DAVID JA GOLJAT
by Zacharias Topelius · from Lukemisia lapsille 4
Adapted Version
Once, a big giant scared all.
King Saul was sad. His helper Abner was with him. The army was scared. A giant named Goliath came each day. He was very big and mean. He wore shiny, heavy armor. No soldier would fight him.
Goliath shouted at the army. "You are all cowards!" he said. "Send one man to fight me!"
King Saul made a promise. "My daughter will marry the man who beats Goliath," he said. "He will be a great man."
A boy named David came to the camp. He brought food for his brothers. He heard about the giant. He heard about the king's promise.
David was not scared. "I will fight the giant," he said. "A lion tried to hurt my sheep. I fought it. God helped me. I have its skin."
Saul looked at David. "You are just a boy," he said. But David was brave. Saul said, "You can try." Saul gave his armor to David. David tried it on. It was too big and heavy. "I cannot fight in this," David said. "I trust God."
Mikal was Saul's daughter. She was scared for David. "Be safe," she said. David smiled. "Do not worry," he said.
David walked to the field. Goliath saw him. "You are a small boy!" the giant laughed. "Go home!"
David was not angry. "I will fight you," he said. "God helps me. I am not afraid."
David took a stone. He put it in his sling. He swung it fast.
The stone flew. It hit Goliath. The giant fell down. He did not get up.
David had won! All were happy. They cheered for David.
Saul was happy at first. Then he heard the people. "We love David!" they said. Saul felt jealous.
David was humble. "God helped me win," he said. He took Mikal's hand. They would be married.
The other army ran away. Israel was safe. David thanked God. All were happy and safe.
Original Story
DAVID JA GOLJAT,
Seikkailu.
Henkilöt:
Kuningas Saul.
Mikal, hänen tyttärensä.
David.
Goljat.
Abner, Saulin sotapäällikkö.
Näkyy vehreä niitty israelilaisten ja filistealaisten leirin välillä.
Etupuolella muutamia puita.
Saul ja Abner tulevat eri tahoilta.
Saul. No, mitä kuuluu, Abner? Eikö kukaan minun sotilaistani uskalla taistella Goljattia vastaan?
Abner. Ei, herra kuningas. Ei kukaan uskalla lähteä sellaista hirviötä vastaan, jonka keihäskin on kolmatta syltä pitkä. Huomatkaa, herra kuningas, että tavallinen mies ei ylety edes hänen miekankahvaansakaan.
Saul. Totta, Kidronin ojain kautta! minä en ole tällaista häväistystä vielä ikänäni kärsinyt! Minun översteilläni ei ole sen vertaa rohkeutta rinnassaan kuin millä kuormapojan repaleella hyvänsä, ja minun kapteenini ja luutnanttini ansaitsisivat selkäsaunan joka mies. Neljäkymmentä päivää on nyt jo tuo filistealainen yllytellyt meitä, eikä koko minun sotajoukossani ole ainoatakaan ritaria, joka uskaltaisi astua miekan, keihään ja kilven kanssa tuota vihollista vastaan.
Abner. Se on rangaistus meidän ylpeydestämme. Meidän täytyy nöyrtyä filistealaisten alamaisuuteen, ett'eivät he meitä kokonaan tuhoa.
Saul. Ei niin kauan, kuin minä olen kuningas ja jaksan kantaa miekkaa sivullani. Minä itse astun taistelemaan Israelin puolesta.
Abner. Mitä aiotkaan, herra kuningas! Sinä olet vanha ja voimaton; Goljat voisi pistää sinut keihääsensä kuin poika nauriin puikkoonsa.
Saul. Kas, tuossa tulee hän uudestaan, se pitkä roikale, meitä ärsyttämään. Se roisto! Minä olen aivan tukehtua kiukusta.
Abner. Väistykäämme vähän syrjemmäksi.
Menevät.
Goljat, sittemmin Saul ja Abner.
