KIRKONKELLOT

KIRKONKELLOT.

Ne soivat ja kaikuvat nuo kauniit, suuret ja heleä-ääniset kellot, ne soivat kuolleille viihdytystä ja eläville kehoitusta rukoilemaan Jumalaa kaikkivaltiasta, jonka henki liikkuu temppelin holvissa ja koko maailman lävitse. Ne soivat ja soivat uudelleen kehoittaen rukoukseen ja rauhaan, muistuttaen ja herättäen ihmisiä; — kuuleppas, kuinka kauas niiden äänet kaikuvat kirkkaassa kesä-ilmassa laajalle ympäri maiden ja järvien! Kun niitä kuuntelet, soikootpa surussa tai ilossa, niin kiitä Jumalaa sydämmesi pohjasta siitä, että hän niin alinomaa kolkuttaa sydämmesi ovea ja sanoo sinulle: "tule luokseni!" Sillä mitäpä muuta kellot joka päivä sanoisivat kuin juuri nämä sanat: "tule Jumalan luo, tule, tule köyhä, kadonnut lapsi, tule Jumalan luokse!" Niiden ääni kaikuu korviisi ylhäältä ilman avaroilta aloilta, samoin kuin valo, lämpö ja kaikki hyvä ja kaikki kaunis tulee ylhäältä Jumalalta taivaasta. Kuuntele siis kellojen ääntä ja muista, mitä ne sulle sanovat, niin niiden helinä sinulle anoo siunausta korkeudesta, jospa sitte soivat elämää tai kuolemaa.

Oli kerran vanha kirkko, minä kyllä tiedän, missä se oli, mutta te sen saatte arvata. Se oli pienempi, kuin kirkot tähän aikaan ovat, ja oli rakennettu kivestä; olipa siinä kivet niin suuret, ett'ei kukaan ihminen voinut käsittää, että kukaan oli ollut niin väkevä, että nosti niin suuret möhkäleet ylös kirkon seinään. Hyvin jyrkkä katto siinä oli ja naakat tekivät pesänsä sen halkeamiin, ja kirkon ikkunat olivat matalat ja pienet ja niissä oli maalattuja ruutuja siltä ajalta, jolloin Suomenmaassa vielä oli paavin oppi valloillaan. Kirkossa oli tauluja, jotka olivat niin kuluneet, ett'ei kukaan enää voinut saada selkoa niiden väreistä; ja neitsyt Maria lapsen Jesuksen kanssa, sekä kaksitoista apostolia oli veistetty puusta; ja muutamat niistä olivat ennen olleet kullatut, mutta nyt tuskin enää näkyi muuta kuin hämähäkin verkkoa pyhimysten kuvien ohimoilla ja pikkunen kultaa apostolin parrassa. Pyhää ei saa palvella puussa eikä kivessä, vaan hengessä ja totuudessa.

Sen kyllä arvaa, että kirkko oli hyvin vanha. Ei kukaan tiennyt, milloin se oli rakennettu; sukupolvi toisensa jälkeen muutti lepäämään kuoleman unta kirkkomaalla eikä toinen sukupolvi ollut toistansa viisaampi. Kun kysyi, kuinka vanha kirkko on, niin sai vastauksen, ett'ei se varmaankaan ollut paljon nuorempi maailman syntyä, sillä jättiläiset olivat sen rakentaneet. Sepäs oli vastaus; siitä ei tullut hullua hurskaammaksi!

Mutta puhukaammepa nyt kelloista.

