POIKA SAMMATISTA

POIKA SAMMATISTA.

Sammatti on paikkakunta Pohjois-Uudellamaalla. Siellä on paljo vuoria ja järviä sekä korkeita, vanhoja, varjoisia metsiä. Seutu on kaunis, mutta yksinäinen ja köyhä, sillä kovasta hietakankaasta kasvaa vain heikkoa laihoa.

Siellä on Paikkarin torppa Valkjärven rannalla. Torpassa asui ammoin sitte köyhä mies vaimonsa ja seitsemän lapsensa, viiden pojan ja kahden tytön keralla. Eräänä sunnuntai-aamuna, kun neljäs poika piti vietämän kirkolle kastettavaksi, nousi lumipyryn myräkkä, niin että tuskin voitiin nähdä kättänsä silmäin edestä. "Briitta," sanoi torppari sisarelleen, joka oli siellä häntä auttamassa vaimon sairaana ollessa, "ajappa sinä pojan kanssa kirkolle; minä en voi lähteä, kun olen niukauttanut jalkani."

Briitta ei myrskyä peljännyt, vaan läksi ajamaan, pikku lapsi käärittynä lampaannahka-vällyihin. Kun Briitta kantoi lapsen kirkkoon papin eteen, kysyi pappi: "Mikä pannaan pojalle nimeksi?" Briitta tuosta vähän ällistyi, kun ei ollut kotoa lähtiessään muistanutkaan kysyä vanhemmilta nimeä. "No," sanoi pappi, "eipä tuosta lukua, onhan tänään almanakassa Elias; olkoon pojan nimi Elias." Ja hänen ristittiin Eliakseksi. Mutta kun Briitta palasi kotiin ja kertoi, mitenkä oikeastaan kävi, sanoi torppari nauraen: "Mitäpä siitä, vaikka hänet olisi ristitty Tuiskuksi!" Torppari oli iloinen ja leikillinen mies kaikessa köyhyydessään; hän ei tiennyt, että tuossa nimessä oli ennustus, ja että hänen pojastaan oli kerran tuleva, niinkuin Juudankansan Eliaksesta, suuri profeetta omassa maassansa.

Torppa oli pieni; mitä suuremmaksi lapsilauma kasvoi, sitä niukemmaksi kävi jokapäiväinen leipä. Mutta torppari ja hänen vaimonsa olivat jumalliset ja ahkerat sekä luottivat Jumalaan, joka antaa ravinnon korpin pojillekin. Heistä oli turhaa nähdä nälkää, kun he voivat ja jaksoivat tehdä työtä. Torppari osasi vähän räätälinammattia, ja kun pojat kasvoivat, niin että voivat vähin autella töissä, ryhtyi hän talviaikoina käymään taloissa ompelemassa vaatteita.

Torpan luona, melkein rappusten vieressä oli suuri mänty, nimeltä Iso Mänty. Siinä pojat hyvin mielellään kiipeilivät, ja mies se, joka korkeimmalle pääsi. Eräänä päivänä astui torppari ulos tuvastaan ja näki neljä poikaa ylhäällä männyssä. Kolme vanhinta poikaa sysi ja tyrkki ilon innoissaan toinen toistansa ylimmillä oksilla, mutta neljäs poika Elias istui alempana oksalla seljin runkoa vasten ja luki.

"No, Elias," sanoi isä, "etkö sinäkin tahdokaan koettaa kiivetä korkealle täällä maailmassa? Mitä sinä nyt teet?"

"Luen katkismusta", vastasi poika.

"Kaikkiapa saadaankin kuulla!" ilvehti isä. "Vastahan sinä olet kuudennella vuodella. Tuleppas alas, niin opetan sinut ompelemaan nuttua!"

Elias laskeutui maahan ja oppi kuromaan yhteen nutun eri kappaleet; mutta kun se oli tehty, kiipesi hän jälleen puuhun kirjoinensa. Kuuden vuoden ijässä osasi hän koko katkismuksen ulkoa. Pappi ja kaikki naapurit ihmettelivät kylänluvuissa. "Kuulkaas, isä torppari," sanoi pappi, "tuo poika teidän pitäisi toimittaa kouluun."

"Ei ole varaa", vastasi isä.

Vaan mitenkä olikaan; kun naapurit eivät lakanneet ihmettelemästä pojan suurta oppia, kokosivat vanhemmat säkillisen leipiä, pytyn voita, ja toisen suolaisia muikkuja sekä lähettivät pojan lähimpään kouluun Tammisaareen. Mutta Sammatissapa puhuttiin pelkkää suomea ja Tammisaaren koulussa opetettiin kaikki ruotsiksi. Kovalla poika oli, mutta täytyipä sentään käydä, ja kävikin se, sillä poika oli uuttera. Kohta hän osasi katkismuksensa ulkoa ruotsiksikin. Mutta kauanpa ei ollut kotoa lähettää leipää, voita eikä muikkuja, ja niin täytyi pojan lopettaa koulun käyntinsä parin vuoden kuluttua. Se on tapahtunut monellekin köyhälle pojalle Suomessa.