Goljat. Kuulkaas, Israelin miehet, missä te piileskelette, pelkurit raukat? Eikö täällä ole yhtään ainoata, joka uskaltaisi koetella voimia minun kanssani? Neljäkymmentä päivää olen minä jo seisonut joka aamu ja ilta tässä niityllä odotellen vastustajaa, mutta ei kellään ole ollut rohkeutta nähdä edes minun partaanikaan. Mitä pitää minun oikeastaan ajatella teistä, Israelin lapset. Te olette kaikki tyyni kuin varikset aidan seipäissä: kun minä vain paukautan käteni yhteen, tulee teille kiire lentää maihin matkoihinne. Nälkäisiä koiranpentuja te olette; kyllä minä kuulen teidän haukkua räkyttävän, kun käännän teille selkäni, mutta kun polkasen jalkaa ja sanon: makaamaan! ryömitte te nelin kontin piiloon pensaihin. Menkää kotiinne, Israelin miehet, ja pukeutukaa hameihin ja yömyssyihin sekä ruvetkaa neulomaan sukkia ja keittämään puuroa, niin teette edes jotakin hyötyä, ettekä ole täällä vastuksina kilpinenne ja kypäröinenne parempain tiellä! (Kuuntelee.) Ei kukaan vastaa! Astunpahan kerran tämän niityn ympäri, ja kun ensi kerran palaan, onkin se viimeinen kerta. Jos ei silloin ketään tule taistelemaan, huudan minä Danista Bersabaan asti, että koko Israelin kansa on pelkkiä raukkoja ja että yksi ainoa filistealainen on parempi kuin kymmenen tuhatta israelilaista. Eespäin, mars!
Hän menee. Saul ja Abner tulevat.
Saul. Ei, Abner, nyt minä en enää jaksa hillitä mieltäni. Mene leiriin ja huudata, että ken tahtoo taistella Goljattia vastaan ja surmata hänet, hänelle minä annan vaimoksi tyttäreni, prinsessa Mikalin, ja hän on oleva minun poikani sekä korkein mies minun jälkeeni koko valtakunnassa.
Abner. Se on tapahtuva, herra kuningas!
Menee.
Saul yksin, sitte David.
Saul. Ei pidä enää tapahtuman, että tuo pitkä roikale häpäsee meitä. Tosinhan minun käteni ovat hiukan kankeat ja jalkojani kiusaa leini; mutta jos ei kukaan minun väestäni lähde taistelemaan, niin lähden minä niin totta, kuin olen kuningas ja kannan kruunua päässäni. Mutta mikä poikanen tuolta tulee niityn takaa?
David yllä leijonantalja, olkapäältä nauhasta riippumassa reppu ja kädessä linko. Hyvää päivää, herra sotilas! Tiedätköhän sanoa minulle, mistä tapaisin veljeni Eliabin, Abi Nadabin ja Samman, jotka palvelevat täällä kuninkaan sotaväessä?
Saul. Kukas sinä olet ja mitä sinulla on asiaa?
David. Olen David, Isain poika, ja isäni lähetti minut tänne tuomaan veljilleni tuoretta leipää ja juustoa.
Saul. Sinäpä näytät minusta reippaalta pojalta. Osaatko sä muutakin kuin juosta toisten asioita?
David. Osaan minä paimentaa lampaita, soittaa harppua ja vähän käyttää linkoa.
Saul. Hyvä on. Mene tuonne leiriin, niin tapaat siellä veljesi.
David menee, mutta kääntyy takaisin. Tiedätkö, herra sotilas, sanoa, mitä tuo pitkä filistealainen tuolla niin ylvästellen kävelee niityllä? Hän minusta näyttää varsin sopivalta korvapuustitella.
Saul. Mitäs se sinuun koskee, pikku poika?
David. Eipä juuri mitään. Minua vain niin erinomaisesti himottaa kiskaista häntä vähän parrasta.
Saul. Voi, poika parka, eivät paremmatkaan miehet kuin sinä uskalla häntä edes katsoakaan. Sen pitkän miehen nimi on Goljat, ja hän on nyt jo neljäkymmentä päivää ärsyttänyt meitä, mutta ei kukaan uskalla mennä taistelemaan.
