UUNINPERÄINEN

UUNINPERÄINEN.

Mies kun oli metsässä riistaa etsimässä, niin eksyikin sinne, eikä osannut kotiaan. Harhaillessaan siellä ja katsellessaan, minne yöksi jäisi, tuli hän pienelle mökille.

— Mikähän mökki tuokin on? ajatteli mies. Olkoon kenen asumus tahansa, niin uskaltaa kai sinne sisään mennä.

Hän avasi oven. Mökissä ei ollut ketään.

— Eihän täällä olekaan ketään, jolta pyytäisi yösijan lupaa, sanoi mies itsekseen. Pyydänpä sitten itseltäni ja annan itse siihen luvan.

Ja mies asettui mökkiin yötään viettämään. Kun hänen oli nälkä, nouti hän ensin ulkoa puita, pilkkoi ne, laittoi uuniin tulen ja pani padan valkealle. Sitten otti hän kontistaan jauhoja ja keitti itselleen keitoksen. Nostaessaan padan tulelta ja valmistautuessaan popsimaan keitostaan, kuului uunin perältä ääni:

— Hoi mies, minulle pitäisi talkkunaa!

Kuullessaan sellaisen äänen, kysyi mies:

— Mikä uuninperäinen siellä on? Oletko sinä ihminen, vai oletko eläin?

— Mitä se sinuun kuuluu, sanoi ääni. Anna, mitä minä pyydän. Mutta kun annat, niin muistakin kiroilla.

Kun se tahtoi kiroiltavaksi ruokaa annettaissa, arvasi mies, ettei se ollutkaan mitään muuta joukkoa kuin pahan joukkoa.

— Kun pahan peliin menee, saa sen mukaan ollakin, ajatteli mies.

Kyllähän minä kiroillakin osaan. Mieshän minä olen.

Ja hän otti talkkunavadin ja heitti sen sisällön uunin perälle. Ja sitä tehdessään hän kiroili niin huikeasti kuin suinkin saattoi.

Sen jälkeen hän istui hetkeksi miettimään, kuinka hän nyt tekee, meneekö levolle vai odottaako kunnes paha häneen kynteensä iskee.

— Ei sitä kumminkaan pakoon pääse, jos se oikein pahalle päälle yltyy, ajatteli hän. Yhtä hyvin sitä sitten nukkuukin. Ei tuo kuolemakaan mahda sen kummempi olla, on ihminen sitten valveilla tai unessa.

Näin tuumittuaan vaipui hän penkilleen ja oli piankin vaipunut uneen.

Aamulla tulla tupsahti tupaan se paha mies.

Nähdessään vieraan miehen makaavan tupansa penkillä kysyi hän:

— Mikä mies tämä on?

— Metsämieshän minä olen.

— Vai sellaista joukkoa sinä olet? No ei sitten muuta kuin tapetaan pois.

Mutta silloin pahan vaimo huusi uunin perältä:

— Ei sitä miestä tappaa saa. Se antoi minulle ruokaa.

Sen kun kuuli paha, niin sanoi:

— Mitäs minä hänelle sitten teen?

— Lahja lahjasta annetaan, niinhän se tapana on meilläkin, vastasi uuninperäinen. Sillä miehellä on kyttyrä selässä, otetaan se pois.

Silloin paha otti mieheltä kyttyrän ja mies tuli aivan terveeksi. Kun mies sitten läksi taas metsälle, kuljeksi hän siellä ja tuli viimein kotiaan.

Hän meni veljensä asunnolle ja tämäpä vasta kummeksi, kun näki veljensä sellaisena sorjana miehenä. Hänelläkin oli kyttyrä ja hän kysyi sen vuoksi:

— Millä ihmeen keinolla sinä olet saanut kyttyräsi pois?

— Minä olin metsässä ja jouduin pahan mökille. Siellä minä keitin keitoksen ja kun uuninperäinen huusi ja tahtoi ruokaa, niin annoin. Se oli pahan kakara tai lieneekö ollut vaimo. Kun mies, se pääpaha, tuli aamusella kotia, niin hän palkaksi siitä, että olin sille uuninperäiselle ruokaa antanut, otti minulta kyttyrän pois.

— Sinne minäkin menen, sanoi toinen veli.

Hän otti leiviskän mallasjauhoja konttiinsa ja läksi pahan mökkiä hakemaan. Illalla hän tuli mökille, astui sisään ja teki aivan niin kuin hän oli veljensäkin kuullut tehneen, pilkkoi puut, sytytti takkaan tulen ja pani sille oikein suuren kattilan, jossa keitti mallasjauhoista keitoksen. Aikoessaan ryhtyä syömiseen, kuului sieltä uunin perältä ääni, joka pyysi talkkunaa itselleen.

— Mikä ihmeellinen sinä olet, kysyi mies, oletko sinä ihminen vai muu paha?

— Se ei kuulu sinuun, vastasi ääni. Kiroile ja anna minulle ruokaa.

— Minne sinä tätä panet, kun tämä on aivan tulikuuma.

— Anna koko kattila tänne, vastasi ääni.

Mies antoi koko kattilan ja sen tehtyään hän laskeutui levolle.

Aamulla se pääpaha tuli kotiaan ja aikoi miehen tappaa, mutta uuninperäinen sanoi:

— Ei sitä miestä pidä tappaa, se antoi minulle ruokaa.

— Mitä me sitten sille annamme? kysyi pääpaha.

— Annetaan hänelle se, mitä toiselta otimme pois. Sittenkai hänen mielensä on hyvä.

Kyllähän mies koetti vastustella, mutta eihän siinä mikään auttanut, ja hänelle pantiin toinenkin kyttyrä oman kyttyränsä lisäksi.

Kun hän sitten kantaen tätä raskasta taakkaa saapui veljensä luo, niin sanoi hän:

— Katsohan nyt minua, katso ja ihmettele. Minä olin siellä mökillä ja tein aivan kaikki niin kuin sinäkin olit tehnyt. Mutta sainkos minä sen palkan kuin sinä. Kaikkia vielä. Minulla oli ennestään jo kyttyrä ja uuden ne antoivat minulle entisen lisäksi. Miksikähän ne minua sillä tavoin palkitsivat?

— Sinä taisit antaa liian paljon syömistä, sen vuoksi sinulle annettiin toinenkin kyttyrä.

— Ehkäpä se menee minulla toinenkin, antaa vain olla molempien, sanoi veli eikä hän sitä asiaa sen enempää surrut.

— Ei niitä pahoja pidä palvella. Eivät ne tiedä oikein tarkoin eroittaa, mikä on hyvää, mikä ei.