KUU KIRKAS
by Zacharias Topelius · from Lukemisia lapsille 5
Adapted Version
Once, an old couple wanted apples.
Old Man and Woman Maunu walked by a farm. They saw many red apples on the trees.
"Look at those apples," said Old Woman Maunu. "Jeronimus has so many. We have none."
"Yes," said Old Man Maunu. "They are nice."
"We should take some," she said. "It is not stealing. He has too many."
Old Man Maunu was not sure. "But... okay," he said.
Two children, Matti and Maija, walked on a road. They had no home. They played with stones and pinecones.
"Look, my apple!" said Matti, holding a pinecone.
"My apple is a stone," said Maija.
Jeronimus, the farmer, saw them. "You children," he said. "Are you looking at my apples?"
"No, sir," said Matti. "We play with stones."
"Your pinecone looks like an apple," said Jeronimus. He looked at his trees. "Be good," he said, and walked away.
They saw the old couple. "Can we sleep at your house?" asked Maija.
"No," said Old Woman Maunu. "We have no room." They walked away.
It got dark. Matti and Maija were scared.
"I wish the Moon would shine," said Maija.
Then the Moon came up. It was big and bright. It sang a little song.
"Time to go home, little ones," sang the Moon.
Jeronimus, the farmer, was worried about his apples. He hid in a big sack near his trees.
Old Man Maunu and Old Woman Maunu came back. They had sticky tar.
"We will make the Moon dark," said Old Woman Maunu. "Then we can take apples."
They saw the sack moving. "A thief!" they said. They tied the sack shut.
They tried to put tar on the Moon. But the Moon got very bright. The sticky tar stuck to them!
The Moon lifted them up. Now they were stuck on the Moon, high in the sky.
Matti and Maija saw the Moon again. "Look!" said Matti. "The old couple is on the Moon!"
They found the tied sack. "Help!" said a voice inside. It was Jeronimus.
"Let me out," said Jeronimus. "I will give you my treasure."
Matti opened the sack. Jeronimus came out. He saw the children were not thieves.
"You are kind children," said Jeronimus. "You do not want my treasure. Come live with me. You can have a warm home."
"Yes, please!" said Matti and Maija.
They went home with Jeronimus. They had food and a soft bed.
The old couple stayed on the Moon. They had time to think about being kind.
Greed is bad. Honesty and kindness bring happiness.
Original Story
KUU KIRKAS.
(Talvi-leikki.)
Henkilöt:
Jeronimus, rikas talonpoika.
Ukko Maunu.
Akka Maunu.
Matti |
Maija | kaksi köyhää lasta.
Kuu.
Kuvaus tapahtuu maantiellä hedelmäpuiston vieressä. Maantie kulkee läpi huoneen, tuolit olkoot aitana ja seinä niiden takana kuvaa metsää. On syyskuun ilta, jolloin omenat jo ovat kypset. Ei vielä ole pimeä, vaan pimenee kohta.
Ukko ja Akka Maunu tulevat kaupungista.
Ukko. Riennä, akka, tulee kohta pimeä. Mitä siellä seisottelet ja mitä katsot?
Akka. Katsonpahan vain noita kauneita omenia, tuolla puutarhassa. Jeronimus on onnellinen mies: kaikki puut riippuvat täpö täynnä, ja hän kyllä saa sievät rahat torilta. Se on toista, se, kuin meidän ansiomme, ukko.
Ukko. No, entä sitte? Mitä hänen omenansa meihin koskevat? Meillä on voita ja leipää ja perunoita. Kyllä me tulemme toimeen omenittakin.
Akka. Hä, mitäkö ne meihin koskevat? Minä tuota vain ajattelin, miten me puuhailemme ja näemme vaivaa perunamaassamme ja sitte saamme jonkun pennin tai kymmenisen kapasta, vaikka Jeronimus saa monta hopearahaakin. Ohhoh!
Ukko. Ohhoh!
Akka. Kylläpä käypi jo liian yksitoikkoiseksi elää vain aamiaisella, päivällisellä ja iltasella. Jos meillä olisi edes puoletkaan noista kelpo omenista, näetkös, niin voisit sinä ostaa oikein herrastupakkaa ja minä saisin pienen kahvipisaran. Olisipa se jotakin, se, ukko hyvä.
Ukko. Niinpä olisikin. Minä pöllyttäisin tuvan täyteen tupakansavua.
Akka. Ja minä antaisin kahvipannun porista liedellä aamusta iltaan. Sepä vasta olisi suloista soittoa! Minun mielestäni olisi aivan kohtuullista, että Jeronimus antaisi osan noista muillekin.
Ukko. Sekö visukinttu? Ennen hän pyytäisi meiltä perunoita.
Akka. Niinpä niin, ja juuri sentähden saattaisimme me toimittaa pikku jaon hänen kanssansa.
Ukko. Perunoistammeko?
