AALLOTTAREN HOPEAMALJA

AALLOTTAREN HOPEAMALJA.

Pähkinälahden rannassa kasvava lummekukka kertoi seuraavan tarinan.

Oli kerran tyttö, Liisukka nimeltään. Hänen isänsä ja äitinsä olivat ammoin kuolleet, ja hän asui sokean isoisänsä kanssa rappeutuneessa töllissä Niittysaarella, joka on Hirvisaaren ulkopuolella Tammisaaren saaristossa. Jumala yksin tietää, millä he elivät pitkät talvet. Tosin ukko kutoi nuottaa maksusta ja Liisukka teki vispilöitä, joita sitte myöskenteli kaupungissa, vaan ne rahat eivät riittäneet likimainkaan; ei heillä kuitenkaan ollut puutetta, sillä he luottivat Jumalaan, joka on köyhäin ja rikkaiden isä.

Heillä oli pieni ruuhi ja neljä verkkoa, ja niillä he kesällä kalastelivat. Mutta kun mansikat alkoivat kypsyä mäen rinteillä, istui ukko onkinensa veneessä sen aikaa, kun Liisukka poimiskeli marjoja. Kerran oli kuuma päivänpaiste, ja he sousivat Hirvisaaren merenpuoliselle aukealle rannalle. Isoisää rupesi hyvin janottamaan. "Liisukka", sanoi hän, "ota savikuppi ja hae minulle vettä jostakin lähteestä, en minä voi juoda meren vettä, se on liian suolaista."

"Kyllä haen", sanoi Liisukka, joka oli aina sukkela ja tottelevainen.

Hän otti savikupin ja hyppäsi rannalle.

Se oli hyvin jylhä ja aivan tietön seutu, vuoria ja synkkää metsää vain kaikkialla. Liisukka juoksi vuorien ja laaksojen yli, kunnes oli ihan punakka helteestä, mutta lähdettä ei löytynyt, sillä nyt oli kuiva kesä ja vesi oli kaikkialta kuivanut. Viimein hän väsyi ja alkoi astua, hiljemmin. Siinä astuessaan tummien honkain siimeksessä alkoi hän huomata mielessään niin kummallisia ajatuksia, kuin ei koskaan ennen ollut ajatellut. Hänestä näyttivät korkeat puut katselevan niin kummallisesti häntä, ja hän tunsi olevansa niin yksin, niin vallan yksin avarassa maailmassa.

Silloin kuului rapinaa oksista hänen päältänsä ja piipittävä ääni sanoi hänelle: "Mitenkä niin yksin astuskelet, Liisukka, missä on rakkahasi?"

Liisukka katsahti ylös, vaan ei nähnyt ketään muuta kuin pyyn, joka istui vanhan koivun kiikkuvalla oksalla. Siitä hän oudostui ja alkoi juosta, mutta lankesi äkisti puunkantoon ja rits! hänen savikuppinsa oli maassa kymmeninä muruina. Siihen se kuppi meni!

Niin se nyt oli. Isoisä odotteli yksin veneessä, ja millä osasi

Liisukka nyt viedä hänelle vettä janoansa sammuttaakseen?

Hän kävi istumaan kannolle ja alkoi itkeä. Silloin kuului taas toinen ääni kuin rapina puiden seasta: "Mitenkä niin yksin astuskelet, Liisukka, missä on rakkahasi?"

Liisukka katseli ympärilleen, vaan ei huomannut ketään muuta kuin oravan, joka salaa katsella pilkisteli tuuhean kuusen oksien takaa. Se suututti häntä. Mitä oravaan koski hänen yksin kävelemisensä? Hän kääntyi seljin ja läksi toisannepäin.

Mutta eipä hän pitkälle ehtinyt, kun jo kuuli kolmannen kerran saman kysymyksen: "Mitenkä niin yksin astuskelet, Liisukka, missä on rakkahasi?" Kaunis, kultasiipinen, tuntematon lintu se nyt tuota kysyi ja lensi ylös sinitaivasta kohti.

"Mitä tyhmää puhetta tuo on?" sanoi Liisukka. "Ukko istuu ruuhessa vettä odotellen, ja minulta särkyi ainoa savikuppimme."

