PIKKU HALTIA

PIKKU HALTIA.

Oli kerran oppinut mies, kirjaneuvos; enpä tiedä, oletteko koskaan kuulleet puhuttavan kirjaneuvoksesta, se on hyvin kunnioitettava arvonimi. Kirjaneuvokseksi sanotaan sellaista miestä, joka tietää paljon kirjoista, mutta vähän taikka ei yhtään elämästä. Ja tämä kirjaneuvos, josta nyt aion puhua, oli erittäin hyväntahtoinen; hän ei tehnyt kellekään pahaa, pisteli vain neuloihin kaikenlaisia pikku siipieläviä sekä asetteli ne sitte neuloistaan riviin korkkilevylle, sillä hän oli hyönteisten kokooja. Hänen mielestään tuo kaikki oli, niinkuin olla pitikin, eikä hän koskaan ollut tyytyväisempi kuin silloin, kun sai neulaansa jonkun uuden, hyvin harvinaisen elävän kimpuroimaan.

Eräänä kesäpäivänä paistoi aurinko niin lämpöisesti kirjaneuvoksemme lukuhuoneesen, että hän alkoi kovasti hikoilla vehreässä, topatussa yönutussaan. Hän nosti silmälasit pois nenältään ja varjostimen kuutamo-otsaltansa, työnsi ikkunanverhon syrjään, tirkisti ulos ja näki auringon paistavan. "Ahah, nyt on hyvä hyttysilma!" sanoi hän itsekseen.

Hän otti keltaisen lakkinsa, nuuskanruskean kesänuttunsa, haavinsa ja pullonsa, jossa hänen oli tapana säilyttää harvinaisia hyönteisiä, ja läksi ulos. Kävellä kömpyröidessään pitkin katua tallasi hän rikki erään rouvan hameenliepeet, sysäsi pikku tyttöä, joka kantoi maitoastiaa, ja hiljakseen riiteli lyhdynpatsaalle, joka ei lähtenyt pois tieltä. Viimein hän saapui puistoon kaupungin ulkolaidalle. Siellä oli kesäntuoksua, vehreyttä, kukkia ja linnunlaulua; mutta sitä kirjaneuvos ei ollenkaan huomannut. Hän huuhtoi haavillaan valkoisia koiranputkia, keltaisia leinikköjä ja vehreitä pajupensaita: hän pudisteli tuomien oksia, sillä tuomet ovat hyviä hyönteispesiä, varsinkin kukkiessaan, ja mitä pahemmin madonsyömiä ne ovat, sitä parempi. Kaikkein puiden pitäisi olla madonsyömät, arveli kirjaneuvos itsekseen. Sitä paitsi oli hänellä paljo tekemistä vanhoissa, lahoissa kannoissa sekä maahan pudonneissa kuivissa oksissa. Mikä ei ollut madonsyömää, sen kaiken pitäisi olla edes maahan kaatunutta ja mädännyttä, arveli taaskin kirjaneuvos.

Vaikeampi oli tuossa kauniissa puistossa ajella lentäviä otuksia; niillä oli niin sukkelat siivet, eikä kirjaneuvoksella ollut millaisiakaan siipiä. Hän väijyi suvenkorennoita ja perhosia, tavoitteli ilmasta paarmoja, pistiäisiä ja kultakärpäsiä, ja moni noista elukoista saikin surmansa hänen kauttaan; ei hän säästänyt verkkojansa paimentavia hämähäkkejäkään. Inhottavimmat kaikista olivat usein kaikkein harvinaisimmat. Kaikki kelpasi kirjaneuvoksen kokoelmiin, ja siinä kirjaneuvos olikin oikeassa, sillä luonnossa ei ole mitään, jolla ei olisi omaa tarkoitustansa ja opettavaisuuttansa. Siinä kirjaneuvos vain erehtyi, että hän vähän piti lukua elävän tarkoituksesta, kunhan hän vain sen sai kokoelmiinsa ja osasi kertoa, millainen sen pieninkin osa oli.