"Rupea sinä räätäliksi, rakas poikani, ja kulje minun kanssani!" sanoi isä. Pikku Elias huokasi, sillä häntä enimmin huvitti kirjansa, mutta hän oli tottelevainen ja nöyrä ja oppivainen, kulki isänsä kanssa taloissa ja istui pöydällä, niinkuin räätäleillä on tapana, ompeli ja harsi, niin että sormia pakotti. Välistä sattui niinkin, että hänellä oli kirja taskussa ja hän hiipi johonkin nurkkaan lukemaan aikaisin aamusilla ja myöhään iltasilla. Kynttilää hänellä ei ollut pimeänä vuoden aikana, mutta näkeehän lukea päreenkin valossa. Ja hauskinta oli kirja kädessä istua Ison Männyn pitkällä oksalla, varisten raakkuessa sen latvassa. Sieltä Elias aina laulantai-iltoina kiiti täyttä laukkaa naapurin saunaan huuhtomaan päältänsä pois räätäliä, sillä niin köyhä oli torppa, ett'ei se jaksanut pitää omaa saunaa.

"Eliaksesta tulee kelpo räätäli", sanoi isä tyytyväisenä; "eipä olekkaan mikään huonoin konsti, kun osaa ommella kunnolliset napinreiät ja saada napit pysymään, niin ett'eivät lennä irti nutusta joka kerran, kun sattuu syömään vatsansa täyteen."

Elias-poika luuli melkein samaa itsekin. Mutta kun hän yksinään käveli suuressa metsässä tai souteli pienellä ruuhellaan yksin kalastelemassa Valkjärvellä ja jyrkät vuoret katselivat kuviansa syvästä vesipeilistä sekä aikainen aamuaurinko kultasi honkain latvat, silloin tuli pojan mieleen ihmeellisiä ajatuksia. Sinä, joka nyt luet Eliaksen historiaa, etkö tiedä, että yksinäisyys on kaikkein suurten ajatusten äiti? Hänestä tuntui, kuin kuulisi hän luonnon sydämmen sykkivän ja osaisi lukea runoja aaltojen väreistä. Kun tuuli humisi honkain tummissa latvoissa, oli hän kuulevinaan muinaisia, ammoin unhottuneita satuja, ja jokaisella yksinäisen kanervikon mättäällä oli jotakin sanomista hänelle. Tähdet sanoivat: "täällä asuu Jumala!" Ja jokainen vaaleanvehreä, nuori kuusenvesa, joka yleni salon sammalikosta, sanoi: "tässä on isänmaa!" Ne kaksi sanaa juurtuivat niin syvälle hänen sydämmeensä, ettei hän koskaan voinut unhottaa niitä.

Kun hän sellaisilta retkiltä palasi torppaan ja isä sanoi: "paikkaappas Vahterin housut!" alkoi hän itkeä. "Mitä itket?" kysyi isä. Poika oli vaiti ja itki, mutta viimein hän tunnusti, että hän mieluummin lukisi kuin ompelisi. "No, minä puhun pastorin kanssa", lohdutti isä.

Pastori sanoi: "lähetä poikasi kouluun Turkuun, siellä hän oppii enemmän kuin Tammisaaressa." Isä mietti asiaa, sillä papin sanoja kannattaa ajatella, ja neuvoteltuaan naapuriensa kanssa ja saatuaan vähän apua hän lähetti pojan Turkuun. "No, mitäs olet lukenut?" kysyi rehtori ruotsiksi. Poika luetteli kaikki lukemansa kirjat suomeksi; hän oli jo unhottanut sen vähäisen ruotsin-taitonsa, jonka oli oppinut Tammisaaressa. Ja kun rehtori rupesi tutkimaan häntä, vastasi hän taaskin kaikki suomeksi. "Ei", sanoi rehtori, "kyllä tämä ei käy päinsä. Mitenkä sinä voisit tulla kouluun, kun et osaa muuta kuin suomea? Mene vain kotiisi, en minä voi ottaa sinua kouluun."

Siihen aikaan luettiin kaikissa kouluissa vain latinaa ja ruotsia; suomeksi voitiin oppia ainoastaan aapinen ja katkismus. Sammattilaisen pojan olisi täytynyt palata kotiinsa ja ruveta räätäliksi, ell'eivät muut opettajat olisi puhuneet hänen puolestansa rehtorille.

