PELLAVA
by Zacharias Topelius · from Lukemisia lapsille 3
Adapted Version
Once, a father and mother had a field. The flax grew very tall. The father was proud. "My flax is good," he said. Father said, "I work hard." Mother said, "God helps." She said, "We should share."
The flax plants grew taller. They had many blue flowers. The flowers whispered softly. "We will be special clothes," they said. The birds and bees heard them. The wind carried their whispers.
The older brother heard the flax. He told Father, "Clothes for God." Father laughed. "No," he said. "For my shirts." He did not believe.
The father boasted about his work. "I am a good farmer," he said. Other small creatures saw the proud flax. A frog saw it. A mole saw it. They thought the flax was too proud.
A big storm came. Dark clouds filled the sky. Rain fell hard. Hailstones hit the field. It broke all the flax. The stalks lay flat. The father was very sad. He looked at his field. The mother was calm. "God gives," she said softly. She trusted God.
The mother saved some flax. She took the broken stalks. She spun the flax into thread. She made a small cloth. It was soft and white. It was for her baby boy. She wrapped him in it.
A woman named Mary came. She rode a donkey. She held Baby Jesus in her arms. The baby was small. "Please," Mary said. "My baby needs a cloth. He is cold." She looked tired.
The mother remembered to share. She thought of her promise. She gave her cloth to Mary. "For your baby," she said kindly. She smiled at Mary.
Mary smiled back. Her face was gentle. "Your baby will always be warm," she said. "Your flax will grow." It was a blessing. Her words were soft.
The father was angry. His face was red. "Why give our cloth?" he asked. "We need it." But later, the baby brother was always warm. He never felt cold. Even in winter, he was warm.
New flax grew very well. The green shoots came up. They grew fast and tall. "See?" said the father. "My work is good." He was proud again. The mother said, "God helps us." She smiled.
Mary came back. She rode the donkey again. Baby Jesus was with her. The baby brother could talk now. He was a big boy. "The flax says it will be special clothes," he said. He remembered the whisper.
Mary blessed the baby brother. She put her hand on his head. "You will love good things," she said. "You will be kind." "I am Mary, Jesus's mother," she said. Then she left.
The father still did not believe. He shook his head. But the mother knew. She understood the blessing. She was happy. "Being kind and sharing brings good things from God," she said. The family was warm and safe.
Original Story
PELLAVA.
Tapahtui jotakin kaukana täältä ja ammoin sitte. Mies pysähtyi portille ja sanoi: "Tuosta tulee hyvä pellava. Katsos, miten pitkää se on eikä vielä ole kukkinut! Siitäpä näkyy, mitä saadaan, kun ollaan huolellinen ja hyvin lannoitetaan peltoa."
"Jumalan lahja se on", vastasi vaimo.
"Voipipa olla", myönsi mies. "Mutta enemmin vielä sentähden, että minä ojitin ja kynnin niin kunnollisesti. Pellava kasvaa paidoiksi. Minullahan on vain kolme ja tahtoisin mielelläni kuusi."
"Mutta kun se on Jumalan lahja", sanoi vaimo, "pitää meidän antaa jotakin sijaan Jumalalle. Etköhän sinä tyytyisi viiteen paitaan, ukko hyvä? Annamme kuudennen köyhille."
"Oh, heille kelpaa kyllä vanhainkin repaleet. Sitä paitsi meillä on kaksi poikaa, ja nuorempi makaa kätkyessä. Hänellä ei ole liiaksi yllänsä, hän tarvitsee lämpimämmät kääreet."
"Jumala pitää huolen hänestä. Ei häntä siltä palele enempää, jos hän antaakin yhden paidan köyhille lapsille", sanoi vaimo.
Mies nauroi. "Sellainen sinä olet, eukkoseni. Sinä voisit kyllä katsella oman pojan kävelyä alasti, kun vain saat pukea ketä hyvänsä pikku repalehtijaa, joka on kylmettyä maantiellä. Onpa hyvä, että minä olen vähän ajattelevampi; muuten kyllä piankin joutuisimme maantielle itsekin."
Pellava kasvoi kasvamistaan ja avasi viimein sievät kukkassilmänsä aamuauringolle. Pellavalla oli monta tuttua siellä ulkona: västäräkki, mettiäinen, yöperho, päiväperho, paarma, leppäkerttu, koiranputki, säynäskukka, jänis, orava, myyrä, jopa ojan sammakkokin; kaikki ne ajattelivat harvoin tässä maailmassa nähneensä niin kauneita sinikukkia. Aamutuuli humisi alas vuorilta, joi kyllikseen kedon kastetta ja kiisteli mettiäisten kanssa kukkain tuoksusta. Peukalolintu, pienin kaikista linnuista, heräsi pesässään ojan reunassa, raapi hennolla kynnellään niskaansa ja näki pellavapellon monine tuhansine kukkineen kiikkuvan tuulessa. "Kas, miten ihmeellistä!" visersi hän. "Minä näin unta tänä yönä."