Akka. Eipä suinkaan, vaan hänen omenistaan! Minusta näyttää nyt tulevan pimeä, pilvinen ilta; silloinhan me emme tarvitsisi muuta kuin pikku portaat aitaa vasten. Me ottaisimme mukaan säkin ja sitte me…
Ukko. Sittekö varastaisimme? Etkö häpeä, akka?
Akka. Hyi! kuka tässä varastamisesta puhuu? Me vain vähän, hyvin vähän keventäisimme sen saiturin ylellistä kuormaa. Sehän toki ei voi olla muuta kuin laillista ja oikeata.
Ukko (ajatellen). Hm; niin, saattaisipa tuo olla, mutta…
Akka. Tule pois, odotetaan, kunnes tulee ihan pimeä. Se, näetkös, on laillista; vieläpä on rikkaan ilmeinen velvollisuuskin antaa rikkaudestaan köyhille.
Ukko. Niin, mutta…
Matti ja Maija tulevat, seljässä pussit.
Maija. Kuulitko, Matti, mitä akka sanoi? Rikkaan pitää antaa rikkaudestaan köyhille. Ne varmaankin ovat kunnon ihmisiä. (Akalle). Hyvä matami, me olemme köyhät lapset, joilla ei ole leipää eikä kotia. Saammeko olla teillä yötä?
Akka. Mitä nyt? Häpeä toki, nulikka, kerjätä maantiellä! Ikäänkuin meillä olisi varaa lahjoitella pois tavaroitamme!… Tule, ukko, meidän pitää rientää kotiin. (He menevät.)
Matti. Jokos sait, sanoi Juuso. Ell'emme pääse tupaan, niin tottahan löydämme jonkun ladon maataksemme. Katsos noita kauneita omenia! (Hän laulaa:)
Kaksi kultaomenaa.
Oi, jos olis mulla,
Saisin hevon ratsastaa.
Voisin rikkaaks tulla.
Vaan nyt tässä tallustaa
Rakkaan siskon kanssa saa,
Linnun lailla karkoittaa
Huolet laulelulla.
Maija. Sinä vain aina olet iloinen. Kaiketi sinä mielelläsi pitelisit paria noista kelpo omenista omanasi?
Matti.
Heittääkseni koppia
Jos mull' olisi niitä,
Heittäisin kaikk' sulle ma:
Hauskaa tulis siitä.
Vaan nyt musakiven sain…
Maija.
Männyn käpy mull' on vain…
Molemmat.
Olkoot sijass' omenain,
Kun ei rahaa riitä.
Maija. Ota koppia, sinä kultaomeninesi.
Matti. Ota itse, jos saat!
(Heittelevät koppia kivillä ja männynkävyillä.)
Maija. Sainpa kuitenkin kiinni, katsos!
Matti. Maltas, nyt viskaan ylemmä.
Maija. Nyt minä rupeen syömään omenaani. (Puree männynkäpyä.)
Matti. Ja minä vien omenani kuninkaan hoviin. (Poimii kiviä.)
Jeronimus (tulee). Nytpä rupeavat omenat jo kypsymään. Täällä kuljeksii kaikenlaista väkeä maantiellä, niin että onpa tarpeen olla varoillaan. Enkö sitä juuri sanonut? Tuossahan on kaksi kerjäläisnulikkaa katselemassa minun puutarhaani. Mitä te täällä teette?
Matti. Me astumme kahdella jalalla pitkin tietä, hyvä isäntä.
Jeronimus. Uskaltakaapahan vain väijyä minun omeniani?
Matti. Kiitoksia tarjouksesta! Me olemme juuri kokoamassa omenasatoamme.
Jeronimus. Mitä sanot? Ettehän vain liene uskaltaneet kiivetä minun aitani yli?
Maija. Ei tässä puutetta ole. Koko tie on täynnä omenia, ja ojan varsilla on vielä enempi.
Jeronimus. Vai niin, kiviä ja männynkäpyjä. Merkillistä, miten tyhmiä lapset voivatkin olla! (Hän menee.)
Matti. Hän luulee olevansa viisas, hän, kun yöt päivät kävelee varkaiden pelossa. Me olemme levossa, me. Eipähän kukaan varasta meidän kultaomeniamme. (Ilta pimenee.)
Maija. Tulee pimeä jo, Matti. Mistähän nyt löydämme hyvän ladon?
Matti. Paras on astua tietä myöten kylään; emme me osaa metsän läpi.
Maija. Minua niin kovin pelottaa, että eksymme pimeässä. Jospa edes kuu olisi paistamassa!
(Kuu ilmestyy taivaanrannalle, se on, vasempaan nurkkaan. Hän on palovartian puvussa, näyttää siivolta ja alakuloiselta, ja kantaa edessään suurta, loistavaa, pyöreätä kilpeä).
Kuu (laulaen kuin palovartia).
Kello on kahdeksan lyönyt:
Kotihin kulkee karja jo syönyt,
Loppunut päivän on puuha ja työ;
Sisään, lapset! jo joutuu yö!
