PIKKU MATTI
by Zacharias Topelius · from Lukemisia lapsille 6
Adapted Version
Once, a boy named Little Matti lived. He lived with Grandmother and Grandfather. Their house was small. It had a tiny window. Little Matti’s face filled the window. Grandfather could not see. Grandmother was kind. They were poor but happy. They loved each other very much.
Little Matti was a happy boy. He had blue eyes. He had yellow hair. He loved to run. He loved to play. He had no trousers. He wore a small shirt.
One day, a fun event came. All children were going. Little Matti wanted to go. “You cannot go,” said Grandmother. “You have no trousers.” Little Matti felt sad. He could not go.
Grandmother tried to help. She took an old coat. She tried to make trousers. They were very big. They did not fit. Little Matti would not wear them. They were too silly.
Then, Grandmother had an idea. She took Grandfather’s special clothes. It was an old coat. It was a hat. She made them fit Little Matti. He put them on. He felt very proud.
A big guest came. He was The Governor. His big car stopped. The gate man could not open the gate. He fell down.
Little Matti saw this. He was brave. He ran to the gate. He opened it well. He stood straight. He saluted like Grandfather. Grandfather taught him that.
The Governor laughed. He saw Little Matti. “Who is this little soldier?” he asked. He learned Little Matti lived with Grandmother and Grandfather.
The Governor went to the house. He looked at Grandfather. “I know you!” he said. “You helped me long ago. You saved me.” Grandfather was surprised.
The Governor was very happy. “Come live with me,” he said. “You will have soft bread. You will have milk. You can ride a horse each day.”
Little Matti thought. He looked at Grandfather. He looked at Grandmother. He loved them. “No,” he said. “I want to stay here. I stay with Grandfather and Grandmother.”
The Governor smiled. His eyes were wet. “You are a good boy,” he said. “You will always have food. You will never be hungry again.”
The Governor spoke to them. “Family love is the best treasure,” he said. “Stay loyal and kind.” Little Matti smiled. He was happy at home.
Original Story
PIKKU MATTI.
Mäellä metsän rinteessä on mökki; siinä on ikkuna, niin pieni, että pienen pojan pyöreä, valkotukkainen pää täyttää sen kokonaan, milloin hän katselee ulos. Ennen muinoin oli siinä tiilinen savupiippukin katolla ja seinät olivat punaiseksi maalatut, sievä aita ympäröitsi tupaa ja vehreää perunamaata. Mutta nyt näyttää mökki köyhältä, hyvin köyhältä, savu nousee ilmaan vain turvekaton reiästä ja aita on jo ammoin kaatunut. Rappion syynä on se, että mökissä nyt asuu vanha sokea sotamies ja hänen yhtä vanha vaimonsa; heistä ei ole työntekoon eikä rakentelemiseen; he kuolisivat nälkään, ell'ei ukko kutoelisi verkkoja ja mummo tekisi luutia ja ell'ei pitäjä antaisi heille joka vuosi kolmea tynnyriä viljaa leiväksi.
Paremmalta siellä kaikki näytti neljä viisi vuotta sitte. Silloin asui tuvassa vanhusten kanssa nuori ja ripeä pariskunta, heidän poikansa ja miniänsä; he tekivät ahkerasti työtä, ja elämä oli vauras, kunnes onnettomuus tuli. Eräänä sunnuntaiaamuna näet suuri kirkkovene, jolla koko kylän väki souteli kirkkoon, kaatui myrskyn puuskasta keskelle selkää, ja siihen hukkui nuori mies ja miniä ja monta muuta kyläläistä lisäksi. Molemmat vanhukset olivat sinä päivänä kotona, ukko sokeutensa tähden ja mummo pientä lasta hoitamassa. Kun järven toisella puolella soitettiin kirkkoon, oli se soitto samalla sielukelloina vainajille, jotka Jumala oli niin äkisti kutsunut pois ijäiseen jumalanpalvelukseen taivaasen.
