KIRKKONKUKKO

KIRKKONKUKKO.

Nyt alotamme kummallista satua, jota voisi nimittää näin: "hukka ylpeän perii", mutta jokainen ajateltakoon siitä, mitä tahtoo. Ylpeä saattaa olla, vaikka ei olisi muuta kuin vaapukkamatonen; mitäpä kun saa kunnian olla kirkonkukkona.

Oli kerran kirkonkukko, joka istui kovin korkean tornin päässä. Mistä hän oli kotoisin ja miten hän oli tullut niin korotetuksi maailmassa, ei ole helppo sanoa. Arveltiin hänestä, että isänsä ei ollut mikään oikea kukko, vaan puuseppä, joka taisi puusta vuolla kotkia ja lohikäärmeitä, ja niin luullaan hänen pölkystä vuolleen kukonkin ja köydellä vivuttaneen sen tornin päähän, koska kukko oli niin tyyni laiska, ett'ei voinut oppia edes lentämään.

Kenties tämä luulo oli perätön; kenties kukko muinoin oli päällikkönä mahtavan haltijattaren Gilimiliadolgan kanakopissa, mutta nosti ylpeydessään kapinan hallitsijatartansa vastaan, ja rangaistukseksi siitä muutettiin hänet puukukoksi ja kiinnitettiin kirkontorniin. Näitä ei voi kukaan aivan tarkoin tietää. Oli kuinka oli, siinä istui hän tornin korkeimmassa huipussa, paljon korkeammalla kuin korkein huoneenkatto ja korkein puu seitsemän peninkulman alalla. Niin korkealla hän istui, että maa hänen allansa ei näyttänyt pannukakkua suuremmalta, ja ihmiset olivat ikäänkuin kärpäsinä pannukakulla. Hetken aikaa näki kukko niiden siinä hyristelevän, ja sitten ne jälleen karkoitettiin suurella kärpäis-läpsällä.

Kirkonkukko oli hyvin suuri. Hänellä oli korkea, punaiseksi maalattu harja nokan yläpuolella, lautasen kokoiset, viheriäiset silmät ja erittäin tuuhea pyrstö. Vatsaan mahtui hänelle kolme tynnyriä rukiita, niin ahnas oli hän.

Tietysti hän oli hyvin pöyhkeäkin. Koska hän oli niin iso ja istui niin korkealla, ei kukaan hänen mielestänsä ollut niin suuri herra kuin hän itse. Kaikki kukot ovat ylpeät; sen kyllä näkee heidän käytöksestänsä, kun he rikkatunkiolla rehentelevät ja nostavat nokkansa ilmaan, ikäänkuin jokaiselle tahtoisivat huutaa: mikä huitukka sinä olet? Mutta kirkonkukko oli kaikkein pahimpia. Saammepa nähdä, ett'ei semmoisen koskaan käy hyvin. Moni kopea kukko on päänsä menettänyt, kun herrasväkensä on pitoja valmistellut, ja sitten on kukko parka säälimättä kynitty, pantu paistinpannuun ja syöty, niinkuin siipieläin ainakin, kastimen ja marjahillon kanssa.

Ehkä kirkonkukko tiesi, ett'ei hänestä ollut mestattavaksi ja syötäväksi, ja sepä teki hänen muita kukkoja kopeammaksi. Hänellä oli muutama omituisuus, jota usein tavataan tässä maailmassa, nimittäin, että hän aina käänsi pyrstönsä tuulen mukaan. Sillä tavoin taisi hän katsella ympärilleen joka ilmansuuntaan. Mutta mihinpä hyvänänsä hän kurkisteli suurilla, viheriäisillä silmillään, ei hän missään maailmassa nähnyt vertaistansa. Sentähden rupesi hän uskomaan olevansa koko joukon parempi kaikkia muita, ja että koko maailman pitäisi oleman hänelle alamaisena. Hän ajatteli itsekseen näin:

"Minä olen hyvin suuri kukko, erittäin korkeasukuinen ja komea kukko olenkin. Vertaistani ei löydy kukkojen joukossa. Minä olen todellinen keisari-kukko. Tämä kirkko on silminnähtävästi rakennettu vartavasten minun tähteni, sopivaksi sijaksi korkealle arvolleni. Mistä muusta syystä ihmiset joka pyhä kokoutuisivat tänne kirkon ympärille, kuin minua ihailemaan ja palvelemaan. Niin, suuri kukko olen varmaankin, mahtava kukko, sangen korkeasukuinen ja ihmeellinen kukko minä olen."