Nyt oli metsästys onnistunut huonosti, sillä mitäpä kirjaneuvos teki muutamilla sadoilla paarmoilla, hevoskärpäsillä ja kaalimadoilla, joita hänellä oli monta sataa ennestäänkin? Väsyneenä ja tyytymättömänä istuutui hän lammikon rannalle, jossa suuri, valkoinen lumpeenkukka juuri oli avannut kauniin, nuoren kupunsa kesäaurinkoa vasten.

"Ahah!" huudahti kirjaneuvos äkisti ihastuen. Hän oli löytänyt pienen, erittäin kummallisen olennon lumpeenkukan terälehtien peitosta.

Elukka oli tuskin puoli tuumaa pitkä, hieno kuin kukanvarsi, valkoinen ja pikkuinen, vaaleanpunaiselta välähtelevä; mutta muuten muodoltaan ja rakennukseltaan melkein ihmislapsen kaltainen, paitsi että se oli niin ihmeellisen pikkuinen ja että sen lumivalkoisissa hartioissa oli läpinäkyvät, loistavat perhonsiivet. Kuka hyvänsä olisi huomannut tuon pikku olennon viehättävän sieväksi. Olipa kirjaneuvoskin aivan liikutettu ilosta, mutta ainoastaan sentähden, että oli löytänyt harvinaisen hyönteisen.

Siispä hän pisti elukan pulloon muiden hyönteisten joukkoon ja astuskeli tyytyväisenä takaisin lukuhuoneesensa. Siellä pisti hän uuden hyönteisensä neulaan ja neulan korkkilevyyn sekä alkoi mikroskoopilla tutkia löytöänsä.

"Onpa tämä merkillistä, perin merkillistä!" arveli kirjaneuvos. "Moista hyönteistä en ole vielä koskaan löytänyt. Se on varmaankin homunculus minimus, mikroskoopilla katseltava ihmisnulikka! Mutta tuo kiemurtelekse liian kovin, enhän voi lukea varpaita sen takajaloista. Kuolkoon ensin sill'aikaa, kun minä kirjoistani etsin homunculus-suvun!"

Niinpä pikku elukka asetettiin neulassaan korkkiin pistettynä lukuhuoneen nurkkaan, ja kirjaneuvos läksi selailemaan kirjojansa. Kun hän ei niistä löytänyt homunculus-suvun merkkiäkään, riensi hän heti kaupungin suurimpaan kirjastoon, jossa oli satatuhatta kirjaa rivissä hyllyillä, ja alkoi niistä etsiskellä kannesta kanteen jotakin kertomusta pikun pikku ihmisestä, joka olisi ainoastaan puoli tuumaa pitkä. Sepä oli pitkällinen ja vaivaloinen työ. Kirjaneuvos etsi etsimistään kokonaista seitsemän vuotta; hän tuli etsimisestä ja huolesta kasvoiltaan tuhkanharmaaksi, ja nuuskanruskea nuttu alkoi kukoistaa kuin perunamaa; mutta ei mitään homunculusta löytynyt, ei ainakaan sellaista, joka eläisi ja oleskelisi lumpeenkukan kuvussa. Seitsemän vuoden kuluttua palasi kirjaneuvos jälleen lukuhuoneesensa ja päätti nyt itse kirjoittaa omintakeisen kirjan uudesta homunculus-hyönteisestä, joka elää kukantuoksusta ja tavallisesti oleskelee erään nimitetyn lammikon luona, nimitetyssä puistossa ja määrättynä vuodenaikana ja jolla sitä paitsi on se ihmeellinen ominaisuus, että sen voivat ainoastaan oppineet, nuuskanruskeaan nuttuun pukeuneet miehet löytää.

Kirjaneuvos nyt, tuon päätöksen tehtyään, etsi nurkkakaapin tomuisesta laatikosta korkkilevyn, jolla homunculus oli neulassaan seisonut kätkössä seitsemän vuotta. Elukka riippui neulassa ilmi elävänä, iloisena ja kiemuroiden, kuten ennenkin. Olipa se kasvanutkin, sillä nyt se oli lähes tuuman pituinen.

