MAKEAMPI MAKEAA

MAKEAMPI MAKEAA.

Oli kerran kuningas rikkaassa Arabiassa; hänellä oli kylliksi kaikkea, mitä ihmissydän haluaa, paljo rikkautta, terveyttä, nuoruutta, kauneutta, rakkautta, valtaa, kunniaa ja huvituksia. Hän eli mielellään ylellisesti, se mahtava kuningas. Ei ainoatakaan päivää kulunut, jona hän ei olisi parhaansa mukaan huvitteleinut kauneissa puutarhoissansa, sadan puolisonsa kanssa ja komeassa pöydässään. Ja koska hän oli lempeä ja oikeudentuntoinen kuningas, arveli kansa hänen kyllä voivan huvitellakin, hän kun ei sillä tehnyt kellekään pahaa, vaan päinvastoin ravitutti köyhiä ylellisten atriainsa jäännöksillä.

Varsinkin rakasti tämä kuningas kaikenlaisia makeisia ja imeliä ruokia. Se maku oli hänelle jäänyt lapsuutensa ajoista, jolloin hän köyhänä paimenpoikana eleskeli huonolla ravinnolla kameleineen erämaassa. Siellä hän näki apinain joka päivä kiipeilevän taatelipalmuihin syömään makeita taateleita, mutta itse oli hän vielä liian pieni ja heikko kiipeämään niin korkean puun latvaan. Ja vaikka hän nousi kamelin selkään kyttyrällekin seisomaan, koettaen siitä kurkottaa, niin olivat taatelit yhä sittekin vielä liian korkealla, ja ivalliset apinat viskoivat hänelle taatelinsiemeniä kasvoihin ikäänkuin pilkatakseen häntä. Ah, ajatteli hän, jospa olisin apina, niin minäkin voisin hyvin joka päivä eikä minun tarvitsisi lakkaamatta syödä kamelinjuustoa ja karvaita ruohoja!

Nyt hän oli rikas kuningas ja sai syödä taateleja mielin määrin, vaan apinat sen sijaan rautahäkeistään sitä kummastellen ja kadehtien katselivat. Ja hän söi, söi niinkuin koulupoika. Mutta tuleehan herkkukin ajan pitkään yksitoikkoiseksi; niinpä eivät taatelitkaan viimein enää maistuneet, ja silloin tilasi kuningas hunajakakkuja Persiasta. Kun hunaja alkoi tuntua yksitoikkoiselta, keitätti hän ananaseista ja rypälesokurista imelää hilloa, saadakseen jotakin oikein erinomaista. Sitä syötiin joku aika ja sitte koetettiin muita hedelmiä, mutta kaikki ne alkoivat vähitellen maistua yksitoikkoisilta.

"Mestarikokki", sanoi kuningas, "hanki minulle jotakin, joka on makeaakin makeampi! En minä jaksa kärsiä tuota yhtäläistä, jota sinä tarjoat."

Mestarikokki tuli hyvin murheelliseksi, sillä hän oli jo etsinyt läpi itämaiden, löytämättä sieltä mitään kuninkaalle sopivaa. "Lähettäisinköhän Europasta noutamaan konvehteja?" ajatteli hän itsekseen.

Ja hän lähettikin noutamaan konvehteja Europasta. Monta kamelia toi koko kantamuksensa suuria kauniita konvehteja, paraimmista marmelaadeista aina kaikenlaisiin sokuriryyneihin asti. Siinä oli rasioita, joiden kansissa oli tyhmiä värssyjä, ja toisia, joita loistokuvat koristivat; siinä oli Landrinia ja Montpensieria, Pariisin suklaakonvehteja, kaikenmoisia karamelleja, onsia sokurisydämmiä, nekkuja, piparkakkuja ja pumpernikkelejä. Mitäpä olisi ahnaskaan kuningas saattanut haluta enempää? Hän kutsui kokoon kaikki sata puolisoansa ynnä heidän sata lastansa, aukoi rasiat heidän läsnä ollessaan ja jakeli heille niin paljon kuin he suinkin jaksoivat syödä; itse hän söi paljasta konvehtia aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi.

No niin, tätä kesti noin viikon päivät. Silloin alkoi kuninkaan vatsaa pullistella, ja samoin hänen sadan puolisonsa ja heidän sadan lapsensa. "Ei", sanoi kuningas, joka ei ollenkaan saanut unta öillä, "tämä ei käy päinsä, mestarikokki. Enkö jo käskenyt sinua hankkimaan minulle jotakin, joka on makeaakin makeampi?"

"Herra", sanoi mestarikokki heittäytyen otsalleen marmorilattialle, "älköön sinun varjosi koskaan pienetkö! Minä, sinun uskollinen koirasi, olen etsinyt kaikki nurkat kolmesta maanosasta, tyydyttääkseni sinun ylhäistä makuasi. Käsketkö vielä etsimään Amerikasta ja Austraaliasta?"

