MITÄ ORAVAT ASIASTA ARVELIVAT

MITÄ ORAVAT ASIASTA ARVELIVAT.

— Kuru hoi! voi Kuru poikani! Nyt olemme hukassa. Siunaa itsesi ja kuole!

— Mikä on, äitiseni? Onko koiria metsässä?

— Voi Kuru poikaseni kunpa olisivatkin koiria — kunpa olisivat vaikka susia ja karhuja! Mutta ne ovat pahempia kuin sudet ja karhut: ne ovat koulupoikia! Ne kun metsään pääsevät, niin ne tuhoavat kaikki pikku elävät. Koulupoikia minä pelkään enemmän kuin koiria ja susia ja karhuja ja — ja — ja — Kuulehan kokonaista viisi koulupoikaa. Ne minä laskin varpaillani, sillä enhän minä osaa sormillani laskea.

— Istuppas tähän oksalle, niin kerron:

— Minä olin ison kuusen alla kaarnaa nakertelemassa. Silloin kuului metsässä risahdus. Minä pakenin lähemmä juurta päästäkseni tarpeen tullessa käpälämäkeen. Minä odotin. Minä olin korvana koko orava. En uskaltanut väristäkään. Taas kuului risahdus, kuului toinen, kolmas, ja risahduksia seurasi kova melu, joka lähenemistään läheni. Melu kävi niin kovaksi, että minä luulin vihaisen härän olevan liikkeellä. Silloin mieleni tyyntyi, sillä minä tiesin kyllä voivani härän kanssa kilpaa juosta puitten latvoissa, jos niiksi tulisi.

— Mutta vieläkös mitä! Voi sydänkäpyseni, kuinka minä säikähdin! Härkä ei se ollutkaan! Kuulitko, Kuru poikani, se ei ollutkaan härkä, vaan vaan oli — viisi koulupoikaa! Minä olin kuolla säikähdyksestä. Yksi katseli minua puitten takaa ja huusi toisille:

— Kas, orava, orava! Aijai, kuinka se loikkasi. Onpa hauska saada oravanhäntä hattuunsa. Se vasta komealta näyttää…

— Niin — hän sanoi todellakin — oravanhäntä, ja minä taas hypähdin kauhistuksesta, sillä kyllä minä ymmärsin, kenen häntää hän tarkoitti. Sitten hän lähti juoksemaan ja hosui mennessään pensaita kepillä. Mutta silloin minä läksinkin käpälämäkeen. Minä hypätä kepsahdin puuhun ja pian keinuin korkeimmalla oksalla — ja oravanhännän, sen minä tietysti toin mukaani.

Sitten minä hain tuuheimmat oksat piilopaikakseni ja kätkeysin varovasti niiden keskelle. Samalla ilmestyivät toiset pojat. Ja nytkös vasta elämä alkoi. He nauroivat, puhelivat, kiipeilivät puihin ja nuuskivat ja tirkistelivät kaikkea mitä eteen sattui. Ei edes pikku muurahainenkaan saanut olla heiltä rauhassa. Ikäänkuin muurahainen olisi ollut mikään ulkomaan elävä! Ja sitten he viskasivat kepin muurahaiskekoon, jotta muurahaisparat luulisivat ison villipedon väijyvän heidän henkeään. Ja tuo muka on olevinaan hauskaa! Mahtaisikohan koulupojista olla hauskaa, jos heidän päälleen viskattaisiin joku hirviö?

— Pojilla oli suuret vasulliset… tiedätkö mitä?… kuusenkäpyjä! Mitä ihmeitä nuo tekevät oravan ruualla? ajattelin minä. Jokohan koulupojatkin ovat ruvenneet käpyjä syömään?… Ja nyt tulee kaikista hirvein asia:… niin… he puhuivat jotain sellaista, että piti poimittaman kaikki kävyt metsästä takkatuleen talveksi. Kuuletko, joka ainuan käpy—py—py—sen poimivat pojat pois metsästä. Mitä me sitten saamme syödä, sinä, minä ja meidän pikku piikasemme Kurumuru, kun emme saa yhtä ainuata käpy—py—pystä ta—ta—talven varaksi?

— Voi, voi, voi, voi… kaikkien oravien täytyy kuolla… kuolla… kuolla nälkään!

Ja sitten lie molemmat itkeä tihuuttivat yhdessä.

Vielä kerran oravamuori änkytti: »joka iinuan käpy—py—pysen» ja sitten hän huokasi syvään. Oravamuorilla oli niin pieni suu, etteivät sanat sieltä aina mahtuneet oikein ulos tulemaan, vaan kovassa kiireessä rupesivat huulet tytisemään ja hän sanoi »joka iinuan käpy—py—py», kun piti sanoa »joka ainoan käpysen».

— Mikä se oli?

Taas kuului metsästä risujen ratinaa ja jalkain töminää. Oravat tuskin kerkesivät pyhkiä kyyneleitä silmistään, ennenkuin uudelleen kauhistus heidät valtasi. He hyppäsivät toisen puun latvaan paremmin nähdäkseen.