"Mitä unta näit?" kysyi västäräkki.
"Minä näin, että seitsemän kertaa kaksitoista kortta näistä pellavista tulee paidaksi Jumalalle."
"Sinä uneksit ymmärryksesi mukaan", virkkoi västäräkki. "Ikäänkuin Jumala tarvitsisi vaatteita. Etkö ole kuullut, että Jumalan pukuna on valo?"
"Enhän minä sitä ymmärrä, mutta sellaista unta minä näin", sanoi peukalolintu.
Mettiäinen oli kuullut lintujen puheen, lensi suristen pellon yli, pisteli nokkaansa pieniin pellavankukkiin ja kuiskasi salaa kullekin: "sinusta tulee vaatteita Jumalalle!"
Mies, vaimo ja heidän vanhempi poikansa, neljän vuoden ikäinen, tulivat pellon pientarelle katselemaan pellon kukoistusta.
"Oivallisia paitoja, kelpo paitoja!" riemuitsi mies.
"Katsos", sanoi vaimo, "miten pellavankukat kumartuvat toinen toisensa puoleen, ikäänkuin heillä olisi jotain sanomista toisilleen!"
"Niin", virkkoi poika, hän kun tunsi kaikki luonnon äänet ja ymmärsi heidän puheensa, "he sanovat, että heistä tulee puku Jumalalle."
"Kyllä vähempikin riittää, rakas poikaseni", nauroi mies. "Niistä tulee paitoja sinulle."
Pellava yhä vain kukki ja kasvoi. Se oli jo niin pitkä, että ulottui miehelle partaan asti. Se keijui niin kauneina, syvinä, sinivihreinä aaltoina tuulessa, että melkein näytti, kuin vene olisi siinä voinut purjehtia. Ja yhä vain kävi ihmeellinen kuiske kukasta kukkaan: "meistä tulee vaatetta Jumalalle!"
"Ei, minä en jaksa enää kuulla tuollaista ylpeyttä", kurnutti sammakko myyrälle. "Mitä ne sellaista sopimatonta loruavat? Noilla laiskoilla kukilla ei tuossa ole muuta tekemistä kuin juoda päivänpaistetta ja kasvaa, mutta tyytyvätkö ne siihen? Vielä, mitä! ne pyrkivät suureen kunniaan ja ovat olevinaan arvokkaammat minua, jolla on senkin seitsemän huolta ojassa uiskentelevista pojistani."
"Entä minulla sitte?" vikisi myyrä. "Minulla on yöt päästänsä sanomaton vaiva kaivellessa käytäviäni pellavan juurien alatse ja haaliessa ravintoani, vaan kuka minua kiittää siitä? Onpa hyväkin onni, jos milloin satun löytämään onkimadon pojilleni. Ja kun sitte pilkistän ulos kolostani, mitä saankaan kuulla? Tuo hyödytön pellava, jolla ei koskaan ole mitään vaivaa eikä huolta, on olevinaan kyllin hyvä Jumalalle! Kyllä nyt häpeä nousee yli rajainsa. Minä lakkautan tuttavuuden."
Myyrän ja sammakon näin panetellessa pellavaa tuli tuulenhenki pilvestä ja kulki tapansa mukaan aaltoillen kukoistavan pellon yli. Kukat nyt olivat jo aivan puhjenneet; ne osasivat nyt laulaa ja peukalolintu erotti sanat heidän laulustaan:
"Sinerviä, sieviä kukkia me,
Meist' on ilo suurille, pienille.
Isä taivahan lankamme kehrää vaan;
Mitä meill' on, se on Hänen armostaan.
"Meit' alaston kiittävä, verhon kun saa;
Suojaammepa lastakin palelevaa.
Näöstämme kiitämme, min Isä soi.
Me vain tomu, vaan Isä — kaikki hän voi."
"Niin, tuossa kuullaan", kurnutti sammakko myyrälle. "He sanovat saaneensa kaikki lahjaksi Jumalalta. Mitähän me saisimme, jos kävisimme sääret ristissä istumaan päivänpaisteesen ja odottaisimme paistettujen onkimatojen itsestään tulemista suuhumme?"
Sitä eivät viattomat pellavan kukat ajatelleet. He kyllä tiesivät olevansa hyödyksi maailmassa, kun heidän kortensa vast'edes valmistettiin pellavakuiduiksi; mutta hyöty ja kukoistus oli kaikki Jumalan lahja, jonka he ottivat vastaan kiittäen ja ylistäen. Heille ei johtunut mieleenkään, että olisi saattanut toisin olla.
