TYTTÖ MARJASSA
by Zacharias Topelius · from Lukemisia lapsille 3
Adapted Version
One sunny morning, Maria went to pick berries. "Goodbye, Mom!" I say. "I go to the woods." The sun is up. The grass is wet and shiny. I am so happy. The world is beautiful today. The trees are tall. The air smells sweet.
I see the lake. It is calm and blue. My friend Fred is in his boat. He is fishing. A duck swims by with her babies. One, two, three. Fred watches them. He does not bother them at all. I am glad. The ducks are safe and free. They swim away. I smile.
Now I pick berries. I see many red berries. "Which way?" I ask a tree. The tree says, "Go that way." I find a good stick. I use it to walk. I see a little bird. It runs in the grass. I do not bother it. "Live and be happy," I say. It flies into a bush. I keep walking.
I think of a tiny worm in a berry. It lives in a sweet, red house. But it has no door. I keep picking. My basket is getting full. The berries are soft. They are very red.
A black bird says, "Put big berries on top!" A small bird sings, "Be honest! Be honest!" I listen. I will be honest. I will not hide the big ones.
I find the biggest berry. It is for my mom. I love her the most. I will give it to her. It is shiny and red. She will like it.
I imagine a prince. He wants my berries. "No, thank you," I say. "I want to go home." The prince laughs. He turns into a bird and flies away. He was a magic bird. I laugh too.
I talk to the forest. "Do you want my berries?" The forest spirit says, "Want a castle or my heart?" "No, thank you," I say. "I want to go home." I say goodbye. The trees wave at me. It is time to go home.
I walk home with my berries. I am very happy. My basket is full. The sun is warm. I see my house. Mom is waiting. I am home.
Original Story
TYTTÖ MARJASSA.
Yksinpuhe.
Metsäseutu järven rannalla.
Maria (tulee keveässä kesäpuvussaan, päässä paimenhattu, kori käsivarressa, heitellen sormisuukkosia jollekin, jota ei näy).
Hyvästi, äiti, hyvästi, hyvästi! Siellä hän vielä seisoo rappusilla ihmetellen, mihin minä lähden metsään eksymään. Hyvästi, hyvästi! ei minulla ole mitään hätää eikä vaaraa, minä vain lähden poimimaan vaapukoita päivälliseksi. Vaapukoita ja maitoa, ah, sepä on suloista!
Onpa nyt aikaisin aamusilla, ja kaste kimaltelee helminä ruohokossa. Aurinko on vielä jotenkin alhaalla; mutta kyllä se nousee ylemmäksi. Hän vain ei nuku liian myöhään, eikä hän väsykään koskaan. Minä tahtoisin olla kesän auringon kaltainen: aikainen ja kirkassilmäinen minä tahtoisin olla, hellästi ja lämpimästi minä tahtoisin katsella sekä hyviä että pahoja.
Miten ihanata on kuitenkin olla aikaisin ylhäällä, kun silloin koko maailma loistaa terveydestä ja nuoruudesta! Yöllä oli niin pimeä, kun on näet jo syyspuoli, ja minä luin eilisiltana sata ja kaksikymmentä tähteä. Tulipa silloin surullinen ajatus mieleeni. Minä mietin: katsos, nyt hukkuu ja häviää kaikki kauneus maan päältä! Mutta nyt, kun kaikki elää ja säteilee, en enää muistakkaan lyhyttä suruani. Minä olen niin iloinen, niin iloinen; minä tahtoisin olla peipponen ja kiikkua niin korkealla koivun oksilla. Taikka… niin se juuri on, minä tahtoisin panna käteni ristiin ja sanoa: minä kiitän sinua, hyvä Jumala, että olet luonut maan niin kauniiksi ja suonut meille sen armon, että saamme palvella ja kunniottaa sinun kaikkivaltaasi!
Katsos, miten tyyni hän nyt on, tuo kirkas järvi! Vaan osaapa se myrskytäkin… huh, miten valkoinen se silloin osaa olla vihasta! Mutta nyt on hän kaikkein kirkkain pöytäpeili, ja pikku kalat hyppivät päivänpaisteessa. Tuolla saaren rannassa uiskentelee vene; oh, jopa hänet tunnenkin, se on meidän veneemme ja Fridolf siellä lappaa verkkojansa salmesta. Lähellä venettä uiskentelee sorsa poikaparvensa kera. Yksi, kaksi, kolme… seitsemän niitä on, minä näen ne aivan selvään. Veneen airot ovat ihan hiljaa, Fridolf nostaa hiljaa pyssynsä. Mitä hän aikoo? Ryhtyykö hän todellakin ampumaan noita lintu raukkoja? Fridolf! Fridolf!… Hän ei voi kuulla niin pitkän matkan takaa. Huh, miten minua pelottaa! Eikö satu yhtään armeliasta paarmaa, joka voisi purra häntä käteen juuri silloin, kuin hän aikoo lauaista? (Hän peittää silmänsä käsillään. Kuuluu pyssyn pamaus etäältä. Maria katsahtaa ylös.)
