TYTTÖ KAUTTUAN RANNALTA

TYTTÖ KAUTTUAN RANNALTA.

Mitäpä merkitsee yksi pikku tyttö maailmassa? Voiko hänkin tulla suureksi ja kuuluisaksi? Kyllä, miksikä ei? Hän ei voi taistella sodissa, hän ei voi palvella maatansa samalla tavalla kuin poika; mutta hän voi taistella yhtä rohkeasti, vieläpä rohkeammastikin murhetta ja puutetta vastaan sekä kaikkea pahaa vastaan kuin maailmassa on; hän voi taistella totuuden puolesta, palvella Jumalan valtakuntaa ja elää ihmisten onneksi. Tyttö on saanut heikomman käden, mutta yhtä suuren ymmärryksen, lämpimämmän sydammen ja suuremman kärsivällisyyden; miksipä hän ei voisi tulla suureksi ja kuuluisaksi? Mutta hän ei tahdo, hän tietää parempaa, ja se on nöyrästi ja huomaamatta, kenenkään tietämättä hyvän tekeminen.

Muistanpa yhden pikku tytön, taikka minä en muistakaan sitä aikaa, kuin hän oli pienenä, sillä se oli jo ammoin, mutta minä muistan, kuin hän oli vanhana ja harmaapäisenä. Ja nyt minä kerron sinulle hänen lapsuudestansa.

Länsisuomessa on lähellä Uuttakaupunkia Pyhäjärvi jonka vesi juoksee Eura-jokea myöten Pohjanlahteen. Joessa on suuri vedenputous ja koski, ja kosken rannalla on Kauttuan rautatehdas. Vähän alempana on suvanto ja matala ranta. Ajatteleppas istuvasi siinä rannalla lämpöisenä kesäpäivänä katselemassa salakkain leikittelyä päivän paisteessa.

Muutamia pikku tyttöjä tulee tehtaasta. Paljain jaloin he astuskelevat, he nostavat ylös helmansa ja kaalavat matalaan veteen. Se heitä hyvin huvittaa. He huutavat, kun joku näkymätön kivi pistää heidän arkaa jalkaansa, mutta hetipä he jälleen pulikoivat taas yhtä iloisesti. Salakat ovat uteliaat ja uivat niin läheltä heidän paljasten sääriensä ohitse, että melkein koskevat niihin, mutta ottaa niitä kiinni, kas, sepäs vain ei onnistu. Tytöillä on vasemmassa käsivarressa pikku kori; he kumartuvat ja pistävät oikean kätensä veteen. He etsivät jotakin pohjasta ja he löytävätkin. He ottavat sen ja panevat ilosta huudahtaen koriinsa.

No, mitä he sitte löytävät? Ei kauniita, monivärisiä kiviä, joita lapset mielellään poimiskelevat rannoilta, vaan soikeita, puolipyöreitä, mustanharmaita, likaisia kappaleita, jotka eivät suinkaan ole mieluiset ottaa käteen. Ne kappaleet likaisivat puhtaan esiliinan. Tytöt kantavat saaliinsa koreissaan rannalle, kaatavat ne ruohoon ja istuutuvat hyvin hiljaa odottamaan. Hienoa naurun hissutusta on vaikea pidättää, mutta hiljaa nyt tahdotaan olla, hyvin hiljaa. Nuo kummalliset, vedestä tuodut esineet pysyvät hyvän aikaa ihan hievahtamatta, kuin olisivat kuolleet. Ne ovat suuret kuin lapsen käsi, litteät ja yhteen sovitetut kahdesta kuoresta joista ylempi on kannen näköinen. Kohtapa näkyy jo, että kannessa on saranatkin ja että se voidaan auaista sisältä päin. Se todellakin aukenee, hyvin hitaasti ja varovaisesti, ja sen reunaan ilmestyy kaksi hoikkaa sarvea, jotka tunnustelevat ruohoa edestään. Jos on hyvin hiljaista, pistäytyy piankin esiin kellertävänvalkoinen tai harmaanvalkoinen pää tuossa merkillisessä kotelossa asuvasta madosta. Se näyttää tähystelevän, onko paikka turvallinen, ja huomattuaan, ett'ei mitään ole hätyyttämässä, mataa se ja vetää osan ruumiistansa esiin, taikka se ei oikeastaan mada pois kotelosta, sillä se on kiinni kasvanut kuoreensa; mutta se kurkottautuu niin pitkälle, että saa maasta kiinni, ja alkaa sitte vetää kuorta perästään. Niinhän olet arvattavasti useinkin nähnyt raakkujen tekevän, ja arvaat, että nämä rumat, mustanharmaat elävät esineet ovat simpukoita.