Hänet siis koetteeksi otettiin alimmalle luokalle, jossa hän sai kumppaniensa kanssa lukea latinaa ja ruotsia. Kyllä siinä tarvittiin ahkeruutta ja kärsivällisyyttä, mutta vähitellen rupesi kuitenkin onnistumaan, ja poika luki koulussa kolme luokkaa. Mutta silloin loppuivat taas varat köyhästä torpasta, ja Eliaksen täytyi laukku seljässä vaeltaa kotiin ilman vähintäkään toivoa koskaan enää päästä sinne takaisin. Hän rupesi taaskin räätäliksi ja kulki isänsä mukana taloissa, mutta nyt hän jo olikin aika pitkä poika ja taitava ammatissaan, että osasi ommella kuin oiva sälli omin neuvoin sekä mekot että nutut.

Eräänä sunnuntaina hän joutui kirkolla pastorin puheille, joka kysyi häneltä, miten hänen lukunsa edistyi. Eliaksen täytyi tunnustaa, että hän nyt lueskeli vain saksia, neulaa ja silitysrautaa. "Mitä hullua!" virkkoi pastori. "Pyydä isältäsi, että saat tulla pyhinä iltapäiväksi minun luokseni, niin opetan minä sinulle latinaa!"

Tuohon isä suostui, poika kävi pyhä-illat, milloin jousi räätälinammatistaan, pastorin luona ja luki latinaa. Viikon varrella hän nousi tuntia aikaisemmin ja kävi levolle tuntia myöhemmin kuin muut ja käytti ne hetket läksyjensä lukemiseen. Siten hän pääsi niin pitkälle, että pastori kahden vuoden kuluttua sanoi hänelle: "nyt voit mennä Porvoosen lukiolaiseksi."

Ja poika läksi Porvoosen, pääsi lukiolaiseksi! luki ja näki nälkää. Isä ja äiti eivät voineet lähettää hänelle muuta kuin kotikutoista sarkaa, josta hän itse sai ommella itselleen vaatteet, mutta jotainhan hänen piti myöskin syödä ja juoda. Hän läksi lupa-aikoina kyliin ja lauloi siellä leipäkakusta tai ruiskappasesta. Jumalisessa kodissaan oli hän oppinut monta virttä, osasipa hän myöskin muita lauluja, ja aina olivat häntä sekä virret että laulut miellyttäneet. Hyviä kylän ihmisiä liikutti kuulla köyhän lukiolaisen laulavan heille, ja he antoivat mielellään hänelle vähän lisää evässäkkiin. Kun hän sitte laski yhteen saaliinsa, huomasi hän ihmeekseen, että oli laulamalla saanut kokoon kolmekymmentä tynnyriä ruista.

Hyväpä se. Olihan sellaisiakin aikoja, jolloin hänen ei tarvinnut nähdä nälkää. Mutta eipä koko ikäänsä käy olla lukiolaisena, täytyy tulla ylioppilaaksikin. Nyt hän jo osasi ruotsia yllin kyllä, mutta mistä saada rahaa, että voisi lähteä Turun yliopistoon lukemaan? Pitikö hänen nyt uudestaan vielä käydä käsiksi saksiin ja neulaan? Ei hän ei halveksinut vanhoja ystäviään, sittemminkin hänellä aina matkustaessa oli neulaa ja lankaa taskussa, joilla itse ompeli nutusta karisseet napit kiinni, mutta saatakoonpa sillä hyödyllisellä taidolla aikaan mitä muuta hyvänsä, niin ylioppilaaksi sillä ei päästä. Elias kuuli Hämeenlinnassa tarvittavan apulaispoikaa apteekkiin; mitäpäs muuta, hän astuskeli sinne ja selitti saavansa kyllä selon latinaisista lääkkeenmääräyksistä. Hänen onnistui päästä apteekkiin, hän oppi tekemään pillerejä ja lusikkalääkkeitä sekä tuli vähitellen yhtä kelvolliseksi proviisoriksi kuin kuka muu hyvänsä.

Säästettyään kokoon pikku summan matkusti hän yliopistoon ja tuli ylioppilaaksi. Hän oli silloin kahdenkymmenen vuoden ijässä ja oli oppinut luottamaan Jumalaan sekä muuten itse auttamaan itseänsä; miksipä hän näkisi nälkää? Heti ylioppilaaksi päästyään alkoi hän johtaa pienempäin poikain lukua ja sillä tavalla ansaita jokapäiväistä leipäänsä. Kovapa työ sekin oli, sillä kun 6 tai 8 tuntia päivässä takoo latinaa laiskain poikain päähän, ei juuri ole enää paljoa halua eikä voimia itse lueskella niinä päivinä. Mutta käydä piti omankin luvun, ja se kävi. Kuluipa kuitenkin koko seitsemän vuotta, ennenkuin tämä ylioppilas tiesi kaikki, mitä hänen tarvitsi tietää voidakseen suorittaa kandidaatin-tutkinnot. Mutta silloin, vähää ennen Turun suurta paloa vuonna 1827, olikin hänen tiensä maailmassa turvattu.

