9\. LUKU

9. LUKU.

Ritari viepi nuoren vaimonsa mukanaan.

Kun Huldbrand seuraavana aamuna heräsi unestaan, puuttui kaunis puoliso hänen viereltään, ja hänen mielessään alkoi jo taas saada sijaa ne oudot kuvitelmat, että hänen avioliittonsa ja viehättävä Undine itse olivat häipyviä harhanäkyjä ja virvakuvia. Mutta samassapa tämä astahtikin huoneeseen, suuteli häntä, istuutui hänen viereensä vuoteen laidalle ja puheli:

"Olen ollut jokseenkin aikaisin ulkosalla katsomassa, pitääkö setä sanansa. Hän on jo ohjannut kaiken tulvan takaisin hiljaiseen uomaansa ja soluu nyt entiseen mietiskelevään erakkotapaansa halki metsän. Hänen ystävänsä vedessä ja ilmassa ovat myöskin asettuneet lepäämään; kaikki alkaa taas käydä järjestyksessä ja rauhallisesti näillä seuduin, ja sinä voit kuivin jaloin matkata kotiin milloin haluat."

Huldbrandista tuntui kuin olisi hän valveillaan nähnyt unta, niin vaikea oli hänen tottua vaimonsa ihmetyttävään syntyperään. Kuitenkin salasi hän oudostelunsa, ja ihanan vaimon tavaton viehkeys häivyttikin väleen jokaisen ankean aavistelun. Tovin kuluttua seisoessaan tämän kanssa oven edustalla, katsellen viheriöitsevää maankärkeä kirkkaine vesirajoinensa, tunsi hän olonsa tässä rakkautensa kehdossa niin viihdyttäväksi, että virkahti:

"Miksi matkustaisimmekaan jo tänään? Emmehän kai saavuta mitään tyytyväisempiä päiviä tuolla maailman humussa, kuin olemme tässä kätketyssä turvapaikassa viettäneet. Katselkaamme edes paria, kolmeakin auringonlaskua vielä täällä."

"Kuten herrani suvaitsee", vastasi Undine leppeän nöyränä. "Ajattelinhan vain, että vanhukset jo muutenkin eroavat minusta ankein mielin, ja jos he lisäksi nyt saavat tuntea minussa heränneen oikean sielun vaikutusta, nähdessään kuinka hartaasti nyt voin heitä kunnioittaa ja rakastaa, niin ihan he itkevät heikot silmänsä pilalle. Vielä pitävät he hiljaisuuttani ja mielenhartauttani samana kuin sellainen ennenkin on ollut, järven tyvenyytenä tuulen ollessa levolla, ja he oppivat nyt yhtä hyvin hellimään pikku puuta tahi kukkaa kuin minua. Älä anna minun ilmaista heille tätä vastasaatua, rakkautta uhkuvaa sydäntäni hetkinä, jolloin heidän täytyy menettää se tämän maallisen olon ajaksi, — ja kuinka kykenisin sitä salaamaan, jos jäisimme kauvemmaksi aikaa heidän seuraansa?"

Huldbrand myönsi hänen olevan oikeassa; hän meni vanhuksien luo ja puhui heille matkasta, jolle lähdettäisiin piammiten. Pappi tarjousi saattajaksi nuorelle avioparille, hän ja ritari nostivat kauniin vaimon ratsun selkään lyhyitten hyvästelyjen jälkeen ja astelivat hänen vierellään metsävirran kuivuneen tulvauoman yli kiireisesti metsää kohti. Undine itki hiljaa, mutta haikeasti; vanhukset valittivat ääneensä hänen menoansa. Näytti siltä kuin olisi näitä alkanut aavistuttaa, mitä he nyt menettivät suloisen kasvattityttärensä mukana.

Matkustajat olivat kolmisin vaiti ollen saapuneet metsän sankimpaan siimekseen. Olipa siinä vihreässä lehväsuojamassa sievä näky, kun kaunis nais-olento istui jalorotuisella, somasti koristellulla ratsulla, toisella puolellaan huolitellen astelemassa kunnianarvoisa pappi munkkikuntansa valkeassa asussa, toisella puolellaan verevä nuori ritari väririkkaissa, helottavissa vaatteissaan ja upea säilä vyöllään. Huldbrand ei muuta nähnytkään kuin viehkeän vaimonsa, Undine niinikään vain puolisoansa tähysteli, hellät kyyneleensä kuivattuaan, ja he joutuivat pian hiljaiseen, äänettömään keskusteluun katsein ja elein, vasta melkoisen tovin kuluttua siitä heräten hiljaiseen puheluun, johon pappi oli joutunut sill'aikaa heidän huomaamattansa joukkoon yhtyneen neljännen matkakumppanuksen kanssa.