Kirjaneuvoksesta se oli hyvin kummallista ja hän käänteli elukkaa, tarkastellen joka puolelta. "Vielähän tuo kiemuroipi!" sanoi hän. "Minun pitää ripustaa se savuun." Ja hän pani sen savustumaan koko yöksi.

Aamulla hän meni katsomaan elukkaa. Ihmeen ihme! Se kiemurtelihe yhtä elävänä ja oli taaskin kasvanut puolen tuumaa. Olisipa se ehkä lentänytkin, ell'ei olisi ollut pistettynä neulaan.

"No, oletpa aika sitkeähenkinen veitikka!" sanoi kirjaneuvos. "Maltas, kun leikkelen sinut palasiksi." Ja kirjaneuvos leikkeli pikku olennon monen moneksi pikku muruksi. Mutta kun hän kääntyi toisaanne, ja sitte jälleen katsahti palasia, olivat ne kaikki kasvaneet yhteen ja silloin näki hän elukan nauravan.

Kirjaneuvos ei ollut mikään pahaluontoinen mies, mutta jopa alkoi häntä tuo suututtaa, että mokoma hyönteinen nauroi. "Vai niin!" sanoi hän, "vai naurat sinä, hä? Kyllä minä sinut opetan!" — Hän otti suuren rautahuuhmarensa ja raskaan petkelen, pisti elukan huuhmareen ja survoi sen jauhoksi. "Nyt ainakin pysynet hiljaa!" arveli kirjaneuvos.

Mitä vielä! Kirjaneuvos katsahti huuhmareen ja näki piskuisen istuvan pohjalla vielä iloisempana ja elävämpänä kuin ennen. Ei maksanut vaivaa edes koettaakaan survoa sitä, yhtä hyvin olisi voinut pistellä reikiä ilmaan. Ja nyt se jo oli kasvanut kahden tuuman pituiseksi.

"Ohoh!" sanoi kirjaneuvos hämillään ja suutuksissaan. "Jos olet sitä lajia, niin ei kaiketi ole muuta neuvoa kuin polttaa sinut poroksi." — Hän teki suuren tulen kammarinsa uuniin, viskasi elukan tuleen ja uunin sivupellit kiinni. "Nyt se vekkuli ei enää kiemurtele!" ajatteli hän.

Kun valkea oli palanut, tuli kirjaneuvos uteliaaksi ja avasi pellit. Siinä se piskuinen nytkin istui iloisena ja vahingoittumatta tuhkassa. Ja nyt se oli jo kolme tuumaa pitkä sekä osasi puhuakin.

"Täällä on lämpöinen ja hyvä olla", sanoi se pikku olento ivallisesti hienon hienolla äänellänsä, joka ei ollut juuri kovempi kuin itikan hyminä.

"No, kautta Jupiterin!" sanoi kirjaneuvos, lyöden kummastuksesta kätensä yhteen, "sinäpä olet sitkeähenkisin kuoriainen, kuin koskaan olen nähnyt." Sitte hän otti elukan tuhkasta, meni sen kanssa metsään ja kaivoi sen parin sylen syvyyteen maan sisälle. Ja ollakseen oikein varma asiastaan vieretytti hän vielä suuren kiven elukan haudalle.

Mutta eipä hän kuitenkaan ollut oikein varma, vaan meni viikon kuluttua samaan paikkaan metsään katsomaan. Metsä oli kyllä entisellään, kivi paikallaan ja hauta täynnä, mutta se pikku olento, josta ei millään tavalla voitu päästä erilleen, istui, nyt jo neljän tuuman pituiseksi kasvaneena, iloissaan ja vahingoittumatta kivellä. "Onpa täällä oikein kaunista ja vilpoista metsässä", sanoi hän.

Silloin, niin, vasta silloin kirjaneuvos oikein kovin peljästyi. Harva tukka nousi pystyyn hänen kuutamopäälakensa ympärillä, vehreät silmälasit hypähtivät hänen nenällään, nuuskanruskea nuttu ratkesi ompeleistaan, ja kirjaneuvos läksi juoksemaan pakoon min kerkesi. Ja siitä tuli sellainen juoksu, että hän sitä kyytiään juoksee vielä tänäkin päivänä.