"Niin, mutta missä on rakkahasi?" kysyi kultalintu sinitaivaalta.

"Miten tyhmä tuo osaa ollakin?" sanoi Liisukka. "Eikö hän tiedä, että minä rakastan ukkoani enemmän kuin ketään muuta koko maan päällä? Ja kuitenkin kysyy hän rakastani."

Liisukasta semmoiset kysymykset olivat ihan tarpeettomat, ja hän palasi takaisin rannalle etsimään isoisäänsä. Mutta saiko hän sittenkään rauhaa? Vielä mitä! Nyt alkoivat kaikki puut, pensaat ja kivet hänen ympärillänsä elää. Yksin kannotkin saivat kielen, yksin puolukanvarretkin rapisivat hänen jaloissansa, ja harmaat sammaleiset vuoret huokailivat hänelle: — Liiukka, Liisukka, oi missä on rakkahasi?

Se tuntui Liisukasta jo liian kiusalliselta. Hän lähti juoksemaan minkä jaksoi, ja huusi harmissaan joka puolelle: "Kuulehan tuota tyhmää metsää ja noita loruavia vuoria!"

Hui, hai! Vielä vai?

Viimein hän saapui ruuhelle isoisänsä luo. "Oi voi", sanoi hän, "kuppi särkyi minulta enkä voinut tuoda sinulle vettä!"

"Niin, niinhän käy", mutisi ukko, "kun lähettää lapsen asialle. Mutta, tyttö kulta, missä viivyit niin kauan?"

Liisukka kertoi, mitä oli kuullut metsässä. "Älä siitä huoli, sanoi isoisä, — se on vain puiden suhinaa, kun oksat hankaavat toisiansa, ja se merkitsee, että huomenna tulee sade. Rakastettu, mitä tyhmää lorua se on?"

"Niin, mutta onpa minulla kuitenkin yksi", sanoi Liisukka.

"On sinulla kissa!"

"Sitten on kaksikin, ukko. Sinä olet toinen."

"No, olkoonpa niin. Mutta ota nyt pieni tyhjä voipyttymme ja mene vielä etsimään vähän vettä, sillä minua janottaa, että suutani polttaa."

Liisukka otti voipytyn ja lähti uudestaan astumaan metsään, ja siellä oli niin hiljaista, melkeinpä liian hiljaista. Jospa edes kuulisin keltasirkkusen visertävän, Liisukka ajatteli itsekseen. Mutta linnut olivat vaiti. Liisukka tuli orjantappuran luo, jonka ensi kukat olivat juuri puhjenneet. Miten ihmeen suloisesti ne tuoksuivat!

Liisukka taittoi yhden kukan viedäkseen isoisällensä, mutta siinä oli lehdissä kirjoitusta, ja kun hän alkoi tavailla piirtoja, niin siinä olikin tuo sama kysymys: "Mitenkä niin yksin astuskelet, Liisukka, ja missä on rakkahasi?"

"Vai niin, sinäkin viserrät samaa tyhmää virttä?" sanoi Liisukka ja viskasi pois kukan. "En ymmärrä, mikä metsälle on tullut. Eikö sillä ole parempaa ajattelemista?"

Hän astui edelleen, mutta ei löytänyt ollenkaan lähdettä. Sen sijaan hän löysi, mitä ei etsinyt; kaikki vuoret ja pensaat olivat kirjoitetut täyteen tuota ainaista, kiusoittavaa kysymystä: "Mitenkä niin yksin astuskelet, Liisukka, ja missä on rakkahasi?"

"Jopa nyt metsä on aivan hulluna; minäpä pidän silmäni ummessa", ajatteli Liisukka. Ja hän puristi silmäluomensa niin lujasti kiinni kuin suinkin taisi; mutta välistä hänen kuitenkin täytyi vähän tirkistää, ettei suin päin kompastuisi kiviin. Viimein hän saapui rantaan löytämättä mistään vettä isoisänsä pyttyyn. Jo hän aikoi toistamiseen palata ruuhelle, mutta huomasi silloin syvän raon vuoren rinteessä, joka oli jyrkänlainen ja mereen viettävä; siinä raossa oli vielä sadevettä, sillä se oli varjossa päivän paahteelta.