Niinpä molemmat vanhukset jäivät yksin tupaan, yksin huoliensa, köyhyytensä ja pienen poikansapojan kanssa. Sillä ainoa perintö, joka heille jäi molemmilta rakkailta, jotka hukkuivat, oli pienoinen poika Matti, ja kun hän oli niin pieni, sanottiin häntä tavallisesti Pikku Matiksi. Hän oli pyöreä ja punakka kuin kypsi omena, ja rehelliset, kirkkaat sinisilmät hänellä oli ja kellertävä tukka kuin kulta; sepä se olikin ainoa kulta Pikku Matilla tässä maailmassa. Hänen pullakat kasvonsa ne täyttivät aina tuvan ikkunan, milloin vain mitään merkillistä kuului maantieltä. Jos siitä olet ajanut ohitse, niin olet varmaankin nähnyt hänet. Vaan jos satut ajamaan pimeänä ja kolkkona syysiltana, niin näet tulen kirkkaasti loistavan köyhän mökin liedestä. Sokea sotamies istuu ja kutoo nuottaa; vanha mummo lukee ääneen raamatusta, mitenkä köyhät ja sokeat, jotka asuvat pimeyden maassa, näkevät paistavan valkeuden; se valkeus on Jesus Kristus, joka avaa sokeain silmät. Ja Pikku Matti istuu kivipaadella tulen valossa, polvillansa kissa; hän kuuntelee niin hartaasti, kuin tietäisi tarkkaankin, mitä mummo lukee. Mutta viimein tulee niin makea uni hänen sinisilmiinsä, ja hänen pyöreä, punakka poskensa painuu hiljaa mummon polvea vasten. Ja vaikkapa sinä istuisit rikkaimmissakin vaunuissa pimeällä tiellä, niin ilolla ja kateudella kuitenkin katselisit huonon mökin lämpöiseen köyhyyteen. Siellä, on hartautta ja siellä on viattomuutta; siellä on rukouksen rauha, joka parantaa sydämmen surut; siellä on Jumalaan luottamusta, joka haihduttaa kaikki elämän puutteet. Se tupa on rikas; luulisitko sen vaihtavan aarrettansa palatsienkaan kultaan?
Vaan jos sitä tietä matkustat kauniina kesäpäivänä, silloin näet, että lähellä mökkiä on portti; siinä sinun täytyy seisattua, ell'ei kukaan tule avaamaan. Mutta odota vain, kohta on Pikku Matti luonasi. Tuossahan hän jo tulee tuvan ovesta ja juoksee kivien ja kantojen yli, ehtiäkseen hyvään aikaan, ja pitkä kellertävä tukka liehuu tuulessa. Nyt hän jo on portilla; jos sinulla sattuu olemaan vaskirahoja, niin heitä hänelle joku, hän toivoo sitä; mutta mieluimmin uusi raha, joka kiiltää, siitä hän oikein iloitsee. Ei hän tiedä rahan arvoa; vaskinen penninraha ilahuttaa häntä yhtä paljon kuin kultainen kaksikymmen-markkanen. Mutta älä vain heitä rahaa tielle ennenkuin hevonen ja kärrysi pääsevät ohitse portista. Sillä Pikku Matti ei ajattele nenäänsä pitemmälle; kun hän näkee rahan välkkyvän tiellä, hypähtää hän pilkaksensa sen päälle ja antaa portin lyödä hevostasi turpaan. Älä häntä siitä toru; pienenä et sinäkään ollut vähäistäkään viisaampi häntä.