Maija. Tuossahan kiltti kuu nousee niin pyöreänä taivaalle. Ah, miten kaunista, että nyt on täyskuu! Kuulitko? Eikö hän ikäänkuin laulanut jotakin?
Matti. Oletpa sinä aika hupakko. Juurikuin kuu voisi laulaa! Palovartia se lauloi tuolla kylässä.
Maija. Muistatko sen laulun kirkkaasta kuusta, jota äiti aina lauloi meille, kun olimme vielä pienet? Näin se oli:
Ilman kannella istuu kuu
Ja lasista kurkistaapi.
Mun mieleni…
Matti.
… tuosta riemastuu Ja soittoon sormeni saapi.
Molemmat.
Oi, onnellinen, sä kuuhut kirkas,
Kun yllä maan on olla sun virkas!
Saat nähdä jo…
Kuu.
… Ohoh, ohoh!
Maija. Kuulitko, hän lauloi mukaan? Hän sanoi: ohoh, ohoh!
Matti. Ole joutavia, se oli vain metsän kaiku.
Maija. Ei ollut; minä kuulin ihan selvään, että hän sanoi: ohoh, ohoh! Kuu raukka, miten sinulla lienee ikävä kulkea niin yksin pitkin taivaan kantta, etkä koskaan saa leikkiä kultaomenilla täällä maan päällä! Leikkisit edes tähtien pikku lasten kanssa, jotka välistä ottavat niin pitkiä, välkkyviä harppauksia iltataivaalla, tällaisia harppauksia.
Matti. Kyllä kuulla on muutakin tekemistä. Hän astuskelee kuin yövartia, lyhty kädessä, näyttää ja tietä kaikille, jotka ovat eksyneet maan pimeässä. Sen lisäksi on hän myöskin kultaseppä, näetkös; hän kultaa metsät ja hopeoitsee järvet. Onpa hän vielä poliisipäällikkökin, aika vihollinen kaikille varkaille!
Maija. En oikein muista toista värsyä siitä laulusta:
Näet hullutuksia paljon, näin
Kulkeissasi iltasilla…
Matti.
Näet tuskiin sortuvan lempiväin.
Näet riemua rakastavilla.
Molemmat.
Näet kyyneleitäkin monta, mutta
Ne luoksesi kohden korkeutta
Ei nousta voi…
Kuu.
… Ei nousta voi.
Matti. Kas niin, kuu kirkas, astu nyt siivosti edeltä ja näytä meille tietä hyvään latoon!
Maija. Kiitos ryhdistäsi, rakas kuu!
(Lapset lähtevät, vaan heidän laulunsa kuuluu vielä etempää:)
Näet kyyneleitäkin monta, mutta
Ne luoksesi kohden korkeutta
Ei nous…
Kuu (yksin). "Ei nousta voi", laulavat lapset. No niin, liian korkeallahan minä olenkin maan lapsille. Mutta näytänkö minä sitte niin iloiselta täällä yksinäisyydessäni sinitaivaalla? Eikö minulla sitte ole mitään surua? Ikäänkuin olisi niin erittäin hauskaa kulkea yksin autiossa avaruudessa eikä koskaan saada yhtään omaa ystävää koko avarassa maailmassa! Tosinhan minulla on paljo tekemistä. Minun täytyy joka viikko muuttaa muotoni, ja silloin minä käännän kultakilpeäni. Nyt minä olen pyöreä, mutta toisinaan on minua vain puoli. (Hän kääntää kilpeä sivulle.) Ja taas jonkun ajan kuluttua minä olen kokonaan näkymättömänä. (Hän kääntyy seljin katsojiin päin, niin että kilpi kokonaan peittyy.) Sitte minä jälleen muutun, ensin pieneksi, kapeaksi kaareksi, ja vähitellen puolikkaaksi. (Kääntää kilpeään.) Viimein taas olen aivan pyöreä. (Kääntää koko kilven näkyviin.) Välistä sattuu niinkin, että minä hetkiseksi pistäydyn piiloon. (Peittää kilven tiheällä vaatteella.) Silloin tulee pimeä yö, ja kaikki varkaat lähtevät liikkeelle. Mutta juuri kun he ovat paraillaan vehkeilemässä, pistäydynkin minä jälleen näkyviin. (Peite putoaa pois.) Ja silloin kaunis, vaalakka valoni paistaa pimeään yöhön, ja maan lapset sanovat minua kirkkaaksi kuuksi. Minä suosin lapsia; heille minä mielelläni tanssin vedenpinnalla ja seuraan heitä, kun he ajelevat talvi-iltoina. Minä juoksen kilpaa hevosen kanssa yli mäkien ja puunlatvain. Satatuhatta vuotta sitte olin minäkin pikku lapsi ja eksyin silloin äitistäni. (Hän laulaa:)
Sävel: Onpa vielä Suomessa…
Olin pieni lapsi maan,
Eksyin kerran maailmaan,
Etsin vielä emoain
Seuraan häntä vuosittain.