David. Sepä on suuri häpeä. Ell'ei kukaan muu anna hänelle selkään, niin minä annan.
Saul. Sinäkö?
David. Niin, miksikä en? Tulihan tässä eräänä päivänä leijona ja sieppasi minun laumastani lampaan. Ohoh, ajattelin, olisitpa voinut jättää tuon tekemättä. Minä juoksin leijonan jäljestä, otin sitä kiinni parrasta ja kaadoin sen maahan. Ja tässä on sen leijonan turkki minulla palttona. Eiköpähän mies, joka on ottanut leijonaa parrasta, voi ottaa parrasta yhtä filistealaistakin?
Saul. Oletpa sinä reipas poika; sinä minua miellytät. Mutta mitäs kuningas siitä sanoisi?
David. Kuningas sanoisi: kiitos sulle, kunnon David; hyvin teit, kun voitit sen kerskailijan.
Saul. No niin, minä olen kuningas, ja jos ei kukaan muu uskalla, niin saatathan sinä koettaa.
David. Ohoh, oletko sinä itse kuningas? Minä en ole koskaan ennen nähnyt kuningasta.
Saul. Jos surmaat filistealaisen, niin minä annan sinulle vaimoksi tyttäreni Mikalin, ja sitte saat soitella minulle harppua.
David. Kiitoksia paljon, herra kuningas. Mutta en minä osta sikaa säkissä. Ennenkuin minä otan vaimon, tahdon nähdä, miellyttääkö hän minua.
Saul. Tuollahan hän tuleekin minun sotapäällikköni Abnerin kanssa.
Saul. David. Abner. Mikal.
Mikal. Onko totta, kun sanotaan sinun, isä hyvä, aikovan taistella Goljattia vastaan.
Saul. Saammepahan nähdä, hyvä lapsi.
Mikal. Rakas isä, älä suinkaan mene taistelemaan sitä rumaa partamiestä vastaan! Minä tulin niin levottomaksi sinun tähtesi, että kiiruhdin tänne rukoilemaan, että olisit varovainen. Hyvä, rakas isä, älä mene taistelemaan.
Saul. Oleppas vaiti, pikku hupakko; kuulkaamme, mitä Abnerilla on sanomista.
Abner. Herra kuningas, minä olen tehnyt, niinkuin sinä käskit, mutta ei kukaan huoli lähteä taistelemaan. He sanovat kaikki, ett'eihän kukaan voi taistella sellaista sotilasta vastaan, jonka keihäs on paksu kuin kangastukki.
David ottaa maasta kiven ja pistää sen reppuunsa.
Saul. Mitä sä teet, David?
David. Enpä juuri mitään, herra kuningas. Löysin vain oivallisen linkokiven.
Saul. Kuuleppas, Abner. Kosk'ei kukaan muu tahdo taistella, niin taistelkoon tämä poikanen. Vai mitä, David?
David katsoo hetkisen Mikalta. Kyllä minä taistelen, herra kuningas.
Abner. Tuoko pikku poika menisi taistelemaan Goljattia vastaan?
Saul. No, ken on kaatanut leijonan, voinee toki vähän rinnustella yhden filistealaisenkin kanssa.
Abner. Enpä ole vielä mokomaa kuullut!
Mikal. Vai niin, onko sinun nimesi David ja oletko sinä niin urhollinen poika? Minua miellyttää, että pojalla on rohkeutta rinnassa. Mutta David parka, jospa hän vain ei surmaisi sinua!
Saul. David saakoon minun sotapukuni.
Sovittelee Davidille kypärän, kilven ja miekan.
David yrittää astua, mutta ei jaksa; riisuu nauraen Saulin aseet. Ei, herra kuningas, tämä ei mitenkään käy päinsä, en minä ole tottunut tällaisiin koristuksiin. Antakaa minun mennä sellaisena, kuin olen, ainoastaan linkoineni ja kivineni, niin tulen toimeen paljon paremmin.
