CHARLES GORDON

CHARLES GORDON.

Kuka hän oli, tuo merkillinen sankari, jolla ei ole vertaistaan meidän aikanamme ja joka on saanut osakseen maailman ihailemista, vaikka ei kukaan sitä vähemmin tavoitellut kuin hän?

Hän oli Englantilainen, joka rakasti ja palveli isänmaatansa, rakasti ja palveli koko ihmiskuntaa, mutta ennen kaikkea rakasti ja palveli Jumalaa. Hän oli kristitty sankari, joka aina tunsi olevansa Jumalan kaikkivaltiaan käden suojassa eikä sentähden peljännyt mitään vaaraa.

Varreltaan oli hän pieni ja hento; hänellä oli vaaleat hiukset, lempeät siniset silmät ja koko hänen olennostaan säteili hyvyys ja lempeys. Mutta tässä vähäpätöisessä ulkomuodossa, joka oli enemmän lapsen kuin sankarin, asui rautainen tahto, sotapäällikön nero ja pelkäämättömin uljuus. Hän, tuo lempeä mies, taisi olla peljättävä, ja hänen katseensa, joka usein näytti niin uneksivan lempeältä, taisi masentaa jalopeuroja.

Charles Gordon, ollen syntyisin soturisuvusta, tuli itsekin soturiksi. Hän oli neljäs yhdestätoista sisaruksesta ja oli nuoruudessaan heikko ja kivuloinen. Sotaopistosta hän ei saanut loistavia todistuksia; siitä pojasta ei suuria toivottu. Hänen ollessaan 22-vuotias syttyi tuo suuri sota keisari Nikolain viimeisinä vuosina, jossa toisella puolella taisteli Venäjä, toisella Englanti, Ranska, Turkinmaa ja Italia. Tässä sodassa Gordon sai Sebastopolin juoksukaivannoissa osoittaa kuntonsa. Missä ei kukaan uskaltanut astua esiin pahimmassa luotituiskussa, siinä seisoi Gordon kiikarillaan vakoellen vihollisen liikkeitä. Hän oli insinööri-upseeri; hyvin mahdollista on, että joku Suomalainenkin häneen ampui, sillä monta suomalaista upseeria palveli Sebastopolissa olevassa venäläisessä armeijassa.

Englannilla oli kaikkialla maailmassa jotakin tekemistä. Gordon, palveltuaan jonkun aikaa läntisessä Aasiassa, lähetettiin 1860 Kiinaan, joka siihen aikaan soti Englannin kanssa. Kiina voitettiin, mutta Gordon jäi sinne rauhanteonkin jälkeen ja sai hallitukseltaan luvan palvella Kiinan keisaria. Matkustettuaan läpi suurimman osan Kiinan mahdottoman suurta aluetta, nimitettiin hän 1863 tämän maan koko sotavoiman ylipäälliköksi, hillitsemään hirmuista kapinaa, joka oli levinnyt yli puolen valtakuntaa; 19:ssä kuukaudessa voitti hän nuo hirveät kapinoitsijat, Taipingit, joita ei kukaan voinut vastustaa, pelasti valtakunnan ja monta sataatuhatta ihmistä perikadosta. Kiinan keisari jakeli pelastajalleen ylenmäärin aarteita ja kunnianosoituksia. Hän tahtoi tehdä Gordonin lähemmäksi mandariinikseen, mutta tämä kieltäysi kaikista aarteista ja kunniaviroista ja palasi köyhänä katteinina Englantiin. Muistona Kiinasta vei hän ainoastaan kultaisen kunniarahan, joka siellä lyötiin hänen kunniaksensa sekä muutamia sotalippuja, jotka hän taistelussa oli kapinoitsijoilta valloittanut. Niihin hän ei pannut suurta arvoa, sillä hän halveksit voitonmerkkejä ja ihmiskiitosta. Kunniarahan hän myi eräänä päivänä, kuin hänellä ei ollut rahoja ja hän tahtoi auttaa erästä onnetonta; liput hän lahjoitti muutamille pojille, joita hän elätti ja itse opetti perustamassaan koulussa Thems’in varrella. Se oli hänen onnellisin aikansa; hän rakasti noita poikia ja lähetti heidät sitte merelle, jotta heistä tulisi kelpo merimiehiä.