Mutta korkeasukuisten on toisinaan jokseenkin ikävä, ja niin oli kirkonkukonkin. Lentää hän ei taitanut, työtä hän ei huolinut tehdä ja syödä hänen ei tarvinnut. Mitä oli tekeminen? Hän milt'ei vähän kadehtinut provastin kanoja, jotka joskus tulla teputtelivat tornin juurelle asti ja kuoputtelivat sukkelasti santaa, löytääksensä sieltä jonkun jyväsen.

Eräänä päivänä tapahtui, että varis sattui lentämään kirkon ylitse, aivan likeltä kirkonkukkoa, joka istui siinä äreänä ja ynseänä, suutuksissaan siitä, että kukaan uskalsi lentää niin korkealle kuin hän tahtoi istua.

"Kvaa, kvaa!" vaakkui varis. "Kuinka voit kukkoseni?"

"Brrr!" ärjähti kukko, pyörähti tuulen mukaan ja käänsi pyrstönsä varikselle. "Minusta sinä ainakin saisit sanoa: teidän ylhäisyytenne."

"Kas vaan!" sanoi varis. "No eikö teidän ylhäisyydellenne ajan pitkään tule jotenkin ikäväksi istua noin yksin, mitään tekemättä? Minun mielestäni pitäisi teidän ylhäisyytenne naida."

"Vai minunko naida!" sanoi kirkonkukko. "Mistä löytäisin kanan, niin komean ja korkeasukuisen, jota arvoani loukkaamatta saattaisin kosia?"

"Teidän ylhäisyytenne, olette oikeassa", vastasi varis. "Semmoista kanaa on tosin vaikea löytää, sillä en muistaakseni koskaan ole kuullut puhuttavan kirkonkanoista. Mutta teidän ylhäisyytenne pitäisi kumminkin johonkin työhön ryhtymän. Niin minä teen. Se lyhentää aikaa ja tekee mielen sekä raittiiksi että iloiseksi."

"Työhön!" ärisi kukko ja katsoi ylenkatseella varista. "Korkeat ja mahtavat eivät koskaan tee työtä. Se ei ole soveliasta."

"Vai niin", ajatteli varis itsekseen, kun lensi tiehensä, "sinä ehtimiseen kurkistelet ympärillesi, herra kukko, ja tiedät kuitenkin niin vähän kuinka maailmassa menetellään. Olen usein nähnyt korkeilla ja mahtavilla olevan enemmän työtä ja enemmän huolta kuin alhaisilla maailmassa. Mutta tuommoiset tyhmän pöyhkeät veikaleet kuin sinä, pidätte sitä arvokkaana, joka ei pane kortta ristiin, vaan läpi-laiskana vetkuttelee muitten palveltavana ja ikävystyy päivihinsä. Huomaakin jo, että kirkonkukko on monen sadan vuoden vanha, ja ajattelee aivan niin kuin moni muinoin hänen nuoruudessaan ajatteli. Mutta nyt ymmärretään jo paremmin kuin ennen, että jokaisen pitää työtä tekemän ja oleman ahkera, jos haluaa tulla onnelliseksi ja tyytyväiseksi. Sitä kukko ei ymmärrä. Sen vuoksi kun on niin tyyni laiska, sanoo hän vaan: 'se ei ole soveliasta'." — Ja niin oikein olikin. Kukko oli laiska ja ylpeä, siinä koko asia. Monta sataa vuotta oli hän tuolla tornin huipussa istunut vähintäkään tekemättä; hän ei ollut edes laulanutkaan. Niin laiska oli hän, että ei ollut paikaltaankaan liikahtanut satoihin vuosiin. Kohtuullinen selkäsauna olisi ehkä virvoittanut häntä uutteruuteen ja työhön. Mutta kuka olisi rohjennut semmoista yrittää? Sitä paitsi oli hän puusta, ja semmoiseen ei mikään vitsa pysty. Saamme kohta kuulla, kuinka hänen kävi.