Saul. Tee miten tahdot, mutta syytä itseäsi, jos hän halkasee sinut kuin morajuuren.
Abner. Kyllä poika on hulluna.
Mikal. David, David, minun sydämmeni sykkii! Jos hän sinut surmaa, ei minulla ole koskaan enää iloista hetkeä!
David. Jos hän surmaa minut, pikku prinsessa, niin testamenttaan minä sinulle harppuni. Kun sitä soittelet, niin minun henkeni suhisee sen kielissä ja kertoo sinulle: muista Davidia, Isain poikaa, joka kuoli nuoruudessansa Dammimin laaksossa filistealaisen Goljatin miekkaan!
Mikal. Ja silloin Mikal itkee siniset silmänsä punaisiksi, ja hänen kyyneleensä putoilevat Davidin harpunkielille, kunnes ne sulavat.
Saul. Ei, lapset, lakatkaa jo, minunkin sydämmeni alkaa pehmitä, eikä nyt ole aikaa ujeltaa. Tuollahan jo Goljat näkyykin palaavan tänne päin. Me muut nyt siirtykäämme vähän syrjemmälle katselemaan taistelua! Rohkeutta, David!
Mikal. Jää hyvästi, David!
David. Hyvästi, prinsessa!
Abner. Pois ja pian! Goljat tulee!
David. Goljat.
Goljat alussa huomaamatta Davidia. Nämä israelilaiset eivät ole sen arvoiset, että minä kuluttaisin kenkiäni täällä mättäikössä heidän tähtensä. Asekan hirvet ja Bitoon jänikset ovat sankareja heidän rinnallaan. Minun kärsivällisyyteni on loppunut ja minä kuulutan heidän häpeänsä ympäri koko maailman.
David. Maltahan vielä vähän, herra Goljat. Onpa tässä yksi, jolla on vähä tekemistä sinun kanssasi.
Goljat katselee häntä kummastellen. Mitä pikku itikka sinä olet, kun uskallat puhua minulle lankeamatta polvillesi ja rukoilematta minua säästämään henkeäsi?
David. Minä olen David, Isain poika, Betlehemistä, enkä minä ole tullut lankeamaan polvilleni sinun eteesi, vaan taistelemaan.
Goljat nauraen niin, että vatsaansa pitelee. Ha ha ha, ho ho ho, hi hi hi… ei, mene matkoihisi, minä, minä nauran itseni kuoliaaksi, ja olisipa vahinko minun laisestani miehestä. Ho ho hoi, oi oi! minä menehdyn.
David äreästi. Naurapahan varovasti, pitkä roikale ja sivalla miekkasi. Saammehan nähdä, kumpi meistä viimeksi nauraa.
Goljat yhä nauraen. Malta, minä en jaksa enää, minä säästän henkesi, itikka, jos vain menet tiehesi. Totta tosiaan, jos elän tämän hauskuuden ohi, syön minä varmaankin koko harjan aamiaisekseni, sillä naurusta sanotaan tulevan hyvän ruokahalun.
David. Niin, jos elät tämän hauskuuden ohi.
Goljat. Mitä nyt? Luulenpa itikan rupeavan surisemaan vielä kotkan nokassakin. Katsos tarkkaan minua. Kuinkahan pitkäksi minua luulet?
David. No, onhan sinulla pituutta noin kuusi kyynärää ja kämmenen leveys. Se ei paljoa merkitse.
Goljat. Vai ei. Ja mitä luulet minun panssarini painavan?
David. Noin viisituhatta vaski-sikliä. Vaan ei sekään merkitse mitään.
Goljat. Entä rauta minun keihäässäni, paljonko se painaa?
David. Noin kuusisataa sikliä. Mitä minä huolin sinun panssaristasi ja keihäästäsi?
Goljat. Sepä olisi ihme. Olenko minä sitte koira, että tulet minua vastaan keppi kädessä?
