Miten Valtteri Hakee Aarretta Tullaksensa Rikkaaksi

Miten Valtteri hakee aarretta tullaksensa rikkaaksi.

Kaukana metsässä oli pieni tölli, jossa asui vanha torppari vaimoineen. Nuorena ollessaan taisteli hän urhollisesti sodassa maansa vihollisia vastaan, mutta nyt rasitti vanhuus sekä häntä että hänen vaimoansa, ja he olivat jo kumpainenkin harmaapäiset. Kuitenkin työskentelivät he uutterasti peltoliuskallaan ja pienessä perunamaassaan lähellä mökkiänsä. Ukko ampui joskus teirejä metsistä, ja vaimo teki kesän alussa hyviä kylpyvastoja nuorista koivunvarvuista. Niitä möivät he kaupunkiin ja ostivat rahoilla tupakkaa ukon visaiseen piippunykään ja kahmalollisen kahvia muijan kiiltävään pannuun, pyhäiltaa varten.

Kenellekään vääryyttä tekemättä eleli tämä vanha pariskunta sovinnossa ja Jumalan pelossa; kuitenkin puhuttiin heistä yhtä toista kylän kesken. Torpparin sanottiin tietävän suuren aarteen, joka oli metsään kätketty; hänen yksin sanottiin tietävän, miten se sieltä saataisiin. Menipä aina joku, kuokka ja lapio kädessä, ukolta urkkimaan aarteen säilytyspaikkaa ja tinkimään häneltä puolia rahoista. Silloin vanha sotilas myönsi hymysuin itsellään olevankin aarteen, ja sanoi semmoisen olevan muillakin, vaan se ei ollut senkaltainen, jona sitä ihmiset pitivät. Viimein eivät tietäneet mitä uskoa, mutta yksin mielin päättivät he ukolla olevan salaisuuden, jota hän ei tahtonut ilmaista.

Joonas, joka palveli Valtterin vanhemmilla, oli muutoin kelpo mies, mutta jotenkin taikauskoinen. Hän kertoi usein iltasilla Valtterille, että metsässä paloi taikavalkea, ja joka sen näki, hänen piti heti juokseman valkealle, taaksensa vilkasematta, sanaakaan puhumatta, ja heittämän siihen terästä. Silloin tulisi maan sisästä näkyviin suuri vaskikattila täynnä kultarahoja. Tähän hänen pitäisi käymän kiinni ja korjaaman koko aarre itselleen. Koska kattila oli raskas, täytyi käyttää vielä muitakin keinoja saadakseen sitä maasta ylös, mutta näitä ei tiennyt kukaan muu kuin torppari.

Tätä kuunteli Valtteri suurella kummastuksella ja piti aika hauskana saada koko kattilallisen kultarahoja. ”Mutta mitähän niillä tekisin”, sanoi hän. ”Antaisinkohan ne isälle?”

”Taitaapa olla parasta”, arveli Joonas. ”Aina siihen joku neuvo löytyy, kunhan vain ensin saat kattilan käsiisi. Ei se niin helposti käy, kuin luulet.”

”Kyllä minä kattilan korjaan”, arveli Valtteri. ”Tiedäppäs, minä olen julman väkevä, kuin oikein käyn täydestä kädestä kiinni. Varalta otan minä sentään torpparin mukaani. Isä kyllä tallentaa rahani, kunnes kasvan suureksi, ja niillä toimitan vielä mainioita töitä. Aluksi rakennan ison linnan, muurit hopeasta ja portit kullasta, jossa sitte kaikki asumme, ja sinäkin, Joonas, saat oman kammarin. Sitte ostan minä uljaita hevosia, varustettuja komeilla satuloilla ja mäkivöillä, ja kullatut vaunut: niissä ajan itse, ja sinä, Joonas, seisot takana. Vene pitää minulla myöskin oleman ja siinä kauniit purjeet ja liput, paljon parempi kuin Lunkentus, ja paraimmat kelkat ja luistimet ja pallit, kuin maailmasta löytyy. Joka päivä syömme pannukakkua päivälliseksi. Paitsi sitä hankin itselleni kullatun rummun, pitkän miekan ja oikean pyssyn, ruutisarven, luoteja ja nalleja.”

”Sillä sinä sitte ammut susia”, virkkoi Joonas pilkallisesti.

”Niinpä niinkin”, vastasi Valtteri hiukan häpeissään. ”En minä karhuakaan pelkäisi.”

”Taasko kehutaan!” sanoi Joonas. ”Etkö muista, kuinka Mustia pakenit?”