Puh! nyt se pamahti. Voitto! voitto! Kaikki seitsemän lentää pois; Fridolf on ampunut ohitse! Maltappas, sinä salamurhaaja, kyllä saat kuulla, kun minä kotiin palaan!
Mutta mitä mä ajattelenkaan, kun en vielä ole poiminut ainoatakaan marjaa! (Hän poimii.) Mansikat ja muuramet ovat jo olleet ja menneet, ja maaramet eli mesimarjat ovat täällä hyvin harvinaisia. Mustikoita kyllä voisi saada, ja jo alkavat puolatkin kypsyä. No, jospa poimisin variksenmarjoja, niin kyllähän korini pian täyttyisi. Mutta eipäs; kun tahdotaan tehdä yksi asia kunnolla, niin ei pidä alottaa kahta. Vaapukkapuuroa, vaapukka-kreemiä, vaapukoita maidon kanssa, vaapukkamehua veden seassa juoda, kun ollaan sairas, ja vaapukkateetä, kun ollaan vilustunut… kas niin, näissä pensaissa kasvaa kokonainen ansioluettelo. Ja sitte vielä ehkä kermankin kanssa… niin, työmies on palkkansa ansainnut. Jospa nyt vain tietäisin paraan tien. Kas, siinä se temppu on, mihin päin maailmassa mennään. (Niiaa.) Olkaa hyvä ja sanokaa, hyvä herra Leppäkanto, pitääkö minun astua tätä rantatietä?… Ah niin, hän tietysti on yksissä neuvoin meren kanssa, hän rakastaa vetelää tavaraa, ja sentähden hän myöntävästi nyökkäilee. (Niiaa.) Mutta antakaa anteeksi, hyvä herra Kaislanen, mitä te sanotte?… Hän kumartaa… nöyrin palvelijanne, hän kumartelee ja kursailee lakkaamatta, hän hyväksyy mitä hyvänsä. Se kyllä on hyvin kohteliasta, matta eipä siitä juuri viisastu. Ehkäpä herra Koivuliini osaa minua hyvästä tahdostaan neuvoa. Mitä? Hän pudistaa pitkää, vihreätä, käherrettyä tukkaansa, ja se merkitsee: hyvä Maria, sinä voit itse hoidella itseäsi. Kiitoksia hyvin paljon! Eikö ole enää ketään, ken näyttäisi minulle tietä? Tuskinpa maksaa vaivaa kysyäkään herroilta Tuomiselta, Tammeliinilta, Haapalaiselta, Lehmukselta tai Vaahteraiselta, ja kukapa uskaltaisi edes kääntyäkään metsän ylimysten, Kuuselan, Mäntysen tai Honkoliinin puoleen! Mutta kukas minua hameen helmoista tempoo? Ah, sehän onkin vanha ystävämme, kyyryselkäinen, pienimyhkyräinen pikku Katajainen, niin hyödyllinen ja kuitenkin niin halveksittu ja hyljeksitty tässä maailmassa. Olkaa hyvä, neuvokaa minua. Mielelläni, vastaa hän. Tyttö, sanoo hän, astu suoraa tietä elämän läpi, nosta hameesi helmat äläkä huoli yhtään muutamista kannoista, kivistä, kaatuneista puunrungoista tai joistakuista metsään levitetyistä hämähäkin verkoista.
Kiitoksia, Katajainen. Mutta olkaa hyvä ja sanokaa, onko täällä käärmeitä ruohokossa. On niitä, vastaa hän. Niin minä varustaudun puolustamaan itseäni. Minä otan pienen linkkuveitseni — antakaa anteeksi, herra Pihlaja — ja leikkaan kepin käteeni. Kas niin, nyt on minulla hyvä ase noitia ja petoja vastaan. Rohkeutta minulta ei puutu ja… riks, raks, mikä siinä rasahtelee kaatuneen haavan luona?
Oh, metson poikahan tuossa vain juoksi sukkelin jaloin korkeassa ruohossa. Jospa minun keppini nyt olisi ollut pyssy, niin minä (tähtää) niin, en minä olisikaan ampunut häntä. Minä olisin sanonut hänelle: elä, lennä, ole vapaa ja iloinen, niinkuin minäkin; se on parempi kuin syödä sinut gurkkujen ja puolukkain kanssa ja täyttää päänaluseni sinun höyhenilläsi.