David. Et olekaan; mutta sinä luotat pituuteesi ja voimaasi ja aseihisi, vaan minä luotan Israelin Jumalaan.
Goljat. Sepä lienee köyhä Jumala, kun hänellä ei ole parempia miehiä lähettää minua vastaan kuin sinut. Laskeudu heti maahan palvelemaan meidän jumaliamme Astarotia ja Baalia, niin minä vain kuritan sinua vitsalla ja päästän sinut menemään.
David. Eikö ole niin sanottu, että jos minä surmaan sinut, saa minun kansani hallita sinun kansaasi? Mutta jos sinä voitat minut, pitää Israelin palveleman filistealaisia.
Goljat. Niin on sanottu. Ja koska sinä, mulikka, välttämättömästi tahdot, niin pistänpähän sinut keihääseni ja hakkaan sinut ruoaksi kanoille filistealaisten kaupungissa Ekronissa.
David. Ja minä otan sinun pääsi, vaan jätän suunnattoman ruumiisi korppien ruoaksi, kun olet häväissyt Israelin Jumalaa.
Goljat. Astarot ja Baal! Astarot ja Baal! Varo, muurahainen, mahtavaa kättäni!
Heittää Davidia keihäällä, mutta David hypähtää
syrjään sen tieltä.
David heilutellen linkoansa. Katsokaammepas, auttavatko jumalasi sinua Israelin Jumalaa vastaan.
Heittää kiven. Goljat kaatuu.
Goljat kuolemaisillaan. Voi minua… Kyllä osasit hyvästi. Sinun Jumalasi on suurempi minun jumaliani… Hyvästi, Ekronin ylpeät muurit… filistealaisten sankari on kaatunut… minun kansani pitää palveleman Israelia… minä kuolen…
David. Kuoleva Goljat. Saul. Mikal. Abner.
David vetää Goljatin miekan ja polkee häntä niskalle. Voitto! Voitto Israelille!
Saul. Voitto! Voitto ja ihme! Paimenpoika on voittanut kaiken filistealaisten voiman!
Abner. Onko tuo poika loitsittu! Enhän oikein voi uskoa omia silmiäni!
Mikal. David, David on voittanut! David on meidän pelastajamme. David on uskollisin poika koko Israelissa!
Saul. Ylistys ja kunnia Davidille, Goljatin voittajalle! Hän saa palkaksensa minun tyttäreni sekä kultaistuimen minun istuimeni viereen.
Abner. Koko Israelin kansa on kantava häntä kilvillänsä, ja huilut ja rummut ilmoittavat hänen kunniansa Danista aina Bersabaau asti.
Mikal. Israelin tyttäret kylvävät ruusuja ja myrttejä hänen tiellensä, ja Mikal sitoo vehreän seppeleen hänen tummien kiharainsa peitoksi. Isäni ja kuninkaani, katsos, sotilaasi rientävät suurin joukoin julistamaan Davidin kunniaa.
Monta ääntä näyttämön takaa. Kunnia, kunnia Davidille, Isain pojalle, Israelin pelastajalle!
Saul synkästi ja ajatuksissaan. Enkö minä ole heidän kuninkaansa, ja nyt he antavat kaiken kunnian tälle poikaselle!
Äänet kuin äsken. Kunnia, kunnia Davidille. Isain pojalle, Israelin sankarille!
Saul hiljaa. Tuo poika tulee vaaralliseksi…
Äänet kuin äsken. Kunnia, kunnia Davidille, Isain pojalle, joka kerran on tuleva Israelin kuninkaaksi!
Saul vielä hiljemmin. Tämän pojan pitää kuoleman.
David laskee maahan Goljatin miekan, paljastaa päänsä ja puhuu nöyrästi. Israelin kansa, mitä sanoja minä tässä kuulen teidän suustanne! Ettekö tiedä, että minä kukistin tämän filistealaisen Jumalan voimalla enkä omallani? Jumala yksin on kyllin väkevä kukistamaan mahtavain ylpeyden, mutta David, Isain poika, on vain köyhä paimenpoika, joka ei mitään voi itsestään. Sentähden kunnia, kunnia Israelin Jumalalle, joka on pelastanut kansansa!
