SATU RUTIMOSTA JA PILVIPARRASTA

SATU RUTIMOSTA JA PILVIPARRASTA.

Suuressa metsässä kaukana Suomen erämailla seisoo aivan lähellä toisiansa kaksi korkeata honkaa. Ne ovat niin vanhat, niin vanhat ett’ei kukaan enää tiedä, koska ovat olleet pieninä, ja hyvin etäältä jo voipi ne tuntea, sillä niiden pimeät latvat kohoovat korkealle yli muiden puiden. Keväällä laulurastas visertelee suloisia virsiä heidän oksillansa, ja pienet vaaleanpunaiset kanervankukkaset luovat niin hartaan nöyriä silmäyksiä ylös heidän puoleensa, juuri kuin tahtoisivat sanoa: ”Hyvä Jumala, onko mahdollista kasvaa noin pitkäksi ja tulla noin isoksi ja vanhaksi tässä maailmassa?” Mutta talvella, kuin pyryilma peittää koko seudun lumeen, ja nurmi on muuttunut ja kanervankukat nukkuvat syvässä nietosten valkean vaipan alla, silloin raju myrsky riehuu honkien latvoissa ja pyyhkii pois lumen niiden ikuisesti viheriöiviltä oksilta; ja tuulispää hajoittaa suuria huoneita ja kaataa kokonaisia metsiä, mutta hongat seisovat järkähtämättöminä, he eivät huoju eivätkä taitu, vaikka kaikki heidän ympärillään taittuu. Onpa se jo jotakin, semmoinen jäykkyys ja vahvuus.

Lähiseudulla on kunnas metsässä ja kunnaalla turvekattoinen torpantölli, jossa on vain kaksi pientä ikkunaa. Siinä asuu köyhä mökkiläinen vaimoineen, ja heillä on pieni perunamaa sekä peltotilkku lähellä mökkiä. Mutta talvella hakkaa mökkiläinen tukkia metsässä ja vedättää ne alas suurelle sahalle, joka on peninkulman päässä sieltä, ja sillä ansaitsee hän niin paljon, että se töin tuskin riittää voiksi, leiväksi, maidoksi ja perunoiksi; vaan siinähän sitä jo onkin. Moni saa tyytyä petäjäiseen, eikä ole voin muruakaan särpimeksi.

Mökkiläisillä on kaksi pientä lasta: poika, jonka nimi on Sylvesteri, ja tyttö, jonka nimi on Sylvia. Kummallista on, mistä he ovat semmoiset nimet saaneet; kenties metsästä, sillä latinan sana sylva merkitsee metsää. Mutta Sylvesteri seisoo almanakassa ja on vuoden viimeinen päivä, joten pojalla joka vuosi on nimipäivänsä uudenvuoden aattona.

Tapahtuipa muutamana talvipäivänä, vieläpä juuri Sylvesterin päivänä, että molemmat lapset läksivät metsään ansojansa kokemaan; sillä siellä oli viljalta jäniksiä ja metsikanoja. Ja äläpäs mitään; oli kun olikin Sylvesterin ansassa jänis, ja Sylvian ansassa taasen oli metsikana. Mutta sekä jänis että metsikana elivät vielä ja olivat tarttuneet vain jaloista kiini, ja ne rupesivat vikisemään niin surkeasti, että se lapsista kuului kummalliselta. ”Päästä minut, saat jotain hyvää!” sanoi jänis. ”Niin päästä minut, saat jotain hyvää!” sanoi metsikana.

Lapset päästivät heidät irti. Nytkös jänis metsään kiitämään, minkä ennätti, ja metsikana lentämään, minkä siivet kantoivat, ja molemmat huusivat: ”Kysy Rutimolta ja Pilviparralta! Kysy Rutimolta ja Pilviparralta!”

”Mitä se merkitsee?” sanoi Sylvesteri suutuksissaan; ”nuo kiittämättömät veitikat eivät edes kiittäneet.”

”He käskivät meitä kysymään Rutimolta ja Pilviparralta”, sanoi Sylvia. ”Ketkähän ne ovat? En ole koskaan ennen kuullut niin kummallisia nimiä.”

”En minäkään”, sanoi Sylvesteri.

Samassa kävi tuima talvituuli kahteen korkeaan aivan lähellä olevaan honkaan, ja niiden pimeissä latvoissa syntyi kova kohina, ja lapset kuulivat kohinassa kummallisia sanoja.

”Seisotko vielä, Rutimo veikkoni?” sanoi toinen hongista.