Sittemmin oli hän jonkun ajan Englannin konsulina Tonavan tienoilla; hän oli kohonnut everstin arvoon ja lähetettiin Ylä-Egyptiin hävittämään orjakauppaa. Tämä oli vaikea työ, sillä saaliinhimoiset Arabilaiset ajoivat Neekereitä takaa ikäänkuin kesyttömiä ja myivät heidät sitte suurella voitolla orjiksi. Kaksi vuotta Gordon oli Ylä-Niilin varrella olevan laajan Sudanin erämaan maaherrana; hän tekin lopun orjakaupasta ja vakautti rauhan ja oikeuden tämän onnettoman kansan keskellä, jota siihen asti Egyptiläiset, Arabialaiset ja Turkkilaiset olivat mitä hävyttömimmällä tavalla ryöstelleet.

Mutta orjakauppaa suosivien turkkilaisten pashojen toimesta Gordon kutsuttiin pois 1879. Sen jälkeen hänet lähetettiin milloin Indiaan, milloin Kap-koloniiaan. Hän läksi ajaksi Jerusalemin läheisyyteen, saadakseen siellä hiljaisessa rauhassa tutkia Raamattuaan, tuota rakasta kirjaa, joka aina oli ollut hänen muassaan hänen pitkillä matkoillaan. Silloinpa nousi Egyptissä vaarallinen kapina, ja eräs väärä profeetta, joka nimitti itsensä Mahdiksi, Muhammedin seuraajaksi, valloitti suurimman osan onnetonta Sudania, joka Gordonin sieltä lähdettyä jälleen oli vajonnut entiseen kurjuuteensa. Englanti sai ylivallan Egyptissä, voitti kapinoitsijat ja lähetti Gordonin takaisin Sudaniin.

Vastustelematta Gordon totteli, sillä hänen tuli sääli onnetonta maata, – hän totteli, ollen siitä vakuutettu, ett’ei hän milloinkaan sieltä palaisi. Helmikuussa 1884 hän tuli Sudanin pääkaupunkiin Khartumiin, jossa sininen ja valkoinen Niili yhtyvät. Asukkaat ottivat hänet vastaan pelastavana enkelinä. Rauha ja oikeus vakuutettiin jälleen; Gordon koetti kaikkea, mitä kunnia ja omatunto salli Mahdia lepyttääkseen. Tämä vastasi: rupea muhamettilaiseksi, niin minä, profeetta, säästän henkesi. Olkoon menneeksi, sanoi Gordon, jos olet profeetta, niin käske Niilin kuivettua, tule sen yli Khartumiin ja minä otan sinut vastaan!