Eräänä päivänä, kun kukko totuttuun tapaansa istui tuijottain sini-taivasta kohden ja näytti sangen ajattelevalta, vaikka ei paljon mitään ajatellut, niin näki hän ihmeekseen suuren väkijoukon kirkon ympärillä. "Mitähän tuo merkinnee", ajatteli hän, "eihän tänään pyhä ole?" Pian hän kuitenkin sai siitä selvän.

Se oli mainio nuoralla-tanssija, Karamatti nimeltään, joka oli nuoran jännittänyt kirkontornin ja tapulin välille. Nuoralla hyppi pieni poika ja pieni tyttö; he hyppelivät vastatusten, tehden mitä kummallisimpia käännöksiä. "Vai niin", ajatteli kukko, "eikö tuo muuta ollut? Minä luulin sen olevan jonkun uuden juhlallisuuden, jota nuo tyhmät ihmiset taas täällä viettäisivät minun kunniakseni."

Mutta yht'äkkiä heitti pieni Karamatti sormisuukkosen kansalle ja kiipesi kuin kissa ylös kirkontornia myöten, sillä vanhastaan oli rautapuikkoja lyöty tornin kattoon toinen toistansa ylemmäksi. Näitä myöten kiipesi nyt pieni Karamatti yhä korkeammalle ja tuli viimein lähelle kukkoa. "Hohoo", ajatteli kukko ja näytti vimmatun vihaiselta. Mutta Karamatti ei ollut tuosta millänsäkään, vaan heilaus vain ja yhdellä hyppäyksellä oli hän kukon selässä, istui siihen ratsastamaan ja huusi kaikin voimin: "Hopsan heponi! Hei hopsan heponi!" Nytkös kukko sai suuret silmät. Hän piti tätä kaikkea äärettömänä loukkauksena, hän, joka siinä kopeana istui eikä pitänyt ketään koko maailmassa vertaisenansa. Ja nyt tuossa istui pieni poika nulikka ja piti häntä kannuskurissa, huutaen: "hei hopsan heponi!"

Ensin kukko luuli koko kirkon hajoavan kummastuksesta, kun tämmöistä hävyttömyyttä tapahtui. Mutta kirkko pysyi kauniisti paikoillaan, ja nyt kukko rupesi kovin masentuneena käänteleimään, väänteleimään joka taholle. Mitä oli tekeminen? Hän oli ollut niin laiska, ett'ei ollut oppinut lentämään eikä laulamaan, ja nyt sai pitää hyvänänsä sen kolauksen, jonka hänen ylpeytensä sai, kun koko kansa alahalta huusi: "hyvin, hyvin, oivallisesti", ja katsoi sitä oikein sukkelaksi, että pieni Karamatti piti kirkonkukon kannuskurissa.

Niin tässä maailmassa käy: jos joku on laiska ja ylpeä, tulee vihdoin viimein pieni Karamatti ja pitää häntä kannuskurissa. Usko pois se.

Mutta kirkonkukko ei tullut siitä paljon viisaammaksi. Tuolla istui hän tornin huipussa vuosikaudet peräkkäin; polvi polvelta ihmiset tuolla alahalla kirkossa veisasivat virsiänsä Jumalan kunniaksi, elelivät aikansa ja vaipuivat hautaan, ja uusia ihmisiä tuli sijaan, ja he veisasivat samoja vanhoja virsiä samassa vanhassa kirkossa. Mutta kukko istui aina vain yhtä laiskana ja ylpeänä tornin huipussa, yhä odottaen, että viimein kuitenkin joku ihmeellinen onni olisi häntä kohtaava, hänen suuren isoisuutensa tähden. Kenties toivoi hän tulevansa kullatuksi kirkkaimmalla kullalla, jotta loistaisi kuin aurinko, taikka odotti hän tulevansa julistetuksi koko maailman kukkojen suur'sulttaaniksi. Niin, kukapa sen niin tarkoin tiesi? Hän odotteli odottelemistaan, vaan ei tuota toivottua onnea kuulunutkaan.