Liisukka ihastui suuresti ja laskeutui niin alas kuin pääsi jyrkkää rinnettä, ulottuakseen raon pohjaan. Mutta kurottaessaan alas pyttyä hän oli vähällä pudota, ja silloin luiskahti kädestä pytty ja vieri alas mereen. Tuulenpuuska sattui kulkemaan siitä, sai pytyn kiinni ja vei sen ulos aavalle merelle. Hyvästi, pytty!

"Kas niin", sanoi Liisukka, "nyt ollaan samassa pulassa. Millä nyt vien vettä isoisälle?"

Ja hän kävi istumaan vuorelle ja alkoi itkeä niin katkerasti, että kyyneleet vierivät variksenmarjan kokoisina siniseen mereen.

Vähän ajan kuluttua hän ajatteli: Mitä maksaa tässä istua ja itkeä, kun ukko janoissaan kyyröttää ruuhessa odottelemassa? Minä teen tuohesta ropeen ja vien sillä hänelle vettä raosta.

Hän ryhtyi työhön, teki tuohisen ja alkoi taas laskeutua vuorta myöten alas. Sattumalta hän katsahti merelle ja näki jotakin kiiltävää vedessä. Liisukka tuli uteliaaksi, kääri ylös helmansa, kaaloi veteen ja tavoitti kädellään loistavaa esinettä. Syvässä se oli, vaan kohta hänellä jo oli kädessä kaunis malja mitä hienointa hopeaa.

* * * * *

Merenkuningas Ahti istui merenvihreässä salissaan, ja koko hovikunta seisoi vaiti hänen ympärillään. Kuninkaan otsa oli synkissä rypyissä: poissa oli hänen nuorin tyttärensä Aallotar, jonka hän oli lähettänyt poimimaan koralleja Australian luodoilta. Aallotar oli tapansa mukaan leikkinyt kaukaisella rannalla ja painanut jälkensä valkoiseen hiekkaan. Tapiolan eli metsän nuori prinssi, joka oli hänen rakkahansa, oli heitellyt hänelle ruusuja ja narsisseja aaltojen kuohuihin, ja Aallotar oli ottanut niitä ilmasta vastaan. Niin oli aika kulunut; Aallotar oli leikillä heittänyt prinssille sen raakunkuoren, johon hänen piti poimia koralleja, ja prinssi oli sen pitänyt. Silloin johtui Aallottarelle mieleen isän käsky, ja hän sukelsi mereen noutamaan toista kuorta kuninkaan hovista.

Joku merenhaltia oli kielinyt kuninkaalle ja sanonut: "Aallotar viipyi rakkahansa luona ja heitti hänelle raakunkuoren." Ahti oli silloin vihastunut, sillä hänen ja metsän kuninkaan Tapion välillä oli sota. Mutta hän ei ollut huomaavinaankaan, vaan sanoi: "Tuokaa minun hopeamaljani!" Se tuotiin ja se oli niin taidokkaasti tehty, että ken hyvänsä siitä joi, hänen täytyi heti unhottaa rakkaimpansa, kuin hänellä oli maailmassa.

Aallotar ui kuin hopea-aalto vehreään palatsiin ja niiasi isällensä. "Missä sinä niin kauan olit?" kysyi kuningas. Prinsessa vastasi: "Minä leikittelin rannalla ja heittelin kukkasia. Mutta Tapiolan prinssi otti minun raakunkuoreni ja minä tulin noutamaan toista."

"Tottelematon lapsi", torui kuningas, "olkoon nyt tällä kertaa, mutta älä tee niin toiste! Kas tässä, ota tämä minun hopeamaljani raakunkuoren sijaan ja tuo minulle oikein raitista ja makeaa vettä jostakin Pohjolan lähteestä, minä olen kyllästynyt alinomaiseen meriveden juontiin." Itsekseen ajatteli Ahti: tyttäreni juo itsekin maljasta ja unhottaa nuoren prinssin ainiaaksi.

