KUINKA METSÄN PIKKU LAPSET OPPIVAT LUKEMAAN

KUINKA METSÄN PIKKU LAPSET OPPIVAT LUKEMAAN.

Oli kerran suuri salo; metsän palo oli siellä raivonnut ja polttanut kaikki vanhat puut niin, että oli jäljellä ainoastaan mustia, nokisia kantoja paljaassa maassa, rosoisten kivien keskellä, jossa ei mitään ruohoa enää kasvanut. Niin pitkälle, kuin nähdä saattoi, eli vähintään peninkulman alalla joka taholle, ei ollut mitään muuta kuin samoja rosoisia kiviä ja mustia kantoja. Maantie kulki siitä poikki, ja ken sitä tietä matkusti yöllä, hän ei saanut olla arka, sillä jos hän vähänkään pelkäsi pimeässä, näytti koko salo olevan täynnä kummallisia pikku aaveita, jotka ojensivat myhkyräisiä käsivarsiaan, ja muutamilla oli hevosen pää ja muutamilla sarvet ja muutamilla kuusi jalkaa kuten kärpäsillä; mutta ne olivat vain kantoja, ne ne näyttivät niin kummallisilta pimeässä.

Yksi ainoa puu seisoi jäljellä säästyneenä tulelta. Se oli hyvin vanha mänty, ja juuri pitkän ikänsä tähden oli se niin korkea, että tuli ei jaksanut sitä voittaa, kärvensi vain vähän sen tyveä ja jätti siihen. Siinä se nyt seisoi yksinään kuin kansaton kuningas, ja hänen valtakuntaansa oli koko se suuri salo, mutta eipä se juuri kannattanut kehumista. Mitäpä hän teki kivillä ja kannoilla?

Oli siellä myöskin tupa ihan tien varrella. Se oli rakennettu silloin, kuin vielä oli vihreätä metsässä sen ympärillä, mutta nyt se seisoi siinä yksinään ja katseli mäntyä ja mänty katseli tupaa, ja siten heitä olikin kaksi. Pitäähän olla jotakin seuraa tässä maailmassa.

Tuvassa asui vanha mummo, jolla oli pikku tyttö, ja se tyttö oli hänen lapsenlapsensa, ja tytöllä oli raamatusta otettu nimi Ester. Koko avarassa maailmassa heillä ei ollut muita sukulaisia kuin he kahden. Harvoin oli Ester nähnyt muita ihmisiä kuin mummoansa ja talonpoikaisukkoa, joka aina ohi ajaessaan toi jauhoja ja suoloja ja pellavia mummolle. Sijaan sai hän kaikkein kauneinta valkoista rihmaa, jota mummo oli kehrännyt rukillaan. Oli Ester sentään nähnyt myöskin monta matkustavaista ajavan ohitse tietä myöten, mutta heillä kaikilla oli oikein tulinen kiire joutua pois rumasta erämaasta, he ajoivat täyttä kyytiä ohitse, paitsi milloin kesäkuumalla pikku lapsille tuli jano matkavaunuissa. Silloin vaunut pysähtyivät ja lapset hyppäsivät alas pyytämään raikasta vettä; se oli salon jaloa viiniä, niin kirkasta kuin kristalli, sillä se tuli vuoren kuninkaan lähteestä, joka oli ihan lähellä vanhaa mäntyä. Silloin pikku Ester toi vettä ja tavallisesti sai vaivastaan vaskirahan, vaikka hän ei koskaan mitään pyytänyt, sillä ilmaiseksihan Jumalakin antoi sitä kaunista vettä, ajatteli hän.

Eräänä päivänä heinäkuussa pysähtyivät taas vaunut tuvan kohdalle; herra laskeutui maahan, nosti alas pikku pojan ja taluttaen häntä kädestä tuli ovelle. ”Saisiko täältä mitään juotavaa?” kysyi hän; ”Ahasverusta janottaa niin kovasti.”

”Ester, menes tuomaan vettä lähteestä”, sanoi mummo pikku tytölleen, ja tyttö meni.

”Onko hänen nimensä Ester?” kysyi matkustavainen herra.

”On, herra, sen hurskaan Esterin mukaan, josta kerrotaan raamatussa”, vastasi mummo. ”Onko teidän poikanne nimi Ahasverus?”