Kaikki. Kunnia, kunnia Israelin Jumalalle, joka on pelastanut kansansa!
David Saulille. Nyt voit ottaa henkeni, jos sen katsot hyväksi.
Saul taluttaen hänen luoksensa Mikalin. En minä tahdo henkeäsi, vaan rakkauttasi ja harppuasi. Ota tyttäreni, jos hän on kyllin hyvä Israelin paraimmalle pojalle. Ja soittele joskus minullekin, David!
Mikal. Oletko niin hyvä, että otat minut, David?
David. Niin, otanpa sinut niin totta, kuin ei kukaan vielä tätä ennen ole lingollansa rikastunut.
Abner. Filistealaiset pakenevat joka taholle!
Saul. Israel voittaa!
Kaikki. Kunnia, kunnia, Israelin Jumalalle!
Esirippu laskeutuu.
Story DNA
Moral
Even the weakest can overcome the strongest through faith and courage, but victory can also breed jealousy in the powerful.
Plot Summary
The Israelite army is terrified by the giant Philistine warrior, Goliath, who challenges them daily. Young shepherd David, arriving to bring food to his brothers, is outraged by Goliath's blasphemy and volunteers to fight him. Despite his youth and lack of armor, David confronts Goliath, declaring his faith in God. He fells the giant with a single stone from his sling and then decapitates him with Goliath's own sword, securing victory for Israel. While the people celebrate David as a hero, King Saul's gratitude quickly turns to jealousy, foreshadowing future conflict, as David humbly attributes his triumph to God and accepts Princess Mikal's hand.
Themes
Emotional Arc
despair to triumph
Writing Style
Narrative Elements
Cultural Context
This play by Zacharias Topelius is a dramatic adaptation of the biblical story of David and Goliath, presented in a theatrical format with dialogue and stage directions. It reflects 19th-century Finnish literary engagement with biblical narratives.
Plot Beats (14)
- King Saul and Abner lament that no Israelite soldier dares to fight the giant Philistine, Goliath, who has challenged them for forty days.
- Goliath appears, taunting the Israelites as cowards and challenging them to send a champion.
- Saul offers his daughter Mikal in marriage and a high position to anyone who defeats Goliath.
- David, a young shepherd, arrives at the camp to deliver food to his brothers and learns of Goliath's challenge and Saul's reward.
- David expresses his outrage at Goliath's blasphemy and his willingness to fight, recounting his past victories against a lion and a bear.
- Saul, initially skeptical, is swayed by David's conviction and allows him to fight, offering his armor, which David declines.
- Mikal expresses her fear for David but is captivated by his bravery, and David makes a poignant farewell.
- David confronts Goliath, who mocks his youth and lack of armor.
- David declares his faith in the God of Israel, stating he will defeat Goliath not by might but by divine power.
- David slings a stone at Goliath, striking him in the forehead and causing him to fall.
- David uses Goliath's own sword to decapitate him, securing victory for Israel.
- The Israelites celebrate David as a hero, but Saul's initial joy turns to jealousy as the people praise David more than him.
- David humbly gives all credit for the victory to God and accepts Mikal's hand in marriage.
- The Philistines flee, and the Israelites achieve victory, with David acknowledging God's role.
Characters
Saul
An elderly man, likely tall and once powerful, now described as 'old and weak' with 'stiff hands' and 'aching legs'. His build is probably still imposing despite his age, reflecting his past as a warrior king.
Attire: Royal attire befitting an Israelite king of the ancient period. This would include a flowing, richly dyed tunic (perhaps purple or blue), possibly embroidered with gold thread, a heavy cloak, and sandals. He would wear a crown or a jeweled headpiece.
Wants: To uphold the honor of Israel and his kingship, to defeat Goljat, and to find a champion for his people.
