SISÄLLYS

SISÄLLYS:

Ihmeellinen lintu.

Kana.

Punaisen meren keskeen upotettu linna.

Elävä kannel.

Tuonelassa käynyt poika.

Kädetön tyttö.

Jumalan antama kirja.

Kaukomaan prinsessan kuva.

Pyy vaimona.

Poika ja joutsen.

Vaskilekkeri.

Kun vaimo on viisas, niin onkin hän oikein viisas.

Kolme veljestä.

Ihmeellinen lintu.

Olipa kerran ukko ja akka, vanhat kumpikin, niin vanhat, että elämä enää vain pienellä langalla heissä pysyi. Ei heillä ollut lapsia, mutta eivät he sitä surreet, vaan olivat tyytyväisiä oloonsa. Ukko metsästä lintuja pyysi, akka järvestä kaloja. Mitä riistasta ei itse syöty, se kaupalle vietiin ja tavaraksi vaihdettiin.

Kerran sattui ukko metsästä satiinistaan saamaan linnun, pikkuruisen linnun, tuskin varpusen kokoisen. Hän toi sen elävänä kotiaan ja siinä he nyt yhdessä sitä katselivat.

— Mikähän västäräkki tämäkin on? sanoi ukko. En ole ennen tällaista lintua tavannut. Kaunis se on ja ihmeellisen näköinen. Mutta pieni se on, niin että ei siinä juuri syömisen varaa ole.

Siinä lintu sitten tepasteli heidän edessään pöydällä. Akka sitä katseli ja tarkasteli.

— Sillä on tuolla siipien alla niinkuin kirjoituksen tapaista, sanoi hän. Se lieneekin lumottu lintu, joka on meidän satiiniimme sattunut.

He ottivat linnun käsiinsä ja tavailivat sen siipien alla olevaa kirjoitusta. Kauan kesti ennenkuin he selville pääsivät. Vihdoin akka sai tolkun siitä.

— Sen toisen siiven alla on näin; Joka syö tämän linnun, se tulee kultaa sylkemään. Ja toisen siiven alla on: Joka syö tämän linnun, se tulee kuninkaaksi.

— Me voisimme siis tulla rikkaiksi ja me voisimme tulla kuninkaiksi, sanoi ukko.

Kauan he sanaakaan sanomatta katsoivat toisiinsa, niin kummalliselta se ajatus tuntui heistä kummastakin.

— Mitä siitä rikkaudesta! sanoi vihdoin akka. Suruja se vain tuottaa!

— Mitä siitä vallasta! sanoi ukko, Monet mieliharmit se tuottaa!

Myydään pois koko lintu, niin on siitäkin kiusauksesta päästy.

— Suolakin on talosta loppunut, sanoi akka. Annetaan lintu kauppiaalle, niin antaa hän meille linnusta säkillisen suoloja.

Niin he päättivät ja veivät linnun kauppiaalle, Kauppias maksoi heille oudosta, kauniista linnusta sen, minkä he pyysivät, ja mielihyvillään kääntyivät vanhukset kulkemaan kotiaan kohden, Mutta kun kauppias luki sen kirjoituksen, joka oli linnun siipien alla, niin juoksi hän ukon ja akan jälestä ja sanoi:

— Ettekö tiedä, minkä linnun minulle möitte?

— Kyllä me tiedämme, vastasi ukko. Kun sinä aina olet meille hyvä ollut, niin siksi me sen sinulle toimmekin. Me olemme jo molemmat vanhoja, emmekä välitä rikkaudesta emmekä vallasta, eikä meillä ole lapsia, joille kaiken sen hyvän perinnöksi jättäisimme. Mutta sinulla on kaksi poikaa. Syötä lintu heille, niin heidän hyvin käy elämässä.

Kun kauppias tämän puheen kuuli, niin sanoi hän:

— Kun minulle näin paljon hyvää olette tehneet, niin en minä koskaan teitä unohtava ole, vaan kaiken sen minulta saatte, minkä tarvitsette.

Ja sanansa kauppias pitikin, Hän antoi heille niin paljon kaikkea hyvää kuin he kymmenessä vuodessa kuluttaa taisivat. Ja tyytyväisinä palasivat ukko ja akka tupaansa ja elivät onnellisina kuolemaansa asti.