”Seisonpa niinkin”, sanoi toinen; ”mutta miten on sinun laitas, veikko Pilviparta?”

”Rupeen vanhaksi käymään”, vastasi Pilviparta. ”Tuuli taittoi oksan latvastani.”

”Olethan lapsi vain minun rinnallani”, sanoi Rutimo honka. ”Vain kolmensadan viidenkymmenen vuoden vanha, ja minä jo olen täyttänyt kolmesataa kahdeksanyhdeksättä. Lapsi vain! Lapsi vain!”

”Nyt palajaa myrsky takaisin”, sanoi Pilviparta honka. ”Paras on, että laulamme pikkusen, niin on oksillani jotain miettimistä.”

Ja niin rupesivat he laulamaan myrskyssä:

      Syvään maan

      Sisustaan,

      Kauas aikain hämärään

      Juuret käy,

      Niit’ ei näy

      Myrskyt saavan järkkymään.

      Talvi entää,

      Kesä kanssa,

      Vuodet lentää

      Lentoansa,

      Ihminen

      Alkuns’ saapi,

      Katoaapi,

      Mepä sentään

      Seisomme.

      Ihmis-lapsi,

      Tukevaksi,

      Kuin me, suureks

      Kasva vain,

      Perustain

      Vuoriin juures.

      Kasva näin

      Rohkeasti

      Pilviin päin,

      Tähtiin asti;

      Nosta pääsi korkeellen,

      Ninkuin mekin, taivaasen.

”Haastelkaammepa nyt ihmislasten kanssa”, mörähti Rutimo honka.

”Mitähän ne nyt mielivät sanoa”, sanoi Sylvesteri.

”Ei, mennään kotia”, sanoi Sylvia. ”Minä pelkään niin noita pitkiä puita kummallisine lauluineen.”

”Äläs vielä, tuolla näen isän tulevan kirves olalla”, sanoi Sylvesteri. Ja samassa tulikin mökkiläinen.

”Kah, tuossapa seisookin juuri kaksi semmoista puuta, kuin tarvitsen,” sanoi hän, ja niin kohotti hän kirvestänsä hakkaamaan maahan Rutimoa.

Mutta lapset rupesivat itkemään. ”Älä, isä kulta, kaada Rutimoa ja Pilvipartaa”, sanoi Sylvesteri.

”Hyvä, rakas isä, älä kaada niitä”, rukoili Sylvia. ”Ne ovat niin vanhat ja ovat laulaneet meille laulun.”

”Mitä lapsellisuutta se on!” sanoi mökkiläinen. ”Juuri kuin vanhat puut voisivat laulaa! Mutta yhtäkaikkipa tuo on; koska rukoilette niiden edestä, voin maa etsiä itselleni pari muuta puuta.”

Ja niin hän läksi etäämmälle metsään, mutta lapset jäivät uteliaina paikoilleen, kuuntelemaan, mitä Rutimo ja Pilviparta nyt sanoisivat heille.

Eikä aikaakaan, niin jo tuli tuuli takaisin myllyltä, joka oli jauhanut niin rajusti, että kivet kipinöitsivät, ja taasen se alkoi suhista honkain latvoissa. Nyt kuulivat lapset aivan selvästi, että puut jälleen rupesivat puhumaan.

”Te olette pelastaneet henkemme,” sanoivat he, ”ja se oli rehellisesti tehty teiltä. Nyt saatte pyytää lahjan kummallekin, ja mitä hyvänsä tahdotte, sen teille annamme.”

Lapset tulivat hyvin iloisiksi, mutta joutuivat samalla hyvin ymmälle. Ei heillä mielestänsä ollut juuri mitään toivottavaa tässä maailmassa. Mutta lopuksi sanoi Sylvesteri: ”Tahtoisin kernaasti, että tulisi vähän päiväpaistetta, niin paremmin näkisimme riekkojen jälkiä lumesta.”

”Niin”, sanoi Sylvia, ”ja minä tahtoisin mielelläni, että kohta tulisi kevät ja lumi alkaisi sulaa, niin linnut taas rupeaisivat laulamaan metsässä.”

