KNUT SOITTELIJA

KNUT SOITTELIJA.

Knut oli köyhä, sekä isästään että äitistään orvoksi jäänyt poika parka ja asui isänsä äitin luona Helmikarin rannalla. Paita hänellä oli, mekko, housut ja lakki; enempäähän ei kesällä tarvittukaan. Talvella hänellä oli villasukat ja virsut; ja olipa sitä jo siinä tavaraa. Iloinen hän oli, aina iloinen, mutta aina myös nälkäinen. Ei se ole huono konsti, että osaa yht'aikaa olla iloinen ja nälkäinen.

Onnettomuudeksi hänen kelpo mummollaan harvoin oli niin paljo ruokaa, että poika olisi saanut syödä kylläiseksi asti. Mummo kehräeli villalankaa ja lähetti Knutin viemään sitä herra Petterin suureen kartanoon Harjulaan, joka oli peninkulman päässä. Kun Knut toi langasta rahat, osti mummo sillä jauhoja paistaakseen reikäleipää. Rysä mummolla myöskin oli, niin että välistä voitiin saada kalojakin, kun vain Kala-Joonaksen pojat auttoivat Knutia sen veteen laskemisessa. Jos langasta tuli rahaa runsaanlaisesti, saatettiin joskus herkutella piimälläkin, ja perunoita antoi peltotilkku tuvan vieressä, kammarin lattian kokoinen. Mutta eipä aina ollut niin hyvä elämä, Knutin pikku vatsa sai usein huudella ja kurista lisää, vaan yhtä iloinen Knut siltä aina oli.

Eräänä aamuna istui Knut nälkäisenä Helmikarin rannalla ja poimiskeli keltaisia kiviä, jotka olivat näöltään kuin pehmeät, lämpöiset, keitetyt perunat. Knut parka, eivät ne kelvanneet syötäväksi, hän viskeli ne jälleen nauraen pois. Olipa siinä jotakin kivien välissä. Knut otti sen ja huomasi sen pieneksi ruokopilliksi, jollaisia lapset huviksensa leikkelevät rannikoilla. Tuo nyt ei ollut mitään merkillistä, mutta Knut tahtoi koettaa, oliko pillissä ääntäkin. Kyllä siitä todellakin ääntä läksi, sillä voi soittaa kolme ääntä: puu pyy pii. Sen huomattuaan Knut huviksensa pisti pillin mekon taskuun.

Tämä sattui olemaan nälkäpäivä, eikä Knut ollut saanut minkäänlaista aamiaista. "Jospa nyt olisin herra Petterin kyökissä Harjulassa!" ajatteli hän itsekseen ja oli jo tuntevinaan paistetun silakan hajua.

Jotakin piti hänen tekemän. Hän istuutui rannan kivelle onkimaan. Mutta eipä kuulunut kaloja. Meri oli peilikirkas eilisen myrskyn jäljestä, aurinko paistoi, maininki vieri suurina lasivuorina rantaan ja suuteli Aallottaren jälkiä hietikolta. "Mitähän mummolla lienee päivälliseksi tänään?" ajatteli Knut itsekseen.

Silloin eräs laine nousi niin korkealle, että kasteli Knutin paljaita jalkoja, ja siitä kuului puheen sipinää: "Knut, oletko löytänyt prinsessan taikapillin? Sillä voi soittaa kolme ääntä: puu nukuttaa, pyy itkettää, pii naurattaa."

"Mitä hullua?" sanoi Knut. "Onko se taikapilli? Mene tiehesi, aalto; kyllä minä löysin pillin, vaan aion sen pitääkin."

Aalto mutisi jotakin, kenpä sen tiesi mitä, vieri jälleen pois eikä enää palannut. "Vai niin, vai osaat sinä loitsia. No, loitsippas minulle onkeeni kala!" Ja Knut puhalsi puu puu.

Kohtapa tulikin ensin salakka, sitte särki ja viimein hauki vedenpintaan, sivullansa liputellen, aivan kuin olisivat maanneet. "Tästäpä tulee tuoretta kalaa!" arveli Knut ja soitti soittamistaan. Hetkisen kuluttua oli koko ranta täynnä sivullaan uivia kaloja: salakoita, särkiä, ahvenia, lahnoja, säynäitä, kuhia, siikoja, lohia ja kaikkia noita pikku maimoja, kuin meressä elää. "Tuleehan tästä oikein suuri kalansaalis!" ajatteli Knut ja juoksi tupaan noutamaan haavia.

