KANA

KANA.

Olipa seppä ja hällä vaimo. Seppä takoa nakutteli pajassaan, ja hänen vaimonsa tuvassa kehräili. Ja kun he olivat ahkeria ja säästäväisiä, niin tulivat he piankin varakkaiksi.

— Meillä on kohta rahaa kuin roskaa, sanoi seppä.

— Niin on, vastasi hänen vaimonsa, enemmän kuin mitä tarvitsemme.

Olisipa meillä lapsi, jolle voisimme tästä kaikesta antaa.

— Kun ei meille lasta ole annettu, niin saamme tyytyä olemaan ilman, sanoi seppä.

— Minä näin sellaisen merkillisen unen, sanoi vaimo, että sinä toit tupaan lumipallon, ja siitä syntyi meille lapsi.

— Mitä niistä unista, ei niihin ole luottamista, sanoi seppä.

Mutta kun ilta tuli, niin toi seppä tupaan lumipallon ja sanoi:

— Kannattaahan sitä aina koettaa, sitten senkin tietää, kun näkee.

Kun he aamulla nousivat levolta, niin kävellä tepsutteli kana tuvan permannolla.

— Ka-s, kana, sanoi seppä. Sekö siitä lumipallosta tulikin?

— Ja niin korea kana, sellainen oikea kullantutti, sanoi vaimo.

Siinä he istuivat ja ihailivat sen kanan kauneutta.

— Mitä me sillä kanalla nyt teemme? sanoi seppä.

— Pidetään lapsenamme, vastasi vaimo. Yhtä hyvä se on kuin lapsikin, Ja katsohan, kuinka se koreasti tepastelee, ei luulisi kanan siinä kulkevan, vaan ylhäisenä neitona sitä pitäisi, niin on se sorja ja vikkelä.

Sinä päivänä oli pajan ahjo kylmänä, sillä seppä istui koko päivän tuvassa ja puheli kanan kanssa. Ja hänen vaimonsa askarteli tuvassa ja tuon tuostakin sanoi sanan kanalle, joka iloisesti kaakotti. Ja seppä ja hänen vaimonsa tunsivat itsensä niin sanomattoman onnellisiksi.

— Ei niillä, joilla on parkuvat kakarat kodissaan, voi olla niin hauskaa ja hupaisaa kuin meillä, sanoi seppä. Jos nyt valita saisin, niin en minä ottaisi lasta, vaan kanan minä tahtoisin kotiani. Kyllä kaikilla lapsia on, mutta kenellä on tällainen kana kuin meillä? Lasta täytyy syöttää ja sillä tuttia suussa pitää, mutta toista ovat tämän hommat. Heti se itsestään hakee, mitä se tarvitsee. Onkohan niitä maailmassa niin onnellisia ihmisiä kuin me olemme?

— Kuinka niillä olisi niin hauskaa kuin meillä? sanoi vaimo. Katsohan, kuinka se tuossa juoksentelee, keikaroitsee ja kumartelee, nyppää nokkaansa murun sieltä, toisen täältä. Ja nyt se nousee yhdelle jalalle seisomaan. Sellainen kana ei voi olla mikään tavallinen kana. Sellaista ei voi olla kenelläkään muulla kuin meillä.

Ja tapasivat he kenen tahansa, niin täytyi heidän kertoa kaikille kanansa erinomaisesta viisaudesta ja kauneudesta.

— Elä puhu niin paljoa muille kanamme kauneudesta, sanoi seppä vaimolleen. Kaikki nauravat sinulle.

— Enemmänhän sinä puhut kuin minä, vastasi vaimo nauraen. Tuothan sinä jokaisen, joka pajaan tulee, tänne tupaan meidän kanaamme katsomaan. Ja mitä se tekee, vaikka nauravatkin? Kanahan on meidän, ja jos me olemme siihen mieltyneitä, niin meidänhän asiamme se on.

Tuli kevät ja tuli kesä, ja mansikat kypsyivät aholla. Kylän lapset menivät niitä poimimaan ja ottivat kanan matkaansa. Sepän vaimo varoitti lapsia hyvin kanaa vartioimaan, etteivät petolinnut pääsisi sitä viemään. Ja kun kana läksi lasten kanssa metsään, niin sitoi vaimo sen kaulaan pienen vakan. Kun lapset palasivat marjasta kotia, niin oli kanakin koonnut vakkansa täyteen mansikoita. Sen nähdessään sanoi vaimo:

— Enkös minä ole sitä aina sanonut, että meidän kana se vasta kana onkin ja sellainen kana, ettei toista koko avarassa maailmassa!