Pikku Matti söi tavallisesti kovaa leipää ja muikkuja ja kaljaa, mutta välistä saatiin perunoita ja piimämaitoa, ja silloin oli herkkupäivät. Siitä hän vaurastui ja kasvoi vuosi vuodelta yhä pyöreämmäksi. Lukea hän ei osannut muuta kuin rukouksia ja Jumalan kymmenen käskyä. Mutta hän osasi seisoa päälaellaan ja heittää kuperkeikkaa pehmeässä ruohossa; hän osasi heittää kivillä voileipiä pitkin järven kirkasta pintaa kotirannassa, milloin mummo oli siellä hänen paitojaan pesemässä. Hän osasi ajaa tasaista tietä ja ratsastaa juottamaan naapurin hevosta, varsinkin kun joku astui vieressä. Hän osasi erottaa lumessa metsikanan jäljet harakan jäljistä ja tunsi tarkkaan suden jäljet. Hän osasi vuolla päreistä rekiä ja tehdä kuusen kävyistä hevosia ja lehmiä, joille jaloiksi pistettiin tikkuja. Semmoinen oli Pikku Matin ansioluettelo, ja olipa siinä oppia kylliksi niin pienelle miehelle. Mutta ei se riittänyt. Häneltä puuttui yksi hyvin tarpeellinen kapine. En tiedä, pitäisikö sitä mainitakaan. Hänellä ei ollut housuja.
Ja kahdestakin syystä hän oli ilman niitä. Ensiksikin olivat hänen isoisänsä ja mummonsa hyvin köyhät, ja toisekseen oli kaikkein kylän poikien uusimpana muotina juoksennella ilman niitä kapineita, joita ei Matilla ollutkaan. Arkipäivinä he kaikki enimmäkseen olivat paljain säärin, vaan sunnuntaina toki samoin puetut kuin muutkin ihmiset. Pikku Matilla vain ei ollut arkena eikä sunnuntaina noita kapineita, jotka hänellä olisi pitänyt olla, ja se tuotti hänelle viimein paljon huolta.
Pitkään aikaan ei Matti ymmärtänyt itseltään mitään puuttuvan; hän astuskeli pikku paita yllään niin urhollisesti ja iloisesti, kuin ei koko tässä maailmassa olisi koskaan ollutkaan tuommoista joutavaa vaatekappaletta. Mutta mitäs tapahtui? Eräänä sunnuntaiaamuna, kun kaikki ihmiset kokoutuivat rantaan lähtemään kirkkoon, selitti Matti lähtevänsä mukaan.
"Ei se käy päinsä, lapsi kulta", sanoi mummo.
"Miksi ei?" kysyi Pikku Matti.
"Sinullahan ei ole vaatteita." Pikku Matti tuli hyvin miettiväisen näköiseksi.
"Kyllä minä voisin lainata sinulle vanhan hameen", sanoi mummo, "mutta silloin kaikki luulisivat sinua tytöksi."
"En minä tahdo olla tyttö. Minä tahdon olla mies", sanoi Matti.
"Kuulepas vain!" sanoi mummo. "Mies on mies, vaikk'ei olisi viispennistä suurempi. Pysy vain kauniisti kotona, Pikku!"
Ja Pikku jäi sillä kertaa kotiin. Mutta kohta sen jälkeen alkoivat kylässä keräjät. Sinne kokoutui paljo ihmisiä ja muiden muassa tuli myöskin Sipi Ilonen kuvakaappinensa. Kaikki tahtoivat katsella kaappiin, sillä sieltä näkyi Napoleon Punaparta kultakruunuineen ja pitkine sapelineen, Suuri Mogul pelottavan pitkine partoineen ja vanteet vatsan ympärillä, prinsessa Kultakutri, joka talutti kaulanauhasta tiikeri Ahrimania, jättiläinen Kamilas ja Turun linnan tonttu-ukko. Jotkut antoivat Iloselle vaskirahoja, toiset antoivat hänelle leipää, moni ei antanut mitään, ja muutamat puhuivat pahoja sanoja, mutta kaikilla oli hyvin hauska. Sitä kaikkea muut pojat Pikku Matille kertoivat, ja hän sanoi heti lähtevänsä myöskin kuvakaappia katsomaan.
"Ei se käy päinsä, lapsi kulta", sanoi taaskin mummo.
"Miksi ei?" kysyi Pikku Matti.
"Siellä on ylhäistä väkeä, tuomari, sihteeri, kirjuri, nimismies, lautamies ja siltavouti. Et sinä voi sinne mennä housuitta."