Yhä vaan
Ympär' maan
Pyörin, paljon nähdä saan;
Illat pimeet valistaa
Saatan, milloin nukkuu maa.
Ah, sä rakas äiti, milloinkahan saanen nähdä sinut jälleen iloisena päiväpaisteessa? Ainoastaan silloin, kun sinä makaat, käyskentelen minä kuin henki vuoteesi ympärillä ja sytytän lyhtyni valasemaan sinun pimeää rataasi avaruudessa. Ja sinä luulet minua vain vanhaksi palovartiaksi, joka suojelee sinua pyrstötähtien tulipaloilta…
Vaan kun vuotta tuhannen
Sua vielä seurailen,
Surus tuudin nukuksiin,
Lastes majaa vahdin, — niin
Taivaalta
Laajalta
Syliis suo mun pudota,
Rauhaan siihen nukkuen
Kuin laps' äitin rinnoillen.
Kun tätä ajattelen, pyrkivät kyyneleet herumaan valppaihin silmiini. Häpeä toki, vanha palovartia, ja pistäydy piiloon, ett'ei kukaan näe sinun itkuasi! (Hän pudottaa kilpensä eteen peitteen, niin että tulee pimeä.)
(Ukko ja Akka Maunu tulevat kantaen portaita ja säkkiä.)
Ukko. Kuuleppas, akka, minusta ei tämä tunnu oikein hyvältä, vaan melkein siltä, kuin menisimme varastamaan.
Akka. Mitä lörpöttelet! Onko se varastamista, kun ottaa lailliset oikeutensa ja saatavansa? Toista olisi, jos ottaisimme härjän. Mutta nythän me teemme naapuri-isännälle vain pikku palveluksen: me säästämme häneltä omenain poimimisvaivan. Kas niin, pane portaat pystyyn aitaa vasten ja poimi sinä, niin minä täällä alhaalla pitelen säkkiä. Meidän pitää kiiruhtaa niin kauan, kuin on näin oivallisen pimeä.
Ukko (panee pystyyn portaat). Eevan omenia! Minä pesen käteni ja olen syytön…
Akka. Pese vain, Aatami, kunhan nyt poimit! (Ukko nousee portaille.)
Kuu. Mitä sipinää ja supinaa täällä pimeässä on? (Tempasee pois peitteen kilpensä edestä, ja tulee valoisa.)
Ukko. Herranen aika, akka, nyt tuli kuutamo.
Akka. Kerää vain, äläkä huoli!
Ukko. En, minä en uskalla. Minä luulen näkeväni Jeronimuksen yömyssyn tuolla puiden välissä. (Laskeutuu maahan)
Akka. Hyi sellaista kujetta! Mitä me nyt teemme, kun tuo kelvoton kuu paistaa meille ihan vasten kasvoja?
Ukko. Mitäpä me muuta tekisimme kuin menemme kotiin?
Akka. Minäpä tiedän, mitä teemme. Me haemme kotoa tervapytyn ja harjan ja tervaamme sitte kuun. Silloin se pahennus kyllä jättää rehelliset ihmiset häiritsemättä heidän luvallisista töistään. Me opetamme hänet katselemaan ihmisiä tuolla lailla silmiin.
Ukko. Niin, mutta … mutta…
Akka. Mitä siinä muttailet? Pane koipesi liikkeelle? Muista tupakkaa, sitä herrastupakkaa! (He menevät.)
Kuu. Vai niin, vai aikovat he tervata minut, ne kunnon ihmiset! Sopiihan koettaa tuotakin. (Aivastaa.) Olkoon onneksi; luulenpa, että oikein aivastin. He uskovat, ett'en minä kuule heidän puhettansa, vaikka kuulenkin jok'ainoan hisauksen maan päältä. Vai tervata minut!
Jeronimus (tulee). En käsitä tätä; minä luulin kuulevani jonkun puhuvan. Täällä ihan varmaan on varkaita, jotka minun omenoitani himoitsevat… Ahah, tässä on portaat!… Ja säkki… Kyllä nyt on asia aivan selvä, sanoi akka, kun kaatoi vettä ukon viinapulloon. Mitäs nyt on tehtävä, hyvä Jeronimus? Sinä olet rikas mies; sepä onkin pääasia. Ja sinä olet myöskin urhollinen mies, sen voi oma tallipässini Pelle todistaa. Hänhän heti lähtee karkuun, kun vain näkee minun tulevan, paksu käsnäkeppi kädessäni; niin julmalta minä näytän. (Laulaa:)
Sävel: Mä olen Papageno…
Mä olen tuima tyranni;
Piiskaani pelkää orhini.
Lyön härkää, lehmää, lammasta,
En pelkää pässin puskuja.
Ja koira, kissa, renki saa
Myös lyöntejäni koettaa.