Mutta mies se vasta oli ylpeä. Tultuaan pellon pientarelle ja nähtyään pellava-aaltojen kiikkuvan vuorotellen korkeammalle ja syvemmälle kuin koskaan ennen, alkoi hän kummastella omaa viisauttansa. "Eukko", sanoi hän, "tästä tulee enempi kuin 6 paitaa, tuleepa varmaankin 24, pitkät kankaat ja paljo rahaa! Ja sentähden se vain kasvaa noin hyvin, että minä olen kyntänyt, lannoittanut ja ojittanut paremmin kuin kukaan muu. Niinpäs käy, kun osaa vain tehdä tehtävänsä. Naapurin pellava on joutavaa rähjää minun pellavani rinnalla."
"Jumala kasvun antaa", vastasi vaimo.
"Horiset, eukko. Miten kylvetään, siten saadaan niittää. Ylihuomenna minä nyhdän pellavan, ei se enää tuon pitemmäksi kasva."
"Ylihuomenna, jos Jumala suo", vastasi vaimo.
Seuraavana päivänä sanoivat pellavankukat toinen toiselleen: "Huomenna me kuihdumme!" Vaan ei kukaan heistä siltä ollut suruissaan. Kaikki oli niinkuin olla pitikin: heidän elämänsä oli lahja ja samoin kauneus.
Mutta pellavan nyhtöön määrätyn päivän edellisenä yönä tuli äkisti kova rajuilma. Myrskynpuuska kulki kuin vieru pellon yli ja painoi pellavankorret kyyrylleen; rankkasi kaatoi ne maahan ja viimein tuli hirvittävä raesade ja muserteli pikku palasiksi laossa makaavan pellavan. Pienoiset kukat eivät voineet myrskyn pauhussa kuulla toistensa jäähyväsiä, ne makasivat sadevirroissa, jotka ne huuhtelivat kokonaan pois taikka peittivät maalla: mutta eivät he siltä surreet. Kuolema oli heille lahja niinkuin elämäkin. Ainoastaan tuolla syrjäisessä pellon nurkassa kuului katkennut, kuoleva kukka sanovan toiselle: "Me emme saaneet tulla vaatteiksi Jumalalle!"
"Mutta niin minä näin unta, eikä Jumalalle ole mitään mahdotonta", sanoi peukaloinen piilostaan kiven suojasta pientarelta.
"Kiitoksia!" sanoi pellavan kukka, ja siihen hänen elämänsä sammui.
Sammakko oli myöskin rakeita pakoon kömpinyt puunkannon suojaan, mutta kun kuuli nämä sanat, ei voinut olla kurkistamatta eikä kumahtamatta: "Ylpeyttä ja koreutta!" Myyrällä oli reikä lähellä peukalolinnun piilopaikkaa eikä hänkään malttanut olla pistämättä päätänsä ylös. "Ylpeyttä ja laiskuutta!" vikisi hän. Mutta samassa putosi ilmasta kaksi kyyhkyn munan kokoista raetta, toinen sammakon leveälle kuonolle, toinen myyrän vikisevälle nokalle. Siinä ne makasivat molemmat, ojensivat vain jalkansa, eikä heillä enää ollut mitään sanomista lähimmäisestään tässä maailmassa.
Mies ja vaimo olivat heränneet ankarasta ukonilmasta. Sen hiljettyä ja auringon noustua päättivät he mennä katsomaan pellavatansa. Siellä oli kaikki hävitettynä, katkottuna ja perin pohjin turmeltuna, ikäänkuin vuori olisi vierinyt äsken niin kukoistavan pellon yli. Vaimo seisoi hämmästyneenä, mies suutuksissaan. "Minun kaunis pellavani!" vaikeroi hän, "kätteni työ, taitoni kunnia ja vaivaini palkka, kaikki, kaikki on hukassa; me joudumme kerrassaan kerjäläisiksi!"
"Älä ole pahoillasi, isä!" sanoi nelivuotinen poika, joka myöskin oli juossut vanhempainsa jäljestä. "Tuolta etäältä, pellon toiselta puolen kuuluu ääni sanovan: meistä tulee vieläkin vaatteita Jumalalle."
"Mahdotonta!" sanoi mies. "Ei Jumala eikä ihmiset enää voi tehdä vaatetta tästä hävitetystä pellavasta."
"Malttakaammehan", neuvoi vaimo. "Poika kuulee paljon, mitä me emme kuule."