Pikku Matti taisteli itsekseen vähän aikaa; Ilonen ja nuket houkuttelivat hyvin. Viimein sanoi hän: "Mummo, lainatkaa minulle hame…"
"Tuossa se on", sanoi mummo ja nauroi oikein sydämmestään, kun poikanen tepasteli hameessa pitkin tuvan lattiaa. "No, nyt olet aivan kuin tyttö."
"Jos olen kuin tyttö, niin en lähde", sanoi Pikku Matti. "En minä ole tyttö, minä olen mies."
"Kyllä olet ihan kuin tyttö", sanoi mummo. "Mutta saatathan sanoa kaikille, ketä vastaan tulee tiellä, että oletkin mies."
Saatanhan sanoa, ajatteli Pikku Matti, ja niin hän läksi. Tiellä tapasi hänet matkustavainen herra, seisatti hevosensa ja sanoi: "Tiedätkö, pikku tyttö, sanoa, missä keräjiä pidetään?"
"En minä ole tyttö, minä olen mies", sanoi Pikku Matti.
"Etpä juuri mieheltä näytä", sanoi herra.
Pikku Matti ei vastannut mitään, vaan päästyään keräjätalon pihalle huusi hän niin kovasti, että kaikki kuulivat: "En minä ole mikään tyttö, vaikka siltä näytän. Minä olen mies!"
Kaikki ukot ja ämmät nauroivat, kaikki pojat ja tytöt kokoutuivat Pikku
Matin ympärille, taputtivat käsiään ja huusivat: "Kas, kas, pikku
Maijaa, mistä sinä olet saanut noin kauniin hameen?"
"Se on mummon hame eikä minun", sanoi Pikku Matti. "En minä ole Maija, vaan Matti, tottahan nyt sen näette."
Silloin suurin ja pahin poika otti Pikku Matin niskaansa, kantoi hänet kuvakaapin luo ja huusi yli koko pihan: "Katsokaa kahden pennin miestä? Katsokaa miestä, joka pitää hametta?"
Pikku Matti suuttui, tarttui pojan tukkaan ja vanutti sitä kaikin voiminsa. "Ei se ole minun hameeni, se on mummon hame!" huusi hän ja alkoi itkeä. Mutta paha poika yhä vain huusi: "Katsokaa hamemiestä!" ja niin sitä juostiin tukistaen ja huutaen ympäri keräjäkartanon pihaa. Ei Pikku Matti ollut vielä koskaan saanut semmoista kyytiä. Hän itki, huusi, raapi ja puri, ja päästyään viimein omille jaloilleen alkoi hän juosta, minkä jaksoi, vaan lankesi hameesen, nousi itku kurkussa ylös, lankesi uudestaan, pääsi jälleen ylös ja juoksi yhä kiivaammin, kunnes taaskin kaatui kuperkeikkaa. Viimein joutui hän hengästyneenä ja itkeä nyyhkyttäen isoisänsä mökille. "Ottakaa pois hame!" huusi hän. "En minä huoli hameesta. Minä olen mies!"
"Älä itke, Pikku", lohdutteli mummo. "Kun kasvat suureksi, voit kyllä näyttää, että olet mies niinkuin muutkin."
"Niin kyllä", sanoi isoisä, "ja ensi kerralla saat lainaksi minun housuni."
He rakastivat niin sydämmestänsä Pikku Mattiansa, nämä isän vanhemmat. Hänhän se oli Jumalaa lähinnä heidän paras lohdutuksensa ja ilonsa maanpäällä; he olisivat kyllä antaneet hänelle vaikka kullankirjaiset samettihousut, jos se vain olisi ollut heidän vallassansa. Nyt sai Pikku voileivän, ja siihen se hänen surunsa unhottui.
Hän kävi tuvan nurkkaan istumaan eikä enää muistanut, miten häpeällistä on miehen pitää hametta.
