PETTER MATIN KIVI

PETTER MATIN KIVI.

Kun asuin saaristossa, näkyi kammarini ikkunaan aukea meri leveästä salmesta luoteen puolelta. Pohjanlahti levitti silmieni eteen laajan, kauniin vesipeilinsä, välistä kirkkaana kuin tasaisin lasi, täynnä pitkiä hienoja hopeaviiruja; oikein sopiva paikka Aallottaren sisaruksinensa leikitellä keskipäivän auringonpaisteessa. Toisinaan oli peili kyllä yhtä kirkas, mutta ei enää niin tasainen, sillä siinä silloin kävi myrskyn jäljestä maininki, pitkiä, korkeita ja mykyräisiä aallonharjoja; näytti suuri meri ikäänkuin nukkuvan ja läähättävän ankaran taistelun jälkeen, sen rinta kohoili ja laskehti; se huokui raskaasti, mutta rauhassa se kuitenkin oli. Ja erään kerran taas tuli kylmä pohjatuuli pohjoisnavalta ja kylvi rannoille Lapinmaan kultahietaa. Silloin meren peili särkyi miljooneiksi palasiksi, sen aallot nousivat kuin mylvivät buhveli-härjät puskemaan saaria ja kareja; äärimmät kalliot, ollen ikäänkuin ulkomuureina vihollisen hyökkäystä vastaan, olivat aivan valkoisina kuohusta, joka roiskui ylös korkeain kuusten latvoihin asti.

Siinä sinertävässä etäisyydessä näkyivät Höyhensaaret joka ilta nousevan meren syvyydestä ja joka aamu jälleen painuvan aaltojen pinnan alle. Mutta etempää lännestä näkyi aivan taivaan rannalta suuri yksinäinen kallio, Petter Matin kivi. Ei kenkään enää tiennyt, kuka tämä Petter Matti oli ollut, josta kivi oli saanut nimensä; ehkäpä hän oli vain köyhä kalastaja, joka siellä piteli verkkojansa ja makaili monena valoisana elokuun kuutamoyönä yksinään kuin merenkuningas Ahti kalliolla. Minä olin nähnyt sitä kiveä aina lapsuudestani asti ja aina oli se näyttänyt minusta niin merkillisen salaperäiseltä, se kun oli niin suuri ja yksinäinen ja niin kaukana poissa ihmisten teiltä tienoilta aavassa autiossa meressä. Minä aina mielessäni kuvittelin, että joku jättiläinen lienee sen sinne heittänyt, ja että se siellä seisoo kuin kirkontorni vedessä, pelottavan syvää joka puolella. Välistä se kokonaan hävisi sumun sekaan, välistä näytti paljon korkeammalta kuin ennen, milloin nimittäin kaukaiset esineet kajastivat merestä ja näyttivät ikäänkuin ylemmä nostetuilta, joka tapahtuu silloin, kun kaukainen ilma on vähän samea ja aurinko on alhaalla. Ja silloin paistoivat punertavat aamupilvet niin ihmeellisen kauniisti Petter Matin kivelle; se näytti aivan palavan ilmi tulessa, se säkenöitsi kullan ja tulen karvaiselta tuolla kaukana meren siniviiruisten aaltojen keskellä.

Kerran oli Petter Matin kivi saanut yht'äkkiä asukkaan; sen huipulla liikkui jotakin jättiläisen kaltaista. Haamu oli kyllä ihmisen, mutta millainen ihminen! Hän oli vähintään yhdeksän kyynärää pitkä, siitä päättäen, kun hän levitti käsivartensa taivasta vasten. Minulle johtui mieleen Ahti; hänköhän se olisi? Seuraavana päivänä sain kuulla pienen kalastaja-pojan olleen kivellä etsimässä vesilinnun munia — hän näet ei kuulunut kevät-yhdistykseen — ja kivellä seisoessaan kajasti hän ja kasvoi niin merkillisesti ilmaa vasten, että näytti paljon pitemmältä kaikkia niitä jättiläisiä, joita välistä näytellään rahasta kuin petoja.

