URHOLAN LINNA

URHOLAN LINNA.

”Nyt tulee sota!” huusi Matti, ja tallusteli sisään aivan punaposkisena, noella piirretyt viikset huulilla, kukon höyhen lakissa ja puusapeli sojossa.

”Herra varjelkoon!” parkasi vanha Maija, joka aamupäivällä lakasi salin lattiata ja säikähti niin, että oli vähällä pudota istualleen lattialle. ”Mitä Matti sanoo? Tuleeko sota?”

”Tulee kyllä”, virkkoi Matti ylpeästi ja pisti sapelinsa ympärillänsä olevan vyön silmukkaan. ”Sota tulee, niin että paikat paukkuu, mutta antakaa, hyvä Maija, minulle ensin voileipä; nälkäisenä on niin ikävä sotia.”

”No, mitä minä nyt kuulenkaan?” virkkoi Maija vieläkin yhtä peljästyneenä. ”Sota on paha onnettomuus. Sehän on hirveätä, että ihmiset tappavat toisiansa ja polttelevat kaupunkeja ja kyliä ja sotkevat viljan pelloilla. Onko mahdollista, että turkkilainen on maahan tullut?”

”Se on tietty”, sanoi Matti, ja haki ruokakaapista leipäkorista itselleen kuivaa leipää koko puoliskon, levitti sen päälle voita ja alkoi syödä kaikin voimin. Suu täynnä voileipää sanoi hän turkkilaisia vilisevän pihan täydeltä. ”Mutta äläs huoli, kyllä me heidät ajamme pakoon. Kyll’ eivät Urholan linnaa saa valloitetuksi.”

”No tuosta puheesta minä en ymmärrä sanaakaan!” sanoi Maija ja keräsi rikat rikkalapiolle ja kiiruhti, niitä viemään ulos. Sillä muori oli utelias näkemään, mitä kummia siellä ulkona mahtoi ollakaan, ja avasi siis oven aivan peloissaan.

Mitäs hän siis näki? Ei muuta kuin että piha oli täynnä koulupoikia ja kulmassa aitaa vastaan oli iso lumilinna, ja sen muurille juuri nyt asetettiin lippu, joka oli tehty punaisesta kaulahuivista siten, että se sidottiin heilumaan pitkän leipävartaan päähän. Muori äkäili itsekseen jotakin ”paholaisen maalaamisesta seinälle” ja heitettyään rikat pois, meni hän äkeissään takaisin huoneesen.

Mutta Maija ei älynnytkään, että aidan takana oli toinen parvi seitsenkorttelisia sotureja, joilla oli paperista leikatut puolikuun kuvat nuppineulalla pantu takin selkämykseen kiinni, sillä sitä ei sopinut muuhun paikkaan kiinnittää. Nämä ne nyt varmaan olivat turkkilaisia ja olivat luotia valavinansa, kuin puristelivat lumipalloja ja asettivat ne oikein säännöllisiin riveihin aidan vierustalle. Kristityt olivat pihan puolella ja niiden tunnusmerkkinä oli napinreikään pistetty havun oksa.

”Missä kenraali on?” kysyi joku kristittyjen joukosta ja katseli samalla levottomasti sinne päin, josta vihollinen oli tulossa. – ”Herra kapteeni! hän on ruokakaapilla voileipää syömässä”, vastasi toinen ja nosti käden lakin reunaan, asettuen samalla asentoon.

”Sopiiko kenraalin syödä voileipää, kuin vihollinen hyökkää päälle?” muistutti kapteeni nurisevan näköisenä.

”Kyllä, herra kapteeni”, niinhän Sandelskin teki, vastasi toinen soturi rohkeasti.

”Vääpeli ei saa siinä seista viisastelemassa, vaan käyköön pian komentamassa päällikköä marssimaan pois ruokakaapilta”, virkkoi kapteeni oikein mahtavasti.

”Se tapahtuu heti”, vastasi vääpeli. Mutta samassa näkyikin kenraali jo rappusilla, Ihan ensiksi hän näki punaisen lipun linnan muurilla. ”Kuka on uskaltanut asettaa tuon veripunaisen lipun Urholan linnaan?” huusi kenraali käskevästi. – Ei vähintäkään vastausta kuulunut.

”Herra kenraali,” virkkoi viimein kapteeni hämillänsä, ”minä lainasin lipun Kyökki-Priitalta ja maksoin lainan sotakassasta. En minä siihen mitään voinut, että hänen huivinsa oli punainen.”

