PARIPUOLET

PARIPUOLET.

Kesy sorsa pantiin joutsenlampiin. Joutsen katseli uteliaana uutta harmaanruskeata toveriaan. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt sorsaa. Sen vuoksi hän isosti ihmetteli.

— Olipa hauska saada seuraa yksinäisyyteensä, tuumasi joutsen.

Hän polki pari kertaa rivakasti vettä soutimillaan ja purjehti sitten hiljaa ja juhlallisesti sorsan läheisyyteen.

He eivät aluksi ollenkaan suostuneet toisiinsa. Joutsen kolhasi nokallaan sorsaa ja sorsa tarttui joutsenen pyrstösulkaan. Vihdoin joutsen lähti tiehensä ja purjehti toiselle puolen lammikkoa. Ei häntä siihen pelko pakottanut! Vielä mitä! Hänhän oli paljon suurempi ja voimakkaampi kuin tuo vähäpätöinen sorsan rääpyskä. Mutta sorsalla oli paha tapa sotkea vesi sameaksi ympärillään ja pitää itsekseen tyhjää rääkätystä, jota joutsen ei voinut suvaita. Sentähden hän lähti tiehensä.

Sorsa oli pian kuten kotonaan lammikossa ja alkoi elää siellä arkielämäänsä.

Hän rääkätti vanhaan tapaansa mutaisessa rannassa. Hän oikein kaivautui mutaan, niin että ainoastaan pyrstön kärki suorana ja kankeana liikkui veden pinnalla.

Viikot vierivät ja sorsa yhä vaan rääkätti mutaisessa rannassa ja sotki veden sameaksi ympärillään. Hänen ei koskaan tehnyt mieli uida ulommas puhtaampaan veteen. Hän oli tottunut törkyiseen rantaan ja viihtyi paraiten sellaisessa. Silmät seljällään hän tuon tuostakin sukelsi pohjaan. Hän saattoi nähdä veden läpitse. Siellä oli vesikasveja, pikku elukoita, kaloja, toukkia ja muuta hyvää. Sorsa söi niitä mainiolla ruokahalulla. Hän oli mielestään joka päivä kestissä. Alituiseen hän oli ruo'an haussa, ikäänkuin hänen vatsansa olisi ollut pohjaton. Hän ei tehnyt mitään muuta kuin söi syömästä päästyään ja puhua rääkätti kaikesta mitä sattui vedestä löytämään, kaloista, sammakoista, madoista ja hämähäkeistä. Hän kertoi kuinka sukkela hän oli niitä pyytämään, miltä ne maistuivat, kuinka ne pitivät puoliaan, kun hän oli saanut ne leveään nokkaansa, kaulaansa ja kupuunsa. Sorsa ajatteli ääneensä, ja sentähden hänellä ei ollut mitään salaisuuksia. Häneltä sai kuulla jos jotakin, se nimittäin, joka viitsi seistä rannalla hänen laverruksiaan kuuntelemassa. Hän puheli enimmäkseen ruoasta, kuinka matoset kiemurtelivat vielä hänen kuvussaan tuskissaan siitä, että olivat auttamattomasti suljetut tuohon pimeään vankilaan ja muuta sen tapaista.

Nukkumiseen sorsalla ei ollut paljon aikaa. Kello viideltä hän jo veti päänsä siiven alta, ravisti vähän itseään, silitti hätimiten nokalla höyheniään ja riensi taas päivätyöhönsä — syömään nimittäin.

Harvaan ja voimakkaasti, puhtaana ja ylevänä sousi joutsen lammikon keskellä. Hän mittaeli lammen syvyyttä pitkällä kaulallaan. Joka päivä hän pesi itsensä puhtaammaksi entistään, levitti joskus valkeita siipiään ikäänkuin lentoon noustakseen, mutta vaipui takaisin… ne olivat leikatut. Hän tunsi sen. Ja sitten hän muisti muinaisia aikoja. Hänen muistoonsa heijastui meren aava ulappa, sen siintävän viheriät jäävuoret ja ystävät kaukana pohjolassa. Ja samassa hän tunsi katkeraa kaipausta ja vankina olo ahdisti hänen rintaansa. Taasen hän mittasi likaisen lammen syvyyttä, nosti kaulansa korkealle ja koetti tyytyä kohtaloonsa.