Kauppias teetti tuota lintua varten häkin, jossa hän sitä säilytti, jotta hän sen pojilleen syöttäisi sitten kun ne olisivat varttuneet. Hän läksi kaupan tekoon kaukaisille maille ja jätti talonsa ja tavaransa vaimonsa huostaan, joka oli hänen poikiensa äitipuoli.

Mutta kauppiaan vaimo olikin ilkeä noita, joka piti yhteyttä kaikkien huonojen henkien kanssa. Kerran kun kauppias jo kauan oli ollut kaukaisilla mailla, tuli vaimon luo vieraisiin huono henki, joka oli ottanut itselleen miehen muodon. Tälle kertoi vaimo oudosta linnusta, joka hänen miehellään oli. Ilkeä mies tahtoi saada sen nähdä, ja kun vaimo sen hänelle toi, niin luki mies, mitä linnun siipien alle oli kirjoitettu. Hän vaati silloin vaimoa syöttämään sen hänelle.

— Jos linnun minulle syötät, niin jakaa tahdon rikkauden ja vallan sinun kanssasi. Jos sen poikapuolillesi syötät, niin eivät he sinulle siitä mitään anna.

Vaimo havaitsi tämän lauseen oikeaksi ja käski renkinsä tappamaan linnun ja keittämään sen. Renki tappoi linnun ja paistoi sen. Mutta kun hän oli hetkiseksi tuvasta poistunut, niin tulivat kauppiaan pojat sinne, ja nälkäisiä kun olivat, niin söivät he sen linnun suuhunsa, Palatessaan tupaan renki kauhistui nähdessään lautasen, jolle oli linnun pannut, aivan tyhjäksi.

— Kuka tästä on linnun syönyt? kysyi hän.

— Meillä oli nälkä, ja me sen söimme, vastasivat pojat.

— Mitä minä nyt teen, kun äitipuolenne sen käski vieraalleen valmistaa?

— Ota varpunen ja paista se hänelle, ei hän eroitusta tiedä, sanoi toinen poika.

Renki teki sen ja vei paistetun varpusen ilkeän miehen eteen. Tämä ilahtui kovasti, kun nyt luuli linnun syötyään tulevansa kuninkaaksi ja sylkevänsä kultaa.

Aterian päätettyään ilkeä mies läksi pois kohotakseen kuninkaaksi. Mutta pian hän huomasi, ettei hän siksi päässytkään, ja kun hän sylki, niin ei kultaa tullutkaan hänen suustaan. Hän sylki ja sylki, mutta mitään kultaa ei näkynytkään.

Vihoissaan palasi hän vaimon luo ja sanoi:

— Tässä on minulle petosta tehty, sillä minä en olekaan kultaa sylkenyt, enkä ole kuninkaaksi kelvannut.

Emäntä kutsui rengin luokseen ja tiedusteli häneltä, mitenkä asian laita oli. Silloin renki ilmoitti, että pojat sen linnun olivatkin suuhunsa saaneet.

Kun ilkeä mies sen kuuli, niin vaati hän, että vaimo tappaisi molemmat pojat ja syöttäisi niiden sydämet hänelle. Vaimo meni rengin luo ja käski häntä teurastamaan molemmat pojat. Kovasti kirvelti rengin sydäntä, kun hän tämän vaatimuksen kuuli, mutta hän rupesi kuitenkin veistä hiomaan. Pojat näkivät tämän ja kysyivät:

— Minkä vuoksi veistä hiot?

— Surmaksi teille minä veistäni hion, äitinne on käskenyt teidät tappaa ja sydämistänne valmistaa ruokaa hänen vieraalleen.

Itkien rukoilivat pojat:

— Säästä meidän nuorta elämäämme! Anna meidän vielä hetkinen iloita Jumalan kauniista maailmasta. Me emme sinulle vaaraa toivoisi, joka syntyisi ilmaistessasi pelastuksemme äitipuolellemme. Sen vuoksi ota kaksi koiraa, teurasta ne ja valmista niistä ruoka, joka äitipuolemme pettää taitaa.

Kun renki tämän neuvon kuuli, niin päästi hän pojat pakenemaan ja otti kaksi koiraa ja niistä valmisti aterian. Ilkeä mies söi suurella mielihyvällä keitoksen, sillä nyt hän varmasti uskoi kuninkaaksi tulevansa ja kultaa sylkevänsä. Mutta kun hän läksi talosta pois, niin ei häntä missään kuninkaaksi otettu, eikä hän kultaa osannut sylkeä, vaikka hän kuinkakin olisi koettanut.