Simpukka kun arvaa olevansa turvassa, vetäytyy hitaasti eteenpäin. Mutta pienimmästäkin kolahduksesta tai maan tärähdyksestä vetäytyy simpukan asukas heti kuorensa sisään, kansi painautuu kiinni, eikä sitä ole sitte helppo saada auki. Lapset katselevat tuota ilokseen ja ihmeekseen. He ovat kuulleet puhuttavan, että petolinnut välistä kantavat nokassaan tuollaisen simpukan korkealle ilmaan ja pudottavat sieltä kallioon tai kivikkoon, että kuori särkyisi, he kun sitä eivät jaksa nokallaan hakata rikki. Tuo pudottaminen voi onnistua, mutta myöskin olla onnistumatta. Jos se onnistuu, saa lintu hyvän aamiaisen, niinkuin muutamat herkkusuut ihmisetkin syövät ruokasimpukoita; mutta jos se ei onnistu, jää linnulta herkku saamatta.

Pikku tytöt eivät suinkaan aikoneet syödä simpukan matoa; ei, mitä vielä, hekö, jotka eivät tohtineet syödä viatonta vaapukkamatoakaan! No, mitä he sitte aikoivat? Ja mitä varten he kaalelivat vedessä simpukoita etsimässä?

Sen minä kerron sulle. Heillä oli mukanansa suuri pöytäveitsi, ja sillä he aukoivat simpukkain kuoret. He eivät ollenkaan ajatelleet, että he siten turmelivat pikku matoraukan, joka oli kiinnitettynä huoneesensa ja jonka täytyi kuolla, kun siltä suojeleva kuorensa pois riistettiin. Tytöt etsivät jotakin kuoren sisältä, etsivät usein turhaan ja viskasivat pois tarpeettoman kuoren elävine sisuksineen. Mutta yht'äkkiä kuului eräs heistä huudahtavan ilosta, hän oli löytänyt jotakin, oikean helmen.

Sellaisia helmiä harvoin löytyy näistä rumista harmaista simpukoista, jotka matelevat jokiemme ja kymiemme pohjalla. Niitä on kuoren sisällä eräässä kulmassa ja niitä luullaan jonkinlaisiksi kasvannaisiksi, kun simpukka on loukkautunut. Helmet ovat loistavat ja valkeat kuin maito taikka, harmahtavan valkoiset, hyvin kovat ja eri kokoiset, välistä ainoastaan pienen neulannupun kaltaiset, välistä taas suuret kuin pihlajan marja. Sellaisesta suuresta helmestä maksaa kultaseppä paljon, sillä hän sovittelee niitä kalleihin kaulakoristuksiin ja muihin koruihin, niin että tuollaisen simpukka raukan sisällys voi koristaa kuninkaankin tai kuningattaren kruunua. On löydetty monta sellaista kallista helmeä Suomesta ja Ruotsista; ja löytyisipä niitä arvattavasti paljon enempikin, jos vain niitä ahkerammasti etsittäisiin. Mutta moni katsoo sitä turhaksi vaivaksi, kun usein saa avata viisikymmentä, jopa satojakin simpukoita, löytämättä ainoatakaan helmeä. Simpukat kyllä ovat iloissaan, kun heistä niin vähän pidetään lukua. He mieluisemmin tahtovat elää rumina ja halveksittuina mudassa joen pohjalla kuin menettää henkensä kuninkaan kruunujen kaunistamisen tähden. Oletko nähnyt läheltä leivoa? Se on hyvin vähäpätöisen näköinen harmaa lintu, mutta eikö se laula kauniisti? Samoin ne ovat simpukatkin ja monet muut, jotka näyttävät ulkomuodoltaan mitättömiltä ja rumilta. Eihän voida koskaan tietää, mitä tuolla kuoren sisällä saattaa olla. Vaan jos etsitään, niin sieltä ehkä löytyy oikea helmi.