”On”, vastasi herra, ”saman kuningas Ahasveruksen mukaan, joka otti Esterin puolisoksensa. Minun pojastani voi myöskin tulla suuren valtakunnan kuningas.” Ja samalla vieras herra löi ylpeästi vyötänsä, joka oli täynnä kirkkaita kultarahoja. Kuin Ester palasi, antoi herra hänelle vedestä sellaisen kultarahan, ja hän niiasi ihan yhtä syvään kuin muulloinkin saadessaan vain vaskirahan; hän ei ollut koskaan nähnyt kultaa eikä tiennyt, mitä se keltainen metalli merkitsi; se tuntui vain niin raskaalta, vaikka raha olikin pieni.

”Sinä olet kiltti pikku tyttö”, sanoi vieras herra; ”tahdotko, pikku Ester, ottaa minun Ahasverukseni sulhoksesi?”

Ester niiasi; hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan mitään sellaista.

”Rupeatko sinä hänen morsiameksensa?” kysyi vieras herra vielä.

”Kiitoksia paljon”, sanoi Ester, niin kuin oli oppinut kiittämään rahasta, ja hän niiasi taas, vaikka ei ymmärtänyt sanaakaan tuosta puheesta.

Vieras herra nauroi ja taputti ystävällisesti tyttösen pitkätukkaista pellavapäätä.

”Kuinka te näin yksinänne asutte tällaisella rumalla salolla?” kysyi hän Esterin vanhalta mummolta.

”Ah, hyvä herra,” sanoi mummo, ”täällä oli suuri ja vihreä metsä, kuin muutimme tänne, ja täällä minä tein oikein sieviä vastoja koivunoksista ja koreja juurista ja pajun vesoista. Mutta eräänä kesäyönä matkusti talonpoikia tätä tietä ja he tekivät meidän maatessamme tien varrelle tulen. Silloin se levisi suureen metsään, niin että siitä tuli hirveä savun tulva ja metsän palo, jota ei kukaan voinut sammuttaa, ja kuin metsä paloi kolme viikkoa, silloin oli kaikki niin mustana ja tyhjänä, kuin nyt näette. Minä jäin köyhäksi, mutta mihinpä olisin muuttanut? Olihan minulla täällä ainakin katto pääni päällä.”

”Mutta miten jäi teidän pikku tupanne palamatta, kuin metsä paloi sen ympäriltä?” kysyi herra.

”Sen minä sanon teille”, sanoi mummo. ”Tässä seisoi neljä valkoista Jumalan enkeliä, yksi kussakin nurkassa vartioimassa sitä, niin että ei ainoatakaan kipunaa pudonnut katolle. Minä niitä en nähnyt, mutta Ester ne näki, ja minä olen varma, että ne suojelivat tupaa hänen tähtensä, sillä minähän olen viheliäinen syntinen, mutta pikku Ester on viaton kuin itse enkelit.”

Vieras herra tuli nyt ihan vakavaksi ja seisoi hyvän aikaa syvissä aatteissa. Viimein hän sanoi: ”Kuulkaas, hyvä mummo, ettekö ottaisi minun Ahasverustani luoksenne yhdeksi vuodeksi? Hän on rikkaan miehen poika ja vähän turmeltunut ylellisyydestä; hänelle tekisi hyvää olla jonkun aikaa köyhäin ja Jumalaa pelkääväisten ihmisten tykönä. Minä lähden nyt ulkomaille ja vaikea minun on kuljetella poikaa kanssani. Mutta ensi kesänä palaan minä noutamaan häntä ja tässä minä annan kasan kultarahoja maksuksi hänen hoidostaan.”

”Voi, voi!” sanoi mummo, sillä niin hän hämmästyi tästä ehdotuksesta. Mutta vieras herra taputti häntä olkapäälle ja sanoi: ”Hoitakaa poikaa hyvin ja katsokaa, että hänen ei tarvitse kärsiä puutetta, mutta älkää lellitelkö häntä älkääkä antako hänelle muuta, kuin pikku Esterillenne annatte. Kas niin, Jumala olkoon kanssanne. Hyvästi, poikaseni; tottele kiltisti tätä hyvää mummoa ja laita niin, että hän on tyytyväinen sinuun, kuin tulen ensi kesänä!”

Niin sanottuaan nousi hän vaunuihinsa ja ajoi pois.