”Hullut lapset,” sanoivat puut, ”olisitte voineet pyytää kaikkia kaunista maailmassa, ja sen sijaan pyydätte mitä kuitenkin tulee tapahtumaan ilman teidän tahdottanne. Mutta, te olette pelastaneet henkemme, ja sentähden pääsette toivonne perille paremmalla ja kauniimmalla tavalla. Sinä, Sylvesteri, saat sen lahjan, että missä sinä kuljet ja mihin katsot, siellä paistaa päivä sinun ympärilläsi. Ja sinä Sylvia, saat sen lahjan, että missä kuljet ja missä avaat pientä suutasi, siellä on kevät ympärilläsi, ja lumi sulaa. Onko hyvä niin?” sanoivat hongat.

”On, on”, huusivat lapset suurella ilolla, ”siinähän on enempi, kuin olemme pyytäneet, ja kiitoksia, rakkaat puut, hyvistä lahjoistanne.”

”Hyvästi nyt, hyvät lapset”, sanoivat puut. ”Onnea matkalle!”

”Hyvästi, hyvästi”, sanoivat lapset ja rupesivat kulkemaan kotiin päin. Kulkiessansa katseli Sylvesteri ympärillensä, niinkuin hänen tapansa oli, oliko riekkoja puissa, ja katso, vallan ihmeellistä! mihin hän katseli, siellä lensi ikäänkuin auringon säde hänen edessänsä ja loisti kirkkaasti ja kimaltaen kuin kulta puiden oksilla. Yhtä suuri oli Sylvian kummastus, kuin hän huomasi, että lumi alkoi sulaa kummallakin puolella polkua, jota he astuivat. ”Näetkös, näetkös”, huusi hän veljellensä, ja tuskin oli hän avannut suutansa, ennenkuin ruoho alkoi nousta hänen jalkainsa juuresta ja puiden lehdet alkoivat puhjeta, ja ensimmäisen leivosen kuultiin livertelevän korkealla sinisellä taivaalla.

”Tämäpä on hauskaa!” huusivat lapset ja tulivat ihastuksesta hyppien kotiin äitinsä luo. ”Minä voin nähdä päiväpaistetta!” huusi Sylvester. ”Minä voin sulattaa lunta!” huusi Sylvia.

”No, voihan tuota kuka hyvänsä”, sanoi äiti nauraen. Mutta ei aikaakaan, niin sai äiti suuret silmät. Vaikka ilta alkoi pimetä, ei tullut pimeä tuvassa, vaan siellä oli kirkas päiväpaiste, kunnes Sylvesteriä rupesi nukuttamaan ja hänen silmänsä vähitellen painuivat umpeen. Ja vaikka talvi oli alussa, levisi tuvassa niin keväinen ilma, että luutakin rupesi työntämään lehtiä varrestansa nurkassa, ja kukko joutui aivan hämillensä ja alkoi laulaa iltapuhteella. Ja tätä kesti aina siihen asti, kuin Sylvia nukkui.

”Kuules, isä”, sanoi akka, kuin torppari tuli kotiin. ”Lasten laita ei suinkaan ole oikein; minä pelkään, että ovat metsässä joutuneet jonkun haltian valtaan.”

”Sinä hourailet vaan, akkaseni”, sanoi torppari. ”Minä tahdon kertoa sulle jotain uutta. Osaatko arvata? Kuningas ja kuningatar matkustavat läpi maan ja tulevat huomenna kulkemaan kirkkomme ohitse. Mitäs arvelet, jos ottaisimme lapset kerallamme ja lähtisimme sinne niitä katselemaan.” ”Se minulle mieleenpä”, sanoi akka. ”Kuningasta ja kuningatarta ei saa nähdä joka päivä.”

Seuraavana aamuna olivat torpanväki ja lapset hyvissä ajoin matkalla kirkolle ja olivat niin iloissansa siitä, mitä nyt saisivat nähdä, ett’ei kukaan niistä ajatellut, mitä eilen oli tapahtunut. Eivätkä he huomanneet, kuinka päiväpaiste lensi heidän rekensä edessä ja kuinka koivujen lehdet puhkesivat heidän ympärillänsä tien vieressä.

Kuin he tulivat kirkolle, oli siellä paljo väkeä koossa, mutta kaikki olivat he peljästyneinä ja tuskissansa. Kuningas oli hyvin pahoillansa, sanoivat he, siitä että maa oli niin autio ja viljelemätön, ja kun hän oli hyvin ankara mies, niin syytti hän siitä kansaa ja oli varmaankin kovasti tätä rankaiseva. Kuningattaresta tiedettiin, että häntä paleli täällä Suomessa ja että hän oli sangen surullinen ja suuttunut koko matkaan.

