VUOKKO
by Zacharias Topelius · from Lukemisia lapsille 1
Adapted Version
A small white flower lived in a park. It was a pretty flower. The Little Flower liked The Bug. The Bug had white wings. He liked himself very much.
One day, The Bug came. He asked, "Do you like me?" He added, "I will like you."
The Little Flower said, "Yes, I like you!" She truly liked him. The Bug drank her sweet flower juice. Then he flew away.
The Little Flower waited. She waited for The Bug. He did not come back. He played in another spot. She felt a little sad.
Later, The Bug flew near. The Little Flower saw him. She said, "I like you!" The Bug did not listen. He flew away quickly.
The Little Flower felt very sad. She drooped a little. Her white petals were not so bright. She waited alone.
The Bug came again. He looked very nice. He flew right past her. He did not look at her. He did not care.
The Old Tree saw this. He said, "Do not like him. He does not like you." The Little Flower said, "I still like him."
One day, A Boy came. He had a net. He ran after The Bug. The Bug flew fast. He fell down near the flower.
The Little Flower helped him. She hid him under her leaves. The Boy looked for him. He stepped on the flower. She got hurt. She was brave.
The Little Flower was very tired. She was hurt. She whispered, "Do you like me?" She asked again, "Do you like me?"
The Bug did not see her hurt. He only looked at his wings. He did not say thank you. He was not kind.
The Little Flower whispered, "I like you." She closed her white petals. She went to sleep for good. She was very kind.
The Old Tree saw it all. He thought, "The Little Flower was very kind." Being kind is a special thing.
Original Story
VUOKKO.
Oli kerran vuokko puistossa. Se ei ollut kalpeampi eikä rumempi kuin muut vuokot, ja koska kaikki vuokot ovat kauniit keväällä, niin oli sekin valkoinen ja kaunis kuin kaikki muut. Kenties oli se hiukan kauniimpikin, en osaa sitä niin tarkkaan sanoa.
Missä kukkia kasvaa, siellä lentelee perhosia; missäpä ne muuten lentelisivät? Se on vanha historia ja siitä on niin paljo lauluja, että kyllä niitä riittää.
Apollo oli suurimman perhosen nimi. Sillä oli valkoiset siivet ja niissä keltaisia kunniarahoja. Perhoset ovat, kuten tietty, vähän turhamaisia; ne mielellään käyttävät kaikenlaisia koristeita. Ei se kuitenkaan ole heidän vikansa, että ovat niin kauniit; he eivät ole näet itse teettäneet vaatteitansa räätälillä. He ovat luonnostaan sellaiset kuin ovat.
Kerran Apollo tuli vuokon luo ja sanoi hänelle: ”jos sinä rakastat minua, niin rakastan minä sinua.”
”Kyllä minä sinua rakastan”, sanoi vuokko, sillä hän tosiaankin rakasti Apolloa eikä osannut teeskennellä.
”Onko se oikein tosi?” sanoi perho.
”Mitäpä se muuta olisi?” vastasi vuokko.
”Se on hyvä, se”, sanoi perho ja imi pois kaiken hunajan vuokon kukasta. Perhoset rakastavat hunajaa, mutta eivät osaa sitä säästää kuten mehiläiset. Niin se tapahtui ja Apollo lensi tiehensä.
”Kyllä hän palaa”, ajatteli vuokko. Mutta siinä hän pettyi, sillä Apollo pysyi poissa, hänellä kun näet oli muuta ajattelemista.
Eräänä päivänä hän kuitenkin sattui liitelemään toisen kukan ympärillä ihan lähellä. ”Nyt minä pidän varani”, ajatteli vuokko. Hän nosti vähän kukkalehtiänsä, jotka jo olivat hiukan kalvenneet, ja huusi niin kovaan, kuin vuokko voi huutaa: ”jos sinä rakastat minua, niin minä rakastan sinua.”
”En, en minä suinkaan”, vastasi perho, eikä ollut siitä niin millänsäkään.
”Mutta minä rakastan sinua”, sanoi vuokko.