”Kapteeni,” sanoi ylipäällikkö, ”ette te ymmärrä eri väreistä enempää kuin kissa kyökissä. Olemmeko me merirosvoja ja ryöväreitä, että pitäisimme punaista lippua? Sen sanon teille, että valkoinen ja sininen on meidän värimme: – valkoinen talviemme lumen takia, ja sininen sini-järviemme mukaan.” – Ja silloin hän kaivoi taskustansa esille kappaleet kuluneesta lippuvaatteesta, jonka hänen sisarensa Sofia oli eilispäivänä kutonut kokoon. Punainen rosvolippu otettiin alas ja kohta sen jälkeen heilui sinivalkoinen lippu leipävartaan nenässä.

”Turkkilaiset tulevat! Joka mies paikoillensa!” huusi aidan vieressä oleva etuvartia. Nytkös tuota pikaa syntyi suuri kiiru kristittyjen sotajoukossa. Koko joukko jaettiin kolmeen eri osastoon. Kaksi asettui portin viereen, voidaksensa molemmilta puolilta antaa viholliselle tervetuliaisiksi oikein hirmuisen luotisateen, ja kolmas osasto kiiruhti linnaan järjestämään sen pattereita ja siellä täällä paikkaamaan sen muuria, missä lumi oli liian pehmeä. Kenraali tarkasti jok’ainoata paikkaa, ja joka vain ei ollut kylliksi sukkela, sai säälimättä muksauksen selkäänsä. Mutta rumpali, pikku Rietrikki, jonka ei tehnyt mieli kunnian eteen uhrata seitsenvuotiasta elämäänsä, hämmästyi niin suuresti, että hän kadotti rumpupalikkansa ja vetäytyi pakoon koirankoppiin.

Turkkilaisia oli melkein kahta vertaa enemmän kuin kristityitä ja sen vuoksi he suurella rohkeudella hyökkäsivät portista sisään. Hurraa! Nyt saivat ensimmäisen pallotuiskun vastaansa – loiskis, ropsis! Turkkilaiset hämmästyivät, ja nuorimmat heidän joukossaan alkoivat itkeä. Mutta heidän päällikkönsä Dshingis-Khan, pitkä yläluokkalainen, osasi heitä rohkaista. He viskoivat kauhean joukon lumipalloja. Turhaan kokivat kristityt suojella itseään takin kauluksia pystyyn kääntämällä, hyökkäys oli liian ankara; he alkoivat peräytyä. Tällä kertaa kaikki riippui rumpalista. Mutta rumpua, jonka piti elähyttää kaikkien urhoutta, sitä ei kuultu, ei nähty. Turhaan huusi kenraali rumpalille: tämä istui hiljaa kenenkään huomaamatta koirankopissa.

”Voi sitä petturia!” huusi kenraali. Mutta mikäs nyt enää auttoi? Viholliset hyökkäsivät sisään, ja vaikka kristityt verrattoman urhollisesti puolustivat paikkaansa; täytyi heidän viimein väistyä ylivoiman edestä ja vetäytyä lumilinnan turviin.

Kenraali oli hirveästi harmissaan. Mutta voitolla olevat turkkilaiset hurrasivat hyvin lujasti ja heiluttelivat pitkin pihaa taistelutantereelta saamiansa voiton merkkejä, joiden joukossa oli: yksi saapas, kaksi puusapelia, seitsemän lakkia ja neljä- tai viisitoista paritonta villa-lapasta.

Nyt pidettiin aselepo ja turkkilainen komentaja vietti voittojuhlaa, tarjoten runsaasti nekkuja miehillensä sotakassan kustannuksella. Sitte hän lähetti sanansaattajan, joka ylpeällä äänellä vaati linnalaisia antautumaan ehdottomasti. Muutoin heidän pitäisi jokaisen kuoleman, joka merkitsi, että kaikkien piti ruveta maahan ja olla olevinaan kuollut.

Vääpeli, joka oli ensimmäisnä linnan muurilla, arveli täydellä syyllä, että sellainen vaatimus olisi kovin häpeällinen, ja sieppasi kuin sieppasikin patterilta lumipallon, jonka hän lennätti ihka suoraan tuon ylpeän turkkilaisen otsaan, niin että lakki lensi pois päästä ja turkkilainen lähti käpälämäkeen minkä kerkesi.

”Tuohan on vastoin kansain oikeutta!” huusi Dshingis-Khan vihoissansa pihalla. – ”Niin,” huusi vääpeli, ”mutta tässä vallitseekin nyrkkioikeus!” ja samalla hänen tarkka kätensä lennätti toisen pallon niin liki Dshingis-Khanin korvia, että ylpeä voittaja töin tuskin sai päänsä pelastetuksi.