Voidaan kyllä arvata, että siitä tuli iso ihmettely salolla ja yksin vanha mäntykin näytti miettiväiseltä seisoessaan kannokossa. Pikku Ahasverus oli ensin niin kummastuksissaan, että ei saanut sanaakaan suustansa, mutta kuin vaunut vierivät pois ja hän jäi yksin vierasten ihmisten luo, alkoi hän parkua ja juosta vaunujen jäljestä; ja kuin mummo ja Ester juoksivat myöskin ja koettivat viedä häntä takaisin, löi hän heitä, puri ja potki. Viimein hän väsyi ja nukkui istualleen mättäälle tien varrelle. Silloin mummo ilman mitään vaivaa kantoi hänet tupaan, ja Ahasverus makasi kuin porsas seuraavaan aamuun.

Ne teistä, hyvät ystävät, jotka olette lukeneet tai nähneet pienen leikki näytelmän ”Ole hyvä köyhille”, muistatte ehkä vielä, miten vaikea köyhän mummon on hyvästi kasvattaa sellaisia lapsia, jotka ennen ovat turmeltuneet rikkaudesta ja ylellisyydestä. Esterin mummolla oli myöskin ensi aikoina yllin kyllä tekemistä tästä pikku pojasta, joka heti ensi aamuna herättyään kiljui sokurileipää ja tiuskuen pyysi kullattua piiskaansa, lyödäkseen sillä hevosia. Ja kun ei saanut, mitä tahtoi, kiljui ja parkui hän yhtä päätä, kunnes taas nukkui.

Mutta tulipa siitä muutos vähitellen. Ennen kolmannen viikon loppua oli Ahasverus jo unhottanut vaunut, hevoset, piiskan, sokurileivät ja ruman parkumistapansa; ja kolmen viikon päästä oli hän tottelevainen pikku poika, joka viihtyi hyvästi köyhässä tuvassa.

Siihen vaikutti paljon myöskin pikku Ester. Hän oli neljän vuoden ja pikku Ahasverus viiden vuoden ikäisen; he siis sopivat oikein hyvin leikkimään yhdessä. Ester vei kumppaninsa vanhan männyn luo, jota hän sanoi Viheröksi, koskapa se yksin koko salolla oli vihreänä kesät talvet. Sieltä ottivat lapset vettä vuorenkuninkaan lähteestä ja siellä he rakentelivat linnoja ja taloja kivistä, sillä niitä oli siellä yllin kyllä. He kantoivat palaneita, mustia risuja ja puita tupaan polttopuiksi, ja kuin nokesivat itseään, saivat itse myöskin pestä vaatteensa puhtaiksi. Se alkoi huvittaa Ahasverusta aikaa myöten yhä enemmän. Kuin kesä oli loppumaisillaan, kasvoi siellä täällä sentään vähä puolukoita kivien välissä, ja syksyllä saivat lapset nauriita talonpoika-ukolta, joka toi jauhoja. Ja talven tultua rakensivat he lumesta linnoja, ja Ahasverus oppi vuolemaan jousia ja kiskomaan päreitä ja antamaan ruokaa vuohille; sillä mummolla oli kaksi vuohtakin, jotka eivät ollenkaan pahastuneet, kuin Ahasverus niitä hiljaa nyki parrasta ja sanoi: ”kili kili, älä päkkää, niin saat sokuria.”

Kevään tultua ja lumen sulettua rosoisilta kallioilta, mustilta kannoilta ja Viherön tummilta oksilta, ja vuoren kuninkaan lähteen alettua porista kivien välissä, alkoi myöskin nousta vihreitä ruohon taimia autiolle salolle, ja tuuli kuljetteli sinne koivun, haavan ja pihlajan siemeniä, jotka itivät ja juurtuivat palaneesen maan pintaan. Lapsista nyt salo näytti paljon vihreämmältä kuin edellisenä kesänä, ja niin tosiaan olikin. Silloin he keksivät uuden leikin: kantoivat puita yhteen paikkaan ja rakensivat linnan ja sen viereen navetan ja männyn kävyt olivat lehminä ja lampaina, joilla oli oikeat jalatkin neljästä puikosta ja sarvet kahdesta.