Kirkossa oli torni, joka oli niin korkea, että kun kiipesi kirkonkukon selkään ja seisoi varpaillaan, niin taisi nähdä seitsemän muuta kirkonkukkoa naapuripitäjissä. Kellotapuli oli vähän matkan päässä erillään ja oli paljon pienempi, sillä harvoinhan tässä maailmassa kaksi suurta sopii yhdessä olemaan. Tapuli oli punaiseksi maalattu ja puusta ja oli kerran muutettu pyörien päällä, joka tapaus oli pidetty erinomaisena ihmeenä ja sitä puhuttiin vielä pitkät ajat eteenkin päin. Tapulissa oli kaksi kelloa: isokello ja pienikello. Samoin kuin kirkkokin, oli isokello niin vanha, ett'ei kukaan tiennyt, milloinka se oli alkanut soida. Sen laitaan oli valettu raamatunlause ja kellonvalajan nimi, joka olikin oikeus ja kohtuus, sillä kun ihminen on kuollut, niin hänestä pysyy muisto hänen hyvissä töissänsä. Isolla kellolla oli ollut kummalliset vaiheet. Puolitoista sataa vuotta sitte oli se ison vihan aikana upotettu järven pohjaan, että se siten pelastuisi vihollisen käsiin joutumasta, ja ne, jotka sen sinne veivät, kuolivat, ennenkuin rauha tulikaan maahan, niin ett'ei kukaan voinutkaan enää sanoa paikkaa, johon se oli upotettu. Kansa sillä seudulla oli köyhä, eikä sillä ollut varaa itsellensä kustantaa uusia kelloja; etsittiin siis entistä kelloa joka paikasta pitkin järveä, mutta ei kukaan löytänyt kadonnutta isoa kelloa. Yhdellä ainoalla ihmisellä koko pitäjässä oli vähän tietoa kellosta, nimittäin kirkonvartian pienellä tyttärellä, pikku Liisalla, joka oli vain kuuden vuoden vanha. Hänen isänsä asui järven rannalla, ja kun Liisa kesällä välistä tuli isänsä venheesen ja kulki kaukana järvellä sunnuntai-aamuina, niin hän luuli kuulevansa kellon soittoa järven pohjasta. Niin hän sanoi tullessaan kotiin, mutta ymmärtäväisemmät pitäjässä vetivät suunsa nauruun koko jutulle. Sittepä eräänä juhannus-aamuna, kun aurinko nousi tumman petäjikön takaa järven toiselta puolelta, sattui niin, että Liisa venheessä kuuli kellon soivan selvemmin kuin koskaan ennen. Ja kirkonvartia, hänen isänsä, souti monen miehen kanssa järvelle ja löysi kellon ja asetti suurella riemulla sen kellotapuliin, joka silloin rakennettiin. Siitä saakka se on soinut heleimmällä äänellä, mutta heleimmästi se soi silloin, kuin joku hyvä ihminen kuolee, sillä kelloilla on myöskin sydän, vaikka se on malmista; ne iloitsevat Jumalan enkelien kanssa, kun ihmissielu tulee taivaan valtakunnan omaksi.

