VANHA HERRA

VANHA HERRA.

Oli kerran vanha herra, nimeltä Semigradsky. Se nimi kuului niin oudolta ja vieraalta, että lapsi tuskin osasi sitä oikein lausua. Hänen sanottiin olevan puolalaista sukuperää, eikä kukaan tiennyt, mistä hän tuli, mutta hän saapui Helsinkiin ja tuli piirustustaidon opettajaksi. Hän oli jo silloin vanhanpuoleinen herra; pikku tytöt arvelivat hänessä olevan jotakin hajallaan, hänen tukkansa ei ainakaan ollut eheä, sillä hän oli melkein paljaspäinen, niin että hänellä oli vain muutamia harmaita hiuskarvoja jäljellä, ja varmaankin lapset juuri sentähden pelkäsivät häntä. Mutta hän rakasti lapsia, ja hänellä oli aina västin taskussa pikku rasia, jonka kannessa oli neitsyt Marian kuva, ja rasiassa oli aina karamelleja ja sokuriryynejä. Kun hän Esplanaadissa istuessaan puhutteli lapsia ja he yrittivät juoksemaan pois, otti hän rasian taskustaan ja tarjosi siitä lapsille jotakin. Muutamat juoksivat edelleen, toiset pysähtyivät. Ahneimmat ensin taipuivat houkutuksiin, ja vähitellen tuli muitakin. Saatiinpa silloin nähdä vanhan herran ympärillä paljo pikku lapsia koko ajan, kuin hänen rasiassansa oli rahtunenkaan jäljellä; mutta kun se tyhjeni, juoksivat lapset pian tiehensä. Hehän eivät tunteneet häntä eivätkä tienneet hänestä muuta kuin että hänellä oli hajallinen tukka ja niin oivallinen laatikko. Moni ei edes kiittänytkään pois juostessaan.

Niin, siinä hän istui yksinään eikä kukaan huolinut hänestä. "Minun pitää keksiä jotakin parempaa lapsille kuin karamelleja ja sokuriryynejä", ajatteli hän itsekseen. "Se ilo kestää niin vähän aikaa ja unhottuu pian. Mitähän minä keksisin, että lapset minua rakastaisivat?"

Sitä hän ajatteli kauan, niin kauan kuin eli. Ja olipa hänellä syytäkin niin ajatella. Sillä hän oli yksin maailmassa eikä kukaan huolinut hänestä. Ei hänellä ollut vaimoa eikä lapsia, vaikka hän niin mielellään olisi pitänyt lapsia luonaan; vanha emännöitsijä vain hoiteli hänen talouttansa, kattoi hänen pöytänsä ja teki hänen tilansa. Tosin hänellä, paitsi oppilaitansa, oli pari kolme tuttuakin, jotka välistä tervehtivät häntä, mutta he olivat yhtä vanhat kuin hänkin eivätkä voineet lämmittää hänen sydäntänsä. Häntä suretti, että hän oli niin täällä muukalaisena ja kaukana kaikista niistä, jotka olivat hänelle nuoruudessaan olleet rakkaat. Mutta ei hän siltä ollut äreä eikä tyytymätön, vaan päinvastoin hyvin iloinen ja puhelias. Hän oli saanut sen hyvän lahjan, että osasi tyytyä kohtaloonsa, rakastaa ihmisiä ja tehdä hyvää kenenkään tietämättä. Se olikin hänen ainoa huvinsa.

Nyt eleli hän hyvin säästäväisesti, piti aina vanhaa harmaata hattuaan, kulunutta viittaansa ja sinistä, kirkasnappista frakkiansa, söi hyvin yksinkertaista ruokaa eikä koskaan käynyt sellaisissa huveissa, jotka maksoivat rahaa. Jos hänellä oli pienet tulot, niin menot olivat vielä pienemmät; senpätähden jäikin aina jotain säästöön pantavaksi. Ihmiset alkoivat viimein uskoa vanhaa herraa itaraksi. Se saituri, sanoivat he, ei suo itselleen eikä muille mitään hyvää, hän ei rakasta mitään muuta maailmassa kuin keltaista kultaa, ja sitä hän kokoo kasa kasalta arkkuunsa. Hyi sellaista visukinttua! Kukahan hänet perii? Kissa viimein saa hänen kultansa, taikka tulee joku juutalainen Puolasta ja sanoo: "antakaas tänne, minun se on!"