"Tyhmyyksiä!" vastasi kuningas äkeissään. "Mitäpä siellä olisi muuta kuin sokuria ja kokospähkinöitä? Hanki minulle jotakin makeampaa!"

Mestarikokki vapisi, hyvin tietäen, että tässä oli hänen päänsä vaarassa, ja löi kolme kertaa kovasti päänsä marmorilattiaan, sanoen: "Herra kuningas, kutsuta tänne kolme viisasta miestäsi, ja mitä he sinulle sanovat, sen minä sinun koirasi teen, kun vain sinun viisas suusi puhuu."

Neuvo oli kuninkaasta hyvä, hän kutsutti luokseen viisaat miehet ja kysyi heiltä, mistä hän löytäisi jotakin sellaista, joka on makeaakin makeampi.

Viisaat miehet pyysivät kolme päivää ajatusaikaa ratkaistakseen niin vaikeaa arvoitusta, ja kun ne päivät kuluivat, astuivat he taas kuninkaan eteen.

"Herra", sanoi ensimäinen heistä, "ällös sinä koskaan kyllästykö onneesi! Ei ole mitään makeampaa kuin kauneus ja sulous. Lähetä orjasi ympäri koko maailman, tuokoot he kaikkein kauneimman morsiamen koko maan päältä sinulle ensimäiseksi vaimoksi toista sataa!"

"Viisas mies", sanoi kuningas, "nyt olet tyhmä. Jos minulla kerran ei ole mitään iloa sadasta puolisostani, jotka joka päivä keskenään riitelevät, niin mitä iloa minulla sitte voisi olla siitä, joka tulisi lisäksi? Ei muuta kuin enempi riitelijöitä."

"Herra", sanoi toinen viisas mies, "sinun sanasi ovat kuin kultaomenat hopeamaljoissa. Ei ole mitään makeampaa kuin kostaa vihollisillensa. Abessinian kuningas on sinulle velvollinen maksamaan 100 valkoista hevosta vuotuisena verona; vaan hän sen sijaan lähetti sinulle ontuvan aasin. Marssi hänen maahansa, hirtätä hänet savuun ja myö koko hänen kansansa orjiksi!"

"Abessinian kuningas on narri", vastasi kuningas, "mutta sinä olet vielä suurempi narri kuin hän. Mitäpä iloa minulla olisi sen miehen hirtättämisestä savuun tai hänen kansansa myömisestä orjiksi? Savu minulle pakkautuisi kurkkuun, ja mistä minä saisin ruokaa elättääkseni niin monta orjaa? Vai luuletko minun rupeavan elättämään heitä konvehteilla?"

"Ei, herra kuningas", sanoi kolmas viisas mies; "sinä olet itse viisain mies valtakunnassasi; eläös tuhat vuotta! Koska sinulla jo on kaikki, mitä makeaa ihmissydän haluaa, niin julista kunniasi, valtasi ja rikkautesi kaikelle kansalle. Pukeudu purpuraan, käy istumaan kultaisella valtaistuimellesi, kokoo ympärillesi kaiken maailman kansat ja ota vastaan heidän kunnioituksensa! Usko minua, se on makeampaa kuin hunaja, taatelit ja marmelaadit."

"Menkää tiehenne!" sanoi kuningas. "Mestarikokki, anna heille kullekin pumpernikkeli! Tehköön se heille yhtä pahaa kuin minulle. Minä en ole ummistanut silmiäni seitsemään yöhön."

Mestarikokki antoi viisaille miehille kolme pumpernikkeliä, heidän täytyi lyödä otsansa lattiaan, kiittää ja syödä; mutta pumpernikkelit tarttuivat heille kurkkuun. Koko hovi nauroi, mutta kuningas läksi tyytymättömänä pois, eikä hän mistään löytänyt sitä, joka olisi ollut makeaakin makeampi. Ei hän voinut mennä sadan puolisonsa luo kuulemaan heidän riitelemistänsä; ei hänen tehnyt mieli hävittämään kokonaista kansaa ontuvan aasin tähden, ja mitä iloa olisi tullut siitäkään, jos olisi kuin kolho istuutunut purpurapuvussa koko maailman ihmeteltäväksi? Sitä paitsi oli hänellä vielä monta kaunista konvehtirasiaa jäljellä; mitä piti hänen tekemän niille, kun koko hänen hovinsa oli kyllästynyt makeisiin niinkuin hän itsekin?

Ilta oli tulossa kuuman päivän perästä, aurinko alkoi vaipua, se oli laskeutuva juuri kello kuusi. Kuningas istui yksin ajatuksiinsa vaipuneena kauniissa puutarhassaan. Suihkukaivot lorisivat, mantelipuut kukoistivat, viikunapuun varjo kasvoi yhä pitemmäksi hiekkakäytävällä. Oli niin suloista ja rauhallista, että kuningas alkoi mietiskellä itsekseen, ett'eiköhän tämä kaunis, onnellinen iltahetki vain ollutkin makeampi Landrinin ja Montpensierin karamellejakin.