Mahdi ei voinut kuivata Niiliä, vaan hän piiritti Khartumin Arabialaisillaan ja Neekereillään, ja Arabialaiset ovat nyt, kuten ainakin, rohkeinta, enin kuolemaa halveksivaa ja enin uskonkiihkoista kansaa. He tekivät rynnäkön ja heidän riveistään kajahti sotahuuto: ”Jumala on yksi ja Mahdi on hänen profeettansa!” Gordon otti heidät siten vastaan, että he joka kerta palasivat päät verissä. Pitkä ja ankara taistelu syttyi silloin ristin ja puolikuun välillä. Gordon oli pienen, uskollisen sotilasjoukkonsa ja kaupungin asukasten kanssa, jotka menivät vaikka kuolemaan hänen tähtensä, niin yksinään, siihen määrin koko maailman hylkäämä, että usein kului kuukausia, joina ei kukaan Egyptissä eikä Europassa tiennyt, elikö hän vai oliko hän kuollut. Siellä hän oli kolmen tai neljän Europpalaisen keralla, Mahdin puoluelaisia kaupungin sisässä ja sen ulkopuolella, ilman muita apukeinoja kuin ne, joita hän itse taisi hankkia. Mutta kaikkeen hän keksi keinoja: hän rakensi linnoja ja laivoja, valmisti ruutia ja aseita, kaivoi ruutihautoja, joilla räjähytti vihollisia ilmaan, retkeili pitkin virtaa hankkimassa elatusvaroja nälkää kärsivälle kaupungille. Öisin hän ei enää nukkunut; hän tarkasteli joka aamu kiikarillaan Niilin sinistä juovaa pohjoisessa, nähdäkseen savun englantilaisista laivoista, jotka tulisivat hänen avukseen. Turhaan; ei savua, ei apua; ainoastaan harmaat krokotiilit näyttivät rannan savesta julmia hampaitaan. Aina kuului kuitenkin Gordonin lähettämä lyhyt sanoma, jota salavihkaa kuljetettiin Mahdin leirin läpi postimerkin kokoisille paperipalasille kirjoitettuna: ”Khartum, all right.” (Khartum, kaikki hyvin).

Vihdoin Tammikuun 28:na päivänä 1885 näkyi Khartumin edustalla kaksi englantilaista venettä, jotka lordi Volseleyn lähestyvät apujoukot olivat sinne lähettäneet. Niitä tervehti hurja tuli kanuunista ja käsikivääreistä. Khartumissa virtaili veri; vihollinen oli valloittanut sen. Muuan kavaltaja oli Tammikuun 26:na päivänä aamun koitteessa avannut erään portin Mahdin väijyville joukoille; kaikki Gordonin uskolliset seuraajat ynnä onnettoman kaupungin asukkaat, miehet, vaimot ja lapset oli surmattu ja sama kohtalo oli saavuttanut sankarin itsensäkin. Ei vielä varmuudella tiedetä, että hän kaatui kuolemattomalla kunnialla. Tuskin voi toivoa, että hän, niinkuin monet luulevat, joutui Mahdin vangiksi tahi taistellen raivasi tiensä Abyssiniaan päin.

Englanti antaisi nyt miljoonia kultaa, jos se siten voisi ostaa takaisin edes ainoan niistä kuukausista, joita se ei käyttänyt Gordonin pelastukseen. Gordon itse ei pitänyt henkeään kallisarvoisena. Valmis hän oli palvelemaan ihmiskuntaa, niin kauan kuin Jumala katsoi sen tarpeelliseksi valtakunnalleen maan päällä, mutta hänen palveluksensa oli kova ja hän toivoi vapautustaan. Kentiesi juuri hänen kuolemansa on avannut laajan tien kristinuskolle ja sivistykselle Afrikan sydänmaihin.

Mikä on ihmisille kelpaava suuruus? Itsensä-kieltäminen jalon tarkoituksen saavuttamiseksi. Mikä on Jumalalle kelpaava suuruus? Kristuksen vanhurskaus, sillä sen kautta ihminen oppii taivuttamaan tahtonsa Jumalan tahdon alaiseksi ja antamaan Hänelle kunnian. Charles Gordonissa olivat nämä molemmat suuruudet yhtyneet. Hänellä oli ollut onni nauttia jumalisen äidin kasvatusta ja hän ei peljännyt mitään vaaraa sentähden, että hän pelkäsi Jumalaa.

Nuorukainen, sinä, joka uneksit sankarien mainetta, huomaa tämä! Ei löydy mitään todellista rohkeutta eikä mitään todellista kunniaa ilman todellista jumalanpelkoa. Ole siinä Charles Gordonin kaltainen, niin olet tuleva hänen vertaisekseen, joll’et maineessa, niin kuitenkin sisällisessä ja inhimillisessä suuruudessa!