Olipa pienelläkin kellolla oma kertomuksensa, vaikk'ei se ole niin kummallinen. Kun sota oli loppunut ja ihmiset taas kokoutuivat vanhaan kirkkoon, ei ollut yhtään kelloa kehoittamassa hartauteen ja rukoukseen, sillä siihen aikaan oli iso kello vielä unhotettuna järven pohjassa. Mistä silloin saataisiin rahoja uuden kellon ostoon? Kaikki miehet siinä olivat neuvottomina ja kaapasivat senkin seitsemän kertaa korvansa takaa, niinkuin täällä maassa on yleisenä tapana, kun jotakin asiata oikein tarkoin mietitään. Mutta muijat ja tytöt älysivät keinon. He rupesivat kehräämään ja kutomaan. Siinäkös kehruurukit surisivat yöt päivät, ja yhtä ahkeraan lenteli sukkula nuolen nopeudella hienojen loimien välitse ja siten he saivat monta sataa kyynärää mitä hienointa ja valkoisinta palttinaa ja tuumasivat, että tottahan se mahtoi riittää kellon ostamiseen. Köyhät ihmiset, he eivät tienneet, että malmi oli kallista ja mestari kenties oli ottava vielä kalliimman palkan. Kun he tarjosivat palttinaansa kellonvalajalle Tukholmassa, niin hän heille tarjosi puurokelloa, sellaista, jolla tavallisesti soitetaan laivassa, kun puuro on keitetty ja keittäjä punaposkisena seisoo kauha kädessä kajuutan ovella. Mikäs neuvo nyt tuli eteen? Eihän puurokelloa sopinut tapuliin asettaa. Mutta siihen aikaan hallitsi Tukholmassa kuningatar, nimeltä Ulrika Eleonora. Hän kuuli puhuttavan koko jutun palttinasta ja kellosta ja hänen kuninkaallista mieltänsä miellytti suuresti, että hän sai kuulla Suomen muijien ja tyttöjen olevan niin reippaita. Hän pani heti hovineitonsa kehräämään ja kutomaan, ja kehräsi itsekin, ja mahdollista on, että ylhäiset rouvasihmiset vähän rypistivät hienoja neniänsä, mutta siihen aikaan monta asiaa kävi laatuun, jota ei nyt enää voisi millään tavoin tehdä. Kaikki, mitä sillä tavoin kehrättiin ja kudottiin, sen osti kuningatar ja rahat lähetettiin heti kellonvalajalle. Sillä tavoin saatiin kello, joka ei ollut paljon pienempi kuin isokello ja se oli paljon kirkkaampi, ja se on ihan varma, että kun kellon kaikuva malmi ensi kerran äänteli, silloin kaikki vaimot itkivät ilosta ja kaikki tytöt laskivat kätensä ristiin ja jokainen kiitti sydämmessään Jumalaa ja lempeätä kuningatarta; mutta mitä he itse olivat tehneet, siitä heidän mielestään ei ollut muistelemista.

Tällainen oli kellojen juttu. Puhukaamme nyt kirkonvartian Liisasta.

Hänen isänsä oli väkevä iso mies, joka oli seurakunnan kirkonvartia ja kellonsoittaja. Joka sunnuntaina, kun hän oli avannut kirkon ovet, jätti hän kirkkoväen omiin valtoihinsa, ja meni pitkillä askelilla kellotapuliin. Hei, sepä kävi rivakasti, kun hän pani ison kellon heilumaan. Silloin pikku Liisa tuli hänen jäljessään korkeita rappusia myöten, ja alussa hän sai isältänsä tukkapöyryä sellaisesta uskaliaisuudesta, mutta hän tottui kohta ja kiipesi vaan rohkeasti katsomatta oikealle tai vasemmalle. Sitte hän istui ääneti ja katsoi, miten tuo raskas suuri kello alkoi heilua, ensin lyhyissä heilauksissa ja sitte pitemmissä, ja kuinka kömpelö kieli kellon keskessä alkoi heilua niinkuin heiluri seinäkellossa, ja pau! silloin kellon kieli paukahti laitaan ja malmista helähti kirkas ääni, joka kaikui kauas ylen ympäri. Yhä korkeammalle ja korkeammalle nousi kello heiluessaan, kunnes se viimein oli melkein ylösalaisin ja seisoi kannallaan heilahtamisillaan ja viimein heilahti alas ja taas ylös toiselle puolelle. Hei hoi, siinäkös koko ilma kumisi ja koko tapuli natisi, niin että olisi ollut sen seinien kokonaan kaatuvan. Mutta harmaankellertävän kellon alapuolella istui pikkuisella rahilla kellotapulissa pieni vaaleatukkainen tyttö ääneti ja hymyillen, eikä kertaakaan ajatellut, että kello voisi kerran niin raskaana kuin vuori syöstä hänen päällensä ja musertaa hänet ihan murskaksi, niin ett'ei kukaan koko maailmassa voisi sanoa, kuka sillä paikalla istui, mihin kello putosi.