Jonkun ajan kuluttua sattui hyväluontoinen kanamummo astumaan metsäpolkua ja löysi pikku olennon istumasta kiveltä, johon kirjaneuvos oli hänet jättänyt. "No, pikku pahanen", sanoi mummo, "miten sä niin yksiksesi olet? Tuleppas tänne, niin minä lämmittelen sua tuvassani muiden kananpoikasten kanssa!" Ja samassa hän otti piskuisen varovasti köhmyräisten sormiensa väliin ja kantoi sen esiliinassa kotiinsa.

Mummolla oli puinen häkki, jossa kana asui poikasineen; siinä oli uusi elukkakin saava asua. Mutta kana ei suvainnutkaan kotiinsa vieraita, vaan noukki tuota pikaa silmät pikku olennolta pois päästä. Mummo huomasi sen ja huudahti peljästyksestä. "Ei mitään hätää!" sanoi piskuinen. Ja kohta hän, silmät terveinä ja kauneina, istui hymyillen hajasäärin kanapojan seljässä ratsastamassa.

"Saat asua porsaan kanssa", sanoi mummo, "ja jos se rupeaa tekemään sinulle pahaa, niin ryömi kaukalon alle!"

Niin tehtiin. Piskuinen asetettiin porsaan asuinkumppaniksi, mutta sepä ei onnistunut paremmin, kuin että porsas nielasi hänet yhtenä suupalana. Yksi leukojen losaus vain, niin se oli tehty!

Mummo sen huomasi ja hämmästyi niin, että oli ensi hädässään teurastaa koko porsaan. Jo seisoi hän valmiina porsaan vieressä, ja kohta olisi varmaankin päättynyt sen nuori elämä, ell'ei mummo olisi kuullut vienon äänen sanovan: "Mitäs nyt aiot, pikku emäntä? Vallan hyvinhän minä voin!" Ja siinä se kummallinen olento nauraen istui porsaan seljässä.

"Nyt minä hänet paremmin suojelen", arveli mummo, ja asetti hänet heinille ämpäriin, joka oli oven vieressä tuvassa. Mutta kohta sattui mummon mies tulemaan janoissaan pellolta kotiin, otti ämpärin ja laski syvälle syvimpään kaivoon. "Mitä hulluja nyt teit?" sanoi mummo. "Hukutit minun rakkaimman pikku elukkani!"

Kana-ukko peljästyi ja hämmästyi, sillä hän piti eukkoansa hyvin suuressa arvossa; mutta ennenkuin hän vielä ehti vastata mitään, kuului heikko ääni taaskin sanovan: "Ei hätää, pikku emäntä, kyllä minun on täällä hyvä ollakseni." Ja pikku olento istui nauraen ämpärin sangalla ratsastamassa.

Tämä alkoi viimeinkin mummosta tuntua jo vähän kummalliselta. Hän sovitti sangattomat silmälasit nenällensä, katseli piskuista tarkkaan joka puolelta ja sanoi hänelle: "Mikä sinä oikeastaan olet?"

"Olento", vastasi hän.

"Hm!" sanoi mummo. "No, mistä tämä olento on kotoisin?"

"Kaikkialta enkä mistään", kuului vastaus.

"Vai niin, sepä oli hyvin selvää, se", arveli mummo. "No, mikä sun nimesi on?"

"Sano minua Pikku Haltiaksi."

"Onko se almanakassa?"

"Etsi!"

Mummo etsi sekä silmälaseilla että ilman, mutta ei löytänyt koko almanakasta Pikku Haltian nimistä pyhimystä. "Ahah, nyt ymmärrän", sanoi hän; "se on lapsi, jonka ristinimi on Pikku ja sukunimi Haltia. Kummallisia nimiäpä ne ihmiset nykyaikaan panevatkin lapsilleen. Mutta kun oikein ajattelen asiaa, niin kukapa tietää, onko tuo elukka edes oikea ihmislapsikaan. Vastaa, nulikka, missä on sinun papinkirjasi?"