He astuivat vaikka vaivallakin mustaksi muuttunutta pellavapeltoansa pitkin. Multa oli kuohunut ylös, sadepurot kaivelleet syviä ojia maahan, sulamattomia rakeita oli vielä kasoittain pellavankorsi-palasien seassa. Viimein löytyi vielä yksi korsi vahingoittumatta pystyssä pellavamaan reunassa, jossa läheinen metsä oli pidättänyt raemyrskyä ja vesitulvaa. Mies ja vaimo etsiskellen löysivät muitakin, korren sieltä, toisen täältä, ja muutamissa oli vielä kukatkin jäljellä. Paljo niitä ei ollut; ne luettiin ja 84 niitä kaikkiansa karttui.
"Voi minua onnetonta, köyhää raukkaa!" valitti ukko. "Kauniissa pellavamaassani seisoi toista sataa tuhatta suoraa, pitkää ja notkeaa pellavakortta, ja nyt on tuossa vain 84 jäljellä! Anna ne porsaalle eukko, anna porsaalle! Mitä me noin vähillä teemme?"
"Minä korjaan ne kuitenkin", sanoi vaimo. "Ehkäpä niistä tulisi edes pienikään riepu nuorimmalle pojallemme, joka makaa kätkyessä."
Vaimo korjasi pellavankorret, liotti ne, loukutti, lipsusi, vitoi ja harjasi ne, kuten on tapana tehdä, ja sai siten hyvin pienen, ohuen pivon pisintä ja pehmeintä pellavaa, jossa ei ollut mitään muuta vikaa kuin vähyys. Sitte hän kehräsi, kehi ja loi, pani loimet kangaspuille, kutoi siihen kuteet ja sai ihmeeksensä, ei pientä riepua, niinkuin oli odottanut, vaan suuret, pehmeät ja kauniit kapalotarpeet nuorimmalle pojalle. Olipa varsin merkillistä nähdä, miten ne 84 kortta ikäänkuin jatkuivat ja karttuivat hänen käsissänsä.
Vaimo rakasti hienoja, valkoisia riepuja; sentähden hän pani pienoisen kankaansa nurmikolle valkenemaan. Valkoiseksi se tulikin, niin loistavan valkoiseksi, että vaimo ei ollut koskaan ennen nähnyt sen vertaista; olisipa luullut sitä kudotuksi auringonpaisteesta taikka ainakin hienoimmasta, valkoisesta silkistä. "Katsos, mitä me kuitenkin saimme siitä hävitetystä pellavamaasta!" sanoi vaimo miehelleen.
"No, tuo nyt maksaa puhuakaan!" nurisi mies. "Kun olisimme saaneet 48 paitaa pellosta, puhumattakaan siitä, miten paljon olisimme saaneet myödä kaupunkiin."
Kangastilkku oli valennut, mies meni äkeissään pois ja vaimo otti kankaan nurmikolta. Silloin juuri astui vanhanpuoleinen mies pitkin tietä, taluttaen aasia, jonka seljässä istui nuori vaimo, sylissä pieni lapsi, käärittynä lampaan nahkoihin. He pysähtyivät köyhän mökin luo jäähdyttelemään, kun olivat kulkeneet pitkän matkan päivän paahteessa, ja nuori vaimo sanoi mökin vaimolle: "Tuopa on kaunis pikku kangas; mihinkähän aiot sitä käyttää?"
Poika, joka makasi ruohokossa tien varrella, vastasi: "Se on kehrätty pellavista, ja pellava sanoi, että siitä oli tuleva vaatetta Jumalalle."
"Anna sitte kankaasi minun pikku lapselleni!" sanoi nuori vaimo ihmeellisen ylevästi ja viattomasti katsahtaen.
Mökin vaimo hyvin kummastui. Vieras vaimo oli vallan nuori, melkein lapsi vielä itsekin, hyvin yksinkertainen eikä arvattavasti suinkaan rikas, kun matkusti niin vaatimattomasti aasin seljässä, mutta ei hän kuitenkaan näyttänyt niin köyhältä, että hänen olisi tarvinnut almuja keräellä tien varrelta. "Eikö sinun pikku lapsellasi ole mitään käärettä?" kysyi mökin vaimo.
"Ei", sanoi vieras vaimo, "kyllä sillä oli kapalot, mutta me ne kadotimme. Meidän täytyi keskellä yötä paeta pahoja ihmisiä, jotka tahtoivat tappaa minun pikku lastani."