Liisa rakasti kellojansa niin paljon kuin kukaan maailmassa voi jotakin kaikista mieluisinta tavaraa rakastaa, lähinnä Jumalaa ja sydämmensä valitsemaa omaa kultaansa. "Ole varoillasi", sanoi hänen isänsä, "kun niin alinomaa kuuntelee kellojen soimista, niin tulee kuuroksi." — "Mitä se merkitsee, isä?" sanoi Liisa. "Se merkitsee, ett'eivät sinun korvasi enää kuule mitään kaunista maailmassa, virsien laulua, ei lintujen viserrystä, eikä ihmisten puhetta; ja sitte olet yksinäsi äänettömyydessä, joka ikäänkuin yön hiljaisuudella ympäröi sielusi." — "Kuulevatko kuurot kellojen soittoa?" kysyi Liisa jälleen. "Kyllä", vastasi isä, "luulenpa, että useimmat kuurot korvat kuulevat kellojen äänen." — "No mikäpä sitte on hätänä?" tuumasi Liisa.

Mutta niinpä kävikin, kuin isä oli sanonut. Kuta vanhemmaksi Liisa tuli, sitä hiljaisemmaksi ja äänettömämmäksi maailma muuttui hänen korvissaan hänen ympärillänsä. Alussa hän kuuli hyttyisten hyminän metsässä kesä-iltoina, ja hänestä tuntui, kuin olisi kuulunut kaukainen kellon soitto. Vähitellen kaikki äänet hänen korvissaan muuttuivat kellon soimiseksi: lintujen viserrys koivun oksilla, kosken pauhina ja ihmisten iloinen puhe, kun he kokoutuivat kirkkomäelle sunnuntai-iltoina leikitteleinään, kaikki soi Liisan korvissa kuin helisevä malmi, eikä hän kuitenkaan voinut erota rakkaista kelloistansa. Viimein kaikki näkivät, että Liisa oli kuuro, ja moni oli siitä suruissansa, mutta enimmän sitä suri hänen isänsä, kirkonvartija, sillä lempeämpää ja parempaa tyttöä ei ollut koko kylässä. Mutta sitä ei enää voinut auttaa, eikä kukaan enempää ruvennut sitä miettimään. Kun pieni tyttö hiljaa ja äänettömänä meni tavallista menoansa kellotapuliin, niin kaikki ihmiset, jotka hänen näkivät, sanoivat: "kas tuossa menee kirkonvartijan Liisa, joka ei kuule mitään muuta tässä maailmassa kuin kellojen soittoa!"

Liisa oli siihen aikaan kymmenen vuoden vanha, ja hän leikitteli niinkuin lapsilla on tapana, mutta hänen leikkikalunsa olivat isot kellot tapulissa. Niitä hän hyväili kuin nukkeja ja kirkasti ne niin välkkyviksi ja kirkkaiksi, ett'ei vähintäkään tomua niissä saanut näkyä. Hän nimitti kellot isoksi kullaksi ja pieneksi kullaksi. Hän torui heitä, kun ne soivat pahasti, ja kehui, kun ne soivat hyvin. Hän puheli heille ja he vastasivat metalli-äänellänsä; Liisa ymmärsi heidän puheensa paremmin kuin ihmisten puhetta; eihän Liisa mitään muuta kuullutkaan kuin heidän kaikunsa.

Ei pidä kenenkään luuleman, että Liisan elämänvaiheet olivat mitenkään erinomaisempia, ja että minä sen vuoksi niitä kerron. Hänen ulkonainen elämänsä ei ollut paljon erilainen kuin muidenkaan ihmisten, jotka maaseudun hiljaisessa rauhallisuudessa viettävät koko elämänsä. Mutta hän oli yksi niistä, joita kirkonkellot suuremmassa määrässä kuin muita olivat saaneet kutsutuiksi Jumalan luo jo elämän kukoistuksen aikana, ja sen vuoksi muistamme hänen, kun puhumme kelloista.