”Se on kyllä mahdollista”, vastasi perho ja lensi taas pois. Nyt hän pysyikin kauan poissa. Vuokko seisoi siinä yksinään ruohokossa, aika alkoi tuntua pitkältä ja vuokko rupesi lakastumaan.
Viimein tuli Apollo taas sattumalta sinne vielä kauniimpana kuin ennen ja vuokko taas kysyi: ”rakastatko sinä minua?”
”En, en vähintäkään”, vastasi perho.
”Mutta minä rakastan sinua”, sanoi vuokko.
”Mitä se minuun koskee!” sanoi perho. ”Sehän on tuo vanha juttu, jota olen kuullut kyllä satakin kertaa jo ennen.” Ja samaa tietään lensi hän pois.
”Kuulepas, vuokko”, sanoi kyhmyräinen kataja, joka seisoi siinä lähellä, ”onko tuo nyt sopivaa, puhua tuolla tavalla ilmi sydämmensä tunteita? Täytyy pitää nokkansa pystyssä, jos on mitään nokkaa. Kun saa kuulla ylpeää puhetta, pitää puhua samalla tavalla takaisin, ja kun sinua halveksitaan, niin näytä, kuka olet. Katsopas minua, uskaltakootpahan varpuset tehdä pilaa minusta! Ei, vuokko, täytyy olla itsetuntoa; ei nyt enää ole tapana palkita halveksimista rakkaudella.”
”Mutta en minä sille mitään voi”, vastasi vuokko. ”Minunhan täytyy rakastaa häntä niin kauan kuin elän.”
”Sinä olet sieni”, sanoi kataja, ja se oli pahinta, kuin hän tiesi, sillä sienet ovat siinä huudossa, että eivät pidä varsin tarkkaa lukua mistään, ja kataja oli ylpeä suuresta maailman tuntemisestaan.
Aurinko paahtoi ja vuokko tuli hetki hetkeltä yhä valkoisemmaksi ja kalpeammaksi. Sitte tuli sinne poikia puistoon leikkimään. Eräällä heistä oli haavi pyytää perhosia, ja hän huomasi kauniin Apollon. ”Tuopa on kaunis pistää neulaan hyönteislaatikkoon”, sanoi poika ja alkoi juosta pitkin nurmikkoa.
Nyt tuli Apollolle hätä. Miten hän lensi, koettaen paeta! Huh! haavi heilahti ja tapasi häntä siipeen, ja perho putosi suin päin ruohokkoon juuri vuokon viereen.
”Tässä se lensi”, sanoi poika ja kumartui etsimään perhoa. Mutta kun ei häntä löytänyt, juoksi hän tiehensä ajelemaan toisia.
Eipä ollutkaan helppo löytää Apolloa, sillä vuokko oli kätkenyt hänet lehtiensä alle, ja siinä oli hyvä piilopaikka. Mutta vuokkoa itseään oli poljettu varrelle, ja nyt hän makasi taittuneena muiden vihreäin korsien seassa.
”Olipa hyvä, että kuitenkin pääsin”, sanoi Apollo ja kömpi ylös tiheäin lehtien alta.
”Rakastatko minua?” kysyi vuokko, kuoliaaksi lakastumaisillaan, kun varsi oli poikki.
”Vai niin, sinäkö se olit!” sanoi perho. ”Katsohan, miten kaikki kunniamerkkini hirveästi turmeltuivat! Mitenkä nyt enää voin näyttäytyäkään hienoissa seuroissa.”
”Rakastatko minua?” kysyi kuoleva vuokko.
”Ja miten pölyssä ovat frakkini liepeet”, puhui Apollo omiansa. ”Hyvä vuokko, jos sinulla on pisaraakaan kastetta lehtiesi välissä, niin anna minulle vähä pesuvettä; aivanhan minä olen myyrän näköinen.”
”Rakastatko minua?” kysyi vuokko kolmannen kerran.