Mökin vaimo katseli silkinhienoista kangasta ja ajatteli omaa pikku poikaansa, miten hänen olisi lämpöinen maata siinä. Mutta vaikka vieras nuori vaimo näytti viattomalta lapselta, oli hänessä kuitenkin jotain, joka vivahti ruhtinattareen, joka käskee ja jota heti totellaan. Mökin vaimo ei uskaltanut enää muuta kysellä. "Meillä oli niin kaunis pellavamaa", sanoi hän, "ja minä mielessäni lupasin antaa siitä jotakin köyhille. Tämä pikku kangas on nyt ainoa, kuin saimme koko pellavasta; mutta sinun pikku lapsesi ei voi matkustaa ilman kapalovaatetta ja minä iloitsen, että saan antaa sinulle sen! Pellavahan sanoikin, että siitä piti tuleman vaatetta Jumalalle, ja minä tiedän, että ken antaa köyhille, onnettomille ja vainotuille, hän lainaa Jumalalle."
"Totta se on", sanoi nuori vaimo, ja taaskin loisti hänen silmästään sellainen viaton, ylevä katse, että harvoin nähdään sellaista ihmissilmästä. "Minä toivotan sinulle jotakin sijaani sinun tuleva pellavasi on antava satakertaisen sadon, ja sinun pikku lastasi, joka antoi kapalonsa minun lapselleni, ei pidä koskaan paleleman maailmassa."
"Sen voi ainoastaan Jumala antaa", virkkoi mökin vaimo miettivästi.
"Niin", vastasi vieras vaimo, "minä en anna mitään, minä vain rukoilen ja saan. Tahdotko nähdä lastani, joka ottaa vastaan sinun lapsesi kapalon?"
Tietysti mökin vaimo tahtoi, ja hän sai nähdä vieraan lapsen käärittynä uuteen kapaloon. Lapsi katsoi häneen vielä syvällisemmin kuin äsken äiti; vaimosta tuntui, kuin olisi lapsi katsonut ihan lävitse hänestä. Ja kun vaate annettiin, kiertyi se itsestään lapsen ruumiin ympärille.
"Uskotko nyt, että sinun lastasi ei ole koskaan paleleva maailmassa?" kysyi nuori äiti.
"Minä uskon sanasi", vastasi mökin vaimo, tietämättä itsekään, miten se kerrassaan tuli hänelle niin varmaksi.
"Jääkää hyvästi", sanoi vieras; "meidän täytyy nyt jatkaa pitkää matkaamme."
Etelään päin vievä tie kiemurteli ylös päin pitkin vuoren rinnettä. Mökin vaimo katseli heitä niin kauan, kuin he näkyivät. Kun he saapuivat ylös harjalle ja he näkyivät sini taivasta vasten, oli mökin vaimo huomaavinaan vieraan vaimon ja lapsen ympärillä valoisan hohteen.
"Mitä sinä siinä töllistelet?" kysyi mies.
"Ihmettelenpähän vain, keitä nuo matkustajat olivat", vastasi vaimo. "Kun he ratsastivat tuon korkean setripuun ohitse, kumarsi puu heille niin syvään, että sen latva melkein koski maahan."
"Tuuli sitä lienee painanut", virkkoi ukko.
"Ei toki, onhan nyt niin tyyni, ett'ei lehtikään liikahda. Keitähän ne olivat?"
Mies nauroi. "Etkö sinä ole koskaan ennen nähnyt maata kierteleviä ihmisiä? Katso vain, että he eivät ole mitään vieneet luvatta. Eihän sitä kangasta näy, joka oli valkenemassa."
"Sen minä annoin kääreeksi niiden matkalaisten lapselle."
"Mitä? Annoitko pois senkin ainoan kankaan, kuin meille jäi kauniista pellavastamme? Onko tuo nyt viisasta, että äiti antaa oman lapsensa kylmää, kun vain saa lämmittää vieraita?"
"Meidän lastamme ei palele koskaan."
"Mitä tyhmää lorua tuo on? Enpä olisi koskaan uskonut, että niin järkevällä miehellä kuin minulla on niin tyhmä vaimo."
Siitä päivästä kului kaksi vuotta. Lapset kasvoivat; vanhempi poika kadotti kauniin taitonsa kuulla luonnon äänien puhetta, mutta nuorempi poika sen sijaan sai sen. Merkillistä oli siinä nuoremmassa lapsessa, häntä ei koskaan palellut. Talvituuli tuli välistä jäädyttävän kylmänä vuorilta, kaikki pakenivat siltä suojaan, mutta pikku poika istuskeli puoli alastomana tuvan edessä, ja hänellä oli hyvä ja lämmin olla kuin suloisimpana kesäaikana. "Tuo on reipas poika", sanoi mies. "Hänestä tulee aika mies, ja se on perintöä isältä."
Mies oli kylvänyt uuden pellavan. Se kasvoi ihanasti. Koko perhe oli mennyt katselemaan kukkivaa pellavaa. Pikku poika oli äsken ruvennut puhumaan, mutta soperrusta se vain oli, jota muut eivät ymmärtäneet kuin hänen äitinsä.