Jonkun ajan kuluttua oli siinä mökin kohdalla maantiellä ajajia ja astujia, niin että ilma pölystä sakeni, sillä odoteltiin suurta herraa, joka matkusteli ympäri maata, ja niin ylhäinen hän oli, että tuskin kuningaskaan oli paljon korkeampi. Kaikki kokoutuivat näkemään häntä ja hänestä kerrottiin jo edeltäpäin kummallisia asioita. Hän ajaa kultavaunuissa, sanottiin, ja edessä on kaksitoista hevosta; puku on hänellä kiireestä kantapäähän hopeasta ja hienosta kullasta. Mutta pikku lapsilla oli omat ajatuksensa. He kuvittelivat suurella herralla olevan seljässä suuri kontti, täynnä hopearahoja ja lakritsipötkyjä, joita hän oli heittelevä tielle lasten poimia.
Sen huhun kuuli Pikku Mattikin ja heti sanoi tahtovansa päästä mukaan. Hänellä oli kaikessa oma tahtonsa, Pikku raukalla, niinkuin usein muillakin isoisäin ja mummojen kultapojilla.
"Vai tahdot sinä!" sanoi mummo. "Tiedätkö missä sinun tahtosi on? Niin, niin kyllä se on minun taskussani."
"Eikä sinulla ole vaatteitakaan", sanoi isoisä hymyillen. "Tahdotko ehkä taas yllesi mummon hameen?"
"En minä huoli hameesta", tiuskasi Pikku Matti ja sävähti punaiseksi kuin vaapukka kaiken sen häväistyksen muistosta, mitä oli kärsinyt sen vaatekappaleen tähden. "Ei, en minä huoli hameesta. Minä tahdon isoisän housut."
"Vielä vai! Kaikkeapa kuullakin saa!" sanoi isoisä. "No, tulehan ja taluta minua vinnille, niin koetamme, miten ne housut sinulle sopivat."
Et usko, miten Pikku Matti riemastui! Hän juoksi kuin kissa portaita myöten, niin että isoisä tuskin pääsi perästä. Tultiin suuren, vehreäksi maalatun arkun luo, joka oli kauimpana vinnin nurkassa ja jota Pikku oli aina ihmetellen katsellut joka kerran, kun oli vinnillä käynyt. Arkku avattiin ja isoisä kysyi:
"Tahdotkos nuo tuolla olevat housut?"
"Tahdon. Ja miekan myös. Ja hatun."
"Vai niin, veitikka! Saat kaiken, jos lupaat pysyä portin luona etkä mene tielle yhtään kauemmaksi."
"Lupaan, lupaan."
Tuskin isoisä ja Matti olivat päässeet tupaan, kun nimismies jo kiiti maantiellä kuin ukonilma. "Maaherra saapuu, väistykää kaikki!" hän huusi niin että tuvan ikkunalasi helisi. Nyt tuli kiire, isoisän housut vedettiin Matin jalkaan, ja sepä näytti hauskalta; poika olisi mahtunut ryömimään piiloon toiseen lahkeeseen, niin suuret ja väljät olivat housut. Lahkeet käärittiin alhaalta kaksin kerroin ja sidottiin huivilla kainaloiden alle. Ja takki oli varmaan tehty jättiläiselle! Hihat lakaisivat lattiaa ja takin helma kulki perässä kuin laahustin. Mummo huokaisi ja nosti lievettä ja hihoja kymmenillä neuloilla. Auttoihan se vähän.
Lopuksi painettiin korkea sotilashattu poikasen päähän. Sinne se katosikin, hatun sisään! Onneksi isoisä ei nähnyt tätä komeutta, hän olisi purskahtanut nauruun ja nolannut soturimme pahasti. Kun hattuun sullottiin heiniä, se ei sentään painunut ihan kainaloihin asti. Pitkä ja raskas miekka sidottiin vyölle, ja nyt oli pikku soturi valmis maailmaa valloittamaan.