”Varmaan jää rahoja vielä sittekin”, keskeytti Valtteri. ”Tähteillä saisin ostaa rinkilöitä, mutta tuskin jaksaisin niitä syödä, ennenkuin kuivaisivat.”

”Parempi olisi ostaa uusi tupa torpparille, ja hänen vaimollensa lehmä”, sanoi Joonas. ”Kyllä ne tarpeen olisivat. Ja monelta köyhältä lapselta puuttuu ruokaa ja vaatteita.”

”Hyvä, että muistit sen, Joonas”, sanoi Valtteri. ”Tuvan minä rakennan enkä lehmääkään unhota. Kaikkein köyhäin lasten pitää saaman ruokaa ja vaatteita.”

”Mutta sinulla ei ole rahoja vielä”, virkkoi Joonas.

”Eipä paljoa puutu”, vastasi Valtteri. ”Huomispäivänä menen torpparin luo. Tule sinäkin, Joonas, niin meidän on hauskempi kolmen kesken pimeässä metsässä.”

”Ei minulla ole aikaa”, sanoi Joonas. ”Mene sinä yksin vain. Onnea matkalle!”

”Kiitos, kiitos”, vastasi Valtteri.

Samana iltana meni Valtteri haasta hakemaan hyvää onkivapaa itselleen; siellä oli nikkarin pieni Maijakin riipimässä katajia sunnuntaiksi, sillä nyt oli lauantai-ilta. Valtteri ajatteli kävellessään isoa vaskikattilaa, uutta hopealinnaansa, torpparin tupaa ja lehmää ja kaikkia köyhiä lapsia, joiden piti saaman ravintoa ja vaatteita. Eiköhän täällä näkyisi taikavalkeita, ajatteli Valtteri; ja aivan oikein, samassa näki hän suuren valkean palavan puitten välissä. Nytkös pieni sydän sykki. – Tuo on epäilemättä taikavalkea, päätti hän, koska se palaa ilman savua, niinkuin taikavalkeat ainakin.

”Tuletko, Maija, kanssani tuonne torpparin luo?” kysyi hän. ”En varmaan tiedä, osaanko sinne.” Valtteri tiesi kyllä tien, mutta epäili kumminkin, eikä mielellään kulkenut yksin metsässä.

”Odottappas vähän, kyllä tulen, kuin saan esiliinani täyteen katajia”, sanoi Maija. ”Minun on kotimatkalla mentävä siitä sivutse.”

”Hyvä!” Valtteri odotti, ja katseli sill’aikaa valkeata, joka isoni isonemistaan; vähän päästä lähtivät lapset ja saapuivat pian tuvalle. Suuret puut estivät valkeata näkymästä sinne.

”Hyvästi”, sanoi Maija.

”Hyvästi vain”, sanoi Valtteri ja meni tupaan. Hän astui rohkeasti sisälle; ei hän toki vanhaa torpparia peljännyt. Mutta vähän hämille kävi hän nähdessään vanhan ukon rauhallisena ja hartaana lukevan vaimollensa isosta kirjasta. Tuskin rohkeni Valtteri sanoa asiatansa.

Mutta kuin kerran oli paikalla, täytyi hänen se tehdä. ”Vaari kulta, oletteko nähneet suurta taikavalkeata, joka palaa metsässä?” kysyi Valtteri.

Ukko lakkasi lukemasta, ja luoden Valtteriin erinomaisen kauniin, mutta vähän leikkillisen silmäyksen, vastasi hän, tätä kysymystä kummaksumatta: ”Mistä pikku herra sen tietää?”

”Minä näin sen itse”, vastasi Valtteri kiivaasti. ”Tulkaa ulos, niin saatte tekin nähdä sen, kuin kuljemme vähän matkaa tietä myöten.”

”Niinkö luulet? No, mennäänpä tuota katsomaan”, sanoi ukko.

”Tulkaa, tulkaa, mutta lähdetään kohta”, sanoi Valtteri, vetäen ukkoa muassaan portaille ja maantielle.

”En minä mitään valkeata näe”, sanoi ukko.

”Odottakaa, kuin pääsemme tuonne mäelle, sieltä se näkyy”, vakuutti Valtteri.

Niin olikin. Kuin nousivat mäelle, näkivät he kumpikin saman suuren valkean, jonka Valtteri oli nähnyt välkkyvän puitten välistä. Se oli nyt kohonnut korkeammalle, puiden latvain tasalle, ja oli suuri ja ympyriäinen kuin kärrinpyörä. Mutta nytkös Valtteri kävi noloksi. Jota hän oli valkeana pitänyt, olikin täysikuu, joka illan hiljaisuudessa nousi metsän takaa.