Useasti hän yritti lähestyä sorsaa. Olihan hän — paremman puutteessa — sentään seurana yksinäisyydessä. Ja olihan hän koko hauska olento, kun näki hänen tuhinansekaisessa hyväntahtoisuudessaan tirkistelevän harmaankeltaisilla silmillään. Hän oli niin suruttomasti iloinen ja tyytyväinen elämäänsä. Ehkä olisikin parasta heittäytyä huolettomaksi ja elää sorsan tavalla, tuumasi joutsen.

— Ei, ei, se on mahdotonta!

Hän nosti kaulaansa, löi siipiään. Ja taas muistui hänen mieleensä tuo halpamielinen pahantekijä, joka otti hänet kiinni kun hän avuttomana, jalat kiinni jäätyneinä, makasi avannossa kaukana jäämerellä. Hän olisi tahtonut mieluummin kuolla siellä kuin uida rämpiä sorsan kanssa täällä ravirapakossa. Vankina olo lammessa oli hirmuisempaa kuin kuolema lumen ja myrskyjen keskellä kuohuvissa meren aalloissa; siellähän oli hänen kotinsa. Sieltä olivat väkivallan tekijät tuoneet hänet tänne ja leikanneet siivet, jottei hän enää koskaan voisi nousta pilvien tasalle ja etsiä kotia, tuota verratonta, vapaata ja laajaa kotia.

Ei mikään eläin ollut hänen mielestään niin julma kuin ihminen, jolla itsellään oli koti, joka itse osasi kaivata, rakastaa ja toivoa… eikä kuitenkaan antanut hänelle vapautta.

Aikojen kuluessa oli hän kerran toisensa perästä koettanut lähestyä sorsaa, mutta joka kerta oli hän vastenmielisyyden tunteen valtaamana vetäytynyt takaisin lammelle. Mutta mitä useammin hän sorsaa lähestyi, sitä kauemmin hän viipyi hänen seurassaan. Lopulta hän tottui törkyyn, rääkätykseen, sammakkoihin ja hämähäkkeihin. Ja niin sorsasta ja joutsenesta tuli ystävykset.

He rääkättivät yhdessä päivänpaisteessa. He lavertelivat, riitelivät toisinaan ja söivät yhdessä.

Niin vierivät vuodet.

Mutta kerran joutsen huomasi, että hän oli alkanut viihtyä mutaisessa vedessä ja että sorsan suruton rääkätys melkein miellytti häntä. Tuo jalo lintu huomasi, että hän oli alkanut unohtaa itsensä, hyvät tapansa, ihanat muistonsa, entiset ystävänsä.

Eräänä päivänä hän vakaasti ajatteli asemaansa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän itsekin ollut muuttumaisillaan sorsaksi. Ja silloin kaikki vanhat muistot heräsivät uudelleen. Hän ajatteli kaiholla sitä korkeata asemaa, mikä hänellä olisi saattanut olla lintujen joukossa, jos hän olisi saanut elää ja kehittyä vapaudessa taivaan tuulien kannattamana. Ja silloin sydämmen suuri tuska puhkesi hiljaiseen valitukseen, ja hän lauloi joutsenlaulunsa, lauloi jäähyväislaulun elämälle, ja… kuoli surusta.

Ihmisten ei ole helppo ymmärtää lintujen kieltä, mutta joutsenen laulua ei voinut selittää muuten kuin yhdellä tavalla. Hän lauloi:

    »Ken joutsen jalo on luonnoltaan,

    Ei sorsaksi muutu milloinkaan!»