Mutta aivanhan minulta unohtuu marjain poiminta. Yks, kaks, kolme neljä, mirri soitteli selvään, mulla marjat tääll' ovat vielä. Minulla ei todellakaan ole aikaa katsoa, onko marjoissa matoja. Mikä elämä, hyvänen aika, noilla vaapukkamadoilla on! Syntyä, elää, kasvaa ja asua pienessä punaisessa tuvassa, jossa on pehmeät, mehuisat ja tuoksuvat seinät ja jossa on kaikkea yltä kyllä, niinkuin herra Hiilikoukulla pannukakku-vuoressa, se olisi monenkin mielestä suurin onni. Mutta tiedänpä siinä yhden puutteen: ei ole vapautta! Niin, ell'ei tuo mato liene toukka, joka kerran saa siivet, kun aika joutuu.
Kas, miten kauneita pensaita ja niin täynnä marjoja! Tässä on vaapukkain kotimaa, tässä on kuudes maanosa: Europpa, Aasia, Afrikka, Amerikka, Polyneesia ja Vaapukkala. Poimi, poimi, marjat vieriskelevät koriin! Koivussa istuu varis ja katselee ihmetellen häntä. Niin, katso vain, kyllä minä katsoa kestän. Souda pois saaristoon lapsille marjan poimintoon… Mikäs se oli? Orava vain, luullakseni. Hän ikäänkuin hypähti puolikuusesta latvaan asti yhdellä loikkauksella.
Aurinko nousee ylemmäksi, kaste kuivaa ja alkaa tulla kuuma metsässä. (Ottaa pois hatun päästään.) Miten yksinäistä, kaunista ja hiljaista täällä on! Jotka istuvat koko päivän kammarissaan tai astuskelevat hiekoitetuilla käytävillä kauneissa puutarhoissa, he eivät koskaan tiedä, miten hyvältä tuntuu välistä yksinkin kävellä laajassa metsässä. Ah, miten kaunis on maailma! Miten suuri on Jumala! Ja miten pieni minä olen täällä muhkeassa metsässä?
Kas sitä, nyt tarttui taaskin hameeni vaapukan varsiin. Hämähäkin verkkoja minulla on esiliinassani ja liepeissä nurmennukkaa. Enkä ole koskaan nähnyt kauniimpia vaapukoita. Kuulehan, mitä tuo varis raakkuu tuossa oksalla: pane suurimmat päälle, suurimmat päälle, saat kiitosta! Mutta tuolta pihlajasta visertää sen sijaan leppälintu: ei petosta, ei petosta! Mikä ollaan, siltä pitää näytettämänkin. Ei, pikku Maria, älä valehtele omaksi kiitokseksi, koeta ennemmin sitä ansaita!
Yksi vaapukka on tuossa suurempi kaikkia muita. Sen annan sille, jota kaikkein enimmin rakastan. Hihhei, niin ja ei, ken hän on, sitä tiedetä ei!
Olipa kerran tyttö poimimassa vaapukoita metsässä. Hänen luokseen tuli metsän nuori prinssi kuusiluolasta ja sanoi: myöppäs minulle vaapukkasi! — Mitäs niistä annat minulle? kysyi tyttö. — Minä annan sulle kultapalatsin ja prinssin-sydämmeni, vastasi prinssi. — Ei, kiitoksia, sanoi tyttö, anna mulle ennemmin voileipä, minulla on niin nälkä. — Silloin prinssi nauroi, niin että hänen sydämmensä hyppi, ja hän muuttui harakaksi, mutta se harakka lenteli oksalta oksalle koko matkan, missä tyttö astui, ja nauroi lakkaamatta. Olipa sitä nyt siinäkin nauramista.
Metsänhaltia hoi, tahdotko marjojani?
(Kaiku vastaa: marjojasi.)
Annatko mulle niistä metsälinnasi?
(Kaiku: metsälinnani.)
Ehkäpä myöskin sydämmesi?
(Kaiku: sydämmeni.)
Ei, kiitoksia vain.
(Kaiku: kiitoksia vain.)
Eipä kiittämistä. Minä menen kotiin äitin luo.
(Kaiku: kotiin äitin luo.)
Hyvästi nyt, hyvästi!
(Kaiku joka taholta: hyvästi, hyvästi, hyvästi!)
(Maria lähtee hypistellen pois.)
Story DNA
Moral
True happiness and worth are found in simple honesty and appreciation for nature, not in material wealth or pretense.