Kauppias oli vierailla mailla koonnut itselleen suuret rikkaudet ja palasi niitä kotiaan tuomaan. Ensiksi hän kaipasi poikiaan, mutta äitipuoli sanoi niiden jokeen uponneen. Ja kun kauppias kysyi, minne tuo taikalintu oli kadonnut, niin vastasi vaimo:

— Tupaa lämmitin kerran liian, paljon ja se siihen häkään hävisi.

Kun pojat olivat kotoaan paenneet, niin saivat he ensiksi suojaa ja turvaa tuon vanhan ukon ja akan luona, jotka heitä visusti piiloittelivat, jotta ilkeä äitipuoli ei saisi mitään vihiä heidän olinpaikastaan.

Eräänä päivänä, kun vanhempi pojista oli jo miehistynyt, sanoi hän veljelleen:

— Minä tahdon lähteä avaraan maailmaan, sillä ikäväksi tulee aikani täällä yksinäisessä mökissä.

Hän otti hellät jäähyväiset ja läksi taipaleelle. Erotessaan hän antoi veljelleen sormuksen, jotta he sen kautta tuntisivat vastaisuudessa toisensa. Kauan kuljettuaan tuli hän valtakuntaan, jonka kuningas oli kuollut. Ennen kuolemaansa oli kuningas sanonut:

— Kun uutta kuningasta valitsette, niin elkää ottako muuta kuin hänet, jonka kädessä kynttilä kirkkoon astuessaan syttyy. Hän on se oikea.

Tätä kuninkaan neuvoa noudatettiin, ja joka päivä oli kirkossa paljon väkeä koolla katsomassa, miten monet koettivat tätä ehtoa täyttää. Kun poika kirkkoa lähestyi, niin oli siinä ovella vanha nainen, joka kaupitteli halullisille kynttilöitä.

— Etkö osta sinäkin kynttilää? sanoi hän pojalle.

— Millä minä sen ostaisin? vastasi poika, sillä eihän minulla ole kiiltävää kolikkoa.

— Jos sinulla ei ole, millä minulle sen maksaisit, niin lahjoitan minä sen sinulle sinun kauniin ja uljaan muotosi tähden.

Kun poika oli kynttilän saanut, asteli hän se kädessään kirkkoa kohden. Juuri kun hän ovesta sisään astui, niin syttyi kynttilä itsestään hänen kädessään palamaan. Ihastus oli suuri, mutta monet epäilivät ja sanoivat, että poika jollain salaisella tempulla oli saanut kynttilänsä syttymään. Toisena päivänä poika koetti uudelleen ja jälleen syttyi kynttilä. Silloin jo toinen puoli kansasta olisi hänet tahtonut kuninkaakseen ottaa, koska hän kauniin ja komean muotonsakin kautta oli kuin kuninkaaksi määrätty. Mutta viisaat ja vanhat tahtoivat poikaa vielä kolmantenakin päivänä koettamaan, syttyisikö kynttilä hänen kädessään kirkon ovella. Kolmantena päivänä olivat kaikki valtakunnan asukkaat kokoontuneet kirkon luo. Kun poika astui ovesta sisään, niin leimahti kynttilä kirkkaalla liekillä palamaan. Silloin ottivat he pojan kuninkaakseen, ja ilo ja riemu oli valtakunnassa ylimmillään, ja kruunauspitoja vietettiin monta päivää.

Kun nuorempi veli oli mieheksi varttunut, niin läksi hänkin maailmaa kiertämään. Hän tuli matkoillaan linnan luo, jonka muurin vierellä oli kolmesataa seivästä ja jokaisen nenässä oli miehen pää, yksi ainoa oli vielä tyhjänä. Siinä kaupungin portin lähellä oli kauppiaan puoti. Poika poikkesi sinne ja pyysi saada jäädä kauppiaan luokse asumaan. Kauppias mieltyi komeaan poikaan ja otti hänet luokseen. Poika alkoi häneltä tiedustella yhtä ja toista kaupungin oloista.

— Mitä nuo kolmesataa seivästä ovat kaupungin portin ulkopuolella, ja miksi niihin on ihmisen päitä pistetty?

— Meidän kuninkaallamme on tytär, kaunis ja ylpeä, sanoi kauppias, Häntä on niin monta miestä käynyt kosimassa kuin seipäitten päässä on päitä.

— Miksi heitä niin on rangaistu?