Palatessaan rantaan näki hän siellä vesilintuja niin paljon, kuin ilmaan mahtui. Kalalokit olivat ahneimmat ja pahimmat parkumaan, niin että se kuului puolen peninkulman päähän. Mutta oli siinä heidän joukossaan kaikenlaisia muitakin: sorsia, hanhia, jopa joutseniakin. Ja kaikki ne kiireen kaupan nieleksivät noita veden pinnassa kelluvia kaloja. Keskelle parvea syöksyi alas suuri kalakotka ja tempasi kynsiinsä kymmennaulaisen lohen.

"Malttakaas, varkaat!" sanoi Knut, otti rannasta kiviä ja alkoi viskellä lintuja. Muutamia hän osasikin siipeen, toisia jalkaan, mutta eipä yhdenkään näkynyt mieli tekevän luopua saaliistaan. Silloin kuului pyssynpamaus, vieläpä toinen ja kolmaskin läheisestä salmesta. Muutamat linnut nyt kääntyivät sivulleen ja uivat veden pinnalla kuin kalat. Pamauksia kuului ehtimiseen, kunnes koko lintuparvi oli ammuttu tai ajettu parkuvana joka taholle pakoon.

Venhe kolmen pyssymiehen kera lähestyi rantaa kokoomaan saalista. Linnustajat olivat herra Petter ja kaksi hänen ystäväänsä. He nousivat hyvin iloissaan maalle. "Kas Knutia!" sanoi herra Petter. "Miten ihmeen tavalla sinä olet saanut kootuksi niin paljon lintuja Helmikarille?"

"Minä soittelin kaloille ja linnut pyrkivät niiden seuraan", virkkoi

Knut veitikkamaisesti.

"No, sittehän sinä olet aika sukkela soittaja. Täst'edes olkoonkin nimesi Knut Soittelija."

"Olkoon menneeksi!" sanoi Knut, jolla ei ennestään ollutkaan mitään sukunimeä; niin hän saattoi yhtä hyvin olla Soittelija kuin mikä muu Mökkilä, Mäkelä tai Mattila hyvänsä.

"Mutta kuuleppas sinä. Knut Soittelija, mitenkä sinä tänään näytät niin huonolta? Olethan laiha kuin humalasalko."

"Niin, miksikäpäs minä en näyttäisi huonolta, kun olen nähnyt niin paljon ruokaa, mutta en kuitenkaan ole saanut syödäkseni mitään eilisestä päivällisestä asti?" vastasi Knut iloiseen tapaansa.

"Vai niin. No tule sitte tänään päivälliselle Harjulaan, koska toimitit meillä niin hyvän saaliin! Mutta tule vasta kello neljän aikaan, ei noita lintuja ennen ehditä höyhentää, kyniä eikä paistaa."

"Kiitoksia paljon!" sanoi Knut, vaan ajatteli mielessään: "olipa se jotenkin myöhäinen päivällisaika miehelle, joka ei ollut syönyt eilisestä päivällisestä asti."

Herra Petter sousi pois, Knut meni mummonsa luo.

"No, Knut, oletko nähnyt kaloja tänään?"

"Nähnyt niitä kyllä olen, mutta linnut söivät kalat ja herra Petter ampui linnut."

"Se oli huonosti, se, Knut. Nyt meillä ei ole muuta päivälliseksi kuin kaksi silakkaa, neljä perunaa ja puoli leipäkakkua."

"No, ei siitä lukua, mummo! Syökää te; minua kutsuttiin päivälliselle

Harjulaan, ja sieltä minä tuon juustopalan taskussani."

"Älä mene oikotietä Kiikkalan metsän läpi, Knut; siellä asuu keijukaisia ja kolme noitakuningasta: vuoren kuningas, lumikuningas ja metsän kuningas. Mene ennemmin rantatietä, siellä on turvallisempaa; mutta varo sielläkin Vellamoa!"

"Rantatie on niin pitkä, mummo, enkä minä ole syönyt mitään eilispäivällisestä asti."

"No, mene mitä tietä tahdot; mutta älä ajattele ruokaa, se saattaa kiusaukseen."

"En, mummo, minä ajattelen vain tulevia kylänlukuja."

Knut läksi astumaan, ajatellen kylänlukua; mutta päästyään tienhaaraan ajatteli hän: "Narripa ihan olisin, jos näin nälkäisellä vatsalla astuisin kaksi peninkulmaa yhden sijasta."