Jos varas vain käy tänne, niin
Hän heti joutuu arestiin.
Mutta jospa heitä onkin useampi? Saattaisinhan mennä piiloon tähän aidan taakse; mutta on kelvottoman kirkas kuutamo, että he saattaisivat nähdä minun yömyssyni. Entäpä jos pistäytyisin tuohon säkkiin? Se oli sukkela temppu. Sieltä minua ei kukaan näe, ja kun he tulevat, hyppään minä jaloilleni ja sieppaan heidät kiinni, niinkuin kissa makkaran. (Hän ryömii sakkiin.)
Kuu. Tyhmeliini!
Jeronimus (kurkistaa ulos.) Mitä? Kuka minua huusi?… Hst! tuolta tulee joku. (Ryömii takaisin piiloon.)
(Ukko ja Akka Maunu tulevat kantaen tervapyttyä ja pitkävartista harjaa.)
Akka. Kas niin, ukko, nouse sinä portaille, niin ylös kuin pääset, että yletät harjalla kuuhun. Minä seison täällä alhaalla ja pitelen tervapyttyä.
Ukko. Liian on korkealla.
Akka. Eikä ole korkeammalla kuin saunan lautaset. Etkö ole monesti nähnyt kuun riippuvan kuusen oksista? Mutta (katselee säkkiä) mitenkähän säkki on tullut niin lihavaksi ja pyöreäksi kuin provasti? Sepä on merkillistä. (Tunnustelee säkkiä.) Ahah, sinä veitikka, oletko kiivennyt puuhun ja syönyt omenia meidän poissa ollessamme. Kyllä minä sinut, säkki, opetan varastamaan toisten omenia. (Hän sitoo kiinni säkin suun.) Kas niin, makaa nyt siinä siivosti sen aikaa, kun me tervaamme kuun. Tuopa oli hauskaa, ha ha ha!
Kuu. Ha ha ha!
Ukko. Säkki nauroi.
Akka. Lörpöttele sinä! Kas niin, ukko, pian ylös puuhun!
Ukko (kiipeää aidalle ja kurottaa harjalla.) Johan minä sanoin, akka, että se on liian korkealla.
Akka (kiipeää jäljestä pytty kädessä.) Älä lörpöttele! Annas kun tulen auttamaan sinua, niin saatpa nähdä, että yletymme kuuhun.
Kuu. Ha ha ha!
Ukko. Kuulitko, eukko? Harja nauroi!
Akka. Maltas vähän, nyt olin jo aivan tavata kuun reunan. Pidäs sinäkin, niin tuhraamme hänet ruskeaksi kuin jauhettu kahvi! Kas niin, nyt yletymme jo! Niin, irvistele nyt, irvinaama! Noin, noin me tuhraamme… Ai, voi! hän pitää minua kiinni. Tule auttamaan!
Ukko. Kyllä tulen. Ai, voi! Hän ottaa minut, nipistää kiinni, auttakaa! auttakaa!
(Kuu peittyy äkisti, tulee ihan pimeä, ukkonen jyrisee ja sataa rakeita. Ukko ja akka häviävät).
(Matti ja Maija tulevat juosten etsimään suojaa sateelta.)
Matti. Maija! Missä olet, Maija?
Maija. Täällä. Missäs sinä olet, Matti? On niin hirveän pimeä.
Matti. Täällä minä olen. Mennäänpäs tuonne päin; minusta näyttää siellä olevan talo.
Maija. Aitahan tuo vain on. Nyt olemme jo kävelleet koko tunnin eksyksissä; minä en enää tiedä, missä olemmekaan.
Matti. En minäkään. Mutta sen tiedän, että päällämme tuolla ylhäällä on Jumalan taivas… Oletko hyvin märkä?
Maija. Vähän vain. Mutta en minä enää jaksa astua. Levätkäämme tässä. Ah, jospa olisi kuutamo!
Matti. Kuules, kuu kirkas, oletko aivan unhottanut köyhät lapsesi?
(Sade on lakannut, kuu paistaa jälleen kirkkaasti. Mutta hänen kilvessään näkyy nyt riippumassa ukko ja akka Maunu karjoineen ja tervapyttyineen).
[Salaa sanoen tapahtuu se näin: leikataan edeltäkäsin ukko ja akka mustasta paperista ja kiinnitetään ne kuun kilpeen.]
Maija. Kiitoksia, kirkas kuu, sepä oli hyvin tehty! Nyt minä taas tunnen paikan. Tässähän me olemme puutarhan luona, jossa oli niin kauniita omenia.
Matti. Juuri niin! Mutta katsoppas, Maija! Mitä kummia tuolla kuussa riippuu?
Maija. On aivan kuin ukko ja akka ja pitkä harja…
Matti. Onpa tosiaankin. Ne ovat ukko ja akka, jotka olivat äsken täällä. Miten ihmeen tavalla he ovat joutuneet kuuhun?