— Kuninkaan tytär on sanonut menevänsä ainoastaan sille, joka voi kolme vuotta linnan väestöä elättää. Ja kun miehet eivät sitä ole voineet, niin on heidän päänsä pyöveli katkaissut ja pistänyt seipään nenään.

Poika kun tämän kuuli, niin tuli hän miettiväiseksi ja kun hän siinä yksinänsä istuskeli ja tuota kuninkaantytärtä ajatteli, niin sattui hän sylkäisemään. Hän hämmästyi kuullessaan kilahtavan äänen. Hän katsahti permannolle, siinä oli kiiltävä kultaraha. Hän sylkäisi toisen kerran, ja toinen kultaraha vieri permannolle.

Kun poika seuraavana päivänä kadulla kuljeskeli ja kaupungin komeutta ihaili, niin näki hän loistavan saattueen ajavan katua pitkin, kuninkaantytär siinä oli ajelemassa ja itseään ihmisille näyttämässä. Ja niin kaunis hän oli, että pojan rakkaus heti syttyi häneen.

Kun hän kauppiaan luokse palasi, ilmoitti hän tälle -aikovansa lähteä kuninkaantytärtä kosimaan. Turhaan kauppias häntä tästä mielettömästä aikeesta varoitti, poika vastasi vain:

— Minä olen sydämeni hänelle antanut, enkä voi hänestä enää luopua.

Hän meni kuninkaan linnaan ja ilmoitti aikeensa. Kun kuninkaantytär näki hänet, niin hän nauroi ja sanoi:

— Millä sinä luulet tämän linnan kaiken väestön kolmen vuoden ajan elättäväsi, sillä eihän sinulla ole edes kunnollista pukua ylläsi, mistä sitten ottaisit kaiken sen kullan, mitä täällä joka päivä tarvitaan.

— Kyllähän näet, kun minä sen tuon, sanoi poika.

Ja hän meni asuntoonsa ja alkoi sylkeä kultarahoja siksi, kunnes niitä oli niin suuri kukkarollinen kuin kuninkaan linnan väen elatukseksi päivässä tarvittiin. Hän vei kukkaron linnaan ja palasi asuntoonsa kauppiaan luo.

Siellä hän nyt eli kokonaista kaksi vuotta ja joka aamu hän linnaan kuljetti kukkarollisen kultarahoja. Kun kaksi vuotta oli kulunut umpeen, niin alkoi kuninkaantytär jo pelätä, että poika hänet ottaa lopultakin vaimokseen, Hän meni isänsä luo ja sanoi:

— Jo kaksi vuotta on tuo poika linnaani elättänyt, ja jos näin vielä jatkuu, niin täytyy minun mennä hänelle vaimoksi. Mutta sitä minä en tahdo, ja sen vuoksi tahdon keksiä keinon, jolla voisin hänet hengiltä ottaa.

— Odota vielä puoli vuotta, sanoi kuningas, silloin voit tuumia, miten hänet hengiltä saattaisit.

Kun puoli vuotta oli kulunut, niin neuvotteli kuninkaantytär isänsä kanssa, miten he pojan tuhota voisivat. He lähettivät pojalle sanan ja käskivät häntä linnaan kestiin saapumaan. Mutta poika aavisti tämän kutsun alla piilevän pahoja? likeltä ja vastasi:

— Minä en joudu käymään kesteissä, minulla on aivan kylliksi puuhaa tämän linnan väestön syöttämisessä.

Moneen kertaan sinä kuukautena häntä linnaan pyydettiin, mutta hän ei mennyt. Lopulta kuningas suuttui ja lähetti sen sanan, että jollei poika heti tule, niin pyöveli tulee leikkaamaan hänen päänsä poikki.

Silloin poika meni linnaan. Kuningas ja hänen tyttärensä olivat hyvin herttaisia, mutta mielessä oli heillä pahat aikeet, Hänelle syötettiin ja juotettiin parasta, mitä keksiä saatettiin, mutta koko ajan koetti kuninkaantytär päästä siitä selville, mistä poika nuo kultarahansa sai. Sattuipa luunsiru tulemaan pojan suuhun, ja kun hän sen sylkäisi suustaan, niin putosi samassa kultaraha permannolle. Ja niin hänen salaisuutensa tuli kuninkaantyttären tietoon.

Kuukauden ajan poika vielä elätti linnaa. Mutta kuninkaantytär tuli levottomaksi ja läksi kysymään neuvoa tädiltään, joka oli suuri noita.