”Näinkö kauaksi sinä, Valtteri rukka, olet juossut kuuta katselemaan?” kysyi ukko.

”Sepä ihmeellistä”, sanoi Valtteri häpeissään. ”Se oli aivan kuin taika valkea.”

”Mitä sinä taikavalkeaksi sanot?”

”Semmoista valkeata, joka palaa maahan kätketyn aarteen kohdalla.”

”No, sitte on kuukin taikavalkea”, sanoi ukko. ”Se valasee joka yö maan aarteita. Se kuvastaa aurinkoa, joka paistaa yli koko maan ja valvoo päivän töitä’”

”Mitähän aarteita kuu valasee?” kysyi Valtteri uteliaasti.

”Luonnon lepoa, työmiehen unta ja omantunnon rauhaa”, vastasi vanhus. ”Työnteko on meille suuri siunaus; se virkistää ruumiin ja sielun voimat ja tuottaa meille, Jumalan avulla, jokapäiväisen leivän. Mutta työn päätyttyä on lepo myös ihana Jumalan lahja. Kuu on yön silmä, joka vartioitsee ihmisen rauhaa.”

Valtteri kuunteli tätä tarkkaan, mutta hänen ajatuksensa olivat niin maan alaisissa aarteissa ja taikavalkeissa kiinni, ett’ei hän vähällä helpottanut. – ”Vaari kulta,” sanoi hän, ”tiedän kyllä, että voitte neuvoa minulle aarteen täällä metsässä. Kuin rikastun, rakennan teille uuden tuvan ja hyvän lehmän ostan teille, ja kaikki köyhät teen minä rikkaiksi.”

”Niinkö sinä tuumailet?” sanoi vanhus. ”No sitte myönnän, että todella tiedän suuren aarteen, josta kaikki köyhät rikastuvat.”

Valtterin silmät suurenivat. ”Missä se on, vaari kulta? Mennään paikalla sitä hakemaan!”

”Ei tarvitse kauas mennä”, sanoi ukko. ”Se aarre on minun tuvassani.”

”Onko se kotona, tuvassanne, ja saanko todella nyt jo nähdä sen?”

”Saat kyllä; lähde vain kanssani.”

Nyt he lähtivät takaisin tupaan, ja Valtteri katseli uteliaasti ympärilleen, eikö pimeistä nurkista näkyisi hopeaa tai kultaa kiiltävän. Mutta tupa oli köyhän miehen tupa; siellä oli ainoastaan uunin muuri ja sänky ja penkki ja pöytä ja pata ja rukki, ja seinällä riippui pyssy ja kirves ja vanha miekka ja nahkavyö. Pimeimmästä solasta kiilui kuitenkin jotain niinkuin hohtavat hiilet, ja tämä oli Valtterista hirveätä; mutta likempää katsoen väijyivät siellä vanhan harmaan kissan silmät hiiriä permannon raosta.

”No, missä on aarteenne, vaari kulta?” kysyi Valtteri, kuin ei nähnyt merkkiäkään puheena olleesta suuresta vaskikattilasta.

”Täällä!” sanoi ukko, taluttaen Valtterin pienen pöydän luo, jolla raamattu oli avattuna, kuten aina lauantai-illoin. ”Tässä on minun ja kaikkein ihmisten kallein aarre, Jumalan sana. Se aarre tekee köyhät rikkaiksi, surulliset iloisiksi, ja kaikki onnettomat ja murheelliset saavat siitä ikuisen lohdutuksen. Ei tätä aarretta tarvitse pimeästä metsästä etsiä eikä kaivaa maan mullasta, kuten ahneet ihmiset tekevät, siinä harhaluulossa, että siten helposti saavuttavat ajallista rikkautta. Sillä tämä aarre annetaan meille pyhässä raamatussa, hengellisissä kirjoissa, virsissä ja Jumalan sanan saarnassa. Me saamme sen ilmaiseksi, ja se tekee meidät ikuisesti rikkaiksi, jos vain itse haluamme. Moni ei siitä huoli, vaan syö vatsansa täyteen ja etsii kultaa, mutta hänen sielunsa jää kuitenkin köyhäksi. Sillä hopeasta ja kullasta ei oikeata iloa synny, ainoastaan murhetta, turhuutta ja omantunnon rauhattomuutta. Mutta Jumalan sanasta saa suloisen lohdutuksen ja ilon elämässä ja kuolemassa, ja jotka sen aarteen omistavat, ovat tyytyväiset ja rikkaat köyhyydessäänkin; sillä he ovat Jumalan lapsia ja pyhät enkelit heitä varjelevat kaikesta hädästä ja vahingosta. Sitä aarretta pitäisi sinunkin etsimän; se hyödyttäisi paljon enemmän kuin ymmärtämättömäin ihmisten lorut maahan kätketyistä kattiloista, joita ei koskaan liene ollutkaan.”