”Kas se oli oikein tehty, vääpeli!” kuului kenraali sanovan. ”Joka uskaltaa puhua antautumisesta, se ammutaan heti paikalla. Minä julistan vääpelin vänrikiksi, mutta” – nyt kenraali huusi niin lujasti, että kuului yli koko pihan, – ”rumpali on pelkuri raukka ja hänet minä alennan kuormarengiksi.”

”Urholliset turkkilaiset,” huusi Dshingis-Khan, ”kuulkaas, mitä nuo kerskailijat tuolla sanovat! En tahdo maksaa teidän urhouttanne, mutta sen sanon, että aidan takana vielä on korillinen nekkuja, ja ensimmäinen, joka linnan muuria yli pääsee, hän saa – niin, en tahdo kantaa Dshingis-Khanin nimeä, joll’ei hän saa palkinnoksi koko koria.”

”Hurraa! Eläköön Dshingis-Khan!” huusivat turkkilaiset kaikki yhteen ääneen, ja syöksivät linnaa vastaan. Mutta eipä Urholan linna ollutkaan yhtä helposti valloitettava kuin varustamaton pihamaa. Sieltä sateli luotia ympäri korvia kuin herneitä vaan. Turkkilainen toisensa perästä tulla tuiskahti takaisin muurilta. Nyt ei enää voitu käyttää kuulia, vaan käytiin käsikähmään, painiskeltiin mies miestä vastaan ja kaaduttiin toistensa päälle, muuria murrettiin, niin että suuret kappaleet kukistuivat maahan ja siellä täällä muutamat kaikessa hiljaisuudessa joutuivat tukkanuottasillekin, mutta se oli kansain-oikeutta, nyrkki-oikeutta ja sotajärjestystäkin vastaan. Kenraali ja hänen väkensä teki kaikki, mitä vaan voidaan vaatia urhollisilta miehiltä paljain päin, ilman lapasia ja muutamat saappaitakin vailla. Kaikki taistelivat viimeiseen mieheen saakka, mutta pahaksi onneksi olivat turkkilaiset niin paljon lukuisammat. Sitä ei voitu enää auttaa, turkkilaiset pääsivät voitolle. Kenraali oli jo saatu vangiksi, lippu temmaistiin alas, viholliset syöksivät jo linnan muurien yli, silloin – – – Niin, silloin alkoi rumpu päristä!

Tämän aavistamattoman merkin kuultuansa turkkilaiset hämmästyvät. He eivät voineet muuta arvella kuin että toinen kristitty sotajoukko oli tulossa heidän takanansa, ja syöksivät suin päin alas muureilta, lähtivät käpälämäkeen eivätkä seisattuneet ennen kuin hyvän matkan päässä portin takana.

Pahanpäiväisen tappion kärsittyänsä ryömi kenraali väkinensä linnan jäännöksien seasta esiin ja he uskoivat tuskin silmiänsä, kuin näkivät pikku Rietrikin tulevan rummuttaen aivan yksinänsä pihan yli. Mutta kun hän lähestyi kenraalia, otti hän lakin päästänsä, laski polvilleen ja sanoi: ”Nyt kenraali saatte minut ammuttaa, minä en ole sen parempaa ansainnut; minä läksin rivistä pakoon, kuin vihollinen lähestyi. Parempi on tulla ammutuksi kuin alennetuksi kuormarengiksi. Niin, kyllä minä kuulin, mitä kenraali sanoi, kuin istuin koirankopissa ja silloin sydämmeni vavahti, ja kyllähän minä turkkilaista pelkäsin, mutta pahemmin minä pelkäsin, että minua sanottaisiin pelkuriksi raukaksi. Sen tähden minä purin hammasta, ja hain rumpupalikkani ja sitte ajattelin: vaikkapa he minua löisivätkin, niin minä rummutan kuitenkin! – Mutta he juoksivatkin kaikki tyyni tiehensä.”

Kenraali tarttui rumpalin korviin, nosti hänet korkealle ylös ja suuteli häntä niin, että maikahti. ”Toverit,” sanoi hän, ”Rietrikki rumpali on pelastanut Urholan linnan ja meidät kaikki. Minä julistan tässä koko sotajoukon kuullen, että Rietrikki rumpali on rehellinen mies. Maltas vaan, jahka hän on kasvanut päätä pitemmäksi, niin hän ei enää sovi koirankoppiin. Mutta sen sanon teille, pojat että silloin hän ei tahdokaan sinne ryömiä. Häpeä sille pojalle, joka koskaan ryömii koirankoppiin, kuin Urholan linna on pelastettava! Vaan kunnia jokaiselle, joka mieluummin antaa lyödä itsensä kuoliaaksi kuin viskaa pois rumpupalikat, kuin pitäisi seista tai kaatua isänmaan puolustamisessa!”