Siitä päivästä asti minun hyvin teki mieleni nähdä Petter Matin kiveä aivan läheltä, ja itsekseni mietiskelin, miten ihmeellistähän olisikaan seisoa sen huipulla ja ojentaa käteni taivasta vasten. Minä tunsin erään vanhan kalastajan, joka aina joka maanantai purjehti kiven ohi ulommaksi merelle yksinäiseen kalastuspaikkaansa ja joka lauantai palasi kaupunkiin tuomaan suolaisia silakoita nelikoissa. Muutamana kauniina maanantai-aamuna, kun puhalteli kohtuullisen kova lounatuuli, että oli hyvä purjehtia kiven luo ja sieltä takaisin, huusin vanhaa ystävääni, ja hän suostui rupeamaan luotsikseni; niinpä laskimme kohti aavaa merta. Se oli pitkä matka, paljon pitempi, kuin olin luullutkaan; minä arvasin sen peninkulmaksi, mutta sitä oli kolmattakin. Mitä etemmäksi poistuimme saarista ja niiden pienistä kalakojuista, sitä yksinäisemmiltä ja autiommilta alkoivat minusta näyttää nuo aavat siniseljät, jotka kimaltelivat päiväpaisteessa. Minä odottelin Petter Matin kiven kasvavan suuremmaksi, mikäli sitä lähestyimme; olinpa aivan vakuutettu, että se muka oli hirvittävän korkea vuori. Mutta se päinvastoin ennemmin pieneni kuin suureni, ja kun pääsimme sen luo, oli se tuskin suurempi tavallista heinälatoa. Nyt vasta huomasin sen näyttäneen matkan päähän suurelta ainoastaan sentähden, että se seisoi niin yksinään aavalla sileällä pinnalla, takanansa ainoastaan sinertävä ilma, eikä lähellä mitään, johon sitä olisi voitu verrata.

Totta puhuakseni ei tuo kivi läheltä katsoen näyttänyt yhtään kummallisemmalta kuin moni muukaan kallio merenrannalla. Mutta yksinäisyys pani siihen jotakin tavatonta, juhlallista ja salaperäistä. Se oli seisonut siinä niin yksinään monta, monta sataa vuotta, ja koko sen pitkän ajan olivat meren aallot voimattomina murtuneet sen röhmyisiä kylkiä vasten. Mitähän kaikkea se oli saanutkaan kokea, vaikk'ei se osannut sitä kertoa. Aallot eivät olleet kirjoittaneet nimiänsä vuoreen, vuosisatain lumet ja päiväpaisteet olivat samoin jättäneet puumerkkinsä piirtämättä. Pohjoissivu oli kuohun voimasta hankautunut aivan sileäksi; muissa sivuissa näkyi ruskeita raitoja, veden eri korkeuden merkkejä. Hienoinen, harmaa sammal, seassa meren vehreätä limaa, peitti sen osan kiven pinnasta, joka ei ollut veden alla. Lukemattomat linnut olivat tehneet valkoisia merkkejä kivelle, ja meidän lähestyessämme lensi parikymmentä kalalokkia pahasti rääkyen ylös tuolta leposijaltaan, jota niin harvoin häirittiin. Ne ottivat meitä vastaan kuin rosvoja, liitelivät aivan likellä ympärillämme, aikoen vain pyrkiä hakkaamaan pois silmiämme, niin että meidän täytyi puolustautua airoilla. Lokit taistelivat oman isänmaansa puolesta; olihan heillä pesät kalliolla.

Minä kiipesin ylös liukkaalle kalliolle. Sen päällys oli melkein tasainen ja noin kammarin lattian kokoinen. Kukoistava punainen horsma ja kuihtuva viinapensas olivat löytäneet jalansijaa päivän puolelta raosta raakkujen ja merihauran välistä. Kaikki tahtoo elää; yksin kova kalliokin ponnistaa voimiaan ja koettaa kantaa kukkia ja hedelmiä!