Niinpä hän poikkesi oikotielle Kiikkalan metsään ja päätti ulkomuistilta kysellä itseltään katkismusta, kunnes ehti astua läpi metsän. Vähän matkan päässä hän jo näki pienen laihan ukon vetävän kärryillä kahtatoista rautakankea. "Kas, hyvää päivää, Knut Soittelija!" sanoi hän. "Miten sinä noin huonolta näytät tänään?"

"Niin, miksikä en näyttäisi huonolta, kun en ole syönyt muuta kuin katkismusta eilispäivällisestä asti? Mutta mistä te tiedätte minun uuden nimeni?"

"Kyllä minä kaikki nimet tiedän."

"Saanko auttaa teitä? Tehän aivan läkähdytte kuormanne edessä."

"Työnnä takaa, jos tahdot, Soittelija."

Knut työnsi, ja kohta he tulivat metsässä suuren vuoren eteen. "Tässä minä asun", sanoi ukko. "Astu sisään, niin tarjoanpa sinulle jotakin oikein hyvää, kun autoit ja työnsit kuormaani."

Ukko astui vuoren sisään. Knutin vatsa sanoi: astu jäljestä! Ja Knut astui. Tuota pikaa saapuivat he suureen maanalaiseen palatsiin, jossa kaikki oli välkkyvää puhdasta kultaa, hopeaa ja kalliita kiviä. "Asutteko te tässä?" kysyi Knut.

"Tottahan minä tässä asun, kun olen vuoren kuningas, ja huomenna minä vietän tyttäreni häitä. Kaikella minun väelläni on niin kiire, että minun itseni täytyi noutaa ruokani kankirauta-vasaran alta."

"Sekö rauta, jota veditte kärryissä?"

"Kankirautaa, poikaseni, paraanlaatuista kankirautaa. Se on toki toista kuin tuo joutava malmi. Kankirauta on minun lempiruokaani, varsinkin kun se on oikein valkoisen liekkuvana. Oletko sinä koskaan syönyt kankirautaa?"

"En, mikäli muistaa jaksan."

"No, sittepä saat maistaa jotain aivan erinomaista. Katso nyt tarkkaan, minä panen kaksi kankea palavaan uuniini. Kolmen minuutin kuluttua ne hehkuvat ihan valkoisina; ryömi silloin uuniin ja haukkaa ihan lämpimältään!"

"Kiitoksia paljon; mutta antakaa minulle enemmin reikäleivästä tehty voileipä ja hyvää viilipiimää."

"No, tuopa vain ei näy ymmärtävän, mikä hyvää on! Heti uuniin, poika, jo on rauta kuuma!"

"Tokkohan? Eiköhän se liene liian kuuma."

"Mitä lörpöttelet? Tavallinen kammarilämminhän tuossa vain on!" mutisi ukko ja tahtoi kaikin mokomin työntää Knutia palavaan uuniin. Mutta kyllähän arvaat, kuka siitä käpälämäkeen läksi. Knut juoksi, mikä käpälistä pääsi, löysi oven ja pelastui onnellisesti metsätielle.

"Mummo oli oikeassa", ajatteli Knut; "nyt minä kyselen itseltäni katkismusta."

Knut ajatellessaan noita vaikeita kysymyksiä "mitä se on?" alkoi tuntea vilua. Kohtapa näkyi syykin, sillä siinä oli suuri lumivuori keskellä kesää. "Tämäpä on merkillistä", ajatteli Knut. "Mistähän nyt saisi itselleen vähän lämmintä ruokaa?"

Niin sanoen astui hän lumikinokseen ja ajatteli ruokaa, vaan yht'äkkiä hän pudota rumahti syvään reikään ja oli äkkiarvaamatta komeassa palatsissa, joka oli kokonaan rakennettu välkkyvästä jäästä. Siellä oli kirkas tähti- ja kuutamayö, kaikki huoneet olivat koristetut kirkkailla jääpeileillä, kaikki lattiat ripoitellut kuuratimanteilla. Kömpelöt lumiukot pyöriskelivät vatsallaan lattialla. Yksi ainoa seisoi suorana: pitkä, jäykkä jättiläinen, jääpuikkoja tukassa ja parrassa, yönuttu jääpaperista ja kengät jäätyneestä marjamehusta. "Kas, hyvää päivää, Knut Soittelija", sanoi jättiläinen, "miten sinä noin huonolta näytät tänään?"

"Miltäpä minä muulta näyttäisin, kun en ole eilispäivällisestä asti syönyt mitään muuta kuin kuumaa rautaa?" vastasi Knut kalisevain hampaiden välistä.