Astuipa siihen köyhä kristitty orjavaimo, taluttaen kädestä pientä nelivuotista poikaansa. Äiti ja lapsi näyttivät molemmat väsyneiltä, he olivat astuneet pitkät matkat ja nyt eksyneet puistoon etsiessään yösijaa hovista. Kuningas oli hyväsydämminen, hän ymmärsi heillä olevan nälän, ja hänelle johtui jotakin mieleen. "Orja", sanoi hän palvelijalleen, joka vähän matkan päässä odotteli hänen käskyjänsä, "tuo tänne niin monta suurinta konvehtilaatikkoa, kuin vain kantaa jaksat!"

Orja läksi ja toi pian neljä suurta laatikkoa kaikenlaisia makeisia.

"Asettele, mitä niissä on, tähän ruohopenkille!" sanoi kuningas palvelijalleen. Vaan itsekseen hän ajatteli: "tuo köyhä vaimo ja hänen lapsensa eivät ole elämässään edes aavistaneetkaan näin erinomaisia herkkuja. Katsotaanpas, miten he niitä halulla syövät."

"Syökää niin paljon, kuin mielenne tekee!" sanoi kuningas vaimolle ja pojalle, joka jo oli istahtanut lepäämään ruohokkoon penkin viereen. Äiti taittoi palasen sokurileivästä ja antoi pojalle. Poika piti sitä kädessään, mutta ei vienyt suuhunsa.

"Ah, kyllä ymmärrän", sanoi kuningas; "poika on janoissaan, kun on astunut niin pitkän matkan auringon paahteessa. Orja, tuo raikasta vettä lähteestä! Tosiaankin on jotakin, joka on makeaakin makeampi, ja se on kovan janon sammuttaminen."

Poika sai vettä ja joi, mutta ei kuitenkaan syönyt mitään noista monista makeisista. Kuningas huviksensa tarjosi omalla ylhäisellä kädellään hänelle kaikkia paraita tavaroita, niin että pojan ympärille viimein kasvoi kokonaiset kasat makeisia. Mutta söikö hän? Eipä suinkaan. Kyllä hän välistä ojensi kätensä jotakin erittäin houkuttelevaa hyvää ottamaan, mutta ei hän sitä nähnyt; hänen silmänsä kävivät yhä sumuisemmiksi ja pienemmiksi, ja viimein ne kokonaan painuivat yhteen ja pienokainen nukkui, pää ruohopenkkiä vasten, niinkuin nukutaan raskaan päivän jälkeen, kun on hyvä omatunto ja lapsen levollinen mieli.

"Mitä?" sanoi kuningas. "Nukkuiko hän?"

"Niinpä näkyy", vastasi äiti.

"Ja kaikkiko jätti nämä hyvät herkut koskematta?"

"Niin, herra. Onpa jotakin, joka on makeaakin makeampi, ja se on lapsen uni."

"No, sitähän minä juuri olen etsittänyt kolmesta maanosasta, eikä ole onnistunut sitä löytää!" sanoi kuningas hyvin ihmeissään. "Uniko! Mitä sanotkaan? Minä en ole nukkunut hiukkaakaan seitsemään yöhön."

"Olkaa kuin lapsi, herra kuningas, niin kyllä sen heti ymmärrätte?"

"Mitä nyt? Enkö ole ollut kuin lapsi? Onko kukaan koulupoika tai tyttö ollut ahneempi makeisille kuin minä, itse kuningas? Ja kuitenkin, vaimo, sanon minä sinulle, ett'en ole seitsemään pitkään yöhön saanut rahtuakaan unta silmiini."

"Ah, herra kuningas, ei lapsen ahneus tuo meidän silmiimme suloista unta, vaan lapsen sydän, hyvän ihmisen työ, rukous ja kohtuullinen elämä. Me täyskasvuiset ihmiset tiedämme yhden asian, joka on vieläkin autuaallisempi kuin lapsen makea uni, ja se on syntein anteeksi saaminen. Mutta makaava lapsi on rauhoitettu, se makaa enkelien suojeluksessa."

"Orja!" huusi kuningas.

Orja tuli.

"Heitä kaikki nämä laatikot makeisineen jokeen! Vie sitte minun käskyni hoviin, että valmistavat siellä asunnon vaimolle ja hänen lapsellensa! Minä tahdon joka päivä kysyä häneltä neuvoa, sillä hän on viisaampi kuin minä ja kaikki viisaat miehet minun valtakunnassasi… Makeaakin makeampi! Olipa merkillistä, että minä viimeinkin sen löysin."

Ja aurinko laskeutui valasemasta ihmeen kaunista puistoa, kukkivia mantelipuita, komeaa palatsia, ällistyneitä viisaita miehiä, köyhää kristittyä vaimoa, nukkuvaa poikaa ja rikkaan Arabian kuningasta, joka nyt oli saanut arvoituksensa selville ja unen helmoista löysi sen, joka oli makeampi kaikkia hunajatavaroita, taateleja ja koko maailmaan ranskalaiskonvehteja.