Kuu. He tahtoivat tervata minut, saadakseen varastaa rauhassa; sentähden minä otin heidät.
Maija. Kuuletko? Kuu kirkas sanoo heidän tahtoneen tervata häntä, saadakseen varastaa rauhassa, ja sentähden on kuu ottanut heidät.
Matti. Sanooko hän niin? No, sinullapa on tarkat korvat, Maija, kun kuulet kuun puhuvan.
Maija. Ikäänkuin se nyt olisi jotakin! Kuulenhan minä puiden ja kukkienkin puhuvan joka päivä kanssani. Mutta mikähän tuolla liikkunee aidan vieressä? (Säkki vierettelekse.)
Matti. Heleijaa! Säkki se on, Maija, säkki kävelee, huviksensa! Vai niin, säkki; onko sinusta nyt niin kaunis ilma tämä yönä, että olet lähtenyt kävelylle?
Jeronimus (säkissä). Päästä minut! Rakas varas, päästä minut irti!
Matti. Mitä tuo on kuulla kuun puhuvan; vaan kuunteleppas säkkiä! No, säkki, mihinkä minun sitte pitää päästää sinut irti? Myllynränniinkö?
Jeronimus (säkissä). Armollinen varas, säästä minun henkeni! Minä olen Jeronimus ja annan sinulle sata hopearahaa, jos päästät minut irti!
Maija. Säkin nimi on Jeronimus!
Matti. Sata hopearahaako? No, tuota jo voi kuulla; sinäpä olet viisas säkki. Mutta enhän minä voi uskoa paljaita sanojasi. Mitä annat minulle lunnaittesi vakuudeksi?
Jeronimus (kuin ennen). Suurimman omenapuun alle puutarhaani olen kaivanut ja haudannut hopearahapussin. Sinä saat puolet, hyvä varas!
Maija. Päästä hänet irti, Matti!
Matti. Ei, maltahan vähän! Vai niin, puoletko ainoastaan? Ränniin sinut heitän, säkin veitikka, koska olet myllystä kotoisinkin!
Jeronimus (kuin ennen). Saat kaikki, ihan kaikki, mitä minulla on, kaikkein paras varas, kunhan vain pääsen tästä vankeudesta. (Hän vierettelekse.)
Matti. Onko se oikein varma? Vannoppas!
Jeronimus. Minä vannon Pellen sarvien kautta.
Matti. Ei, topp, se on liian vähä. Vanno, niin että se kelpaa johonkin!
Jeronimus. Minä vannon hopearahaini kautta.
Matti. No, nyt kyllä uskon. (Avaa säkin suun.) Seis, säkki! Juokse jaloillasi! Se on mukavampaa.
Jeronimus (ryömii pois säkistä). Huh! Kiitoksia, varas… Vai niin, tekö se olettekin, nulikat? Ettekö häpeä? Malttakaas, kyllä minä annan teille selkään!
Matti. No, säkki, annas tänne kaikki, mitä sinulla on!
Jeronimus. Kaikkiko, mitä minulla on? Onko koskaan kuultu mokomaa? Ei ropoakaan, ei puoltakaan ropoa, hävytön nullikka! Heti tiehesi, taikka…
Matti. Kiitoksia, säkki! Minä tyydyn hopeapussiin. Sen minä jo kaivoin pois puun alta!
Jeronimus. Minä onneton! Ensin varastavat minun omenani ja sitte vielä hopeani! Kymmenentuhatta kirkasta valkoista rahaa! Tästä saat sata vaskirahaa, mutta anna takaisin minun hopeapussini.
Matti. Pidä rahasi! Pidä hopeasi! Mitä me niillä tekisimme? Vai rupeasimmeko me kävelemään peloissamme varkaita? Ei, säkki, me olemme vain tehneet sinulle pilaa.
Jeronimus. Ettekös te olekaan tuoneet tänne säkkiä ja portaita, varastaaksenne omenia?
Maija. Hyh, mitä puhut! Ukko ja akka ne sen tekivät. Mutta kun oli liian valoisaa, tahtoivat he tervata kuun, ja tuosta voit itse nähdä, miten he ijäiseksi ihmeeksi ja varoitukseksi riippuvat kuussa.
Jeronimus (panee silmälasit nenälleen). Niinpä todellakin! Ihan, näet, ukko ja akka Maunu, minun kelpo naapurini, tuossa riippuvat. Olkoon onneksi! Mutta te kaksi, mikä teidän nimenne on?
Matti. Matti ja Maija.
Jeronimus. Sinä, Matti, ja sinä Maija, te olette pelastaneet minut säkistä ja saaneet tiedon minun aarteestani, ettekä kuitenkaan ota maksua. Minua te, nulikat, miellytätte. Minä tarvitsen jonkun avukseni poimimaan omenoitani. Entä jos … ihan oikein, mieleeni pälkähtää jotakin, minulle tulee usein hyviä mieleenpälkähdyksiä. Minä otan teidät kasvattilapsikseni, ja nyt me heti menemme kotiin, että saatte hyvän illallisen ja lämpimän vuoteen. Tyydyttekö siihen?