Hänellä oli valkea, papin säätykauhtanaa muistuttava viitta, mutta sen päähinejatko riippui syvälle kasvoihin, ja koko vaate liehui niin laajoina poimuina hänen ympärillään, että hänellä oli siinä joka hetki koolle sieppaamista, käsivarrelle heittämistä ja muuta sellaista järjestelypuuhaa, sen näköjään silti vähääkään haittaamatta hänen kävelyänsä. Nuoren avioparin hänet havaitessa puheli hän parhaillaan:

"Ja niinpä siis olen jo vuosikausia asustanut täällä metsässä, kunnianarvoisa herra, vaikk'ei minua kuitenkaan voisi teidän käsityksenne mukaan nimittää hartautta harjottavaksi erakoksi. Sillä, kuten sanottu, katumuksen teosta minä en tiedä mitään enkä usko sitä erityisesti tarvitsevanikaan. Minä vain siksi rakastan metsää niin suuresti, kun sillä on niin erikoinen oma viehätyksensä ja kun minua huvittaa liehuvassa valkeassa vaatetuksessani käyskennellä hämyisissä siimespaikoissa ja lehviköissä, saadakseni sitte silloin tällöin aavistamattomasti tervehdyksen yläilmojen suloiselta auringonsäteeltä."

"Te olette perin merkillinen mies", huomautti pappi, "ja mielelläni perehtyisin teihin lähemmin."

"Ja kuka sitte te olette, mennäksemme asiasta toiseen?" kysäisi vieras.

"Minua nimitetään Isä Heilmanniksi", vastasi hengenmies, "ja tulen

Mariantervehdyksen luostarista järven takaa".

"Vai niin", puheli vieras. "Minun nimeni on Vilpo, ja jos kohteliaita tahdotaan olla, niin sopisipa sanoa ritari Vilpo tahi vapaaherra Vilpo, sillä vapaa minä olen kuin metsän lintu ja kai hiukkasen siitä ylikin. Niinpä on minulla nyt hiukan kerrottavaa nuorelle rouvalle tuossa."

Ja siinä silmänräpäyksessä oli hän livahtanut papin toiselle puolelle ihan Undinen viereen ja kurottausi korkealle, kuiskatakseen hänelle jotakin korvaan. Mutta tämä kääntyi säikähtyneenä pois, sanoen:

"Minulla ei ole enää mitään tekemistä teidän kanssanne."

"Hohoo", nauroi vieras, "kuinka ylen ylhäisiin naimisiin sitte olette päässytkään, kun ette enää sukulaisianne tunne? Eikö siis ole muistissanne Vilpo-setä, joka seljässään niin uskollisesti kantoi teidät näille seuduille?"

"Mutta minä pyydän teitä", vastasi Undine, "ett'ette enää ilmesty näkyviini. Nyt pelkään teitä; ja pitääkö mieheni oppia minua kammoamaan, kun näkee minut näin omituisissa sukulaissuhteissa?"

"Veljentyttöseni", sanoi Vilpo, "et saa unohtaa, että minä olen täällä saattajanasi; kummittelevat maanhenget voisivat muutoin tehdä teistä typerää pilaansa. Antakaa minun siis vain rauhassa kulkea matkassanne; vanha pappi tuossa muuten osasi muistaa minut paremmin kuin te näytte muistavan, sillä hän vakuutti minun tuntuvan hyvin tutulta, arvellen minun kait olleen mukana aluksessa, josta hän veteen suistui. Olinhan todellakin, minä kun olin samainen vesisuihke, joka hänet tempasi aluksesta, ja sitte kellutin hänet ihan maihin asti häitänne varten."

Undine ja ritari katsahtivat Isä Heilmanniin, mutta tämä näytti vaipuneen unelmiin ja olevan kuuro kaikelle puhelulle. Sitten Undine huomautti:

"Näen tuolla jo metsän reunan. Emme enää tarvitse apuanne, ja ainoastaan te herätätte kammoamme. Kaiken rakkauden ja hyvyyden nimessä sen vuoksi pyydän teitä katoamaan, jättäen meidät rauhassa jatkamaan matkaamme!"

Siitä näkyi Vilpo ähmistyvän; hän väänsi suutansa happamesti ja irvisti Undinelle, joka kirahti äänekkäästi ja huusi ystäväänsä avukseen. Salaman nopeudella syöksähti ritari hevosen toiselle puolelle ja heilautti terävää säiläänsä Vilpoa kohti. Mutta hän sivalsikin vesiputoukseen, joka vaahdoten syöksyi alas korkealta kalliolta heidän vieressään ja äkkiä kasteli heidät ihoa myöten loiskahduksella, joka milt'ei kuulosti naurulta. Pappi virkkoi äkkiä heräten:

"Sitä olen jo kauvan ajatellut, kun puro kulki niin lähellä viereisemme ylängön reunaa. Alussa minusta ihan tuntui kuin olisi se ollut ihminen ja osannut puhua."

Huldbrandin korviin pauhasi vesiputous ihan selvästi sanat:

             Ritar' reima,

             ritar' raisu,

             enpä suutu,

             enkä soimaa,

    vain varjelloskin kaunovaimoas

    ain' yhtä tarkoin, urho nuorekas!

Pikku taipaleen kuljettuansa he saapuivat aukealle. Vapaakaupunki levittäysi loistavana heidän eteensä, ja sen torneja kultaava ilta-aurinko kuivasi ystävällisesti vaeltajien lionneet vaatteet.