Kuta enemmin ulkonaisen maailman portit sulkeutuivat hänen sielultansa, niin että kaikki nämä tuhannet sävelet ja äänet hänelle vaikenivat, ja vähitellen hiljaa lakkasivat, niin että viimein ainoastaan kellojen muistuttava ääni huusi hänen korviinsa: "tule Jumalan luo! tule Jumalan luo!" — sitä enemmän hänen ajatuksensa ja mielensä kääntyivät sisäänpäin tarkastamaan sielun korkeinta sisällisintä elämää Jumalassa, niin että kaikki maallinen hänen mielestänsä muuttui ikäänkuin näyksi ja unelmaksi, mutta Jumala yksin näytti hänestä olevan korkein hyvä, kaunis ja yli kalkkien rukoiltava. Elämässänsä kotona ihmisten kanssa oli hän hyvä ja nöyrä palvelukseen, hän askaroitsi ja teki työtä enemmän kuin kukaan muu; mutta hänen paras ilonsa ja halunsa ei kuitenkaan ollut sinne päin. Hän oli niinkuin tyyni vesi, joka kirkkaassa syvyydessään kuvastaa taivaan auringon ja yön tähdet ja aina povessansa kantaa kuvaa korkeuden äärettömästä ihanuudesta.

Ja kellojen kaiku seurasi Liisaa koko hänen ikänsä, niinkuin se seuraa niin monta muutakin, vaikk'ei moni sitä tarkasta. "Jospa tietäisin, mikä pientä kelloa vaivasi sinä päivänä, jolloin sinut vietiin ristittäväksi!" sanoi hänen isänsä, kirkonvartia. "En ole ikänäni kuullut sen soivan niin heleällä hopeanhelähtävällä äänellä. Jos se olisi ollut isokello, niin olisin tajunnut sen helisevän kumajamisen, siinä on hopeaa, sen kuulin isäni ennen aikaan sanovan; kellonvalaja on malmiin sulannut Roomasta saakka tuodun pyhimyksen kuvan. Siinä on joku taika siinä kellossa, sen kuulen sielukelloa soittaessani. Joka kerran kuin jollekin roistolle tahi ilkiölle soitetaan sielukelloa, niin siinä kuuluu räminää ja valitusta, niin että luulisi sen olevan halki. Mutta kun soitetaan jonkun hyvän ihmisen sielulle, kas silloin siinä on niin ihanan kaunis kaiku kuin virsi ja rukous; sen saat kuulla, kuin kerran sinulle soitetaan, rakas lapseni."

"Mutta tässä nyt puhelen hullutuksia", lisäsi kirkonvartia naurahtaen.

"Ikäänkuin joku voisi omaa kuolonsoittoansa kuulla."

Liisa arvasi isänsä suun liikkeestä, mitä hän sanoi, ja vastasi lempeästi ja kauniisti tapansa mukaan: "kelloilla on kyllä ymmärrys ja sydän, eikä isän tarvitse taikoja syyttää olevaksi. Kun hyvä sielu pakenee pois maasta, niin se tarttuu kellojen ääniin ja nousee niiden kanssa taivaasen. Ja silloin sielu henkii oman kauneutensa ääniin, niin että ne heleinä ja kirkkaina kohoavat ylös kirkkaasen siniseen ilmaan Jumalan luo."

"No niin, saammehan kuulla helluntaina, kun ensi kerran pääset ripillä käymään", sanoi kirkonvartia, ja puhe jäi sikseen.

