuo kummalliset sanat; arkaillen katselivat he tyttöä, ja Huldhrand oli juuri rohkaisemaisillaan mielensä tehdäkseen hänelle kysymyksen, kun ääni sanoi ulkoa:

"En ole mikään maanhenki, mutta henki kylläkin, joka vielä asustaa maallisessa ruumiissa. Jos tahdotte minua auttaa ja pelkäätte Jumalaa, te majan asukkaat, niin avatkaa minulle!"

Samassa Undine jo avasikin oven ja valaisi riippulampulla myrskyistä yötä, niin että ulkona tuli näkyviin vanha pappi, joka aavistamattaan nähdessään ihmeen kauniin tytön hätkähti peljästyneenä taaksepäin. Hän kait ajatteli kummituksia ja taikuutta olevan liikkeellä, kun noin ihana kuva ilmestyi matalaisen majan ovelle; sen vuoksi alkoi hän rukoilla:

"Kaikki hyvät henget ylistävät Herraansa Jumalaa!"

"Minä en ole mikään aave", sanoi Undine myhäillen; "näytänkö niin rumalta? Voisittepa myös ottaa huomataksenne, ett'ei minua mikään hurskas lauselma säikytä. Tiedän minäkin Jumalasta ja osaan Häntä myöskin ylistää; kumpainenkin tosin omalla tavallaan, ja siihen on hän meidät luonut. Astukaa sisälle kunnianarvoisa isä; tulette hyvien ihmisten seuraan."

Hengenmies tuli kumarrellen ja ympärilleen katsellen majaan ja näytti varsin suopealta ja kunnioitettavalta. Mutta vettä tiukkui hänen tumman kauhtanansa kaikista poimuista, pitkästä valkeasta parrasta ja tukan valkeista suortuvista. Kalastaja ja ritari veivät hänet tupakamariin ja antoivat hänelle kuivat vaatteet, ojentaen märät vaimoväen kuivaeltaviksi pirttiin. Vieras vanhus kiitteli mitä nöyrimmin ja sydämellisimmin, mutta ritarin tarjoamaa loistavaa viittaa ei hän millään muotoa suostunut ottamaan, vaan valitsi kalastajan vanhan, harmaan päällystakin.

He palasivat sitte pirttiin; emäntä oitis luovutti papille leveän istuimensa eikä ennen saanut rauhaa kuin tämä oli sille istuutunut, "sillä", sanoi hän, "te olette vanha ja uuvuksissanne sekä päälle päätteeksi hengenmies".

Undine työnsi vieraan jalkojen alle pikku jakkaransa, jolla hänen oli muulloin tapana istua Huldbrandin vieressä, ja osottausi yleensäkin vanhuksen kohtelussa peräti säveäksi ja herttaiseksi. Huldbrand kuiskasi hänelle siitä korvaan jonkin pistopuheen, mutta tyttö vastasi hyvin totisesti:

"Hänhän palvelee Sitä, joka on meidät kaikki luonut, ja siitä ei ole leikin asiaksi."

Ritari ja kalastaja kestitsivät sitte pappia ruualla ja viinillä, ja tämä alkoi hieman virkistyttyänsä kertoa, että hänen oli eilen pitänyt lähteä kaukana ison järven takana sijaitsevasta luostaristaan piispankaupunkiin ilmottamaan kirkkoruhtinaalle, millaiseen hätään nykyiset isot tulvat olivat saattaneet luostarin ja sen verokylät. Samaisen tulvimisen takia pitkiä kaarroksia tehtyään oli hänen ollut kuitenkin pakko tänään ehtoopäivällä lähteä kahden kelpo lautturin avulla erään tulvineen järvenpoukaman yli.