Aallotar otti maljan ja ui uudestaan pitkin meren peilipintoja, kunnes löysi lähteen Hirvisaaren rannasta. Siitä hän täytti maljan lähdevedellä, siirsi sen pienille punahuulilleen ja joi, sillä olipa hänellekin tullut helle ja jano kesän kuumasta. Vaan heti häneltä unohtui rakkain, kuin hänellä oli maailmassa, ja se oli Tapiolan nuori prinssi. Mutta prinssi oli niin juurtunut Aallottaren sydämmeen, että prinsessalta samalla unohtui kaikki muukin ja hän uiskenteli pois mitään ajattelematta, niinkuin tuhannet muut ajatuksettomat laineet, joita vieriskelee äärettömässä meressä.

Aallottaren hopeamalja jäi Hirvisaaren valkoiselle rantahiekalle, ja siitä sen Liisukka löysi juuri sillä kerralla, kun oli noutamassa vettä janoiselle isoisällensä.

Liisukka käänteli kädessään kummastellen maljaa kaikin puolin eikä ymmärtänyt muuta kuin että se oli merkillisen kaunis. Kas, tässähän vasta on kaunis astia viedä ukolle vettä! ajatteli hän itsekseen.

Heti hän täytti maljan vedellä vuoren raosta. Ah, miten se vesi helmeili kirkkaasti; olipa se kuin kirkkainta hopeaa. Liisukka ei malttanut olla maistamatta, hän joi…

Samana silmänräpäyksenä tunsi hän veren suonissansa juoksevan jääpuroina. Muuttui kaikki niin ihmeellisen viileäksi ja hiljaiseksi hänen sydämmessään. Kaikki nuo hullunkuriset ajatukset, joita vielä äsken oli surissut hänen lapsellisessa päässään, hävisivät yht'äkkiä lennostaan niinkuin lintu, jolta siipi ammutaan, ja siinä istui Liisukka kuin unissaan, muistamatta enää metsän pakinoita tai isoisää veneessä, sillä hänhän se kuitenkin oli paras koko maailmassa, kuin Liisukka tiesi.

Ei kukaan tiedä, miten kauan Liisukka siinä istui, sillä hän ehti siinä kasvaa pitkäksi tytöksi. Metsän linnut visertelivät kuin ennenkin, ja puut juttelivat sekä viisasta että tyhmää, mutta Liisukka ei kuullut heitä. Mitäpä niistä huolittaisiin tyhmistä tai viisaista puheista, kun ei ole ketään koko maailmassa, jota rakastaisi?

Moni siitä souti ohitse ja sai juoda Aallottaren maljasta, sillä jotain hyötyähän piti Liisukankin tekemän; mitäpä hän muutakaan siinä olisi istunut, ajatteli hän. Kerran tuli kalastajamummo, joka oli itkenyt kaksikymmentä vuotta eli siitä asti, kun hänen miehensä jäi mereen; hän joi Aallottaren hopeamaljasta eikä itkenyt enää. Toisen kerran tuli turhamainen tyttö, joka ei koskaan ajatellut muuta kuin kauniin tukkansa kampaamista, ja juotuaan pudotti hän kamman mereen. Toiste taas istui siellä herra onkimassa, joka enimmän rakasti itseään koko maailmassa. Vaan juotuaan muistikin hän yht'äkkiä elävänsä hyvin joka päivä, vaikka hänen köyhä äitinsä ja sisarensa kärsivät vilua ja nälkää. Ah, kylläpä monenkin tarvitsisi juoda Aallottaren malja pohjaan asti, että oikein unhottaisi itsensä!

Pahin oli isoisän olo, sillä hän oli sokea. Ehkäpä hän vieläkin istui ruuhessa ja odotteli tuota ikuista vettä, joka ei koskaan joutunut sammuttamaan hänen janoansa.

Eräänä päivänä tuli nuori merimies Hirvisaaren rantaan ottamaan metsästä airopuita. Hän näki Liisukan istuvan yksin kalliolla ja hänelle johtui mieleen vähän laskea leikkiä ja sanoa: "Mitenkä niin yksin istut, Liisukka, missä on rakkahasi?"