Sitte tuli helluntai. Kirkonvartian Liisa oli nyt kuudentoista vanha ja hänen piti muiden rippikoululasten kanssa menemän ensi kerran Herran Ehtoolliselle. Sinä päivänä tahtoi kirkonvartia soittaa oikein kauniisti ja kellot tahtoivat myöskin. Oli aamu aivan kesän ensimmäisessä alussa, jolloin kaikki luonnon olennot näyttivät nuorilta ja terveiltä kuin kukoistavaiset lapset. Ja kellot soivat pyhemmällä ja hartaammalla äänellä kuin ennen; niin syvällistä ja puhdasta ääntä niistä ei ollut milloinkaan kuultu lähtevän, ja kaikki ihmiset, jotka maantietä pitkin tulivat kirkkoon, kantaen kenkiä kädessään ja virsikirjaa käärittynä nenäliinaan, kiiruhtivat käyntiänsä ihmetellen ja sanoivat: "Herra Jumala, kuinka ne kellot tänään soivat kauniisti!" Sisällä kirkossa kaikui virsiä ja valkoisiin vaatteihin puettu nuoriso astui pitkissä riveissä esiin alttarin eteen. Siellä oli hurskas ja jalo pappi; hän rukoili siunausta nuorisolle ja he saivat nauttia Vapahtajamme pyhän aterian hartaudella ja liikutuksesta itkusilmin. Kaikista viimeisenä tuli kirkonvartian Liisa. Hän oli ainoa, joka ei kuullut virsien laulua eikä papin siunauksia; hän kuuli vain kellojen kumisemisen, mutta sepä olikin hänen mielestään sekä virsi että siunaus. Hän näki Jumalan sanan papin huulilla, ja ymmärsi sen varsin hyvin; kiittipä hän Jumalaa enemmän kuin kaikki muut, ja se päivä oli sen jälkeen hänen elämänsä kauniimpia päiviä. Kaksi vuotta sen jälkeen oli Liisa morsiamena, ja hänen sulhasensa oli lukkarin poika, joka usein soitteli pientä kelloa kirkonvartian vieressä, kun Liisa ompelutöinensä istui kellotornissa. "Nyt soitetaan aika vauhtia ja ilolla", huudahti kirkonvartia ja oli niin iloissaan, että hän varmaankin olisi hyppinyt toisella jalalla, joll'ei hän olisi ollut niin vanha. "Varo vaan", huusi hän naapurillensa, joka sinä päivänä soitti pientä kelloa, "varo vaan, ett'et laske sarkatakkisi liepeitä kellon kielen ja laidan väliin, sillä silloin se halkeaa ja silloin kuningatar Ulrika Eleonora vielä kääntyisi haudassaan. Hei, nytpä soitetaan!" ja samalla hän koko voimallansa pani kellon liikkeelle, niin että isokello äkkiä nousi melkein ylöspäin ja antoi äänen, joka kaikui yli vuorien ja laaksojen. Piu, pau, nytkös iloinen soitto alkoi, ja sitte tuli koko morsiusseura juhlasaatossa kirkkoon, soittaja etupäässä, ja kirkonvartian Liisalla oli kukkaseppele ja kruunu päässänsä, ja hän kuuli kellojen soiton, mutta muuta hän ei kuullut hääpäivänänsä, ja kuitenkin hän oli niin iloissaan.

Sitte kului vuosi. Silloin Liisa vei ensimmäisen lapsensa kirkolle ristittäväksi ja taas kellot soivat hauskasti ja iloisesti ja taas hän ei muuta kuullut kuin niiden soiton. Mutta hän näki sitä enemmän, hän näki pienen hymyilevän lapsensa. Ja kellot soivat kirkkaana aamuna nuoren äidin ilolle.

Taas kului muutamia vuosia; silloin Liisan nähtiin vievän esikoisensa, aikaiseen hautaan. Hänen pikku lapsensa oli niin kalpeana, äänetönnä valkoisessa ruumisarkussa, jonka kannella oli viheriäinen seppele. Ja nuori äiti itki. Mutta kellot soivat sumuisen syyspäivän myrskyssä — niiden kaiku oli niin lempeä kuin lapsen rukous, mutta surullinen kuitenkin kuin pettynyt toivo, ja kaunis mutta kadonnut tulevaisuuden unelma.

Sitte kului taas monta vuotta, ja tuli se päivä, jolloin kirkonvartian Liisa vei vanhimman tyttärensä Herran pöydän luo. Ja taas kellot soivat niinkuin ennenkin ja taas oli kesä ensimmäisessä kukoistuksessaan ja kuunteli tunnettuja ääniä malmin sydämmestä. Onnellinen äiti kuuli ne sielussaan ja itki ilosta.