Kesä tuli, ja mummo alkoi odottaa vierasta herraa takaisin. Mutta viikkoja ja kuukausia kului, eikä vieras herra tullutkaan. Kesä loppui, syksy tuli, tuli talvi ja kevätkin; mutta vieras herra yhä oli poissa. Vuosi kului toisensa perästä, mummo yhä vanheni, lapset yhä kasvoivat, mutta herra ei palanut. Viimein mummo lakkasi häntä enää odottamastakaan. Onneksi hänellä vielä oli jäljellä enin osa herran antamista kirkkaista kultarahoista, sillä hän kehräsi yhä edelleen ja osti vain silloin tällöin uusia vaatteita Ahasverukselle. Itse hän opetti lapsia lukemaan raamatusta ja he kasvoivat kuin kaksi tuoretta kaunista kukkaa salolla.

Mutta salolla tapahtui näinä vuosina suuri muutos. Jumalan siunaus valisti sitä päiväpaisteen tavalla. Missä ennen oli kaikki ollut mustaa, autiota ja hävinnyttä, siellä nyt vähitellen kaikki muuttui vihreäksi, ja pikku puut, jotka olivat taimineet tuulen tuomista siemenistä, kasvoivat yhä pitemmiksi, tulivat pikku metsäksi, joka tasalatvaisena ulottui niin kauas, kuin silmä kantoi. Nyt oli siellä hyvä ja hauska oleskella vanhan Viherön luona. Tuulen suhistessa sen tummassa latvassa kuultiin sen sanovan pikku puille: ”se on oikein, lapset, kasvakaa Jumalan lempeän auringon valossa! Kasvakaa suoriksi ja pitkiksi; näyttäkääpäs, että vanha kumminne saa teistä kunniaa!” Sen kuulivat pikku puut ja kasvoivat hyvää vauhtia iloissaan; ja linnut alkoivat laulaa niiden hennoissa latvoissa.

Silloin Ester ja Ahasverus ryhtyivät pitämään koulua puille ja opettamaan niitä lukemaan. He kävivät istumaan keskelle nuorta metsää, asettivat raamatun syliinsä ja tavailivat puille Jumalan pyhää sanaa. Ja metsä kuunteli vakavasti, alkoi suhista ympärillä lehtien tuhansilla kielillä, ja mitä enemmän lapset lukivat, sitä enemmän humisi metsä. Se huvitti Esteriä ja Ahasverusta; polvillaan oli heillä raamattu ja edessään Jumalan toinen suuri kirja, luonto, ja he opettivat suurta luontoa lukemaan Jumalan sanaa. Ei ole koskaan nähty kauniimpaa koulua. Puut olivat niin ahkerat, pikku kukat nyykyttivät niin iloisesti, linnut lauloivat kauniita virsiä aamuin ja illoin, vanha Viherö kuunteli miettivästi ja yksin nokiset kalliotkin näyttivät hartaasti kuuntelevan uutta opetusta.

Vieras herra ei palannut. Ahasverus, joka jo oli suuri poika, lähetettiin kaupunkiin kouluun, mutta ei hän mielellään lähtenyt Esterin luota eikä pois salolta; kesiksi hän aina palasikin sinne takaisin. Vuosia kului, Ahasverus tuli ylioppilaaksi ja sanoi itseään Saloseksi, koska hän oli kasvanut salolla. Hän oli nyt kahdenkymmenen vuoden ikäinen, ja silloin tapahtui jotakin merkillistä.

Kauniina kesäpäivänä, juuri viidentoista vuoden kuluttua tämän kertomuksen alusta, ajoi vanha herra taas entistä saloa ja katseli kummastellen ympärilleen, sillä kaikki oli nyt toisin ja paljon kauniimpaa kuin ennen. Nuori metsä oli kasvanut, vihantana oli koko seutu, ja matkustavainen töin tuskin tunsi tupaa metsikön sisältä. Vaunut pysähtyivät, herra laskeutui maahan ja astui vapisevin askelin kysymään tuvan mummoa. Pitkä, kaunis tyttö tuli hänelle vastaan; se oli Ester, mutta herra ei tuntenut häntä. Hän vei herran sisään mummon luo, joka nyt istui uunin vieressä vanhana ja harmaana ja melkein sokeana vanhuudesta. Vieras alkoi kysellä pikku poikaa, Ahasverusta, oliko hän vielä elossa. Hänen äänensä silloin vapisi, ja hän otti taskustaan suuren silkkisen nenäliinan ja pyyhki sillä hikeä otsastaan.