— Millä tavoin voin häneltä riistää tuon voiman? kysyi kuninkaantytär.

— Laadi pidot, vastasi noita. Syötä ja juota poikaa runsaasti. Tarjoa hänelle viiniä maljassa, johon minä sekoitan sellaista nestettä, joka hänet tekee heikoksi. Viekää sitten poika saunaan, joka on hyvin kuumaksi lämmitetty, siellä hän vaipuu tainnoksiin, ja tuo voima tulee hänen suustansa ulos.

Kuninkaantytär noudatti noidan neuvoa ja kutsui pojan pitoihin. Poika epäili linnassa pahoja hänelle haudottavan, mutta kun uhattiin hänet tappaa, ellei hän tulisi, niin saapui hän kuninkaantyttären luo. Tämä oli laatinut oikein upeat pidot ja kesken niitä hän ystävällisesti hymyillen tarjosi pojalle kultamaljasta viiniä, johon hän oli sekoittanut noidan antaman nesteen. Ja niin kaunis hän oli, että poika ei voinut olla ottamatta maljaa ja sitä tyhjentämättä. Silloin vaipui poika hervottomana maahan. Kuninkaantytär antoi kantaa hänet kuumaksi lämmitettyyn saunaan, jossa poika pyörtyi.

Toinnuttuaan poika aavisti hänelle pahoin käyneen ja alakuloisena hän palasi asuntoonsa. Hän koetti sylkeä, mutta kultarahoja ei enää kirvonnut hänen suustaan. Hänellä oli kotonaan kuitenkin niin paljon kultarahoja säästössä, että hän niillä elätti linnan väkeä vielä kaksi kuukautta. Mutta kun yksi kuukausi oli enää jälellä, niin loppui häneltä rahat.

Kun kuninkaantytär sen kuuli, riemuitsi hän tavattomasti ja lähetti heti pyövelin pojan luo leikkaamaan hänen päänsä poikki ja pistämään sen seipään nenään.

Kun pyöveli vei poikaa kaupungin ulkopuolelle, niin alkoi poika rukoilla häneltä armoa. Hänellä oli vielä muutama kultaraha, ne hän antoi pyövelille ja sanoi:

— Päästä minut pakenemaan.

— En minä sinun kuolemaasi toivo, vastasi pyöveli. Päästäisinhän minä sinut vapaaksi, jos minulla olisi pää, minkä voisin sinun sijastasi seipään nenään panna.

— Kaiva jostain ruumis maasta ja pane sen pää seipään nenään.

Tähän suostui pyöveli, ja niin pääsi poika kaupungista pakenemaan.

Kun poika oli tullut kauas kaupungista, niin alkoi hän nousta vuorelle. Silloin kuuli hän vuoren takaa kovaa riitaa ja rähinää. Hän meni ääntä kohden ja tapasi siellä kaksi peloittavan rumaa miestä.

— Keitä te olette? kysyi poika.

— Me olemme Kilkan poikia, vastasivat miehet.

— Mitä te täällä meluatte?

— Olemme perinnön jaossa.

— Ja mikä on teidän perintönne?

— Nämä suuret kasat kultaa ja hopeaa. Ne me kyllä sovinnolla osaisimme jakaa, mutta on meillä vielä tämä keppi, jonka kumpainenkin tahtoo saada omakseen, Siitä on meidän välillemme tullut riita.

— Mikä keppi se sellainen on, jonka kumpikin omakseen tahtoo?

— Jos sitä kuljettaa kädestä käteen, niin lähtee siitä sotaväkeä niin paljon kuin tahtoo ja muuta maallista hyvyyttä.

— Minä tulen teidän tuomariksenne, sanoi poika.

— Jos sen teet, niin palkitsemme sinut runsaasti, vastasivat miehet.

— Menkää vuoren juurelle. Minä täältä ylhäältä heitän sen kepin. Se, joka sen saa, saa sen pitääkin.

Kilkan pojat menivät molemmat vuoren juurelle ja odottivat siellä keppiä, Mutta sitä ei kuulunutkaan, sillä poika oli pitänyt kepin omanaan ja riensi tiehensä jättäen pojat sinne odottamaan aarteineen.

Poika palasi kaupunkiin ja meni siihen huoneeseen, jossa hän oli asunut. Siellä hän kuljetti keppiä toisesta kädestään toiseen. Äkkiä hyppäsi kepin sisästä kaksi kookasta sankaria esiin.

