KUIHTUNUT LEHTI

KUIHTUNUT LEHTI.

Syksyinen jutelma.

Nyt on syksy, ja musta pimeä katselee sisään ikkunasta. Myrsky vinkuu, sade roiskuu porttia vasten, meri pauhaa, aallot hyökyy. Huh, kuinka pimeä, synkkä pauhaava meri syöksyy kallioita vasten, kuinka se ärjyy saadaksensa saalista, kuinka se syysyönä on ikäänkuin elävä kuolema! Se on kuitenkin sama meri, joka sydänkesän aikana oli niin hymyilevän iloisen näköinen kukkivien rantojen ympärillä, kun valkoiset purjeet lentelivät kuin kalalokit sen yli ja lapset laiturin tykönä laskivat liikkeelle kaarnavenheensä. Nyt se on musta ja uhkaileva, ei kukaan voi nähdä sen kaukaisia aaltoja, pimeä on kuin esirippu tuntemattoman etäisyyden edessä.

Ja tuo kaunis tuuhea metsä, kuinka viheriäinen ja tuoksuva se olikaan kesällä, kun aurinko paistoi ja linnut laulelivat ja pienet tytöt istuivat metsikössä etsien ruohokosta nelilehtisiä apilaita! Nyt se on autio ja tyhjä, hävitetty ja ilman asukkaita, sen tuuheat koivut ovat kadottaneet lehtensä, sen suhisevat haavat lakanneet suhisemasta; syksytuuli taistelee vain yöllä kuusien oksia vastaan. Perhoset nukkuvat, kukkaset ovat kuolleet, susi yksin astuskelee hiljaa hiipien sammaltuneessa mättäikössä.

Minäpä tiedän kertoelman kuihtuneesta lehdestä. Se on aivan tavallinen kertomus, ehkäpä olet sen kuullut ennenkin, eikä se olekaan pitkä, mutta nyt on se vuodenaika, jolloin se parhaiten ymmärretään.

Oli haapa, joka kasvoi jossakin Suomenmaan metsissä; se oli nuori, luja ja täynnä elonvoimaa. Tuli toukokuu, jolloin sen lehdet puhkesivat, terveinä, kauniina, vaaleanvehreinä, jommoisina ne olisivat koristaneet jok'ainoan seppeleen, mutta koristivat vielä somemmin tuon korkeavartaloisen haavan. Kevättuuli tuli illalla haavan luo ja lauleli sille laulua: "tuhannen, tuhannen lehteä on nuorella haavallani, joka lehti on kudottu auringonpaisteesta ja kasteesta, joka lehti on kieli, ja tuhannella, tuhannella vapisevalla kielellä haapani kiittää Jumalan ääretöntä hyvyyttä."

"Sepäs oli kohtelias laulu", viserteli peippo, joka äsken oli rakentanut pesänsä haapaan; "opetapa minullekin se laulu, tuuli!" Ja sitte alkoi peippokin tavailla samaa laulua, kunnes hän oppi sen kokonaan: "tuhannen, tuhannen lehteä on nuorella haavallani, joka lehti on kudottu auringonpaisteesta ja kasteesta, joka lehti on kieli ja tuhannella, tuhannella kielellä haapani kiittää Jumalan ääretöntä hyvyyttä."

"Mitä merkitsee Jumalaa kiittäminen?" arveli vähäinen hento äsken puhjennut lehti haavassa. Haavanlehti piti tuosta laulusta, mutta ei oikein ymmärtänyt sen merkitystä. Enhän minä ole milloinkaan nähnyt Jumalaa, arveli lehti, kuinka minä siis kiittäisin sitä, jota en ole koskaan nähnyt?

Seuraavana päivänä tuli tuuli jälleen, haapa alkoi suhista ja nuori lehti suhisi myöskin mietteensä. "Mitä lehti sanoo?" visersi peippo. "Etkö sinä ole Jumalan luoma sinäkin? Ja sanot kumminkin, ettet ole luojaasi nähnyt?"

"Se on kyllä mahdollista", virkkoi nuori lehti suruisena ja vavisten; "mutta se on niin oppinutta, ett'en minä voi sitä käsittää."

"No elä siis vähän kauemmin, kunnes sen ymmärrät", tuumasi peippo.