”No, hyvä ystävä, ei minulla nyt ole aikaa sellaisiin joutaviin asioihin”, vastasi perho. ”Niin, sitä juuri luulinkin, kaulusröyhyni on ihan rypyssä! Mitähän minusta nyt sanotaankaan ruusujen hovissa?”
”Mutta minä rakastan sinua”, sanoi vuokko ja siihen hän kuoli, sillä kaikki lehdet putosivat hänen terästään.
”Kas tuota raukkaa”, sanoi perho, sillä häijy hän ei ollut, vaan ainoastaan kevytluontoinen kuten kaikki muutkin perhot. ”Nyt en varmaankaan saa mitään pesuvettä ennen, kuin iltasella tulee kastetta. Totisesti olen minä oikein onneton perho! Frakkini on turmiolla, kaulukseni rypyssä ja kunniamerkkini näyttävät vanhoilta vaskirahoilta. Mikä hirveä tapaus! Mutta se herättää suunnatonta huomiota maailmassa, kaikki rupeavat minua säälimään, ja onpa sekin sentään jotakin. Minä ainakin tulen yleisen huomion esineeksi. Mitähän minusta nyt sanotaankaan ruusujen hovissa?”
Niin sanoen lensi Apollo tiehensä, mutta eipä hän pitkälle ehtinyt, kuin joutui varpusen nokkaan, joka oli kauan lähimmällä aidalla väijynyt häntä. Naks vain, niin kaunis Apollo oli varpusen suussa ja yhtenä suupalana nieltynäkin, vaikka hän koettikin herättää niin suurta huomiota.
Kataja näki tuon kaiken ja ajatteli omaan tapaansa. ”Syy oli se”, sanoi hän, ”että vuokko oli kerrassaan liian ponneton. Täytyy pitää puolensa ja vastata ylpeästi, niin saavutetaan arvoa ja kunnioitusta tässä maailmassa. Kuten minä esimerkiksi.”
Mutta eivät kaikki ajatelleet samoin. Kuin iltatuuli liiteli pitkin ruohokkoa, kuului vielä kauan kuiskaileva puhe muiden vuokkojen kesken. He sanoivat toinen toiselleen: ”jos sinä rakastat minua, niin rakastan minä sinua.” Taikka sanoivat he: ”jos sinä et minua enää rakasta, niin minä kuitenkin rakastan sinua.”
Se oli hyvin vanha ja tavallinen historia, mutta vuokot arvelivat, että sitä kyllä sentään kannatti kertoa vielä jonkun kerran.
Story DNA
Moral
True love is selfless and enduring, even when unreciprocated, while vanity and self-interest lead to a hollow existence and eventual downfall.
Plot Summary
A beautiful anemone falls deeply in love with a vain butterfly named Apollo. Despite her repeated declarations of love and even sacrificing herself to save him from a boy, Apollo remains completely self-absorbed, only concerned with his appearance and reputation. The anemone dies of a broken stem, still professing her love, while Apollo, oblivious, is immediately eaten by a sparrow. A cynical juniper observes the events, concluding that the anemone was too weak, but other anemones continue to whisper about the enduring power of love.
Themes
Emotional Arc
hope to despair to tragic sacrifice
Writing Style
Narrative Elements
Cultural Context
Zacharias Topelius was a prominent Finnish-Swedish author, known for his fairy tales and historical novels, often imbued with moral lessons and a romantic view of nature.
Plot Beats (15)
- A beautiful anemone (vuokko) in a park falls in love with a vain butterfly named Apollo.
- Apollo asks the anemone if she loves him, promising to reciprocate if she does.
- The anemone, genuinely in love, confesses her feelings, and Apollo drinks her nectar before flying away.
- The anemone waits for Apollo, but he stays away, preoccupied.
- Apollo returns, flying near, and the anemone again declares her love, but he dismisses her and flies off.
- The anemone begins to wither from loneliness and unrequited love.
- Apollo returns a third time, even more beautiful, and cruelly rejects the anemone's love as a tiresome old story.
- A nearby juniper advises the anemone to be proud and not to love those who scorn her, but the anemone states she cannot help but love Apollo.