— Mitä tahdot? kysyivät ne.

— Laittakaa tästä lasinen silta kuninkaan linnaan.

Miehet katosivat ja palasivat pian takaisin ja sanoivat:

— Nyt on tahtosi täytetty. Mitä vielä meiltä vaadit?

— Kultaa ja hopeaa niin paljon kuin eläissäni tarvitsen.

Silloin miehet alkoivat kantaa suuria säkkejä täynnä kultaa ja hopeaa pojan asuntoon. Kaksi päivää he tätä työtä tekivät ja silloin oli pojan huone lattiasta kattoon täynnä kultaa ja hopeaa.

Kun kuninkaantytär näki lasisen sillan, niin alkoi hän sitä myöten kulkea, mutta kun se oli liukas niin kaatui hän tuon tuostakin ja sai palata takaisin linnaansa konttaamalla.

Kun nuo molemmat sankarit olivat lopettaneet kullan ja hopean tuomisen, niin kysyivät he pojalta:

— Mitä vielä tahdot?

— Linnan kuninkaan tyttären linnan eteen, niin leveän ja korkean, että se sulkee valon pois hänen asunnostaan.

Kuninkaantytär makasi vuoteessaan ja ihmetteli, kun ei aamu alkanut koittaa. Hän nousi ikkunaan ja näki pojan loihtiman linnan. Silloin juoksi hän isänsä luo ja sanoi:

— Minä luulen, että se poika on vielä siellä asunnossaan ja tämä kaikki on hänen toimiaan ja laitoksiaan. Hengiltä se sellainen mies on saatava.

Kuningas lähetti heti suuren sotajoukon poikaa tappamaan. Kun ne sitä lasista siltaa kulkivat, niin hoippuivat ne sinne ja tänne sillan liukkaalla pinnalla.

Kun poika näki kuninkaan sotajoukon tulevan häntä kohden, niin arvasi hän niiden aikeet. Hän otti taikakepin ja kuljetti sitä kädestä toiseen. Nuo kaksi sankaria hyppäsivät heti esiin ja hyökkäsivät kuninkaan sotilaitten kimppuun ja tappoivat ne kaikki tyyni.

Kun sotilaita ei kuulunut palaavaksi, niin lähetti kuningas vieläkin suuremman sotajoukon poikaa tappamaan, mutta nekin kaikki surmattiin. Lopulta, kun kuninkaalla ei enää ollut sotilaita, jotka hän olisi lähettänyt, käski hän kahta vanhaa neuvonantajaansa, vanhaa ukonkäppyrää, menemään kysymään, kuka poika oli ja mitä hän tahtoi. Ukot kontata kompuroivat lasista siltaa pitkin ja tulivat pojan asunnolle.

— Me-me, sanoi toinen heistä, joka änkytti pahasti, olemme tu-tulleet ky-kysymään mi-mikä tarkoitus tällä ka-kaikella on? Tahdotko sinä ta-tappaa ka-kaikki ka-kaupungin asukkaat?

— Aijai, sanoi toinen heistä, joka oli jo niin vanha, ettei hän osannut enää ajatellakaan. Sinä et saa tehdä sellaisia siltoja tänne, että me sillä olemme saaneet mukella, kieriskellä ja kontata, ennenkuin olemme päässeet tänne asti, Mitä sinä oikeastaan tahdot?

— Ku-kuka sinä olet?

— Minä olen se sama poika, joka tätä linnaa olen kolme vuotta elättänyt. Ja jos niin tarvitaan, voin vielä elättää kolmekymmentä vuotta.

— Ja mi-mitä sinä tahdot?

— Sitä, että kuninkaantytär tulee minun luokseni tuota lasista siltaa myöten.

Sen tiedon veivät nuo molemmat ukot kuninkaantyttärelle, Kiukusta ja nöyryytyksestä itkien läksi kuninkaantytär konttaamaan siltaa pitkin pojan asunnolle.

Sinne tultuaan kumarsi kuninkaantytär nöyrästi pojalle ja sanoi:

— Nyt minä olen valmis tulemaan sinun vaimoksesi.

— Vielä et ole valmis, ennenkuin olet nöyräksi tullut, sanoi poika.

Hän otti taikakepin, löi sillä tyttöä ja sanoi:

— Muutu hevoseksi!