Kesä tuli, kaikki lehdet kasvoivat suuriksi ja viheriäisiksi taivaan auringon paisteessa ja kaikki tuhannet lehdet kiittivät Jumalaa; mutta sama nuori haavanlehti latvassa ajatteli vieläkin itseksensä: "en ymmärrä mitä he tarkoittavat, varmaankaan en liene vielä kylliksi vanha ymmärtämään kaikkea;" ja lehti suri viattomuudessaan vähää ymmärrystänsä.

Kesä oli pitkä, kaunis ja lämmin; sillä oli oma aikansa ja sitte tuli syksy. Ensimäisen hallayön jälkeen lehdet alkoivat kellastua, mutta vieläkin lauleli tuuli lauluansa puiden latvoissa: "tuhannen, tuhannen lehteä on nuorella haavallani, joka lehti on kudottu päivänpaisteesta ja kasteesta, joka lehti on kieli, ja tuhannella, tuhannella kielellä kiittää haapani Jumalan ääretöntä hyvyyttä."

Yöt tulivat pitkiksi ja pimeiksi, puolukat kypsyivät, muuttolinnut lähtivät pois, lehdet alkoivat varista maahan, yksi kerrallaan. Kaikki lehdet kiittivät viimeiseen saakka luojaansa, aivan kuin he olisivat ymmärtäneet, että he vain olivat sitä varten olemassakin maailmassa. Haavanlehti latvassa tahtoi myöskin sitä ymmärtää, mutta ei sitä voinut, vaikka jo olikin keltainen.

Eräänä syksyisenä yönä tuli pohjoistuuli pauhaavilla siivillä ja lakasi mukanansa ne harvat keltaiset lehdet, jotka vielä olivat jäljellä. Niiden harvojen joukossa oli myöskin haavanlehti, jonka tuuli vei mukanansa kauas metsään. Siellä oli tuhansia kuolleita lehtiä kasassa, ja jänis juoksi niiden ylitse pyssy olallansa. Oli kirkas kylmä päivä, lehdet kahisivat metsästäjän jalkojen alla, ja ilmassa tuntui niin kummallinen syksyn tunne, ikäänkuin pellavan haju, kun se nostetaan vedestä ja ripustetaan kimppuihin kuivamaan aidan harjalle. Haavan lehti oli tuolla kuolleiden lehtien joukossa, mutta se eli yksinänsä, ja sen kanta oli vielä viheriä; se suri itsekseen, ett'ei se voinut kuolla, ennenkuin oli täyttänyt tarkoituksensa täällä maailmassa.

Kauniin päivän jälkeen tuli taas myrskyinen yö, sataa rankkasi aika lailla ja lehdet hajosivat sinne tänne metsässä. Haavanlehti temmattiin kauas pois meren rantaan saakka, tuulen pyörre vei sen mustille laineille, jotka sen kuljettivat ulos meren luodolle. Sinne se jäi erään laivasta murtuneen puukappaleen viereen; lumi peitti sen korkeana hankena, eikä haavanlehti kuitenkaan voinut kuolla, sillä se ei vielä ollut täyttänyt määräystänsä tässä maailmassa.

Tuli talvi, oli pakkanen eikä luodolla kasvanut mitään metsää. Mutta luodolla asui kalastaja lapsinensa köyhässä majassansa. He tarvitsivat puita lämmitystä varten lauantai-iltana; lapset lähetettiin etsimään puunkappaleita ja oksia, jotka meri oli tuonut syksyllä rannikolle. Kun lapset etsivät lumessa, löysivät he laivasta särkyneen puukappaleen ja kuljettivat sen ilolla majaan huutaen: "isä, isä, tulkaa katsomaan miten hyvän puukappaleen me löysimme rannalta!"

Kalastaja katseli puukappaletta ja huomasi sen olevan tammea. "Se on hyvää ja lujaa puuta", sanoi hän; "se on ollut ison laivan etukeulana ja saammepa siitä hyvän lämmityksen. Äiti, pane nyt puuropata tulelle, niin saamme jotakin lämmintä!"

Kun nyt kalastaja kaapi pois lumen puukappaleesta pannaksensa sen tuleen, putosi siitä erilleen iso keltainen lehti. Pieni tyttö otti sen lattialta ja katseli sitä kummastellen, sillä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt metsää eikä lehtiä, eikähän paljoa tarvitakaan, ennenkuin lapset jo ihmettelevät. Tyttö meni äitinsä luo, näytti minkä harvinaisen korun hän oli löytänyt ja kysyi mikä se oli.