"Mitä se sopertaa?" kysyi mies siinä istuessaan pellon pientarella ja iloitessaan kukoistavasta pellavasta.
Vaimo vastasi; "Hän kertoo pellavan kukkien sanovan: meidän sisaristamme tuli vaatetta Jumalalle."
Mies pahastui. "Joko taas se vanha historia? Saadaanpahan nähdä, että ensi yönä taas tulee raju ukonilma ja hävittää kaiken minun vaivani ja taitoni hedelmän."
Mutta silloin ei tullutkaan ukonilmaa. Pellava korjattiin kauniina, se antoi satakertaisesti, kahta vertaa enemmän, kuin silloin oli niin surkeasti hävinnyt. Mies kerskaili: "Enkö sitä ole aina sanonut? Pitää ojittaa niin syvään ja kyntää niin taitavasti, että rajuilma ei jaksa tehdä mitään vahinkoa laiholle. Jos nyt en olisi ollut niin viisas ja huolellinen, niin kenpä tietää, miten olisi käynyt."
"Jumala kasvun antaa", muistutti vaimo.
"Niin, ja me autamme lisäksi", ivasi mies. "Mutta kukas tulee tuolla etäällä pitkin tietä? Onhan siinä mies aasia taluttamassa, ja aasin seljässä istuu vaimo, lapsi sylissä."
"Ne ovat juuri samat, kuin tässä levähtivät kaksi vuotta sitte. Silloin he kulkivat pohjoisesta etelään päin, vaan nyt he matkustavat päin vastoin. Katsos! Nyt kumartaa taas tuo pitkä setripuu maahan asti."
"Vai niin", virkkoi mies, "joko taas tulee esiin se vanha taikuus? Minä menen talliin, sinä voit ottaa vastaan maantien kuluttajat. Mutta katso vain, että tällä kertaa eivät näpistä sinun kankaitasi valkenemasta!"
Matkalaiset pysähtyivät niinkuin viime kerrallakin tuvalle levähtämään rasittavan matkan vaivoista. Vieras vaimo, joka näytti yht'aikaa lapselta ja kuningattarelta, vei poikansa mökin nuoremman pojan luo, ja he saivat yhdessä leikkiä käpyhevosilla ja lampailla. Mökin pojalla oli kädessä kova leivän kuori; hän antoi sen vieraalle pojalle. "Onko sinun poikaasi palellut?" kysyi vieras vaimo mökin vaimolta.
"Ei, palellut häntä ei ole, mutta nälkää hän on saanut välistä nähdä. Me olemme köyhää kansaa ja elämme vain pellavan viljelyksellä, mutta eipä se aina eduta niin hyvin kuin tänä vuonna. Rakas rouva, sinä kun lupaat Jumalan lupauksia, etkö antaisi minun pojalleni sitäkin lahjaa, että häntä ei koskaan nälkä vaivaisi?"
"Minä olen Jumalan palvelija enkä saata luvata, vaan ainoastaan rukoilen ja saan", selitti nuori vaimo kuningattaren tavalla katsellen. "Mielelläni minä rukoilisin runsaasti leipää sinun pojallesi tässä maailmassa, sillä hän antoi minun pojalleni ainoan leipärahtusensa. Mutta ei kaikki ole meille hyödyksi. Minun lapseni on nähnyt nälkää ja vilua, vaikka kaikki kauniit vaatteet maan päällä olisivat olleet valmiit häntä lämmittämään ja kaikki rikkaat pellot tarjoamaan hänelle leipää. Tahdon rukoilla pojallesi suuremman lahjan: hän on isoava ja janoava vanhurskautta."
Muori ei sitä ymmärtänyt, mutta kiitti ja niiasi kuitenkin, sillä hän arvasi sen olevan jotakin hyvää.
"Me palaamme nyt kotiimme", sanoi vieras vaimo, "sillä ne, jotka väijyivät minun lapseni henkeä, ovat kuolleet. Annatko minulle lähteestä vettä ennenkuin lähdemme?"
"Minä antaisin sinulle jalointa viiniä, kuin maan päällä kasvaa", vastasi mökin vaimo antaessaan vesiastiaa. "Rakas vieras, sano minulle nimesi muistiksi!"
"Minua sanotaan neitsyt Mariaksi", virkkoi nuori vaimo, katsahtaen sanomattoman ylevästi ja viattomasti. "Rukoile minun puolestani, ja minä rukoilen lastani sinun puolestasi!"
Story DNA
Moral
True blessings and prosperity come from God's grace and are multiplied through humility, faith, and generosity, not solely through human effort or pride.