Matti. Se olkoon päätetty! Kiitoksia, säkki!
Maija. Kiitoksia, kuu kirkas! Sinä olet näyttänyt monellekin köyhälle lapselle tien lämpöiseen kotiin, sinä!
Kuu. Minähän itsekin kuljeksin turhaan etsimässä kotiani.
Kaikki laulavat.
Kuu ilman kannella kuljeksii
Ja tielle hän tirkistääpi.
Ja tiellä nyt ukko astuksii,
Ja akka se häpeääpi.
Sua, kuu, he tervata halusivat,
Vaan itse ansahan lankesivat:
He kuuhun jäi, he kuuhun jäi.
Nyt ukko ja akka on siellä vaan
Ja siellä pysyvät aina.
Sun kultalevystäs lapset maan
Alati kultia lainaa.
Mut' sinä vain kuljet matkojasi
Ja peilaat vesihin muotoasi
Niin ylhäältä, niin ylhäältä.
Story DNA
Moral
Greed leads to punishment, while honesty and contentment, even in poverty, are ultimately rewarded.
Plot Summary
An old, greedy couple plans to steal apples from a rich farmer, Jeronimus, by tarring the Moon to create darkness. Jeronimus, fearing thieves, hides in a sack. Meanwhile, two poor but honest children, Matti and Maija, play cheerfully with imaginary apples. The personified Moon intervenes, trapping the old couple on its surface as punishment. Matti and Maija, lost in the dark, find Jeronimus in the sack, who, believing them to be thieves, offers his hidden treasure for release. Impressed by the children's honesty when they refuse the treasure, Jeronimus adopts them, providing them with a loving home, while the greedy couple remains eternally trapped on the Moon as a cautionary tale.
Themes
Emotional Arc
innocence to security
Writing Style
Narrative Elements
Cultural Context
Zacharias Topelius was a prominent Finnish-Swedish author known for his fairy tales and historical novels, often incorporating moral lessons and elements of Finnish folklore and nature. This play-like story reflects common themes of the era regarding social justice and the consequences of greed.
Plot Beats (15)
- Old Maunu and his wife pass Jeronimus's apple orchard, with the wife expressing envy and suggesting they steal apples.
- The old couple discusses their plan to steal apples, with the wife rationalizing it as 'lightening the rich man's burden' and the husband reluctantly agreeing.
- Matti and Maija, two poor children, arrive, playing cheerfully with stones and pinecones as if they were apples, and are rebuffed by the old couple when they ask for shelter.
- Jeronimus, the rich farmer, confronts Matti and Maija, suspecting them of eyeing his apples, but the children's innocent play confuses him.
- As night falls, Matti and Maija express fear of the dark and wish for the Moon to shine.
- The Moon appears, personified as a watchman, singing, and Matti and Maija sing along to a song about the Moon, with the Moon subtly joining in.
- Jeronimus, fearing thieves, hides in a sack near his orchard to catch anyone who tries to steal his apples.
- Old Maunu and his wife return with tar and a long-handled brush, planning to tar the Moon to create darkness for their theft.
- The old couple finds Jeronimus's sack, assumes it's a thief who has already eaten apples, ties it shut, and proceeds with their plan to tar the Moon.
- As the old couple attempts to tar the Moon, the Moon suddenly darkens, thunder rolls, and hail falls, trapping the old couple on its surface.
- Matti and Maija, caught in the storm, call out to the Moon for help, and the Moon reappears, now showing the old couple hanging from its surface.
- Matti and Maija discover the tied sack, and Jeronimus inside, who, believing them to be thieves, offers his hidden silver treasure for his release.
- Matti, playing along, extracts a promise from Jeronimus to give them all his treasure, then releases him.
- Jeronimus, realizing the children are not thieves and have already found his treasure but don't want it, is touched by their honesty.
- Jeronimus, impressed by Matti and Maija's character, adopts them as his foster children, offering them a home and a good life, while the old couple remains a permanent fixture on the Moon as a warning.
Characters
Jeronimus
A man of average height and build, likely with a somewhat stern or suspicious expression etched onto his face from years of guarding his possessions. His movements are probably cautious and watchful.
Attire: Practical, sturdy farmer's clothes typical of 19th-century rural Finland. Perhaps a dark wool jacket, a simple linen shirt, and trousers, all well-maintained but not luxurious. He might wear sturdy leather boots.
Wants: To protect his wealth (apples and silver) and maintain his prosperity.
Flaw: His intense fear of theft and his initial greed make him vulnerable to tricks and prevent him from enjoying his wealth or helping others.
Starts as a fearful, greedy man who is tricked into giving away his wealth but ultimately learns a lesson about generosity and takes Matti and Maija as his foster children.