"Mutta tuskin oli pikku aluksemme kajonnut laineisiin", jatkoi hän, "kun puhkesi valloilleen se kamala myrsky, joka vieläkin riehuu ympärillämme. Aallot tuntuivat vain odotelleen meitä, alottaakseen mitä hurjimmat, vilisevimmät karkelot kanssamme. Airot tempautuivat piankin kuljettajieni käsistä ja ajautuivat pirstoutuneina aalloilla yhä ulohtaammalle meistä. Me itse kiidimme avuttomina ja kuuron luonnonvoiman armoilla teidän etäisiä rantojanne kohti, joiden jo näimme usman ja hyrskeen hämyssä kohoavan. Silloin alus lopulta kieppui yhä rajummin ja vaaruvammin; en tiedä syöksyikö se kumolleen, vai minäkö suistuin aaltoihin. Läheisen, kammottavan kuoleman hämärässä tuskassa ajauduin edelleen, kunnes muuan aalto heitti minut puiden suojaan saarellenne."

"Niin, saarelle!" sanoi kalastaja. "Vielä äskettäin oli tämä niemekkeenä, mutta nyt näyttää täällä ihan toiselta, sitte kun metsävirta ja järvi ovat kerrassaan hulluiksi yltyneet."

"Jotakin sellaista huomasin", jatkoi pappi, "kun hämyssä hiiviskelin pitkin vesirajaa ja ylt'ympärillä vain huumaavaa pauhinaa kohdatessani näin lopulta kovaksi tallatun polun katoavan suoraan kuohuihin. Nyt havaitsin valon pilkottavan majastanne ja uskalsin tulla tänne, enkä voi kylliksi kiittää taivaallista isääni siitä, että Hän veden vallasta pelastumiseni jälkeen vielä on johdattanut minut niin hurskaitten ihmisten hoitoon kuin te olette, ja sitäkin enemmän, kun en voi tietää, tokko teitä neljää paitsi enää tässä elämässä saan muita ihmisiä nähdäkseni."

"Mitenkä niin?" kysyi kalastaja.

"Tiedättekö siis, kuinka kauvan tätä luonnonvoimien riehuntaa kestää?" vastasi hengenmies. "Ja minä olen ijällinen. Varsin helposti voipi minun elonvirtani ennemmin nuurua maan alle kuin metsävirran tulva tuolla ulkona. Eikähän ylimalkaan olisi mahdotonta, että teidän ja metsän välille tunkeutuisi yhä enemmän ja enemmän vedenpyörteitä, kunnes joutuisitte niin etäälle mantereesta, ett'ei pikku kalastusruuhenne enää kelpaisi kulkemaan ylitse ja muun maailman asukkaat touhuissaan kokonaan unohtaisivat teidät kaikki."

Vanha emäntä säikähti, teki ristinmerkin ja huokasi:

"Siitä Jumala varjelkoon!"

Mutta kalastaja silmäili häntä hymyillen ja haastoi:

"Ihmeellinen on ihminen! Eihän se olisi toisenlaista, ainakaan sinulle, vaimoseni, kuin nykyäänkään. Oletko vuosikausiin edennyt kauvemmas kuin metsän rajaan? Ja oletko nähnyt muita ihmisiä kuin Undinen ja minun? Vast'ikään ovat nyt vielä ritari ja pappi tulleet luoksemme. Ne jäisivät meille, jos joutuisimme unohdetuksi saareksi; sinäpä siitä siis mitä parhaiten voittaisit."

"Enpä tiedä", väitti emäntä; "kaamealta vain sentään tuntuu kuvitella olevansa auttamattomasti erotettu muista ihmisistä, vaikkakaan heitä ei muuten tunne eikä näe."

"Sinä jäisit silloin luoksemme, sinä jäisit silloin luoksemme!" kuiski Undine ihan hiljaa, puolittain laulavasti, ja painui tiukemmin Huldbrandiin kiinni. Mutta tämä oli vaipunut syviin ja ihaloihin mielikuviin. Metsävirran tuolla puolla sijaitseva seutu loittoni nyt papin viime sanojen jälkeen yhä etäisemmäksi ja häämyisemmäksi hänen luotansa; kukoistava saari, jolla hän oleskeli, viheriöitsi ja nauroi yhä rattoisammin hänen sydämelleen. Morsian hohti kuin tämän pikku maakaistaleen ja koko maailmankin kaunein ruusu; pappi oli saapuvilla. Lisänä vaikutti se, että emännän suuttunut katse singahti kauniiseen neitoon, koska tämä hengellisen miehen läsnäollessa nojausi niin tiukasti lemmittyynsä, ja näytti siltä, että sitä seuraisi karvaitten sanojen ryöppy. Silloin kirposi nuoren miehen huulilta seuraavat sanat, hänen kääntyessään pappiin:

"Näette tässä edessänne morsiusparin, kunnianarvoisa herra, ja jos tällä immellä ja kelpo kalastajapariskunnalla ei ole mitään vastaan, niin liittäkääkin meidät toinen toiseemme vielä tänä iltana."