Tätä nyt tiesivät kaikki edeltäpäin, ja sentähden vapisivat kaikki, kuin kuninkaalliset reet ajaa hajottaen tulivat tietä myöden. Kuningas näytti ankaralta ja kuningatar itki, mutta kuitenkin viipyivät he kirkolla niin kauan, kuin muutettiin hevoisia, ja sill’aikaa katselivat he ympärillensä, sillä rekien hopealla silatut kuomit olivat lasketut alas.

”Kas kuinka kaunista päiväpaistetta äkkiä olemme saaneet”, sanoi kuningas ja nauroi hyvin armollisesti niinkuin muidenkin ihmisten on tapa. ”Minä en voi käsittää, miksi nyt yht’äkkiä tulin niin iloiseksi”, sanoi hän.

”Se tulee kai siitä, että teidän majesteettinne olette syönyt hyvän suuruksen”, sanoi kuningatar. ”Niin on minunkin laitani. Minusta on, kuin olisi sydämmeni äkkiä lämminnyt.”

”Se tulee siitä, että teidän majesteettinne nukuitte hyvin viime yönä”, sanoi kuningas. ”Mutta katsos vain, kuinka kaunis se kuitenkin on, tämä kolkko Suomi. Katsos kuinka aurinko loistaa noihin kahteen korkeaan honkaan tuolla metsässä. Tähän pitäisi meidän rakentaa kuninkaan kartano itsellemme.”

”Niin, tehkäämme niin, herra ja kuningas”, sanoi kuningatar. ”Näillä paikoin mahtanee olla suopea ilmanala. Katsos vain, kuinka viheriät lehdet puhkeavat puista keskellä talvea.”

Samalla huomasivat he Sylvesterin ja Sylvian, jotka olivat kavunneet aidalle, voidaksensa oikein tarkkaan nähdä kuninkaallisen perheen, ja Sylvia laverteli iloissansa niin, että kuivettunut aita työnsi suuria viheriöitä lehtiä hänen ympärillensä. ”Kas tuolla seisoo kaksi sievää lasta”, sanoi kuningatar. ”Tulkoot tänne reen luo.”

Lapset tulivat. ”Kuulkaa”, sanoi kuningas, ”minä pidän teistä, minä tulen vallan iloiseksi, kuin näen teitä, tulkaa luokseni rekeen, niin saatte ajaa meidän kuninkaalliseen hoviimme ja saatte kulta vaatteita ja tulette tekemään kaikki ihmiset iloisiksi.”

”Ei, kiitoksia, herra kuningas”, vastasivat Sylvesteri ja Sylvia. ”Meistä on parempi ilahuttaa isää ja äitiä. Ja hovissa tulisi meidän ikävä Rutimoa ja Pilvipartaa.”

”Eikö käy laatuun, että isä ja äiti ja Rutimo ja Pilviparta tulevat kanssanne?” kysyi kuningatar, sillä hänen sydämmensä oli nyt niin sanomattoman lämmin.

”Ei, kiitoksia, rouva kuningatar”, sanoivat lapset uudestaan; ”se ei käy laatuun, ne kasvavat metsässä.”

”Mitä lasten päähän voi juolahtaa”, sanoivat kuningas ja kuningatar ja nauroivat niin, että kuninkaallinen reki hyppi; sitte antoivat he käskyn rakentaa tähän paikkaan kuninkaan kartanon ja olivat niin iloiset ja armolliset, että kaikki ihmettelivät. Kaikki köyhät saivat kukin kultarahansa, ja Sylvesteri ja Sylvia saivat paitsi sitä sen kuninkaallisen rinkelin, jonka hovileipuri oli matkaa varten leiponut, ja joka oli niin iso, että se oli neljällä hevosella kuljetettava. Ja lapset jakelivat rinkelistänsä kylän kaikille lapsille ja kuitenkin oli heillä niin paljo jäljellä, että torpparin hevonen tuskin jaksoi vetää kotiin kaikkia rinkelinpalasia.

Kotimatkalla kuiskasi torpan akka miehensä korvaan: ”tiedätkö, miksi kuningas ja kuningatar olivat niin iloiset?” ”En tiedä”, sanoi ukko. – ”Se oli sentähden, että Sylvesteri ja Sylvia katselivat heitä. Muistatko, mitä minä sanoin eilen?” – ”Vaiti”, sanoi ukko, ”älä puhu sitä lapsille; on parempi, ett’eivät tiedä niin ihmeellisistä lahjoista.”