Greedy, suspicious, fearful of theft, initially ungenerous, but ultimately capable of gratitude and generosity when his fears are assuaged.
Ukko Maunu
An elderly Finnish man, likely thin and somewhat stooped from age and hard work. His face shows the lines of a life of labor. He is of average height.
Attire: Simple, worn peasant clothing typical of 19th-century rural Finland. A patched wool jacket, a homespun linen shirt, and practical trousers. He might wear wooden clogs or worn leather boots.
Wants: To gain small comforts (tobacco) and alleviate the monotony of his poor life, driven by his wife's suggestions.
Flaw: Lack of moral fortitude, easily influenced by his wife, and a desire for easy gains.
Starts as a reluctant accomplice to theft, is caught by the Moon, and is comically trapped on the Moon's shield as a permanent warning.
Easily swayed, somewhat lazy, desires comfort, initially hesitant but ultimately complicit in wrongdoing.
Akka Maunu
An elderly Finnish woman, likely of average height and build, perhaps a bit sturdier than her husband. Her face is expressive, showing her desires and frustrations.
Attire: Simple, practical peasant clothing typical of 19th-century rural Finland. A long, dark wool skirt, a homespun linen blouse, a practical apron, and a headscarf. She might wear wooden clogs.
Wants: To gain small luxuries (coffee) and improve her monotonous life, believing it's her right to take from the rich.
Flaw: Greed, self-deception, and a lack of empathy for others, especially those poorer than herself.
Starts as the instigator of theft, is caught by the Moon, and is comically trapped on the Moon's shield as a permanent warning.
Covetous, manipulative, quick-witted in her justifications for wrongdoing, dismissive of others' poverty when it doesn't benefit her.
Matti
A young Finnish boy, likely thin but resilient from a life of hardship. He is of small stature, typical for a child.
Attire: Worn, patched peasant clothes suitable for a traveling child in 19th-century Finland. A simple linen shirt, patched trousers, and perhaps a small, worn vest. His clothes are clean but show signs of wear.
Wants: To find food and shelter for himself and his sister, and to maintain a positive outlook despite their poverty.
Flaw: His youth and innocence make him vulnerable to the dangers of being homeless.
Starts as a homeless but optimistic child, remains morally pure, and is rewarded by Jeronimus, finding a warm home and foster parent.
Optimistic, playful, imaginative, kind, and morally upright. He is resourceful and protective of his sister.
Maija
A young Finnish girl, likely small and delicate, but also resilient. She is of small stature, typical for a child.
Attire: Worn, patched peasant dress suitable for a traveling child in 19th-century Finland. A simple linen dress, perhaps with a small apron. Her clothes are clean but show signs of wear.
Wants: To find safety, food, and shelter for herself and her brother, and to overcome her fears.
Flaw: Her fearfulness and vulnerability due to her age and homelessness.
Starts as a homeless and fearful child, remains morally pure, and is rewarded by Jeronimus, finding a warm home and foster parent.
Kind, sensitive, sometimes fearful, but also imaginative and perceptive, especially regarding the Moon's actions.
Kuu
Appears as a personified Moon, embodying the role of a night watchman. He is described as neat and melancholic, carrying a large, shining, round shield.
Attire: Dressed in the uniform of a 'palovartia' (fire watchman) from 19th-century Finland. This would be a practical, dark uniform, perhaps a long coat with simple buttons, sturdy trousers, and a cap. The uniform should appear neat and orderly.
Wants: To watch over the world, provide light, and ensure justice, even if it means punishing those who attempt to harm him or others.
Flaw: His melancholic nature suggests a certain loneliness or burden in his eternal watch.
Remains consistent in his role as a watchful, just entity, but his actions directly influence the resolution of the human characters' conflicts.
Watchful, just, melancholic, protective of the innocent, and a punisher of the wicked. He is a silent observer who intervenes when necessary.
Locations
Roadside next to Jeronimus's Apple Orchard
A rural dirt road running alongside a prosperous apple orchard. The orchard is enclosed by a simple fence, with apple trees heavily laden with ripe fruit. The surrounding area is implied to be a Finnish countryside, with some distant woods or forest suggested by the 'wall behind them depicts a forest' stage direction. The evening transitions from twilight to full darkness.
Mood: Initially mundane and slightly envious, becoming tense and fearful during the storm, then magical and hopeful under the moonlight.
Ukko and Akka Maunu plot to steal apples, Matti and Maija play innocently, Jeronimus inspects his orchard, and the Moon appears, observing and eventually intervening.
The Moon's Disc
The surface of the full moon, depicted as a large, shining, round shield. After the storm, Ukko and Akka Maunu, along with their cart and tar bucket, are seen hanging from its surface as a warning.
Mood: Magical, cautionary, and slightly whimsical, representing divine justice.
Ukko and Akka Maunu are caught by the Moon for their attempted theft and tarring, serving as a permanent, visible warning to others.