"Sinä olet liian kuuma, poika parka, liian kuuma. Minä olen lumikuningas ja kasvatan kaikki alammaiseni jäämöhkäleiksi, ja minä teen sinutkin jäämurikaksi. Ylilumiukko, pistäppä poika seitsemän kertaa jääkylmään veteen ja ripusta hänet johonkin naulaan jäätymään!"

"Ei, malttakaahan! Antakaahan ennemmin tuoppi lämmintä olutjuustoa; johan minä muuten olen näinkin jäämöhkäle!"

"Yli-lumiukko, anna hänelle palanen jäätynyttä elohopeaa ja tuopin täysi vilutautia, ennenkuin hänet kastat!" komensi jättiläinen.

Knut yritti lähtemään pakoon, mutta liian myöhään. Yli-lumiukko otti hänet kiinni kauluksesta, ja hukassapa Knut parka olisi ollut, ell'ei olisi tavannut taskusta käteensä ruokopilliänsä. Knut ei tiennyt muuta neuvoa kuin soittaa, ja nyt hän puhalteli pii pii niin pitkään kuin jaksoi. Heti vääntyivät pitkän lumikuninkaan kasvot irvistykseen, joka muka oli olevinaan iloa, mutta olikin vain raivon merkki siitä, että naurunpuuska niin äkisti pääsi valtaan. Hän nauroi, nauroi niin, että jääpuikot putoilivat hänen tukastaan ja leuastaan, hänen polvensa koukistuivat, ja viimein häneltä putosi koko pää särkyen tuhansiksi siruiksi. Kaikki lumiukot hajosivat naurusta ja sulivat likavedeksi, jääpeilit pilstautuivat hienoksi jauhoksi ja koko lumivuori muuttui pyryksi. Töintuskin jaksoi Knut itse pitää huuliaan yhdessä naurulta ja puhaltaa pilliinsä. Keskellä pyryä huomasi hän taaskin olevansa metsätiellä, lumi juoksi pois pauhaavina puroina ja kukoistava kesä jäi jäljelle.

"Nyt minä kyllä pidän varani", ajatteli Knut ja astui vakavasti eteenpäin, alkaen tavata muististaan "mitä se on?" Mutta kohtapa hän oli kaikkein sievimmän vehreän metsämäen kohdalla ja sieltä vuorten väliltä kiilui kaikkein kauneimpia punaisia mansikoita ruohokosta. "Eipä suinkaan liene vaarallista poimia muutamia mansikoita, kun päivällistä kuitenkin saan vasta kello neljän aikaan", ajatteli Knut ja astui aholle. Heti sinne päästyään huomasi hän, että nuo mansikoilta näyttävät esineet olivatkin vain tuhansia sievän pikkuisia, puna-hameisia keijukaisia. Ne eivät olleet pitemmät mansikan korsia, ja ne hupaisesti tanssivat vehreän ruohomättään ympärillä, jolla heidän kuningattarensa istui, ja hän oli kolme tuuma pitkä.

"Kas, hyvää päivää, Knut Soittelija", sanoi keijukaiskuningatar, "miksi sinä tänään näytät niin huonolta?"

"No, miltäpä minä muulta näyttäisin, kun en eilispäivällisestä asti ole syönyt muuta kuin kuumaa rautaa ja jäätynyttä elohopeaa? Minä luulin sinua mansikaksi."

"Poika paralla on nälkä", sanoi keijukaiskuningatar hovirouvalleen. "Antakaas hänelle kastepisara ja itikan jalka, että hän kerrankin saa syödä kylläkseen!"

"Kiitoksia paljon", virkkoi Knut. "Mutta jospa saisin korvollisen mansikoita ja kiulullisen maitoa!"

"Oletpa sinä täytymätön!" sanoi keijukaiskuningatar hyvin pahastuneena niin suunnattomasta ruokahalusta. "Tiedätkö ihmislapsi, että olet tullut ilman lupakirjaa ja passia minun valtakuntaani ja tallannut kolmekymmentä minun alammaistani, niin ett'ei niistä ole jäänyt muuta kuin punainen pilkku jäljelle? Metsälukit, tehkää tehtävänne!"

Heti koko legioona, oikein summaton joukko pitkäsäärisiä lukkeja laskeutui lankojansa myöten alas puista ja aikoivat kietoa Knutia lukemattomiin hienoihin verkkoihin. Knutista tuollainen ilkeä pila ei ollut mieleen, hän pyyhälsi pois verkot ja yritti lähtemään metsätielle, mutta eipä päässyt paikastaan hievahtamaan. Hänen jalkansa kietoutuivat yhä vahveneviin lankoihin, käsivartensa ja kätensä liimautuivat kiinni mekkoon, silmänsä sulkeutuivat, ja viimein kaatui hän kumoon ruohokkoon.