Mummo ymmärsi vieraan herran nyt tulleen viemään pois hänen rakasta poikaansa ja alkoi itkeä niin, että ei voinut vastata. Ester itki myöskin, sillä hän tiesi, mitenkä nyt asiat olivat; mutta hän kuitenkin heti vastasi, että Ahasverus oli vain lähtenyt metsästämään ja että hän kyllä pian tulee. Silloin vieras herra suuteli häntä otsaan ja syleili mummoa ja kiitti heitä kyynelsilmin. Hän oli kauppias ja oli matkustanut kauas pois vieraihin maihin, maapallon toiselle puolelle asti, ja oli joutunut merirosvojen käsiin eikä ennen päässyt palaamaan, kuin viimeinkin sai vapautensa. Mutta nyt hän aikoi vanhuutensa ajaksi asettua rauhaan suurine rikkauksineen. Kohta sitte palasi Ahasverus metsältä, laukku täpö täynnä teyrejä ja jäniksiä. Onhan helppo arvata, että siitä tuli ilo ja ihmetteleminen, kun hän niin odottamatta sai takaisin isänsä, jota ei ollut enää koskaan toivonut näkevänsä.

Vieras herra viipyi tuvassa kolme päivää, ja pitkät neuvottelut siinä oli, mitä nyt olisi tehtävä. Ahasveruksella oli suunnitelma heti valmiina, ja vähän arveltuaan suostui siihen hänen isänsäkin. Ja tällainen se oli:

Jo samana kesänä osti vieras herra koko sen entisen salon ja toi sinne monta sataa työmiestä louhimaan kiviä, kaivamaan perustusta ja rakentamaan kartanoita. Vuoden päästä oli siinä suuri, kaunis rakennus, jota kyllä kävi verrata ruhtinaalliseen linnaan, ja ympärillä pieniä, punaisiksi maalattuja tupia, jossa ahkerat työmiehet asuivat vaimoineen ja lapsineen. Suureen kartanoon muutti ensin se vanha herra ja sitte Ahasverus ja Ester, joista nyt oli tullut herra ja rouva; mutta mummo ei tahtonut muuttaa, hän mieluisemmin asui vanhassa tuvassaan, jossa nyt olikin paljon lämpimämpää, parempaa ja mukavampaa kuin ennen. Siellä he kaikki elivät hyvin onnellisina ja elävät vielä tänäkin päivänä. Ahasveruksesta on tosiaankin tullut suuren valtakunnan kuningas, nimittäin koko sen avaran salon, mutta se salo on nyt kukoistavana maana, jossa pellot, niityt ja kylät ihastuttavat matkamiehen silmää. Vanha Viherö seisoo siellä vielä yhtä jäykkänä, viheriänä ja vakavana, kuin aina oli ollut, ja sen juurelta kuohuu vuoren kuninkaan lähde, joka nyt on kauniina suihkukaivona, ja ympärillä seisoo nuori, kaunis metsä, joka oli kasvanut yhdessä Esterin ja Ahasveruksen kanssa.

Äskettäin ajoin minä siitä ohitse, ja olisipa teidän pitänyt olla mukana. Mummo istui ihan valkopäänä auringonpaisteessa vanhan tuvan edessä, ja vieras herra istui ruohopenkillä hänen vieressään ja luki raamattua. Ahasverus juuri tuli suurelta suolta, joka nyt oli kaikkein kauneimpana viljavainiona, ja Ester istui kahden pikku lapsen kanssa niin iloisena ja levollisena talon rappusilla. ”Katsokaas, lapset,” sanoi hän, ”tämä on se suuri metsä, jota me ennen lapsina opetimme lukemaan Jumalan sanaa. Jumalan suuri kirja on edessämme avoinna kesän vihreydessä; hänen pyhä sanansa on kirjoitettuna sekä raamatussa että myöskin puiden lehdillä, lähteen kirkkaassa vedessä, järven pikku laineissa ja taivaan purjehtivissa pilvissä. Kas, nyt kumartelee ja humisee taas nuori metsä aamutuulessa. Ymmärrättekö sen tarkoitusta? Se kiittää ja ylistää Jumalaa.”