Valtteri rupesi itkemään. – ”Eikö täällä metsässä sitte ole aarretta ollenkaan?” kysyi hän.

”Saattaneepa olla,” sanoi ukko, ”että ihmiset ennen vanhaan sodan aikoina hautasivat tavaransa maahan, eikä heillä ollut tilaisuutta niitä sieltä korjata ennen kuolematansa. Tapahtuupa joskus, että maanviljelijä löytää maasta hopearahoja ja muuta sellaista, jota ei ruoste eikä maan kosteus syö. Mutta puhe taikavalkeista ja muista senkaltaisista on taikauskoa, jolle viisas ihminen nauraa. Tule tänne, niin näytän sinulle, mitä kerran löysin tuolta mäkirinteestä.”

Ukko otti hyllyltä vanhan rautakappaleen, niin ruostuneen, että tuskin erotti, mikä kapine se alkuaan oli ollut. – ”Tämä ruostunut rauta”, sanoi hän, ”on ennen muinoin ollut miekka, jonkun korkea-arvoisen sotaherran oma, sen voi nähdä kahvaan upotetun kullan sijoista. Se on kukaties ollut mahtavan kuninkaan tai päällysmiehen miekka, jolla on tapettu monta vihollista ja valloitettu maita ja mantereita. Sellaiset kappaleet on säilytettävä menneiden aikojen muistoksi. Mutta nyt on tämä mahtava kuningas jo aikoja kuollut, hänen luunsa lahovat mullassa, hänen nimensä on kenties ikuisesti unhotettu ja hänen ruostunut miekkansa on muun roskatavaran seassa köyhän torpparin hyllyllä. Samalla kuninkaalla oli kenties kultainen linna ja monta huonetta täynnä kultaa ja hopeata, koreita vaatteita ja muuta tämän maailman tavarata. Kaikki tämä on nyt menehtynyt ja kadonnut, sen on valkea polttanut, sen on meri niellyt, ja viimeisetkin jäännökset on maa sulkenut poveensa. Mutta tälläkin kuninkaalla oli luultavasti Jumalan sana raamatussa tarjona, vaikk’ei hän siitä huolinut, mutta antoi kenties tämän pyhän kirjan maata roskain seassa, kuten hänen miekkansa nyt, ja piti muita aarteitaan paljon korkeammassa arvossa. Nämä aarteet ovat nyt haihtuneet kuin savu tuuleen, mutta sama Jumalan ijankaikkinen sana pysyy vielä; se ei huku eikä ruostu, ei myös pala tulessa, ei huku veteen eikä tallaannu maahan, vaan pysyy ikuisesti samana, täynnä armoa, totuutta ja rikkautta. Mitäs arvelet, Valtteri, tästä? Kumpi on parempi: ollako köyhänä ja pitää Jumalan sanaa aarteenansa, vai sekö, että on paljo katoovaisia tavaroita, vaan ei osaa ijankaikkisesta perinnöstä?”

Tähän ei Valtteri vastannut mitään. Ihmeellistä oli hänestä kuulla vanhan torpparin puhetta. Sitä hän ei olisi uskonut, että köyhäkin mies voisi olla rikas. Valtteri oli nyt mielestään torpparia paljon köyhempi.

”Lähde nyt kauniisti kotiisi, Valtteri, niin tulen vähän matkaa saattamaan”, virkkoi vanhus. ”Mene kotiisi ja paina mieleesi, mitä sanoin. Joka kerta, kuin näet kuun, niin muista ajatella: kas tuolla sama kuu, jota kerran narrina ajoin takaa, kuin menin metsästä aarteita hakemaan. Silloin sain kuulla aarteen löytyvän, joka on kaikkia muita kalliimpi, ja se aarre on Jumalan sana. Sitä tahdon etsiä, niin tulen rikkaaksi koko elinajakseni, rikkaammaksi kuin moni kuningas kultaisessa linnassaan.”

Sen pituinen se.