- A boy with a butterfly net chases Apollo, who crashes near the anemone.
- The anemone hides Apollo under her leaves, sacrificing herself by being trampled and breaking her stem.
- As the anemone lies dying, she repeatedly asks Apollo if he loves her.
- Apollo, oblivious to her sacrifice, only laments his damaged appearance and asks for water to clean himself.
- The anemone dies, proclaiming her love for him.
- Apollo, still self-absorbed, flies off, only to be immediately caught and eaten by a sparrow.
- The juniper reflects that the anemone was too weak, while other anemones continue to whisper about love, both requited and unrequited.
Characters
Vuokko
A delicate, small white flower, initially vibrant and beautiful, but gradually becoming paler, whiter, and more fragile as it withers. Its stem is slender and easily broken.
Attire: Not applicable, as it is a flower. Its 'clothing' is its natural white petals.
Wants: To be loved and to express its love for Apollo.
Flaw: Its unwavering, unconditional love and inability to protect itself or demand respect; its physical fragility.
Starts as a vibrant, hopeful flower, becomes increasingly desperate and withered due to unrequited love and neglect, and ultimately dies from physical injury and emotional heartbreak, sacrificing itself to protect Apollo.
Loving, selfless, naive, persistent in affection, vulnerable, and ultimately self-sacrificing.
Apollo
A large, beautiful butterfly with white wings adorned with yellow 'medals' or spots. It is described as becoming even more beautiful over time, but its wings are easily damaged, showing dust and wrinkles.
Attire: Its natural wings, described as 'clothes' or 'tailcoat' (frakki) with 'collar ruffles' (kaulusröyhy) and 'medals' (kunniamerkit), which are white with yellow markings.
Wants: To seek pleasure (honey), admiration, and maintain its beautiful appearance and social standing among other butterflies.
Flaw: Its extreme vanity, superficiality, and lack of empathy, which make it oblivious to the feelings of others; its physical vulnerability to predators.
Remains largely unchanged in its self-centered nature. It experiences a moment of fear and vulnerability but learns nothing from it, continuing its vain concerns until its abrupt demise.
Vain, self-absorbed, fickle, superficial, opportunistic (taking honey without reciprocation), easily distracted, and ultimately cowardly when faced with danger.
Kyhmyräinen Kataja
A gnarled, lumpy (kyhmyräinen) juniper bush, standing nearby the anemone. Its appearance suggests age and resilience.
Attire: Not applicable, as it is a plant. Its 'clothing' is its natural, spiky green foliage.
Wants: To observe the world and offer its 'wise' (though harsh) counsel based on its experience.
Flaw: Its cynicism and inability to understand selfless love; its rigid worldview.
Remains unchanged, reinforcing its cynical worldview even after witnessing Vuokko's death and Apollo's demise.
Cynical, proud, worldly, pragmatic, advises self-preservation and pride, believes in asserting oneself and returning disdain with disdain.
The Boy
A young boy, agile enough to run through the grass chasing butterflies.
Attire: Not specified, but typical of a child playing in a park, likely simple, durable clothes suitable for running.
Wants: To catch beautiful butterflies for his collection.
Flaw: Easily distracted, not thorough in his search.
A static character, serving as a plot device.
Playful, focused on his hobby (butterfly collecting), determined, but easily distracted.
The Sparrow
A common sparrow, small and quick, with typical brown and grey plumage.
Attire: Its natural feathers.
Wants: To find food.
Flaw: None shown, as it is a predator.
A static character, serving as a plot device.
Patient, opportunistic, predatory.
Locations
The Park Meadow
A lush, green meadow within a park, where various spring flowers like anemones (vuokko) bloom. The ground is covered in grass and other green stalks. A gnarled juniper bush stands nearby, observing the scene.
Mood: Initially idyllic and romantic, becoming melancholic and eventually tragic.
The primary setting for the entire story, where Vuokko lives, loves, and ultimately dies. It's also where Apollo is hunted and eventually caught.