Hän ei voinut mitään nähdä, mutta kuuli koko metsämäen nauravan, ja keijukaisjoukko asettui piiriin hänen ympärillensä, he tanssivat hänen päällitsensä, nipistelivät häntä kuin itikat poskista ja riemuta remusivat tuosta hullunkurisesta pilastaan. "Makaappas nyt siinä ja näe nälkää, kunnes tulet kylläiseksi kastepisarasta ja itikanjalasta!" sanoivat he.

Knut ryhtyi rukoukseen. "Kuulkaas nyt, pikku keijukaiset", sanoi hän, "minä tyydyn siihenkin, jos vain saan syödäkseni pienen ruokopalasen, joka minulla on mekkoni taskussa. Etteköhän olisi hyvät ja pistäisi sitä suuhuni?"

Keijukaisia sanomattomasti huvitti nähdä ihmislapsen syövän ruokoa. Neljä heistä kiipesi hänen taskuunsa, ja yhteisin voimin saivat he sieltä pois vedetyksi taikapillin, joka suurella vaivalla viimein pistettiin Knutille suuhun. Sitte he alkoivat vielä iloisemmin tanssia hänen ympärillänsä ja päällänsä, niin että koko mäki raikui heidän naurustaan, niinkuin miljooneista itikoista.

Knut tuskin tunsi pillin pään olevan hyvästi huultensa välissä, kun alkoi puhaltaa pyy pyy. Ensin loppui iloinen nauru mäeltä ja kohta sen jälkeen alkoi kuulua tuhannen tuhansia itkun nyyhkytyksiä joka taholta, jotenkin samaan tapaan kuin rankkasateen kesällä ropistessa maahan. Knut ei nähnyt mitään, mutta hän hyvin ymmärsi keijukaisten itkevän, ja häntä rupesi säälittämään tuo niin iloisten olentojen ääretön nyyhkiminen.

"Päästäkää minut irti, niin saatte taas nauraa!" sanoi hän keijukaisille.

Keijukaisten suurin ilo on nauraa, ja nauramallahan he kuluttavatkin lyhyen elämänsä kesäiltoina. Heti paikalla satoja ryhtyi työhön, ajelemaan pois hämähäkkejä ja vapauttamaan vankia, irroittamaan hänen jalkojaan, kiinni liimautuneita käsiään ja umpeen suljettuja silmiään. Knut voi nyt nähdä pikku vihollisensa ja oli niin pahankurinen, että puhalsi vielä kerran pitkän pyy-äänen. Oh, miten ne pikku olentoraukat irvistelivät ja vääntelehtivät! He olisivat niin mielellään nauraneet, vaan heidän kuitenkin täytyi itkeä tuosta hirvittävästä pyy-äänestä! Knut ei raaskinut kauan kiusata heitä. Hän vaihteeksi puhalsi pii pii, ja silloin olivat keijukaiset aivan tulla hulluksi ilosta. He hyppelivät niin korkealle, että olivat vähällä tavata leivot ilmasta, ja muutamia putoili aivan Knutin päälle, niin että hänen täytyi pudistella heidät pois vaatteiltansa. Hän ei huomannut yhden keijukaisen putomista hänen taskuunsa, josta se ei enää pois osannutkaan.

"Hyvästi, pikku keijukaiset!" sanoi Knut ja jatkoi reippaasti vaellustaan metsätiellä. "Saanpa nyt varoa Tapiota, metsän kuningasta", ajatteli Knut; "hän kuuluu, olevan pahin kaikista. Mitenkäs se läksyni olikaan: Mitä se on?"

Vähän ajan perästä vei tie Knutin aivan muurainsuon laidalle. "Ei nyt ainakaan liene pahoin, jos otan muutamia muuraimia tuosta sivu mennessäni, kun en kuitenkaan saa ruokaa ennenkuin kello neljä iltapäivällä", ajatteli Knut. Siinä oli suuri, kumoon kaatunut kuusi, jonka yli Knutin täytyi kiivetä päästäkseen suolle. Mutta kun hän paraiksi ehti keskelle sen tiheitä tuuheita oksia, nousikin kuusi Knutin suureksi kauhuksi pystyyn ja tiuskasi äreästi: "Kas, hyvää päivää, Knut Soittelija, miksi sinä tänään niin huonolta näytät?"