Vuosia vieri yhä eteenpäin ja vanhoja keräytyi hautaan, mutta nuoria ja terveitä tuli lakastuneiden sijaan. Ja yhä kuuluivat kellojen kumajamiset sitrassa ja ilossa. Kirkonvartian Liisa saattoi ikuiseen lepoon isänsä, kirkonvartian, miehensä, jota hän suuresti suri ja kaipasi; hän kätki maan poveen neljä lastansa ja melkein kaikki nuoruutensa aikuiset ystävät. Nuori sukupolvi kohosi kukoistamaan; hän vei tyttärensä morsiamena vihittäväksi, ja vei hymyilevän lapsenlapsensa pyhälle kasteelle. Ja joka kerralla hän sydämmensä pohjasta kiitti Jumalaa suurusta ja ilosta.

Viimein tuli joulu, jolloin kirkonvartian Liisa oli vanha ja harmaatukkainen ja oli nuorison keskessä ikäänkuin elävä rakas muisto muinaisilta ajoilta. Silloin hän muisteli nuoruuttansa, jolloin joulu oli niin rakas ja pyysi lapsiansa viemään häntä kirkkoon aikaisin joulu-aamuna. Ja niin he tekivätkin, vaikka sen tekivät vastahakoisesti hänen tähtensä, sillä talvi oli kylmä ja taivaan tähdet loistivat säihkyvän kirkkaina lumen peittämään maahan pimeänä jouluaamuna.

Kun silloin kulkuset kauniisti helisivät ja reet kilvassa kiittivät kirkolle maantietä myöten, ja kynttilät paistoivat kuin päivä kirkon vanhoista maalatuista ikkunoista, silloin Liisa vielä kerran kuuli rakkaiden kellojensa soivan. Hänestä näytti kellojen soitto olevan kaikista kaunein ääni maailmassa ja hänen hengittämisestänsä talvisessa ilmassa syntyvän höyryn kanssa nousi hänen kiitollinen huokauksensa Jumalan luokse. Mutta kun hän tuli valoisaan kirkkoon, kääntyi hän hämmästyneenä ja iloisena lapsiensa puoleen, jotka häntä seurasivat, ja sanoi heille: "minä kuulen virren laulun!" Ja he sanoivat keskenänsä: "mitä se merkitsee, että äiti kuulee virren laulun, jota hän ei ole kuullut sitte kuin kymmenen vuoden ijässä ollessaan?"

Mutta kun jumalanpalvelus oli päättynyt, ja kellot taas alkoivat soida, niin he huomasivat, että vanhus ristissä käsin oli nukkunut pois elämästä ja muuttanut parempaan maailmaan. Silloin he taas sanoivat: "nyt me tiedämme, miksi äiti kuuli virren laulun. Kun ikuinen aamu loistaa tämän maailman yöhön, silloin viimeisellä tunnilla selkenevät hyvien ja hurskaiden aistit, niin että he voivat nähdä ja kuulla mitä eivät pitkään aikaan ole nähneet eivätkä kuulleet. Sillä he ovat jo puoleksi taivaan äänettömässä kirkkaudessa."

Ja kellot soivat vielä kerran ja se oli heidän kuolonsoittonsa sille, joka niin kauan oli heitä rakastanut eikä kuullut mitään maailmassa muuta kuin heidän äänensä. Ne soivat kaikista heleimmällä äänellänsä, se humisi niin hopean kirkkaasti kuin siunaus ja rukous kylmässä talvi-ilmassa ja kaikki ihmiset, jotka seisoivat ympärillä kirkkomäellä, laskivat kätensä ristiin ja sanoivat: "kuules, nyt kellot soivat kirkonvartian Liisalle! Hyvä Jumala, kuinka onkaan kaunista, kun kellot soivat!"