"Etkös tiedä, että se on haavanlehti?" vastasi äiti. "Annas kun katson: se on suuri ja kaunis lehti, ja on vielä kannan puolelta vehreä, vaikka se on niin kauan ollut lumessa. Nyt kuivaamme sen varovasti ja panemme sen merkiksi raamattuun, siihen se soveltuu hyvin, koska se on niin ohut." — Ja eukko pani haavanlehden merkiksi suureen raamattuun, että hän joka päivä tietäisi, mihin hän viime kerralla lopetti lukunsa, sillä hän oli hurskas eukko ja luki joka päivä Jumalan sanaa.

Sen jälkeisenä päivänä oli sunnuntai, eukko avasi pyhän kirjan, joka oli kalastajamökin paras aarre, ja alkoi lukea ääneensä kuningas Taavetin 103:tta psalmia, joka on ihanimpia ylistyslauluja, kuin koskaan on Jumalan kunniaksi laulettu. Silloin hän luki:

"Ihminen on eläissänsä niinkuin ruoho; hän kukoistaa niinkuin kukkainen kedolla. Kun tuuli käy sen päällitse, niin ei hän kestä enää, eikä sen sijaa kukaan tunne. Mutta Herran armo kestää ijankaikkisesta ijankaikkiseen niiden yli, jotka Häntä pelkäävät ja Hänen vanhurskautensa lasten lapsiin, niille, jotka Hänen liittonsa pitävät ja muistavat Hänen käskyjänsä tehdäksensä niitä. Kiittäkäät Herraa kaikki Hänen työnsä, kaikissa Hänen valtansa paikoissa; minun sieluni kiittää Herraa."

Kalastaja ja hänen lapsensa kuuntelivat hiljaisina hartaudessa näitä ihania sanoja. Talvinen myrsky kulki ankaralla pauhulla yli meren, yö, pimeys ja kylmä levisi yli aution kallion, mutta köyhässä majassa oli rauha, ilo, lämpö ja valo Jumalan, Korkeimman kiitoksessa ja palvelemisessa.

Kun eukko oli lopettanut lukemisen, laski hän kirjan kiinni, ja sen lehtien väliin hän pani haavanlehden merkiksi. "Katsokaas", sanoi hän ihmetellen, "lehti on tullut kullankeltaiseksi!"

"Se tulee siitä, että se on kuivanut lämpimässä", arveli kalastaja ja katseli haavanlehteä. Se oli ikäänkuin muuttunut, se loisti kuin heleä kulta ja näytti välkkyvän ilosta.

Mutta se ei ollut lämpimän takia, vaan siitä syystä, että haavan lehti nyt oli käsittänyt mitä se ei koskaan ennen ollut ymmärtänyt, nimittäin mitä Jumalan ylistäminen on. Sitä vartenpa sekin oli maailmassa olemassa. Se oli nähnyt niin paljon, kevään ja kesän, syksyn ja talven, se oli nähnyt kirkkaimman auringon ja pimeimmän yön, suloisimman kukoistuksen, katkerimman hädän, eikä kuitenkaan ollut ymmärtänyt kaikissa nähdä Jumalan pyhää tahtoa. Sentähden oli haavanlehti aina ollut suruissaan, levotonna, vavisten kukoistuksensakin kauneimpina kevätpäivinä; mutta nyt se ymmärsi kaikki; nyt se ei surrut enää, nyt se oli onnellinen, nyt se taisi mielellään kuolla. Sentähden se loisti kuin kirkas kulta; kuinkapa se toisin olisi voinutkaan tehdä?

Vieläkin on lehti raamatun lehtien välissä, että myöskin vähäinen, kuihtunut ja kauan sitte unhotettu voisi kiittää Jumalaa. Ja kun toukokuun tuuli ensi kerran taas laulaa haavan latvassa: "tuhannen, tuhannen lehteä on nuorella haavallani, jokainen lehti on kudottu auringonpaisteesta ja kasteesta, joka lehti on kieli, ja tuhannella, tuhannella kielellä kiittää haapani Jumalan ääretöntä hyvyyttä", silloin noista tuhannesta, tuhannesta vapisevasta lehdestä ei ole ainoatakaan, joka ei ymmärrä mitä luojansa kiittäminen on; he tietävät sen kaikki ja tällainen on taru kuihtuneesta haavan lehdestä.