Knut oli jäänyt korkealle maasta kuusen latvaan, mutta hän rohkasihe ja sanoi: "Miltäpä minä muulta näyttäisin, kun en ole eilispäivällisestä asti saanut muuta syödäkseni kuin kuumaa kankirautaa, jäätynyttä elohopeaa, kastepisaran ja itikan jalan?"

"No, miksi häiritset minun päivällisuntani?" kysyi kuusi. "Etkö tiedä, että minä olen metsän kuningas ja hallitsen kaikkia puita ja soita seitsemän peninkulman alalla? Tässä on minun linnani; eikö ole asuntoni hyvä?"

Knut ei nähnyt mitään muuta kuin autiota saloa, mutta uskalsi kaikkein nöyrimmästi kysyä, eikö hän saisi laskeutua alas poimimaan muutamia muuraimia.

"Mitä siinä lörpöttelet? Muuraimiako?" ärjäsi kuusi. "Ota honka kauhaksesi ja ammenna poskeesi seitsemän kuormaa sammalsuota; se vasta on tukevaa ruokaa ja minun mieliruokaani."

"Enkö saisi sen sijaan yhtä kuormaa omenapuuroa ja kohtuullisen suuren kuopan täyttä metsähunajaa?" kysyi Knut.

"Omenapuuroako? Kyllä minä sinusta teen omenapuuroa, kun häiritsit minun päivällisuntani. Kuningaskotka, minä annan pojan sinulle, hakkaa hänet kalopsiksi pojillesi!"

Nyt vasta Knut huomasi suunnattoman kotkan istuvan kuusen latvassa ja katselevan häneen ahneilla silmillään. Alas hän ei päässyt hyppäämään, kun kuusi piti häntä kiinni käsistä ja jaloista; kohta oli hän joutuva kalopsiksi. Knut Soittelija ei ollut koskaan syönyt kalopsia, mutta vaikka hän itse paljon pitikin ruoasta, ei hänestä lainkaan ollut hauskaa joutua kotkain ruoaksi.

Silloin hän tunsi jotakin hienoa kuin kukka kiipeävän pitkin käsivartta, mekon kaulusta, leukaa ja ylös suuhun asti. Se oli pikku keijukainen, joka oli unohtunut hänen taskuunsa ja nyt suunnattomalla vaivalla veti ylös ruokopilliä, joka oli kuusi kertaa pitempi häntä itseään. "Puhalla!" kehoitti keijukainen.

Knut tunsi suussansa pillin ja alkoi puhaltaa puu puu. Kuusi alkoi haukotella, ojensi oksiansa ja mutisi jotakin päivällisunen häiritsemisestä sekä heittäytyi pitkäkseen sammalikolle, musertaen allensa sen suuren kuningaskotkan. Knut hiipi pois oksien välistä, kuuli metsän kuorsaavan ja läksi juoksemaan pakoon, min enimmän kerkesi. "Nyt minä kyllä pidän varani", ajatteli Knut. "Näkyypä täällä olevan vaarallista metsässä; no, astunpahan ennemmin rantatietä veden vieritse."

Pian hän pääsi hyppelemällä kaatuneiden, makaavien puiden ylitse aidan luo ja nousi sen yli rantatielle. Suuri, aukea meri levisi siinä hänen silmäinsä eteen paljon avarampana kuin Helmikarin rannalla. Länsituuli puhalteli, ei kovasti ja raivoisasti, niinkuin se useinkin puhaltelee merellä, pikemmin vain sellaisella keveällä, vaan kuitenkin hyvällä voimalla, josta purjehtijat niin paljon pitävät, se kun miellyttävästi tanssittelee heidän veneitänsä. Ja nuo pienet mykeväharjaiset aallot, miten ne näyttivät sieviltä, siinä iloisesti hypiskellen ajaessaan takaa toinen toistansa! Ne olisivat olleet pienten vallattomain lasten kaltaiset, kun he pulikoivat kylpyammeessa, ell'eivät ne olisi olleet puettuina merenvehreihin mekkoihin ja hameihin, joiden helmat olivat koristetut hienoilla valkoisilla pitseillä. Knut istuutui vuorelle tien laitaan katselemaan aaltoja, kun tunsi olevansa hyvin väsynyt. Aaltoja hän oli rakastanut niin kauan, kuin taapäin muisti; hänhän oli kasvanutkin meren rannalla niiden seurassa. Uiminen tuollaisissa aalloissa oli Knutin suurin ilo, mutta sen jälkeen suurin oli niiden iloisen leikin katseleminen. Jospa hänellä vain ei olisi ollut niin hirveä nälkä!

