KALLIS KYSYMYS

KALLIS KYSYMYS.

Tiedätkö mikä se kysymys on, joka tunkee läpi taivaan ja maan, elämän ja kuoleman? Mitkä ne sanat ovat, jotka alkavat matalan kätkyen vieressä, eivätkä syvän haudankaan partaalla vaivu, vaan kaikuvat vielä kaukana siintävässä iankaikkisuudessakin? Ne ovat ainoasti kaksi pientä sanaa, ja kuitenkin kätkevät ne elämän ja haudan salaisuuden:

      Rakastatko minua?

Rakastatko minua? kysyi kerran äitisi, kuin hän kumarruksissaan istui pienen kätkyesi vieressä, katsellen sinua lempeästi loistavin silmin. Sinä et voinut vastata, sillä et tainnut puhua, mutta ehkä taisit jo hymyillen ojentaa pienet kätesi ja katsoa äitiäsi silmiin; hän ei vaatinut enempää, hän tiesi jo vastauksesi: totta ma sinua rakastan! Onnellinen äiti! Onnellinen lapsi! Ell’ei hän suloisesta hymyilystäsi olisi lukenut vastausta kysymykseensä, olisi hänen poskensa vaalenneet, sydämmensä hyytynyt, ja surusta olisi hän vaipunut kuolemaan. Mutta nyt hän tiesi mitä tahtoi tietää, nyt hän tiesi kaikki, ja kantoi sitte tyytyväisenä kaikki kärsimykset. Hän oli palkkansa saanut; vaatiko hän muuta?

Kuin kasvoit isommaksi ja heitit kätkyesi, kohtasi sinua taas sama kysymys kodiltasi, kaikilta ystäviltäsi: rakastatko meitä? Jos et heitä rakasta, ei ole kotisi enää sinun kotisi, ystäväsi jättävät sinut ja ympärilläsi on tyhjyyttä, tyhjyyttä omassa sydämmessäsi. Mutta jos heitä rakastat, on kaikki iloista ja suotuisaa, virheesi suodaan sinulle anteeksi rakkautesi tähden, ja silloin et tahdo rikkoa.

Niin on aina ja joka paikassa. Tiedätkö minkä tähden maamme kesällä on viheriäinen ja miksi se meille antaa kodin, vaatteet ja ruoan? Kaikki on Jumalan lahjaa, mutta maamme viheriöitsee ja kantaa hedelmän rakkaudessamme. Jos me sitä ylenkatsoisimme ja hylkäisimme köyhyytensä tähden, se ei ikänä viheriöitsisi, kuten ennen. Se muuttuisi suuren Novaja Zemla saaren kaltaiseksi, joka on tuolla kaukana jäämeressä; siellä päivä paistaa puolen vuotta lakkaamatta, eikä siellä kuitenkaan kasva ainoatakaan puuta, ei ruohoa, ja koko maa on ijäisen lumen alle haudattuna. Taikka muuttuisi se suuren Sahara-aavikon kaltaiseksi, joka on kaukana Afrikassa; siellä ei koskaan ole talvea eikä koskaan pakkasta, ja kuitenkaan ei ole siellä puita eikä kukkia, ainoastaan polttavaa hiekkaa ja erämaan kuumat tuulet.

Kun köyhä paimentyttö kävelee metsässä, kuulee hän kevättuulten huminan puitten lehdettömissä oksissa, ja silloin koivu häneltä kysyy: rakastatko minua? Totta ma sinua rakastan, vastaa paimentyttö. Silloin tunkee ilon väristys koivun sisimpään ytimeen, mehu kuohuu kuoren alla ja lehtisilmikot puhkeavat oksiin. Samaten peltokin kysyy kyntäjältä: rakastatko minua? Totta ma sinua rakastan, vastaa kyntäjä. Silloin itää pelto, ja viheriöitsevät oraat kuiskaavat toisilleen iltatuulessa: kasvakaamme pitkiksi ja uljaiksi, tuottaaksemme upeita tähkiä ystävällemme leiväksi!

Aivan samoin sanoo laiva merimiehelle: rakastatko minua? Totta kaiketi, vastaa merimies. Silloin levittää laiva purjeensa, sanoen tuulelle: joudu, joudu, ystävälläni on kiire, hän haluaa kotiin, satamaansa! Ja tulinen rauta ahjossa sanoo sepälle: rakastatko minua? Sepä kysymys! huudahtaa seppä ja alkaa takoa, ja tuo kova, vahva rauta notkistuu kuin pajuvitsa hänen taitavissa käsissään.

Vilppu istui kerran läksyinensä, haukotellen, jolloin kirja kysyi häneltä: rakastatko minua? En toki, vastasi Vilppu. Silloin kaikki kirjaimet hyppimään hänen edessänsä kuin hyttyset päivänpaisteessa, ja hän haukotteli haukottelemistaan koko nuoruutensa ajan.