Vanha herra kyllä tiesi, mitä hänestä puhuttiin; siitä näet hänen vanha emännöitsijänsä piti huolen, vaan muille hän sen sijaan laveasti kertoeli herransa olevan rikkaan ja hyvin ahneen. Herra oli kuitenkin yhtä tyytyväinen ja iloinen. Hän alinomaa vain mietiskeli itsekseen: "mitähän minä keksisin, että lapset rakastaisivat minua?"

Aika kului, yhä raskaammaksi kasvoi raha-arkku, ja yhä ihmiset, nähdessään herran vanhassa nukkavierussa mekossaan, sanoivat vanhaan tapaansa: kissa ne saa; hyi sellaista visukinttua!… Tulipa vanha herra äkisti sairaaksi ja makasi kuolemaisillaan. Silloin ihmiset ihmettelemään, jokohan hän nyt tekee testamenttinsa ja kuka saa raha-arkun. Saadaanpahan nähdä, että tuo ahne emännöitsijä perii kaikki tyyni, arvelivat naapurit. Emännöitsijä olisi mielellään uskonut samaa, mutta vaikka hän tiesi kaikki, vieläpä vähän enemmänkin, niin hän ei tiennyt mitään testamentista. Lääkäri sanoi hänelle: nyt kuolee herra. Ja pappi sanoi: onko hän määrännyt mitään köyhille? Ei edes vanhaa sinistä frakkiaankaan, vastasi emännöitsijä. No, sepä on jumalatonta, arveli pappi. Hyi sellaista visukinttua!

Vanha herra makasi siinä iloisena ja tyytyväisenä, mutta nyt hän oli vielä tyytyväisempi kuin koskaan ennen, sillä nyt hän oli keksinyt jotakin parempaa kuin karamellit ja sokuriryynit, sellaista, joka voi saattaa lapset rakastamaan häntä. Mutta sitä hän ei suinkaan puhunut eläessänsä. Se hänen ilonsa oli, että lasten piti rakastaman häntä vasta hänen kuoltuansa.

No niin, sitte hän kuoli, hänet haudattiin ja hänen täytyi niinkuin muidenkin saiturien jättää tänne maan päälle raha-arkkunsa. Mutta silloinpa löytyikin äkkiarvaamatta testamentti, ja koska ei ollut yhtään sukulaista ottamaan talteensa vanhuksen omaisuutta, tuli maistraatti avaamaan sinetillä suljettua paperia. Naapurit olivat niin uteliaat, että tunkeutuivat porstuaan kuulemaan suurta uutista, ja he kuiskailivat toinen toiselleen: emännöitsijä se kaikki saa; hyi sellaista visukinttua!

Mutta eipä emännöitsijä saanutkaan, vaan pikku lapset. Vanha herra oli viimein keksinyt keinon, josta häntä muistettaisiin: kauan mietittyään hän määräsi koko omaisuutensa pikku lasten koululle, jota piti sanottaman hänen kouluksensa. Ei kukaan voinut väittää testamenttia laittomaksi, ja pikku lasten koulu siis perustettiin. Niin kauan oli vanha herra kuluttanut sinistä frakkiaan ja kieltänyt itseltään kaikki huvitukset, että hänen raha-arkullaan voitiin nyt rakentaa suuri koulukartano, palkata opettajatar ja hankkia kaikki, mitä tarvittiin lasten opetukseen ja huviksi. Noin 100 lasta käy siinä nyt lakkaamatta koulua ja oppii leikitellen ja laulaen kaikkea, mikä on hyödyllistä heidän ijälleen. Kun he sen verran vaurastuvat, että heidän tulee muuttaa ylempään kouluun, jää heidän paikkansa nuoremmille lapsille, joita tulee sijaan. Ja niin käy vuosi vuodelta, polvi polvelta niin pitkälle, kuin voidaan ajatella eteenpäin. Lapset, joiden on vuoro erota tästä pikku lasten koulusta, eroavat ikävällä, ja lapset, jotka siihen tulevat, iloitsevat siitä, sillä ei missään muussa koulussa viihdytä niin hyvin eikä olla niin onnelliset. Ja vanhan herran muotokuva riippuu seinällä oven vastapäätä, ja koulua sanotaan ainiaan Semigradskyn kouluksi.