No sinä, joka luet tätä pikku kertomusta, tahdotko tietää, mitä tuli Sammatin pojasta, hänestä, joka lukien istuskeli Isossa Männyssä, joka kuuli honkain laulavan, joka paikkasi Vahterin housut ja josta isänsä tahtoi tehdä räätäliä, joka oppi katkismuksensa ulkoa kahdella kielellä, joka oli liian köyhä käymään Tammisaaren koulua, joka töintuskin pääsi Turun kouluun, kun vastasi rehtorille suomeksi, jonka vielä täytyi sieltä palata saksien ja neulan pariin, joka laulamalla kokosi kolmekymmentä tynnyriä rukiita, päästäkseen näkemästä nälkää Porvoon lukiossa, joka teki pillerejä ja lääkkeitä Hämeenlinnassa säästellessään rahaa yliopiston matkalle, jonka siellä täytyi seitsemän vuotta tehdä enemmän työtä muiden opiksi kuin omakseen, niin, tahdotko tietää, mitä tästä pikku Eliaksesta tuli, joka niin omituisella tavalla sai profeetallisen nimensä?

Minä kerron sen. Hänestä tuli yksi kuuluisimpia ja suurimpia miehiä, kuin koskaan on syntynyt Suomessa. Hänestä tuli lääkäri, kirjailija, professori, virsien sepitsijä ja kielentutkija; eikä siinä kyllä, sillä niiksi voi moni muukin kohota; vaan hänestä tuli se mies, joka etäisistä salomaista etsi ja löysi ne vanhat, kauniit, muualta jo ammoin unhottuneet runot, joissa on Suomen kansan vanhimmat muistomerkit muinaisajoilta, Hän liitteli ne kokonaiseksi ja ikäänkuin lahjoitti kansalle sen muinaisuuden ja antoi sille uutta rohkeutta elää ja katsella tulevaisuutta kohti. Tuskinpa oli massamme yhtään niin köyhää tölliä, ett'ei hänen nimensä olisi siinä ollut tuttu ja rakas; tuskin oli mitään niin etäistä maan osaa, ett'ei hänen kuuluisa kansanlaulu-kokoelmansa olisi siellä ollut tuttu ja ihmetelty oppineiden miesten keskuudessa. Ja kun hän hyvin ijäkkäänä kuoli, kokoutuivat sekä rikkaat että köyhät, ylhäiset ja alhaiset hänen hautansa ympärille osoittamaan kunnioitustansa, niinkuin olisi hän ollut kuningas, eikä ollut tulla loppuakaan kauneista ja kalleista kukka ja lehtiseppeleistä, joita laskettiin haudalle hänen muistonsa kunniaksi.

Mitä muuta vielä tahdot tietää Sammatin pojasta? Sitäkö, miten nöyrä, yksinkertainen, jumalinen ja ihmisystävällinen hän oli kaikessa köyhän syntyperänsä ja suuren nimensä maineessa? Hän ajatteli aina mielessään, että muut olivat tehneet paljon enemmän kuin hän. Hän käveli paljain jaloin kesällä ja hiihteli talvella; hänen pukunsa oli niin yksinkertainen, että missä häntä ei tunnettu, käskettiin häntä kyökkiin palvelusväen pariin istumaan. Hän katsoi itseään aina Jumalan ja kansan palvelijaksi; milloin ei pyhinä sattunut olemaan pappia yksinäisessä Sammatissa, luki hän kirkossa saarnan; ja hän on sepinnyt monta ytimekästä virttä suomalaiseen virsikirjaan. Hän salaa autteli montakin köyhää, oli yhtä lempeä kaikille eikä hänellä ollut yhtään vihamiestä, mutta monta, hyvin monta ystävää. Kas, sellainen mies voi tulla joka pojasta, vaikkapa ei jokainen saakaan niin suurta mainetta.

Jos vielä tahdot tietää hänen nimensäkin, niin sanon sen sinulle, sillä ei sitä voida salata, se on Paikkarin torpasta levinnyt yli maan ja maailman. Joka tuuli on sen kertoellut Suomen kuusille, hongille ja koivuille; joka aalto merellä ja järvellä on kertonut rannoillensa; joka äiti sanonut sen lapsillensa; eikä miespolvi, joka nyt elää, suinkaan unhota sitä kertomatta tuleville miespolville. Sammatin poika oli Elias Lönnrot.