Plot Summary
Maria, a young girl, embarks on a solitary journey to pick raspberries in the forest, expressing her joy and appreciation for nature. Along the way, she observes a hunter missing his shot, personifies trees for guidance, and chooses not to harm a capercaillie chick. She reflects on the simple life of a berry worm and receives conflicting advice from a crow and a redstart about honesty. Maria then playfully imagines a forest prince offering her wealth for her berries, which she rejects in favor of a simple sandwich, causing him to transform into a magpie. Content with her simple task and reflections, Maria bids farewell to the forest and returns home to her mother.
Themes
Emotional Arc
joyful contemplation to contented return
Writing Style
Narrative Elements
Cultural Context
Zacharias Topelius was a prominent Finnish-Swedish author known for his fairy tales and historical novels, often imbued with moral lessons and a deep appreciation for Finnish nature and folklore.
Plot Beats (11)
- Maria bids farewell to her mother and expresses her joy and appreciation for the early morning and nature.
- She reflects on the beauty of the lake and observes Fridolf attempting to shoot ducks, feeling relieved when he misses.
- Maria begins picking berries, contemplating the different types and the best path, seeking guidance from personified trees.
- She chooses a stick for defense and encounters a capercaillie chick, deciding not to shoot it, valuing its freedom.
- Maria muses on the life of a raspberry worm and the abundance of 'Raspberryland', continuing to pick berries.
- She overhears a crow advising her to put the largest berries on top and a redstart advising honesty.
- Maria decides to give the largest raspberry to the one she loves most, playfully wondering who that is.
- She imagines a forest prince offering her a golden palace and his heart for her berries, but she declines, preferring a sandwich.
- The prince laughs and transforms into a magpie, flying away.
- Maria playfully asks the forest spirit if it wants her berries and offers a forest castle or heart, but she declines the offer.
- Maria concludes her berry picking and decides to return home to her mother, bidding farewell to the forest and its echoes.
Characters
Maria
Slender and agile, with a light, graceful build that allows her to move easily through the forest. Her movements are described as 'keveässä' (light/nimble), suggesting a youthful energy.
Attire: A 'keveässä kesäpuvussaan' (light summer dress), likely made of linen or cotton in a simple, practical cut suitable for movement. It would be a light color, perhaps cream or pale blue, to reflect the summer heat. She wears an apron, which collects 'nurmennukkaa' (grass burrs), indicating it's a functional garment. She also wears a 'paimenhattu' (shepherd's hat) on her head, likely straw or woven fabric, to protect her from the sun.
Wants: To gather raspberries for her mother and to experience the joy and beauty of nature. She is also driven by a desire to live a good, honest life.
Flaw: Her vivid imagination can sometimes lead her to anthropomorphize nature to the point of distraction, and she can be a bit naive (e.g., her 'prince' fantasy).
She begins the story with a lighthearted sense of adventure and maintains her joyful spirit throughout, reaffirming her values of honesty and appreciation for nature. Her journey is more about reinforcing her existing character than a dramatic change.
Joyful, imaginative, empathetic, observant, and a bit mischievous. She finds beauty and wonder in nature, expresses gratitude, and has a strong sense of right and wrong (e.g., scolding Fridolf). She is also quite talkative, even when alone.
Fridolf
Not explicitly described, but as someone who rows a boat and sets nets, he would likely have a sturdy, practical build, typical of a fisherman or woodsman.
Attire: Likely practical, durable clothing suitable for fishing, such as a simple shirt and trousers made of wool or coarse linen, possibly with a cap.
Wants: To catch fish and hunt ducks, likely for sustenance or trade.
Flaw: His focus on practical outcomes makes him less sensitive to the lives of animals, which Maria finds upsetting.
Does not have an arc; he is a static character who serves as a foil for Maria's empathy.
Practical, focused on tasks like fishing and hunting, perhaps a bit oblivious to the deeper beauty of nature that Maria perceives. He is not malicious, just acting on his instincts.
Locations
Lakeside Forest Edge
The very edge of a Finnish forest, where it meets a calm, clear lake. The ground is covered in dew-kissed grass and wild berry bushes. The sun is low, casting long shadows and making the dew sparkle. A small island is visible in the distance, and a traditional wooden rowboat is near its shore.
Mood: peaceful, fresh, invigorating, slightly magical
Maria begins her berry-picking journey, observes nature, and witnesses Fridolf attempting to shoot ducks.
Dense Berry-Filled Forest Interior
A deeper part of the Finnish forest, filled with various trees like birch, aspen, pine, spruce, oak, and juniper. The undergrowth is rich with raspberry bushes, lingonberries, cranberries, and crowberries. Spiderwebs are strung between branches, and fallen tree trunks lie on the mossy ground. The sunlight filters through the canopy, creating dappled patterns.
Mood: secluded, abundant, contemplative, slightly mysterious
Maria picks berries, muses on life and freedom, encounters forest creatures, and interacts with the 'spirit' of the trees and the echo.