Flaw: His pride, his physical weakness due to age, and his later jealousy of David's popularity.
Starts as a frustrated and proud king, humbled by Goljat's challenge. He recognizes David's courage and rewards him, but by the end, a seed of jealousy is planted regarding David's popularity.
Proud, easily angered, frustrated, somewhat desperate, but ultimately pragmatic and capable of recognizing true courage. He is initially boastful but quickly humbled by Goljat's challenge.
Mikal
A young Israelite princess, likely graceful and of noble bearing. Her exact build is not specified, but she would embody the beauty expected of a princess.
Attire: A finely woven, flowing tunic (perhaps linen or silk) in a rich color like blue or green, possibly with embroidered details. She would wear a simple, elegant head covering or veil, and delicate sandals. Her attire would be modest but clearly denote her royal status.
Wants: To see Israel saved, to support her father, and to be with David.
Flaw: Her vulnerability and emotional attachment to David.
Starts as a hopeful princess awaiting a champion. She becomes enamored with David and is promised to him, ending the story joyful and supportive of him.
Supportive, loving, hopeful, and admiring of courage. She is clearly smitten with David.
David
A young, agile man, not physically imposing but clearly strong and quick from his life as a shepherd. He is described as a 'boy' by Saul and Goljat, suggesting a youthful appearance, but his actions show maturity and strength.
Attire: Simple shepherd's attire: a tunic made of coarse linen or wool, likely in earthy tones. He wears a lion's skin as a coat, signifying his bravery. He would have sturdy leather sandals.
Wants: To defend the honor of Israel and its God, to prove that faith and courage can overcome brute force.
Flaw: Initially underestimated by others due to his youth and lack of traditional warrior's gear.
Transforms from an unknown shepherd boy into the celebrated hero of Israel, defeating Goljat and earning the hand of the princess, though this also plants the seeds of Saul's jealousy.
Brave, humble, faithful, quick-witted, and righteous. He is not afraid to challenge authority or overwhelming odds.
Goljat
A colossal man, described as a 'monster' and 'long roikale' (long lout), six cubits and a span tall (over 9 feet). He is heavily armored and physically imposing, with a powerful build.
Attire: Full Philistine warrior's armor: a bronze helmet, a heavy coat of mail weighing five thousand shekels of brass, bronze greaves on his legs, and a bronze javelin between his shoulders. He carries a massive spear and a sword.
Wants: To defeat the Israelites, assert Philistine dominance, and gain personal glory.
Flaw: His extreme overconfidence, his reliance on physical strength and armor, and his underestimation of David's faith and skill.
Starts as an unchallenged, mocking giant. He is defeated by David, dying in humiliation and acknowledging the superiority of Israel's God.
Arrogant, boastful, contemptuous, and overconfident. He revels in intimidating his opponents and mocking them.
Abner
A seasoned Israelite military commander, likely strong and well-built, but not as old as Saul. He would carry the bearing of a warrior.
Attire: Military attire of an Israelite general: a leather or bronze cuirass over a linen tunic, a helmet, and a sword at his side. His clothing would be practical for battle but also denote his rank.
Wants: To serve King Saul and protect Israel, to find a solution to the Goljat problem.
Flaw: His fear of Goljat and his initial lack of faith in an unconventional solution.
Remains consistent as a loyal general, initially despairing but then amazed by David's victory.
Loyal, pragmatic, cautious, and respectful of authority. He is concerned for the safety of his king and his people.
Locations
Vehreä Niitty (Green Meadow)
A lush, green meadow situated between the encampments of the Israelites and the Philistines. A few trees are visible in the foreground. The ground is likely uneven in places, with 'mättäikössä' (in the tussocks/clumps of grass) mentioned by Goljat.
Mood: Initially tense and humiliating due to Goljat's taunts, transforming into a place of dramatic confrontation and eventual triumph and celebration.
This is the primary setting for the entire confrontation between the Israelites and the Philistines, where Goljat issues his daily challenge, David arrives, and ultimately defeats Goljat with his sling.