Toisena päivänä meni kana taas lasten kanssa marjaan ja toi koko vakan täynnä mansikoita sepän vaimolle. Ja kun seppä näki kanan tulla tepsuttelevan pajan ohitse, ja pieni vakka kaulassa kieppui, niin ei seppä voinut olla hymysuin jäämättä sitä katsomaan, ja kesken jäi työ, ja ennenkuin hän taas palasi työhönsä, niin oli jo tuli ahjossa sammunut.

Kolmantena päivänä, kun kana taas lasten kanssa meni marjaan, sattui metsässä olemaan naapurin poika tuohia koivuista kiskomassa. Monasti hän oli kanan kanssa leikkinyt ja pajalle tullessaan hän ei koskaan unohtanut valikoida aitasta kauneimpia ohranjyviä kanalle tuodakseen. Kana ei huomannut poikaa, vaan juoksi lapsista loitos ja kätkeytyi suuren kiven taakse. Silloin poika suureksi hämmästyksekseen näki, miten kana riisui höyhenpukunsa ja astui kauniina neitosena esiin.

Kotiaan tultuaan ei poika voinut tyttöä mielestään karkoittaa, vaan oli hän aina pojan ajatuksissa. Hän meni isänsä ja äitinsä luo ja pyysi heiltä lupaa saada ottaa kanan vaimokseen. Pojan isä ja äiti löivät kauhusta kätensä yhteen ja kielsivät, mutta kun poika ei lakannut pyytämästä, niin antoivat he viimein hänelle luvan.

Silloin poika meni sepän asunnolle ja pyysi heiltä kanaa omakseen. Eihän sepällä ja hänen vaimollaan ollut sydäntä pojalta sitä kieltää, kun hän niin kauniisti pyysi.

Pidettiin sitten häät, ja kun sepällä oli varoja, niin olivat häät komeat. Ja sulhanen istui pöydän päässä ja kana hänen rinnallaan kunniapaikalla ja nokki itselleen ruokaa sulhasensa vadista.

Sinne sepän mökille jäi poika kotivävyksi ja yhdessä he elivät onnellisina.

Tuli heinänteon aika ja seppä, hänen vaimonsa ja poika menivät niitylle. Kun he sieltä kotia palasivat, niin oli tuvassa ruoka valmistettuna ja pöydälle tuotuna, ja ovella kana seisoi ja iloisesti kaakottaen heitä kutsui sisään.

Toisena päivänä kävi samoin. Kun heinäväki niityltä palasi, niin oli ateria heitä odottamassa ja tupa oli siistitty kuin kuningasta vastaan ottamaan.

Kolmantena päivänä ei poika jäänytkään niitylle, vaan palasi mökille muka kovasinta hakemaan. Kun hän mökkiä lähestyi, niin piiloutui hän aivan tuvan oven lähelle suuren heinätukun taakse. Sieltä hän saattoi avoimesta ovesta nähdä tupaan, Siellä kana liikuskeli, tuli ovelle ja kun luuli jo kaikkien kauaksi menneen, niin riisui se höyhenverhonsa ja pani sen huhmareesen talteen. Sitten se kauniina neitona meni sangolla lähteeltä vettä noutamaan.

Mutta kun tyttö oli tuvan nurkan taakse kadonnut, niin hiipi poika piilostaan esiin, juoksi tupaan, sieppasi höyhenverhon huhmareesta ja heitti sen palavaan lieteen. Sitten hän kiireimmän kautta juoksi niitylle seppää ja hänen vaimoansa noutamaan.

Juoksujalassa he kaikin kolmisin tulivat mökille. Siellä kaunis nainen oli lieden luona askartelemassa. Ja arvaahan, mikä ilo ja riemu sepän tuvassa syntyi, kun kana oli kauniiksi neitoseksi muuttunut!

— Olenhan minä aina sitä väittänyt, ettei se meidän kana mikään tavallinen kana ollutkaan, sanoi seppä.

— Luuletko, että minä sitä koskaan olen uskonut? sanoi hänen vaimonsa.

— Minä sen tiesin jo ennenkuin tulin häntä kihlaamaankaan, sanoi poika.

— Ja minä tiesin, että minun mieheni kerran oli minut lumoista pelastava ja jälleen ihmiseksi tekevä, sanoi tyttö.

— Eivät ne kaikki kanat tavallisia kanoja olekaan, sanoi seppä, kun he yhdessä menivät pöydän ääreen aterioimaan.