"Papinkirjaniko? Mikäs se on?"

"Maltahan, tämä ei suinkaan ole aivan oikeaa peliä", ajatteli mummo. Tuo olento ei edes tiedä, mikä papinkirja onkaan. "Varminta lienee, että minä jollakin sopivalla tavalla pääsen eroon tuosta Pikusta. Arvoisa provasti kaiketi tiennee neuvon; sillä minä en vain tahdokaan pitää noitavehkeitä kodissani." Ja mummo pisti Pikku Haltian hiljaa koriin, sitoi paksun huivin peitteeksi päälle ja meni korinensa pappilaan.

"Arvoisa provasti!" sanoi mummo perille päästyään, "tässä on ihmeellinen olento, jonka löysin toissa keskiviikkona metsästä. Silloin se oli neljä tuumaa pitkä, mutta on sitte kasvanut viisitumaiseksi; ei syö mitään, ei juo mitään, ei makaa koskaan, näyttää olevan erittäin ilomielinen ja sitkeähenkinen. Kuitenkin näyttää se melkein ihmislapselta, paitsi että sillä on jonkinlaiset perhonsiivet hartioissa; osaa myöskin puhua ja sanoo itseään Pikku Haltiaksi. Nyt minä kysyisin teiltä, arvoisa provasti, mitä minun pitää tekemän sille, sillä minä toden totta en tiedä, onko se ihminen vai mikä."

Provasti näytti hyvin ajattelevaiselta, mietti hyvän aikaa asiaa ja pyysi viimein nähdäksensä moista otusta.

"Tässä se on", sanoi mummo, aikoen auaista koriansa, mutta Pikku Haltia jo istuikin hänen olkapäällänsä, kumarteli hyvin tuttavasti ja sanoi: "tässä mä olen!"

"Hm, hm!" virkkoi provasti, pani nenälleen kahdet silmälasit ja alkoi tarkastella pienoista joka taholta. "Et sinä kuulu minun seurakuntaani", sanoi hän, "missä olet syntynyt?"

Pikku Haltia hyppäsi ja asettui hyvin rohkeasti ratsastamaan arvoisan provastin lasinsangoille. "Missäkö olen syntynyt?" sanoi hän.

    "Taattoni on taivon päivä.

    Maammoni on aava ilma,

    Majani on mailma laaja,

    Vakaa kehtoni vapaus,

    Voima vahva elonani,

    Valo runsas ruokanani,

    Jalo lämmin juomanani.

    Unenani valvominen…"

"Kyllä mun täytyy sanoa", virkkoi provasti vähän mietittyään, "että se on hyvin omituinen kastekirja. Sellaista ei minun kirkonkirjoissani ole. Mummo myöskin sanoo sinua hyvin iloiseksi ja sitkeähenkiseksi, vaikka oletkin noin pieni. Mutta mitäs sanot minun kärpäsläpästäni?"

Piskuinen naurahti:

    "Ei minua sorto sorra,

    Teräs ei minuhun pysty,

    Tuli tuimin ei mua polta

    Eikä musta multa peitä.

    Vettä, ilmaa, tulta, tuhkaa.

    Pedon kitaa, ihmiskättä

    En mä pelkää; pääsen niistä

    Surman suuhun sortumatta,

    Hymyillen kuin kevään lehti.

    Mitä mielitkään minusta,

    Herra, herttainen provasti?"

"Minä en rupea tekemisiin sinun kanssasi, viisastelija!" torui provasti. "Mene tiehesi, sinä et kuulu minun seurakuntaani; minä en sinua tunne."

"Olipa kerran aika, jolloin minut tunsit", sanoi piskuinen, nostaen veitikkamaisesti etusormeaan.

"Milloinkahan se olisi ollut?" kysyi provasti. "Minä ainakaan sitä en muista."