Mutta Sylvester ja Sylvia iloissansa tuosta isosta kuninkaallisesta rinkelistä unohtivat tykkönään, että he osasivat luoda päiväpaistetta ja sulattaa lunta. Eivät he itse tietäneet, kuinka sydämmellisen iloisiksi ja lämpimiksi kaikki ihmiset tulivat, kuin heitä näkivät; ja koska he olivat sangen hyvät ja ystävälliset lapset, niin luulivat kaikki, että se vain oli sentähden. Varmaa on, että heidän vanhemmillansa oli suuri ilo heistä ja että koko iso erämaa torpan ympärillä vähitellen muuttui kauniiksi peltomaaksi ja viheriäksi laitumeksi, jossa kevään linnut lauloivat talvikaudet, niin ett’ei heidän vertaisiansa koskaan oltu nähty. Lopuksi tuli Sylvesteri linnunpyytäjäksi uudessa kuninkaan kartanossa ja Sylvia sai tekemistä isossa puutarhassa, sillä niin kummallista oli, että mihin ikänänsä nämä lapset katselivat ympärillensä, siellä menestyi kaikki, niin että oli oikein hauskaa nähdä.

Eräänä päivänä tulivat Sylvesteri ja Sylvia katselemaan vanhoja ystäviänsä Rutimoa ja Pilvipartaa. Silloin raivosi par’aikaa hirveä talvimyrsky; honkien latvat suhisivat ja kohisivat, ja ne lauloivat taasen erästä vanhaa laulua:

    Hohoo, hohoo!

Olemme jo vanhat ja harmajat,

Mut myrskyt me kestämme ankarat,

    Syys-satehet

    Ja keväiset,

    Ja talven vilut,

    Ja kesän ilot,

    Ja lumisäät,

    Ja tuulispäät,

    Ja yöt ja sumut,

    Ja päivän humut;

    Hohoo, hohoo,

Olemme jo vanhat ja harmajat

Mut myrskyt me kestämme....

ja juuri kuin olivat ehtineet tähän saakka laulussa, kuului rytinää ja rätinää, ja samassa makasivat Rutimo ja Pilviparta pitkänään maassa. Rutimo oli siihen aikaan 393 ja Pilviparta 355 vuoden vanha. He eivät olleet itse huomanneet kuinka heidän juurensa vähitellen olivat kuihtuneet ja mädäntyneet, niin että taivaan tuulet saivat heistä voiton.

Mutta Sylvesteri ja Sylvia taputtelivat ystävällisesti kuolleitten honkien sammaltaneita runkoja ja puhuivat heille niin suloisia sanoja, että lumi suli pois kaikki ympäriltä, ja vaaleanpunaiset kanervat kasvoivat yhä korkeammalle kaatuneiden puiden yli, ja niin saivat Rutimo ja Pilviparta hautansa kukkien alle.

Paljon on siitä kulunut, kuin olen kuullut jotain Sylvesteristä ja Sylviasta, ja epäilemättä ovat he jo aikoja sitte tulleet suuriksi, koska monta vuotta on kulunut siitä ajasta, jolloin joku kuningas ja kuningatar matkusti Suomessa. Mutta joka kerta, kuin näen kaksi iloista ja hyvää lasta, joista kaikki ihmiset sydämmellisesti pitävät, niin luulen heitä Sylvesteriksi ja Sylviaksi ja ajattelen, että he ovat saaneet iloiset silmänsä Rutimolta ja Pilviparralta. Äskettäin näin kaksi semmoista lasta, ja ihmeellistä oli, että mihin hyvänänsä he katselivat ympärillensä, siellä lensi auringonsäde heidän edessänsä ja loisti pilvisen taivaan yli ja ihmisten suruisten tai huolettomain kasvojen yli. Sitä eivät lapset itse tienneet, mutta heitä oli mahdoton katsoa, tulematta niin kovin iloiseksi, kuin tulee nähdessänsä viattomuutta, iloa ja hyvyyttä maailmassa. Silloin sulaa jää ikkunan ruudusta ja lumi kinoksista ja pakkanen ihmisten kylmettyneistä sydämmistä, ja tulee kevät ja vihanta keskellä talvea, niin että itse luutakin romunurkassa alkaa viheriöidä ja leivoset rupeevat laulamaan taivaan korkean katon alla. Kaikesta siitä tulee meidän kiittää Rutimoa ja Pilvipartaa; – tahi oikeammin, kaikesta siitä tulee meidän kiittää hyvää Jumalaa, joka vielä antaa kevään ja ilon viheriöidä maan päällä.