Rakastatko minua? sanoi piano Minnalle, kuin hän istui soittamassa vaikeita sävelikköjä. En, vastasi Minna, en tiedä sävelikköjäsi ikävämpää. Katso, silloin alkoi piano sälistä, koskettimet juuttuivat kiinni, eikä ainoatakaan säveltä kuulunut; kaunis soitanto pakeni ijäksi päiviksi Minnan pianon kieliltä.

Mutta kerran tunsin kaksi köyhää lasta, joilla ei ollut kirjaa, ei pianoa. Erkin kirjana oli ihana luonto; hän kokoili monenmoisia ruohoja ja tarkasteli niiden kasvamista. Kreetan piano oli pieni kantele, johon hän itse oli teräslankaiset kielet laittanut. Rakastatko meitä? sanoivat metsän kasvit Erkille. Rakastan, vastasi hän. Mene sitte kaupunkiin, kuiskasi metsä; sieltä löydät toisen, joka meitä rakastaa, ja hän antaa sinulle oppia tullaksesi kerran viisaimmaksi mieheksi luonnon tuntemisessa. Sama kysymys suhisi hiljaa Kreetan kanteleesta: rakastatko minua? Oi, totta ma sinua rakastan! Ja hänen kanteleensa kasvoi ja helisi kuin hopea vuorissa, hänestä tuli kaikkein kaunihin soittaja ja hän sai ihmiset itkemään ilon kyyneliä.

Istuipa kerran köyhä paimenpoika illalla metsässä, tähtiä katsellen. Kuului silloin hiljainen ääni taivaan sädesarjasta, kysyen: rakastatko meitä? Rakastan, vastasi poika, teitä olen rakastanut niin kauan, kuin muistan. Mene sitte kouluun tuonne kylään, sanoivat tähdet, ja pyydä saada oppia mitä tarvitset. Poika meni, ja työskenteli kaiken päivää, mutta illalla istui hän taas yksin puhelemassa tähtien kanssa kieltä, jota ei muut ymmärtäneet. Mitä he hänelle sanoivat? Sitä ei kukaan tiedä. Mutta saammepa nähdä, että siitä pojasta vielä tulee erinomainen mies.

Istuimellaan istuu mahtava ruhtinas, ja hän kysyy suurelta valtakunnaltaan: rakastatko minua? Rakastan, vastaa valtakunta. Tiedäthän että olen uskollinen; enkö jo kauan ole sitä osoittanut? Ja taas kysyy valtakunta ruhtinaalta: rakastatko minua? Rakastan, vastaa ruhtinas, se on minun velvollisuuteni ja minun kunniani, sitä olenkin myös osoittanut. Ja niin elävät maa ja ruhtinas uskollisesti yhtenä ilossa ja murheessa, ja sovintoa ja rauhaa on kaikissa elämän vaiheissa.

Mutta sama kysymys kaikuu yhä ylemmäksi, eikä pysähdy ennen kuin Herran, Kaikkivaltiaan, istuimen edessä. Rakastatko minua? sanoo maailma Herralle, ja kaikki olennot, ihmiset, eläimet, kasvit, kivet, tähdet ja taivaat, avaavat suunsa ja kysyvät Jumalalta: rakastatko meitä? Ja Herra vastaa pyhässä sanassaan ja kaikissa hyvissä töissään: ettekö tiedä että teitä olen rakastanut jo ennen maailman luomista ja että koko luominen on rakkauteni työtä? Enkö ole teitä varjellut, holhonut ja voimissa pitänyt alusta alkaen? Te olette langenneet syntiin ja pahoittaneet isäänne taivahissa, ja kuitenkin on isänne antanut teille vapahtajan, joka on kärsinyt ja kuollut synteinne tähden, kuitenkin on isänne antanut teille ijankaikkisen elämän lupauksen, jos uskotte hänen sanansa ja hädissänne käännytte hänen puoleensa. Enkö, köyhät lapseni, teitä rakastaisi!

Silloin huutavat kaikki maailman äänet: katso, Herramme ja Jumalamme on täynnä rakkautta, armoa ja laupeutta. Ei yksikään rakasta niinkuin hän.

Mutta Jumalan ääni lähenee ihmistä ukkosen jylinässä, tuulen hiljaisessa huminassa sekä meidän omassa tunnossamme, ja tunkee sydämmeemme kysymään samaa: rakastatko minua?

Mitä on meidän vastaaminen? Täytyyhän meidän luoda silmämme maahan, langeta polvillemme ja sanoa: Herra, totta meidän pitäisi sinua rakastaman ylitse kaikkia ja koko ikämme sinun tahtoasi noudattaman. Mutta tiedäthän että olemme köyhiä, syntisiä lapsia, ja että usein olemme rakkautesi unhottaneet. Ole meille laupias, Kristuksen tähden, ja suo meille pyhä henkesi, että päivä päivältä oppisimme sinua yhä enemmän rakastamaan, palvelemaan ja ylistämään koko elinaikanamme!

No niin, sanoo Herra, jos olette minun lapseni ja rakastatte minua kaikesta sydämmestä, niin rakastakaatte myöskin toinen toistanne minun tähteni! Kuinka on mahdollista rakastaa Jumalata ja vihata veljeänsä?