Nyt on koulu jo kolmekymmentä vuotta koonnut lapsia saliinsa. Minä olen käynyt siellä monta kertaa ja nähnyt vanhan herran sinisessä frakissaan katselevan seinältä alas näitä hyviä, tottelevaisia ja onnellisia lapsia, jotka opiskelevat suuressa, korkeassa ja valoisassa salissa. Joka kerran olen muistellut vanhaa herraa, miten yksin hän oli eläessään ja miten pian lapset unhottivat hänet, kun hän sai tyhjentäneeksi karamellirasiansa heille. Nyt he eivät voi enää unhottaa häntä, sillä nythän hän on joka päivä heidän keskellänsä, katselee heidän leikkiänsä ja kuuntelee heidän iloista lauluansa eivätkä he voi katsahtaa ylös näkemättä häntä edessään. Rasia, niin, se on unhottunut, ei sitä kukaan enää muista eikä kukaan ahnehdi sen makeisia. Täällä on nyt, parempaa kuin karamelleja ja sokuriryynejä. Hän tuossa kuvataulussa, jota kaikki niin mielellään katselevat ja niin suuresti rakastavat, on sama vanha herra, jota ihmiset sanoivat saituriksi ja visukintuksi; mutta katsos, mitä hän on aikaan saanut. Monikin arveli ennen, hänen vielä eläessään, että hän kyllä olisi saattanut teettää itselleen uusia vaatteita, syödä ja juoda hyvää, huvitella ja pitää komeata elintapaa säästörahoillaan; mutta mitäpä silloin olisi tullut hänen koulustaan, iloisista lapsistaan ja jälkimaailmalle säilyvästä muistostaan? Kissa sen saa! sanoivat ihmiset hänen raha-arkustaan. Niin, kissa saakin monta raha-arkkua, joihin saituri kokoo katoavaa kultaa, mutta tätä arkkua ei saanut kissa eikä emännöitsijä, sen saivat lapset, sillä lapsille hän säästi, ja jos sellaista voidaan sanoa saituriksi, joka säästää toisten onneksi, niin tuleepa kiittää Jumalaa, että sellaisia saitureja on maailmassa.

Viime talvena olin minä siellä vähän ennen joulua lasten kuusijuhlassa. Keskellä salia seisoi kaksi suurta kuusta sytytettyine kynttilöineen ja monine koristuksineen, ja toista sataa lasta tanssi piirissä niiden ympärillä riemuiten sanomattomasti. Vanhan herran kuva oli seppelöity lehdillä ja kukilla, lapset lauloivat hänelle, kaikki katsoivat häneen ja siunasivat häntä vielä monen vuoden kuluttua hänen kuolemastaan. Kas siinä on muisto, ajattelin minä, jota varten kannattaa elää, säästää ja kärsiä ihmisten pilkkaa! Minusta näytti vanha herra hymyilevän itsekseen, kun tuossa katseli alas lapsilaumaan. Hän ikäänkuin tahtoi sanoa: kas, nyt he eivät enää karkaa pois minun luotani! Ja taaskin näytti hän sanovan: Älä minulle, Herra, älä minulle, vaan nimellesi anna kunnia! Se on sinun tekosi, minun Jumalani; minä olen ollut vain sinun halpa välikappaleesi. Sinun nimesi olkoon ylistetty!