"Jospa minulla nyt olisi kaikki litteät kivet, joita olen viskellyt pitkin veden pintaa, ja ne olisivat oikeita voileipiä, niin miten minä söisin!" ajatteli Knut itsekseen.

Silloin vieri eräs aalto kauas rannalle ja kasteli Knutin paljaita jalkoja; vaahdosta nousi valkoinen olkapää, ja samassa jo istui sievän sievä pikku tyttö Knutin vieressä vuorella. Tyttö oli melkein yhtä pitkä kuin Knutkin, hänellä oli yllä vaaleanvehreä leninki, käsissä hopeiset rannerenkaat, pitkässä kullankeltaisessa tukassa kultakampa ja päässä seppele kauneimmista valkoisista lummekukista. "Kas, hyvää päivää, Knut Soittelija!" sanoi hän äänellä, joka kuului puron solinalta kivikossa keväällä. "Miksi sinä näytät niin huonolta tänään?"

Knut katseli tyttöä kummastellen ja vastasi: "Miksipä en näyttäisi huonolta, kun en ole eilispäivällisestä asti saanut muuta syödäkseni kuin kuumaa kankirautaa, jäätynyttä elohopeaa, kastepisaran, itikan jalan ja seitsemän kuormaa sammalsuota?"

"Poika parka!" sanoi ystävällinen pikku tyttö, sivellen pehmoisella kädellään hiukset pois hänen otsaltansa. "Tuleppas minun kanssani, niin saat syödä kylliksesi merenvaahtoa ja oikeita helmiä!"

"Kiitoksia paljon, mutta kyllä minä olisin tyytyväisempi, jos saisin vadillisen paistettuja kampeloita ja viisitoista voileipää mateenmädin kanssa."

Tyttö nauroi. "Etkö ole koskaan syönyt hyytelöä paljon sokurin kanssa? Minäpä sanon sinulle jotakin. Minä olen Aallottaren rakkain kammarineitsyt, ja Aallotar on Ahdin rakkain lapsi, hän, joka asuu kauniissa korallilinnassa tuolla meressä ja leikkiessään aaltojen kanssa astuskelee kauniita jälkiä hiekkaan. Eilen olimme 'haukkasilla' Helmikarin rannalla, ja silloin Aallotar pudotti taikapillinsä. Maininki sanoi minulle sinun löytäneen sen. Jos lähdet minun kanssani ja annat pillin takaisin Aallottarelle, niin saat palkinnoksi kokonaisen vuoren kauneimpia meren helmiä."

"Ei, kiitoksia pyynnöstä; minua on kutsuttu päivälliselle Harjulaan, enkä minä ole syönyt mitään eilisestä asti."

"Enkö minä sinun mielestäsi ole kyllin kaunis?" sanoi merenneito, otti häntä kiinni molemmin käsin ja katsoi aivan läpi hänestä välkkyvillä sinisilmillään. "Etkö suutele minun ruususuutani?"

"Ruma et kyllä ole, mutta mieluisemmin minä suutelisin hyvää lintupaistia."

"Kuuleppas sitä!" sanoi merenneito nauraa helähyttäen. "Minä sanon sinulle vielä jotakin, Knut Soittelija! Jos lähdet minun kanssani ja annat pillin takaisin, niin saat ruveta minun rakkaaksi sulhokseni, minä tulen sinun rakkaaksi morsiameksesi, ja me elämme tuhat vuotta onnellisina silkissä ja helmissä."

"No, kaikkiapa täällä kuullakin saa!" vastasi Knut. "Minä en ole syönyt mitään kelvollista eilisestä asti, ja nyt minut on kutsuttu Harjulaan päivälliselle. Hyvästi nyt, vetinen neiti. Minä lähden matkoilleni!"

"Sinäkö kerskailet?" sanoi merenneito viekkaasti. "Eipä sinulla olekaan pilliä."

"Eikö ole?" virkkoi Knut ja otti pillin taskustaan. Samassa tunsi hän suuren aallon vierivän päänsä ylitse, niin että hän kaatui pitkäkseen vuorelle. Enempää hän ei tiennyt, ennenkuin jälleen heräsi vuorella, ja silloin aurinko jo oli lännen puolella, niin että arvattavasti oli jo iltapuoli päivää.