Liisukka katsahti ylös, ja hän tunsi merimiehen varsin hyvin, sillä he olivat ennen pikku lapsina leikkineet yhdessä. Tyttö katsoi merimiestä ja merimies tyttöä, ja samassa alkoi koko metsä viserrellä. Kaikki puut ja oksat, kaikki pensaat ja lehdet, kaikki vuoret ja mättäät olivat yht'äkkiä taas täynnä kirjoitusta, noita samoja käsittämättömiä sanoja, jotka olivat ennen niin pahasti suututtaneet ja kiusoittaneet Liisukkaa, kun hän oli vettä etsimässä Hirvisaarelta.

"Ei, mutta nythän ukko on saanut jo liian kauan istua ruuhessa odottamassa!" huudahti Liisukka ja läksi niin nopeasti juoksemaan kantojen ja kivien yli, että puoli vettä läikkyi pois Aallottaren hopeamaljasta.

"Katsos tuota!" sanoi merimies ja löi samassa kirveensä kiveen, niin että suuri pala lohkesi terästä.

Liisukka juoksi, minkä jaksoi, ja ihan oikein, siinä isoisä vielä istuikin ruuhessa odotellen. "Missä sinä niin kauan olit?" torui hän.

Liisukka kertoi kaikki, miten hän löysi hopeamaljan ja miten ihmiset siitä kävivät juomassa, mutta merimiehestä hän ei puhunut mitään, sillä hän oli aivan unhottanut, että ketään merimiestä oli olemassakaan koko maailmassa. Ja juuri silloin, kun merimies oli unhottunut, oli myöskin isoisä muistunut mieleen.

"Juopas nyt, ukko!" kehoitti hän ja pani maljan ukon huulille. Isoisä joi ja unhotti, niinkuin kaikki muutkin, sen mikä hänellä oli rakkainta maailmassa, ja se oli hänen silmäinsä valo. Hänestä oli aivan luonnollinen tuo sokeus, eikä hän enää muistanut koskaan nähneensäkään aurinkoa, kuuta, tähtiä, sinipintaista järveä ja vehreätä metsää.

Täll'aikaa istui Ahti merenvehreässä palatsissaan, turhaan odotellen tytärtänsä takaisin. Viimein hän lähetti merenhaltian etsimään häntä, mutta se palasi ja kertoi Aallottaren unhottaneen kaikki tyyni ja uiskentelevan ajatuksettomana aaltona aavalla merellä. Ahti suuttui ja muutti haltian kiveksi Suomenlahteen; siihen nyt särkyy syysmyrskyillä monta laivaa. Mutta sillä ei Ahti saanut tytärtänsä takaisin. Aallotar pysyi poissa, ja Ahdin parta muuttui ikävästä ja kaipauksesta hopeanharmaaksi.

Liisukka souti isoisänsä kanssa kotiin, ja siellä oli kaikki ihan entisellään. Ukko kutoi nuottaa, Liisukka teki vispilöitä ja laski verkkoja mereen. Niin he tekevät vielä tänäkin päivänä. Mutta Aallottaren hopeamalja myötiin kultasepälle, ja kukapa tietää, mihin se sitte on joutunut? Ehkä on joku ostanut sen kerma-astiaksi kahvipöydälle ja ihmettelee nyt, että niin moni, joka siitä juo, heti unhottaa, mikä heillä ennen oli rakkainta maailmassa.

Välistä soutaa nuori merimies Liisukan tuvan rantaan ja katselee suruisesti ylös pieneen ikkunaan. Mutta Liisukka ei tunne häntä; hän tekee vispilöitä ja kuuntelee puita, jotka ulkona laulavat: "Miksikä olet niin yksin, Liisukka, ja missä on rakkahasi?"

"Niin, kenpä sen tiennee", vastaa Liisukka ja tahtoisi niin mielellään nauraa sille, mutta kas, hän ei voi. On kuitenkin jotain surullista ja kummallista, jota hän ei oikein ymmärrä.

Oi, sä pikku kultalintu, joka laulat niin kauniisti sinitaivaalla, laula vielä kerran samat sanat Liisukalle ja laula ne Aallottaren laineelle, joka uiskentelee rannattomassa meressä! Ehkäpä he viimein kuulevat ja saavat muistonsa takaisin. Laula ajatuksettomalle laineelle: Aallotar, Aallotar, etkö enää muista metsän ystävää? Ja laula sitte töllin vispilätytölle: Liisukka, Liisukka, miksi olet niin yksin, missä on rakkanasi?