"Toivossa aika kuluu", niin kukonkin. Viimein tuli hän kovin vanhaksi ja lahonneeksi, niin että kappale kappaleelta putosi hänestä, kun tuuli kävi. Eräänä päivänä oli kova myrsky. Tuulen puuska kulki vinkuen kirkon yli, puhalsi maahan kukon tornin huipusta ja vei sen halki ilman muassansa järveen. Siellä sai nyt kukko, pyöreyksissään oudosta matkastansa, vihdoin viimeisen kerran katua, ett'ei ollut oppinut lentämään ja laulamaan. Sillä jos hän olisi sitä taitanut, ei hän olisi pudonnut järveen, vaan olisi sen sijaan lentänyt raastuvan katolle ja siellä laulanut niin, että maistraatti ja koko kaupunki olisi ihmetellyt. Mutta nyt vei tuuli hänet järveen, ja aallot ajelivat häntä sinne tänne, niin että hau'it ja ahvenet töllistäen ihmettelivät, mikä merikummitus tuo oli.

Viimein aallot hänet viskasivat rannalle, ja siihen jäi hän makaamaan.

Rannalla oli pieni mökki, ja siinä asui vanha eukko, jolla oli kaksi lasta, tyttö ja poika. Eräänä päivänä lapset rakensivat rannalle pieniä sulkuja, ikäänkuin kammioiksi kalasille, jotka niihin uiskentelivat tullen mennen. Kun nyt lapset kulkivat vähän matkaa pitkin rantaa, kiviä kokoilemassa, löysivät he kirkonkukon, tuon vanhan vaivaisen, joka siihen aikaan oli varsin surkean näköinen. Laineet olivat kokonaan huuhtoneet maalin hänestä, ja kiviä vasten hankautuen oli hän menettänyt sekä nokkansa että pyrstönsä.

Lapset sanoivat: "nyt ei ole hätää. Äiti aina valittaa varisten ja varpusten vahingoittavan hernemaatamme. Mutta tästäpä saamme hyvän peljättimen. Juoskaamme hakemaan köyttä, niin vedetään tuo suuri rötkäle hernemaalle. Ja niin nyt kukko vanhoilla päivin pystytettiin aidan seipääsen varisten peljättimeksi hernemaalle, eikä toivomistakaan enää tulla kullatuksi ja julistetuksi kaikkein maailman kukkojen suur'sulttaaniksi. Tapahtuipa silloin, että varis tuli lentäen, ja sattui juuri olemaan sama varis, joka kerran kukon hyvinä päivinä oli häntä kutsunut teidän ylhäisyydeksenne. Hui! nyt huomasi varis peljättimen ja lensi pakoon minkä siivet kannattivat. Mutta lentäessään sattui hän taaksensa katsomaan ja tunsi vanhan tuttavansa. 'Kvaa, kvaa!' vaakkui varis. 'Kas vaan, teidän ylhäisyytenne, olette tullut varisten peljättimeksi! Niin, niin, ylpeys sen teki; niin tässä maailmassa käypi'."

"Ole vaiti!" rääkkyi taitava korppi, joka istui siinä likellä petäjän kannolla. "Kukko raiska on ollut laiska ja ylpeä, ja sentähden on hänen käynyt huonosti. Nyt on hän vanha ja onneton, ja vanhoja ja onnettomia ei saa pilkata. Kuka tietää, kuinka itse kullekin voi vanhoilla päivillä käydä."

Tämän kaiken kuuli kirkonkukko. Mutta hän ei saanut sanaakaan sanotuksi, sillä hän oli nokattomana ja pystytetty aidan seipääsen. Siinä hän luultavasti istuu vielä tänäkin päivänä.