Knut hieroi silmiään ja ihmetteli, missä hän olikaan. Tuossa oli Kiikkalan metsä kaikkine noitakuninkaineen, jossa hän oli nähnyt niin monta hullutusta ja hänelle oli tarjottu niin kummallisia aamiaisia. Tuossa oli avara meri, joka yhä vielä lainehti ja viskoi kuohuaan aina hänen luoksensa asti. Mutta missä oli Aallottaren kammarineitsyt? Häntä ei näkynyt, hän tietysti oli uinut pois sen suuren laineen mukana. Ja missä oli taika-pilli, missä pikku keijukainen, joka oli jäänyt hänen taskuunsa ja niin uskollisesti pelastanut hänet kuningaskotkan kynsistä? Vuorella hänen vieressään oli vanha, taittunut ruokopilli, mutta siitä ei lähtenyt mitään ääntä, ja mekon taskussa tuntui pieni märkä paikka, mutta kukapa osasi arvata, oliko se tullut veden roiskeesta vaiko pikku keijukaisesta, jonka Knut oli ehkä pusertanut mäsäksi vuorta vasten. Knut alkoi jo luulla, että hän olikin ehkä paneutunut nukkumaan päiväpaisteesen ja siinä unissaan nähnyt kaikenlaisia hullutuksia.

"Minuthan on kutsuttu Harjulaan päivälliselle!" virkahti hän,

Yht'äkkiä hän oli jaloillaan ja läksi juoksemaan tietä metsän läpi. Mutta eipä se ollutkaan niin helppoa. Katajapensailla oli paljo tekemistä hänen housujensa kanssa, kuusenvarvut pitelivät häntä kiinni mekosta, mustikanvarvut ja kanervat hakata nakuttelivat hänen paljaita jalkojansa. Mutta eteenpäin piti Knutin päästä ja hän pääsikin perille ilman sen enempiä seikkailuja, väsyneenä, nälissään ja punakkana, juuri kello 4 iltapäivällä.

"Terve tuloa, Knut Soittelija!" sanoi herra Petter. "No, tänäänhän sinä näytät oikein iloiselta."

"Miksipä en olisi iloinen, kun minulle on tarjottu välipalaksi kuumaa kankirautaa, jäätynyttä elohopeaa, kastepisaraa, itikanjalkaa, seitsemää kuormaa sammalsuota, merenvaahtoa ja vuoren kokoista kasaa helmiä?"

"Olipa siinä monta ruokalajia yhdeksi ateriaksi. Ei pidä niin paljon ajatella ruokaa tässä maailmassa. Kun alinomaa ajatellaan sellaista, joudutaan taikojen valtaan, jotka vain tekevät pilaa ihmisille. Eikö sinulla ole nälkä, poikaseni?"

Knut vilkutti silmää, puristeli lakkiaan käsissänsä ja arveli, ett'ei hän nyt toki vielä kuollut juuri nälkään.

"No, hauskaa kuulla", sanoi herra Petter. "Minä söin myöhään aamiaista, eivätkä nuo palvelijat vielä ole ehtineet kyniä lintuja. Odottelehan kello 8:aan asti, niin saat illallista sitte."

"Tämäpä oli pahempaa kuin kuuma kankirauta ja seitsemän kuormaa sammalsuota", ajatteli Knut itsekseen, mutta pureksi vain kynsiänsä ja vastasi saattavansa odottaa. "Voinpahan ajatella katkismusta sill'aikaa", mietiskeli hän.

Herra Petter oli aika veitikka. Hän oli ennen ollut köyhä poika, niin että tiesi kyllä, miltä tuntuu odottaa nälkäisenä neljä tuntia. "Knut Soittelija", sanoi hän, "kylläpä huomaan sinun osaavan muutakin kuin ajatella ruokaa. Tiedätkö, että sekin on sankarillisuutta, kun voittaa itsensä ja tulee toimeen ilman välttämättömimpiäkin tarpeita, joita mielemme tekee tässä maailmassa? Minä pidän sinusta, poika, ja toimitan sinut kouluun, että sinusta tulee kunnon mies. Mutta mitä tämä on? Ihanhan tuntuu nenääni lintupaistin käryä. Astu sisään, poika! Nyt saat istua oikein minun omassa pöydässäni ja syödä kylläiseksi."

"Mitä se on?" Tuo kysymys kuului melkein kuin katkismuksesta. Ovet avattiin ruokasaliin, suuri, katettu pöytä odotteli paistista tuoksuvana vieraita. Herra Petter talutti Knutia kädestä ja Knut sai istua kuin herra pöydässä, ja siellä hän ehkä istuisi vielä nytkin, kun niin nälissään oli, ell'ei olisi aika sitte vienyt taskussaan juustopalaa mummolleen ja päässyt kouluun.