Plot Summary
A proud farmer boasts about his flax crop, attributing its success to his own labor, while his pious wife credits God and suggests giving to the poor. The flax itself, along with small creatures, whispers of becoming 'clothes for God.' A devastating hailstorm destroys the crop, but the wife salvages a small amount to weave a cloth for her infant. When a mysterious young woman, Mary, with her child, Jesus, requests a swaddling cloth, the wife generously gives her only piece. Mary blesses the wife and her child, promising immunity to cold and future abundance. Two years later, the wife's younger son is indeed immune to cold, and a new flax crop yields a hundredfold, reinforcing the power of faith, humility, and charity over pride and materialism.
Themes
Emotional Arc
pride to humility
Writing Style
Narrative Elements
Cultural Context
Zacharias Topelius was a prominent Finnish author known for his fairy tales and historical novels, often imbued with Christian morals and patriotic themes. This story reflects common Christian beliefs and values prevalent in 19th-century Finland.
Plot Beats (14)
- A farmer and his wife discuss their flax field; the farmer is proud of his cultivation, while the wife credits God and suggests donating one shirt to the poor.
- The flax grows beautifully, and its flowers, along with small birds and insects, whisper that they will become 'clothes for God'.
- The farmer's young son, who understands nature's speech, confirms the flax's message, but the farmer dismisses it, claiming the flax is for his shirts.
- The farmer boasts about his superior farming, while a frog and a mole complain about the flax's 'pride' and their own hard work.
- A severe hailstorm utterly destroys the entire flax crop, leaving the farmer despairing and the wife accepting God's will.
- The wife salvages a small amount of flax, spins it, and weaves a fine cloth, intending it for her infant son.
- A young woman, identified as Mary, with a child, identified as Jesus, traveling on a donkey, stops at their cottage, seeking a swaddling cloth for her baby.
- The wife, remembering her promise to God and the flax's prophecy, gives the precious cloth to Mary for her child.
- Mary blesses the wife, promising her child will never be cold and that her future flax crops will yield a hundredfold.
- The farmer is angry at his wife's generosity, but two years later, their younger son, who received the blessing, is immune to cold.
- The farmer's new flax crop thrives, yielding a hundredfold, and he attributes it to his skill, while the wife credits God.
- Mary and Jesus return, and the wife's younger son, now able to speak, reiterates the flax's original prophecy.
- Mary blesses the wife's son with a hunger and thirst for righteousness, and reveals her identity as the Virgin Mary before departing.
- The farmer remains skeptical, but the wife understands the profound spiritual blessings bestowed upon her family.
Characters
The Man
A sturdy, perhaps slightly weathered man of average height and build, typical of a Finnish farmer from a historical period. His hands would be calloused from manual labor.
Attire: Simple, durable peasant clothing suitable for farming in a Nordic climate: a coarse linen or wool tunic, sturdy trousers, and practical leather boots. Colors would be muted, like browns, greys, or undyed linen.
Wants: To achieve prosperity and security for his family through diligent farming and shrewd management. He desires more shirts, more cloth, and more money.
Flaw: Pride and materialism. He attributes all success solely to his own efforts, failing to acknowledge divine grace or the needs of others.
He remains largely unchanged, continuing to attribute success to his own efforts and dismissing spiritual explanations, despite evidence to the contrary.
Proud, industrious, pragmatic, somewhat materialistic, and skeptical. He values hard work and tangible results, often dismissing spiritual explanations.
The Wife
A kind and gentle woman, likely of average height and build, with a soft demeanor. Her hands would show signs of domestic work.
Attire: Simple, modest peasant clothing: a long linen dress or skirt and blouse, covered by a practical apron. Colors would be natural and muted, like cream, light blue, or grey. She might wear a headscarf.
Wants: To live a life guided by faith and charity, ensuring her family's spiritual well-being and helping those in need. She desires to honor God through giving.
Flaw: Perhaps a perceived naivety or impracticality in the eyes of her husband, as she prioritizes spiritual over material gains.
She remains steadfast in her faith and charitable nature, ultimately being vindicated by the miraculous events surrounding her younger son.
Pious, charitable, compassionate, humble, and intuitive. She consistently attributes blessings to God and advocates for generosity.
The Older Son
A young boy, four years old at the story's beginning, growing into childhood. He would have the typical build of a healthy child.
Attire: Simple, practical children's clothing, likely made of coarse linen or wool, in muted colors. Perhaps a tunic and trousers.
Wants: To understand the world around him and play. His initial motivation is to share what he perceives from nature.
Flaw: He loses his unique ability to understand nature's speech as he grows older, suggesting a loss of innocence or spiritual connection.
He loses his special ability to understand nature's speech as he grows older, symbolizing a common human transition from childhood innocence to a more conventional understanding of the world.