Molemmat vanhat puolisot olivat kovin ihmeissään. He olivat jo kyllä useinkin jotain semmoista ajatelleet, mutta milloinkaan eivät he olleet asiasta sanaakaan hiiskuneet, ja kun nyt ritari sen sai sanoiksi, tuntui se heistä kuin ihan uudelta ja ennen kuulumattomalta. Undine oli äkkiä käynyt vakavaksi ja katseli syvämietteisesti lattiaan, papin tiedustaessa lähempiä asianhaaroja ja kysyessä vanhuksien suostumusta.

Asiasta puheltiin pitkin ja poikin, ja selville päästiin. Emäntä läksi järjestämään nuorelle parille morsiuskamaria ja etsimään vihkiäisjuhlaan esille kahta siunattua vahakynttilää, jotka hänellä oli jo ammoin talteen pantuina. Ritari sill'aikaa kopeloitsi kultaisia vitjojansa, vääntääkseen irti kaksi rengasta hänen ja morsiamen välillä vaihdettaviksi sormuksiksi. Tämäpä sen huomatessaan heräsi syvästä mietiskelystään ja virkkoi:

"Ei niin! Ihan rutiköyhänä eivät minua ole vanhempani maailmalle lähettäneet; päin vastoin ovat he jo aikaisin ottaneet lukuun, että tällainenkin ilta minulle koituu."

Hän vilahti nopeasti ulos ovesta ja palasi hetimiten, kädessään kaksi kallista sormusta, joista toisen antoi sulhaselleen ja toisen piti itse. Vanha kalastaja joutui ihan ällistyksiinsä siitä, ja vielä enemmän juuri huoneeseen palaava emäntä, kun kumpaistakaan arvokapinetta ei oltu lapsella koskaan nähty.

"Vanhempani", selitti Undine, "ommelluttivat nämä kapineet siihen kauniiseen nuttuun, joka minulla oli ylläni juuri silloin kun jouduin luoksenne. He myöskin kielsivät minua millään muotoa ilmaisemasta sitä kenellekään ennen hääiltaani. Siksi olen ne kaikessa hiljaisuudessa ottanut irti ja kätkenyt tähän päivään asti."

Pappi keskeytti enemmän kyselyn ja ihmettelyn, sytyttäen vihityt vahakynttilät, asettaen ne pöydälle ja käskien morsiusparin eteensä. Hän antoi heidät sitte lyhyin, juhlallisin sanoin toisillensa, vanha aviopari siunasi nuorta, ja morsian nojautui hiljaa vapisevana ja mietteissään ritariin. Silloin pappi yht'äkkiä sanoi:

"Olettepa te sentään omituisia ihmisiä! Miksi sanoitte olevanne ainoat asukkaat saarellanne? Ja koko vihkimistoimituksen aikana katseli vastapäisestä ikkunasta kookas, pitkä valkoviittainen mies tänne sisälle. Hän varmaan seisoo vieläkin oven edustalla, jos tahdotte hänetkin suostuttaa kutsuvieraaksenne."

"Jumala varjelkoon!" huudahti emäntä säikähtäen. Vanha kalastaja pudisti vaiti ollen päätänsä ja Huldbrand hypähti ikkunaan. Hän oli itsekin vielä näkevinään valkean juovan, joka kuitenkin pian kokonaan hupeni hämyyn. Hän sai papin siihen käsitykseen, että tämän oli täytynyt kerrassaan erehtyä, ja hyvillä mielin istuuduttiin yhdessä lieden ympärille.