KAUNIINTA METSÄSSÄ

KAUNIINTA METSÄSSÄ.

Niin, kauniina kesä-aamuna se oli ja aikaisin olikin: luulen, ett'ei kello ollut enempää kuin viisi, sillä aurinko oli vielä alhaalla ja koivun varjot näyttivät pitkiltä viheriällä nurmella. Isä ja äiti eivät sallineet, että nukuimme kauan aamusilla, ja kotona oli vanha kalastaja, jonka oli tapana kello neljän aikana huutaa ikkunamme takaa: "nouse nuottasille! nouse nuottasille!" ja nuolen nopeudella nousimme vuoteelta; kyllä alussa tuo tuntui raskaalta, vaan lopuksi ymmärsimme, että on totta, mitä vanhat ihmiset sanovat: "aamuhetki kullan kallis." Niin, niin, siksi tulee kauniisti käydä levolle jo yhdeksän aikaan illalla.

Useinkin on mielestäni tuntunut siltä, kuin ei ensinkään pitäisi nukkua näinä ihanoina, valoisina kesä-öinä, jotka kirkkaudesta säteilevät, ja jolloin kaste kimaltelee ruohossa ja linnut laulavat. Silloin nukkumiseen menettää monet kauniimmat hetket elämästään. Mutta niin nyt kerran on, sitä ei kukaan voi auttaa: nukkuahan sitä täytyy. Kuningas Fredrik Preussissa oli hyvin ahkera mies ja häntä harmitti, että hän nukkumiseen menetti kolmannen tahi neljännen osan elämästään. Siksi päätti hän totuttaa itseään siihen, että pääsisi tuommoisesta pahasta tavasta. Ensi yön hän teki työtä ja se kävi päinsä. Toisenkin yön teki hän työtä vähääkään nukkumatta, ja nyt luuli hän jo saaneensa aikaan jotain eriskummallista.

Vaan mitäpä tapahtui? Kun hän seuraavana päivänä istui suuren hallituspöytänsä ääressä ja valtakunnan korkeimmat virkamiehet rupesivat puhumaan tärkeistä hallitusasioista, huomasivat he, miten kuningas rupesi nyökyttämään päätään… ja niin hän nukkui siihen paikkaan, istuessaan kuninkaallisessa korkeudessaan.

Siksi ajattelen, että meidän tulee tehdä, niinkuin luonto tahtoo. Ja onhan uni kallis lahja väsyneelle, sairaalle ja murheelliselle; mutta siltä ei pidä laiskotella kauniina kesä-aamuna, vaan silloin on paras mielessään kuvata, että vanha kalastaja seisoo ikkunan ulkopuolella huutamassa: "nouse nuottasille! nouse nuottasille!"

Mutta pitihän minun sanoa, miten oli aamulla metsässä. Niin, siellä oli viheriää ja raitista ja hyvin suloista. Siellä oli monenlaisia puita, alkaen pilviin ulottuvasta hongasta, joka kerran vielä aikoo korkeaksi mastopuuksi, tuohon nystyräiseen katajapensaasen asti, joka lohdutti itseänsä sillä, että muka hänkin voisi kohota puuksi, jos karsittaisiin oksat ja latva sidottaisiin paaluun; vaan, näetsen, siitä minä en huoli, sanoi hän; enemmän rakastan vapauttani. Ajattelepas, jos olisin puu, niin lapset eivät ulottuisi minuun, kun tulevat poimimaan katajia ripotellaksensa tuvan lattialle pyhä-aamuna.

"Se onkin ainoa, mihin sinä kelpaat", sanoi kuusi, joka isostellen seisoi hänen ääressään. "Sinä olet omiasi poljettavaksi, raukka", arveli kuusi.

"Mitäpä siitä?" sanoi katajapensas. "Onhan siinä kyllä, että voin ihmisiä ilahuttaa hyvällä metsätuoksullani. Sitä paitsi kelpaan savutusaineeksi, sääskien karkoittamiseksi ja kelpaanpa vielä kaareksi poikien jousipyssyyn ja minun marjoistani keitetään nestettä ja siitä tehdään siirappia ja sitten…"

"Äläpäs nyt. Ole vaiti", sanoi pihlaja, "kuuluu kovin itserakkaalta, kun noin luettelee ansioitansa. Tahtoisinpa tietää, kuka on kauniin täällä metsässä. Mitä sinä siitä sanot?" Ja silloin pihlaja somasti ravisteli tuuheita, valkoisia oksiansa, sillä hän oli juuri nyt parhaimmassa kukoistuksessaan juhannuksen aikaan.

"Sitäpä sopii kysyä", korotti äänensä tuomi, sillä hän oli niin valkoinen, kuin olisi hän juuri ollut lumisilla; hän kukki, näet, hänkin juuri par'aikaa. "Miettikäämmepä tarkoin, kuka meistä mahtanee olla kauniin", hän sanoi. Ja samassa levisi tuomen lumivalkoisista kukista suloisin tuoksu.