Pikku tytöt Kauttuan rannalla eivät suinkaan olleet julmat, he tietystikään eivät olisi tahtoneet turmella mitään elävää olentoa, mutta helmiä he mielellään tahtoivat löytää. Se tyttö, joka nyt ilosta huudahti rannalla, oli nimeltä Fredriikka. Hän oli löytänyt helmen, melkein puolukan kokoisen, ja hän oli mielestään nyt niin rikas, että olisi voinut ostaa koko Suomen, ehkäpä vielä Ruotsinkin. Hän itse kertoi, miten iloinen hän oli. Vaan kukapa uskoisi, että juuri hänestä tuli sitte niin helläsydämminen tyttö, ett'ei hän olisi kaikkein koko maailman helmienkään hinnasta tappanut viatonta elävää olentoa. Lapset sitä eivät ajattele pieninä ollessaan, mutta kun kasvavat niin suuriksi, että kykenevät ajattelemaan, koskee heidän sydämmeensä, jos vain ovat hyviä lapsia, että minkään elävän tarvitsisi kärsiä heidän tähtensä. Oletko kuullut puhuttavan kevät-yhdistyksestä, joka suojelee pikku lintuja? Sitä tekevät kevätyhdistyksen lapset sekä turvattomani pikku lintujen tähden, joita niin monet pahat ihmiset rääkkäävät ja tappavat, että vielä paljon enemmin rakkaudesta Jumalaa ja hänen luotujansa kohtaan, koskapa Jumala on laupias kaikkia kohtaan eikä suinkaan tahdo, että kukaan syyttömästi kärsisi.

Tämä pikku tyttö oli Fredriikka Bremer. Hänestä tuli hellin ja lempein suojelija kaikille köyhille, turvattomille, onnettomille ja vainotuille tässä maailmassa, niin hyvin ihmisille kuin kaikille eläville yleensäkin. Hän oli niin hyvä, että saattoi antaa viimeisenkin roponsa köyhille; mutta Jumala antoi hänelle moninkertaisesti sijaan, niin ett'ei hänellä koskaan ollut puutetta; hän ansaitsi paljon rahaa kirjoillaan, ja mitä enemmän hän ansaitsi, sitä enemmän hän antoi muille. Mutta voidaanhan olla hellä ja hyväsydämminen, siltä kuitenkaan tulematta tuskallisen arkatuntoiseksi. Fredriikka Bremer kertoo eräästä pojasta, joka oli niin liiallisen hellätuntoinen, ett'ei hän voinut nähdä itikkain nälissään lentelevän puistossa keskikesän iltoina, vaan ojensi heille paljaan käsivartensa syötäväksi. Ja itikat tietysti söivät oikein innoissaan. Pojan sisar oli myöskin hyväsydämminen, vaan tuo hänestä sentään oli liikaa. Hän olisi voinut yhdellä läimäyksellä tappaa kaikki itikat, niin kiintyneet ne olivat veriseen työhönsä, ja kukapa olisi tyttöä siltä voinut sanoa julmaksi? Mutta tyttö ainoastaan ajoi pois itikat, sanoen veljelleen: "jos vielä kerran ojennat kätesi, niin minä tapan verenimijät!" "Itikka raukat!" sanoi hellätuntoinen poika. Mutta sisar nauroi ja sinä luullakseni naurat myöskin.

Fredriikka Bremeristä tuli kirjailija, jota ihmeteltiin koko Europassa, vieläpä Amerikassakin. Hän matkusteli kolmessa maanosassa ja löysi ystäviä kaikkialta, mihin hyvänsä hän tuli. Hän kirjoitti monta matkakertomusta sekä kertoeli, mitenkä elämän tosi onni löytyy hyvyydestä, uskollisuudesta, rehellisyydestä, taidosta ja tiedosta, työstä ja luottamuksesta Jumalaan. Hän piti arvokkaana sitä, jota muuten niin vähän huomataan, nimittäin vaatimatonta, äänetöntä, lempeää toimintaa hiljaisessa kodissa. Hän muisti niitä, jotka niin moni unhottaa: vaikeroimatta itsensäkieltäväisiä ja kärsiväisiä, ja niitä, jotka toisten onnen tähden unhottavat omansa. Tietysti hän ei voinut olla ajattelematta hyvää jokaisesta hyvästä äitistä, hellästä sisaresta ja rehellisestä vaimosta. Hän osasi kirjoittaa niin lämpimästi ja iloisesti kuin päivänpaiste. Ja muistellessaan, miten hän pikku tyttönä kaaleli Kauttuan joessa, sanoi hän leikillä: nyt minä lähden kokoomaan helmiä elämän virrasta! Pikku tyttö, kun kuulet hänen nimensä, niin muista, että hän on puhunut maan mahtaville sinun oikeuksiesi ja ihmisarvosi puolesta.