Mitä tuo on? Kirjainko? Ei, ei tosiaankaan kirjain, vaan ehkä puumerkki, ell'ei se ollut vain tuollainen harakanvarvas, kuin luonto itse usein piirtelee sileihin kallionkylkiin. Minä kumarruin ja raaputin sammalen pois kivestä. Sellaisia merkkejä näytti olleen parikymmentäkin hakattuna länsisivuun ja melkein yhtä monta itäiseen. Monta niistä oli melkein näkymättömäksi kulunut sateen, auringon ja merenaaltojen voimasta. Mutta miksi ne olivat hakatut ikäänkuin kahteen vihollisleiriin? Olivatko lokit ja sorsat taistelleet Petter Matin kivestä? Ei sitä kukaan tiennyt, kivi oli ääneti, meri mutisi jotakin, mutta pitäähän se ääntä aina. Se ei osaa olla vaiti, mutta ei saa kertoakaan.

Minulle johtui mieleen kalastajapoika, joka oli kasvanut jättiläiseksi. Miksipä minä en voisi kilvoitella hänen kanssansa? Petter Matin kivi, joka itse näyttää matkan päähän jättiläiseltä, voi kuvitella tuolla etäällä oleskeleville pikku ihmisille mitä hyvänsä. Minä nousin varpailleni kiven korkeimmalle kohdalle, levitin käsivarteni myllynsiiviksi ja käännyin hitaasti ja juhlallisesti ympäri kuin torni. Ah, miten nyt lienen näyttänyt hirvittävän suurelta ja korkealta sinertävää ilmaa vasten! Eivätköhän vain ihmiset rannalla sanoneet: siinä Petter Matti ottaa aurinkoa alas taivaalta!

"Ehkä nyt jo lähdemme?" sanoi kalastaja.

Me läksimmekin, ja tuntuipa oikein hupaiselta jälleen päästä ihmisten pariin sieltä autiolta mereltä. Pitkän ajan kuluttua tästä päivästä etsin minä jotakin vanhoista Kustaa Vaasan aikaisista papereista. Ihmeekseni puhuttiin niissä yksinäisistä meren kivistä, joille hylkeet nousevat "päivää paistattamaan". Hylkeenampujat saivat paraat saaliinsa sellaisilta kiviltä, joita sentähden sanottiinkin hyljekiviksi ja pidettiin hyvin arvokkaina. Eri kyläin pyydystäjät joutuivat riitaan hyljekivistä, menivät oikeuteen ja pyysivät, ett'ei kukaan muu saisi siellä pyydystää. Nyt minä ymmärsin, miksi puumerkit oli Petter Matin kiveen hakattu kahteen leiriin.

Mutta olipa siinä kivessä muutakin merkillistä. Jos se kolmesataa vuotta sitte oli hyljekivi, niin pitihän sen silloin olla niin matalalla vedenpinnasta, että hylkeet pääsivät sille nousemaan. Ja nyt se oli vähintään kuusi kyynärää korkeampi. Niin paljon on siis veden täytynyt aleta siitä asti ja yhtä paljon Suomen rannikon nousta ylemmäksi merta kolmessa sadassa vuodessa. Eikö se ole merkillistä? Mutta niin kuitenkin on. Joka vuosisadassa on Pohjois-Suomi, samoin kuin Pohjois-Ruotsikin valloittanut mereltä hyvän kappaleen maata, joka on kuivanut, kun meren vesi on vähennyt kaksi kyynärää alemmaksi. Ja Etelä-Suomi voittaa kyynärän korkeudelta maata. Niin kasvaa maa ja valloittaa yhä uusia aloja Ahdin valtakunnasta. Sen tietää Petter Matin kivi. Olipa sillä kuitenkin jotain sanomista, vaikka olikin kivi. Hän sanoi minulle: "sinun maasi kasvaa!"