"Kun olit pieni poikanen, juoksentelin sinun kanssasi ajelemassa puiston perhosia ja luin satuja niiden siiviltä. Silloin minä sinun kanssasi soutelin kirkkaalla järvellä ja kirjoittelin runoja aaltoihin. Silloin seisoskelin sinun kanssasi tähtitaivaan alla ja näin Jumalan silmäin loistavan yön pimeässä."

"Joutavia lapsellisuuksia!"

"Sitte kun tulit nuorukaiseksi ja ylioppilaaksi, istuin sinun kanssasi yksinäisessä kammarissasi ja tavailin kuun paistetta jäisestä ikkunastasi. Minä kirjoitin sinulle kauneimmat ajatuksesi kunniasta ja sankaruudesta, rakkaudesta ja isänmaasta. Minä tahdoin sinusta tehdä suurta miestä, provasti, ja suureksi sinun omakin halusi siihen aikaan paloi."

"Nuoruuden unelmia!" huokasi provasti.

"Nyt sanot niin", jatkoi piskuinen, "ja ne unelmat kuitenkin olivat paraat koko elämässäsi. Sittemmin olet tehnyt työtä leivän tähden, kirkkoherran-paikkojen, arvonimien ja kunnian tähden. Jos olisit tehnyt työtä Jumalan valtakunnan eduksi, provasti, niin enpä uskaltaisi tehdä pilaa sinusta. Mutta nyt uhkaat lyödä minua kärpäsläpälläsi, kun olet syömällä ja makaamalla hävittänyt sielusi kuolemattoman osan. Se ei ole oikein hyvin tehty, isä hyvä!"

Onneksi ei provasti kuullut viimeisiä sopimattomia sanoja. Hän istui ääneti ja vaipuneena nuoruuden muistoihin.

"Arvoisa provasti, lähettäkää hänet nimismiehelle, kun hän käyttää suutansa sopimattomasti teitä kohtaan", sanoi kanamummo, ollen loukkautunut provastin puolesta.

"Antakaamme sen lentää!" sanoi provasti sävyisästi ja avasi ikkunan.

"Kas tässä, Pikku Haltia; vapaus on kehtosi, lennä vapauteen!"

"Kiitoksia, hyvä provasti!" sanoi pienokainen ja lensi samassa pois kuin päivänsäde kohti sinistä kesätaivasta.

Kanamummo ei ollut käsittänyt sanaakaan Pikku Haltian puheesta muuta kuin että hän ei ollut osoittanut provastille kylliksi kunnioitusta. Mutta provasti kyllä käsitti kaikki tyyni, ja se juuri teki hänet niin ajattelevaiseksi. Hän tunsi mielessään jotakin, mitä sitte lienee ollutkaan, joka melkein tuntui surulta ja katumukselta. Ja kun he molemmat, provasti ja mummo, nyt seisoivat ikkunan edessä ihmetellen piskuisen katoamista, näkivät he vanhan miehen, yllä nuuskanruskea nuttu ja päässä vehreä lakki, juoksevan hengästyksissään mätästen ja aitain yli.

"Mitä hullua?" sanoi kanamummo, tuntien miehen; "sehän on kirjaneuvos! No, hänpä näkyy harppailevan kiiruummin kuin maanmittari ruispellossa!"

"Niin!" sanoi provasti. "Tuolla tavalla voi juosta ainoastaan se, jolla on käsissään ollut Pikku Haltia, vaan joka on piinannut häntä. Ja kun sitte tunnetaan Haltia toiste, saadaan sellainen kauhu, kuin kirjaneuvoskin näkyy saaneen. Hyväpä oli, ett'en minä ehtinyt tarttua kärpäsläppään."

"Eihän tuo vain liene vaarallista minulle, niin että minunkin täytyisi juosta?" kysyi kanamummo.

"Ei, teille, hyvä mummo, se ei ollenkaan ole vaarallista. Mutta minulle ja monelle muulle. Tahdotteko tehdä minulle pienen palveluksen?"

"No, niin varsin mielelläni, arvoisa provasti!"

"Polttakaa tuo kärpäsläppä! Minä saattaisin pikastua, jos hän vielä milloin ehkä palaa."