Ja kuninkaan tytär muuttui hevoseksi. Poika nousi sen selkään ja läksi ajamaan kuninkaan valtakunnasta pois. Matkoillaan hän tuli siihen valtakuntaan, jossa hänen veljensä oli kuninkaana.

Kun vanhempi veli näki pojan komealla ratsullaan ajavan kaupunkiin, niin lähetti hän palvelijansa sitä ostamaan.

— Paljonko tahdot hevosestasi? kysyi palvelija.

— Minä en myy hevostani, vastasi poika.

Palvelija toi tämän sanoman kuninkaalle, joka sen kuullessaan virkkoi:

— Minä tahdon sen hevosen itselleni. Mene ja tarjoa hänelle niin paljon kuin hän haluaa, sillä minun täytyy se hevonen omakseni saada.

Palvelija tuli pojan luokse ja lupasi hevosesta kaiken sen, minkä hän ikänänsä vaatisi. Mutta poika ei mistään hinnasta sanonut hevostansa myyvänsä.

Kun kuningas sen kuuli, niin käski hän heittämään pojan vankeuteen. Kun poika sinne vietiin, niin käski hän palvelijaa hyvästi hänen hevostaan ruokkimaan.

Vankilassa poika kuljetti keppiä toisesta kädestään toiseen, ja kun nuo molemmat sankarit olivat tulleet, niin käski hän niitä tuomaan sinne linnaan viiniä ja kaikellaista muuta juotavaa niin paljon kuin he jaksoivat kantaa. Ja poika juotti kaikki vanginvartijat ja vangit humalaan.

Palvelijat juoksivat kuninkaan luokse ja sanoivat:

— Nyt se mies on juottanut kaikki linnassa humalaan. Mitä me hänelle teemme?

— Hirteen se sellainen mies on pantava, vastasi kuningas.

Kun poikaa vietiin hirtettäväksi, niin oli koko kaupunki sitä katsomassa ja kuningaskin saapui sinne.

Kun poika aijottiin hirteen ripustaa, niin näki pyöveli hänen paidankauluksessaan sormuksen.

— Mikähän rengas tämä on, sanoi pyöveli ja vei sormuksen kuninkaalle.

Tämä katsoi siihen ja huomasi sen siksi sormukseksi, jonka hän veljelleen oli antanut. Siitä kuningas sitten tunsi hänet omaksi veljekseen.

Iloisia olivat molemmat veljekset näin äkkiä kohdatessaan toisensa. Kun he yhdessä olivat juhlineet, tuli heidän mielensä tietää, vieläkö heidän vanha isänsä oli elossa. He nousivat molemmat nuoremman veljen hevosen selkään ja ajoivat entiseen kotiinsa. Vanha, uskollinen renki, joka heidän henkensä oli pelastanut, oli vielä elossa, vaikkakin harmaatukkaisena vanhuksena. Isänsä kohtasivat pojat köyhtyneenä ja kaiken rikkautensa menettäneenä. Kerjäläisenä hän sai kulkea talosta taloon.

Mutta kun pojat isänsä näkivät, niin pukivat he hänet kuninkaalliseen pukuun ja lupasivat viedä hänet sinne, missä heidän valtakuntansa oli.

Äitipuoli oli tuon ilkeän miehen kanssa yksissä juonissa anastanut kauppiaan kaiken omaisuuden. Pojat antoivat vangita heidät ja tuomitsivat heille kummallekin kovan rangaistuksen kaikista heidän pahoista töistään. Ilkeä mies sidottiin kahden hevosen väliin, jotka repivät hänet kuoliaaksi. Äitipuoli haudattiin kivien väliin, niin ettei muuta kuin pää näkyi. Siinä renki sai häntä syöttää niin kauan kuin hän eli kuivilla kauroilla.

Isänsä nostivat pojat tuon hevosen selkään ja kolmisin siinä istuessaan he ajoivat vanhimman pojan valtakuntaan, jonne isä jäi elämään. Mutta nuorempi ajoi hevosellaan siihen kuningaskuntaan, josta hän kuninkaantyttären oli ottanut. Siellä oli kuningas sillä aikaa kuollut, ja kansa valitsi pojan kuninkaakseen. Silloin poika löi kepillään hevosta ja sanoi:

— Nyt muutu ihmiseksi, sillä nyt olet jo sovittanut kaikki pahat tekosi, kun puoli vuotta olet hevosena ollut.

Ja poika otti hänet aviovaimokseen, ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.