Initially innocent and perceptive, able to understand the language of nature. Later, he loses this special ability, becoming more like an ordinary child.
The Younger Son
An infant at the story's beginning, later a young child. He is notably unaffected by cold, suggesting a healthy and robust constitution.
Attire: Initially wrapped in a simple swaddling cloth. Later, he wears basic children's clothing, but is often described as 'half-naked' yet warm, emphasizing his unique immunity to cold.
Wants: To exist in comfort and warmth, and later, to understand the world through his unique spiritual perception.
Flaw: Initially, his vulnerability as an infant, which his mother seeks to protect through faith.
He develops into a child with miraculous qualities, immune to cold and hunger, and capable of understanding nature's voice, embodying the blessings of faith and charity.
Serene, resilient, and spiritually connected. He possesses an innate warmth and later inherits the ability to understand nature's speech.
The Virgin Mary (as 'Vieras Vaimo')
A young woman who appears simultaneously childlike and queenly, with a luminous aura. She is graceful and carries herself with an ineffable dignity.
Attire: Simple yet elegant, flowing garments that suggest both humility and royalty. Perhaps a long, light blue or white flowing dress, possibly with a veil or shawl, made of fine, soft fabric. The description 'childlike and queenly' suggests a blend of purity and majesty.
Wants: To fulfill her divine purpose, which includes journeying with her child and offering spiritual comfort and blessings to those who show charity and faith.
Flaw: None explicitly stated; she embodies divine grace.
She serves as a catalyst for the spiritual growth of the Wife and the blessings bestowed upon the Younger Son, embodying constant divine grace.
Compassionate, wise, humble, and divinely connected. She acts as an intermediary for divine blessings, offering spiritual gifts rather than material ones.
The Guest Child (Jesus)
An infant, later a young child, who looks at people with profound, penetrating eyes, as if seeing through them. He is wrapped in a new swaddling cloth.
Attire: Initially, a new, clean swaddling cloth. Later, simple child's clothing, but the emphasis is on his spiritual presence rather than attire.
Wants: To be present and to receive the acts of charity and faith shown by others, fulfilling his divine role.
Flaw: His human vulnerability as a child, experiencing hunger and cold, which highlights the importance of charity.
He remains a constant symbol of divine presence and the recipient of human kindness, inspiring faith and charity in others.
Observant, serene, and spiritually profound. He is the silent recipient of charity and the embodiment of divine presence.
The Flax
Tall, slender stalks with delicate blue flowers. It grows in a field, swaying in the wind like deep, blue-green waves.
Attire: Its natural form: green stalks and delicate blue flowers.
Wants: To fulfill its purpose as a gift from God, whether for clothing or other uses, and to give thanks for its growth and beauty.
Flaw: Vulnerable to harsh weather and human harvesting.
It grows, flowers, and is harvested, fulfilling its purpose as a source of cloth, and its spiritual message is ultimately understood by the faithful.
Humble, grateful, and spiritually aware. It believes its purpose is to become 'clothing for God' and expresses gratitude for its existence.
Locations
The Flax Field
A vibrant field of flax, initially with delicate blue flowers, later growing so tall it reaches a man's beard, swaying in deep blue-green waves. It is situated on a farm, likely in a Nordic or Finnish landscape, with a path or 'pientare' (field edge) nearby. Mountains are in the distance, and an 'oja' (ditch) runs along its edge.
Mood: Initially joyful and full of natural wonder, later becoming a source of pride and contention for the farmer, while maintaining a sense of natural innocence and divine purpose for the flax itself.
The flax grows and blooms, becoming the central focus of the family's livelihood and a symbol of divine provision versus human effort. The small boy hears the flax's song about becoming 'clothes for God'.
The Cottage and Farmyard
A simple, humble Finnish cottage, likely a 'tupa' (main living room/kitchen) with a yard in front. The setting implies a small, self-sufficient farm. A tall cedar tree stands nearby, a significant landmark on the road leading south.
Mood: A place of domestic life, hard work, and simple living, contrasting with moments of divine visitation and wonder. It is a place of both human stubbornness and profound faith.
The family lives here, discussing their fortunes and faith. The mysterious travelers visit twice, bringing blessings and revelations. The younger son's immunity to cold is observed here.
Mountain Ridge Road
A winding road ascending a mountain slope, eventually reaching a ridge where travelers appear silhouetted against the blue sky. The tall cedar tree is visible from the cottage, marking a point along this road.
Mood: Mysterious and awe-inspiring, as it is the place where the divine nature of the travelers is subtly revealed through a luminous glow and the cedar tree's bowing.
The mysterious travelers are seen departing and arriving along this road, their divine aura becoming visible as they reach the ridge, and the cedar tree bows in their presence.