Koivun mielestä oli tuo hyvin viisaasti puhuttu, sillä hän oli kauniisti järjestänyt pitkät, viheriät hiuksensa ja heilutti kepeästi kiharoitansa hiljaisessa aamutuulessa. "Minä olen ihan varmaan kauniin", ajatteli hän salaa itsekseen.

Mutta leppä, joka seisoi tuossa järven rannalla, katseli kuvaansa alinomaa veden tyvenestä peilistä ja oli mielestänsä niin sinivihertävä ja rakastettava, ett'ei kukaan voisi olla häntä kauniimpi. Siksi nyykäytti hän päätään ja sanoi: "todellakin, tuota kysymystä sopii aprikoida!"

Haapa seisoi hänen läheisyydessään ja tärisi pelosta, että muka joku olisi häntä kauniimpi. Alinomaa tärisi hän, haapa parka, sillä vaikka hän oli pitkä ja suuri, oli hänellä pelkurimainen sydän ja hauraat oksat. Niini nyykäytti; ei hänkään itsestään pahaa pitänyt. Halava ja paju seisoivat ääressä, mutta olivat vaiti ja pitivät ajatuksensa itsekseen.

"Meidän pitäisi kysyä kukkasilta", sanoi vaahtera, joka levitti vilpoisan, tuuhean lehtikattonsa mättäiden yli jotka olivat täynnä vuokkoja ja valokin kukkia.

"Se ei ensinkään ole tarpeellista", tiuskasi siihen mänty. "Kaunis on vasta se, joka on suuri ja voimallinen. Katsokaapas minua! Enkö ole mahtavan näköinen? Kun ravistan itseäni, putoaa tuhansia neulasia maahan; niitä muurahaiset keräävät ja käyttävät aseena, kun käyvät sotaa. Olenhan toki aika urhea poika, sitä ei kukaan kieltäne." Ja sitte tekeytyi hän niin ankaran näköiseksi, että oikein pelottaisi muita.

Tammi seisoi tyvenenä ja kuunteli. "Narrimaista on noin arvostella omassa asiassaan", arveli hän. "Olenpa varma siitä, että jokainen teistä luulee olevansa kaikista kauniin. Kysykäämme siksi peipposelta, joka keinuu tuolla ylhäällä koivun latvassa. Hän ei ole puolueellinen: hän tietää parahiten, kuka on kauniin metsässä."

Sanottu ja tehty; he kysyivät peipposelta. Mutta hän mietti asiaa kauan eikä tahtonut laulaa totuutta kaikkein kuultavaksi.

Sitte tuli kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat pienoisessa mökissä metsän rienteellä. Kun he lähtivät ulos varhaisena, ihanana kesä-aamuna, panivat he kätensä ristiin ja sanoivat: "Hyvä Jumala, mitenkä metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala, miten sinun maailmasi on ihana! Hyvä Jumala, auta meitä pieniä, köyhiä lapsukaisia, että kasvamme Sinun viisaudessasi ja todistamme Sinun voimastasi ja ylistämme Sinun armoasi kaikkena elinaikanamme!"

Kun puut metsässä kuulivat lasten rukouksen, vaikenivat he ihmetyksestä ja mielen liikutuksesta; heidän huminansa hiljeni melkein äänettömään kuiskaukseen ja selvästi saattoi kuulla peipposen liverryksen, kun hän tuossa viserti koivun latvassa:

"Kaunis, kaunis on viheriä metsäni ja koko Jumalan luomakunta on kauttaaltansa kaunis. Mutta minä sanon teille, te puut, jotka kysytte, mikä on kauniinta metsässä, että kaikesta, mitä ihanaa ja kaunista Jumala on antanut kasvaa tässä seudussa, ei ole mitään niin rakastettavan hyvää ja viattoman suloista kuin nämä kaksi lasta, jotka kiittävät Jumalan hyvyyttä kirkkaana aamuhetkenä. Sillä kauneus ja voima ja taito ja suuruus on kaikki mitätöntä, ell'ei ole nöyrää sydäntä, joka unohtaa itsensä, antaen kaiken kunnian yksin Jumalalle. Katso, puut kohottavat käsiänsä taivasta kohti, kukkaset lainaavat värinsä auringolta, linnut visertelevät luonnon ylistystä. Sillä sama ijankaikkinen henki elää ja puhuu meissä kaikissa. Me kasvamme kaikki Jumalan armon kirkkaassa päiväpaisteessa; mutta lasten rukous Jumalalle on parempi kuin lintujen laulu ja puitten viheriäisyys ja kukkasten tuoksu. Jumala teitä siunatkoon, rakkaat pienet lapset! Jumala teitä siunatkoon, pienet kukkaset elämän suuressa metsässä, ja antakoon teidän kasvaa viisaudessa ja armossa ijankaikkisesti!"