Pullukka poika katosi kokonaan vaatteiden sisään kuin särki mereen, vain punaiset posket ja pienet avoimet sinisilmät näkyivät. Jo muutaman askelen jälkeen putoilivat mummon neulat tuvan lattialle, hattu keikahteli puolelta toiselle ja sankarimme oli alituiseen kompastua miekkaansa. Vanhukset nauroivat makeasti. Isoisä suuteli poikasen nenännipukkaa. "Herra sinua siunatkoon, rakas poikani, jospa ei koskaan huonompi mies kuin sinä kantaisi porilaisten vanhaa univormua!"
"Huomaa nyt!" sanoi ukko. "Kun suuri herra tulee, tee kunniaa näin!" Ja vanhus opetti poikasen seisomaan suorana kuin tikku, näyttämään uljaalta, pitämään vasen kätensä suorana pitkin sivua ja oikea käsi otsalla.
"Kyllä, ukko", sanoi Pikku Matti, joka oli aina hyvin oppivainen.
Tuskin ehti pienokainen paikallensa portin viereen, kun jo kaukaa maantieltä näkyi tomua ja korkea herra tuli ajaen, niin että kivet säkenöivät. Nyt hän jo oli ihan lähellä ja millaista vauhtia! Vaan silloin kuski äkisti pysäytti hevoset ja samalla huusi: portti auki, heti! Asia oli niin, että siltavouti itse oli mahtavuudessaan asettunut pitämään huolta portista, että kaikki kävisi oikein ja portti lentäisi komentaessa yht'äkkiä auki, niin että ylhäinen herra saisi hyvän käsityksen teillä vallitsevasta järjestyksestä. Mutta vaunujen lähestyessä huimaa vauhtia sattuikin niin hullusti, että siltavouti tahtoi samalla kumartaa oikein kaikkein nöyrimmästi, ja loiskis! oli hän pitkällään maantien ojassa. Siitä käskyläinen, joka odotteli komentosanaa portin vieressä, niin hämmästyi, ett'ei osannut ajatellakaan portin avaamista ilman esimiehensä käskyä. Niin oli portti asianomaisesti suljettuna korkeiden asianomaisten edessä.
Vaunujen täytyi pysähtyä, ylhäinen herra katsahti kummastellen ulos, ja kuski yhä huusi: portti auki! Silloin Pikku Matti rohkasihe, astui vaikka hyvin vaivallakin esiin, avasi portin ja teki kunniaa aivan niin, kuin isoisä oli opettanut, melkein samaan tapaan kuin istumaan oppinut koiran pentu. Kuski rappasi hevosia, ne hypähtivät lähtemään, mutta silloin huusi herra vaunuista: "Seis!" ja vaunut pysähtyivät uudestaan.
"Mikä Pikkuliini sinä olet porilaisten univormussa?" huusi ylhäinen herra Pikku Matille, nauraen niin, että vaunut tärisivät. Pikku Matti ei ymmärtänyt mitään, hän muisti vain sen, mitä isoisä oli opettanut, ja teki uudestaan kunniaa niin kankeasti ja juhlallisesti kuin mahdollista. Se huvitti vielä enemmän ylhäistä herraa, hän kyseli ihmisiltä pojan vanhempia, ja siltavouti, ehdittyään jo ryömiä ylös ojasta, kertoi kiireesti, että poika oli orpo raukka ja asui isoisänsä, vanhan ja sokean sotamies-höpelön Hakkurin luona. Siltavouti lausui nuo sanansa semmoisella halveksivalla äänellä, kuin välistä saa kuulla, milloin mahtava vouti puhuu pitäjänsä köyhistä: mutta hyvinpä hän kummastui, kun ylhäinen herra heti astui vaunuistaan alas ja läksi suoraa päätä mökkiin.
No, sepä vasta! Mummovanhus oli säikäyksestä pudota istuimeltaan, kun niin ylhäinen vieras astui halpaan tupaan; mutta isoisä, joka ei mitään nähnyt, oli rohkeampi ja viittasi kohteliaasti sinne päin, jossa tiesi penkin olevan.
"Herran rauha, hyvät ystävät", sanoi vieras. "Minusta sinä näytät vanhalta tutulta", jatkoi hän, tarkkaan katsellen isoisää. "Etkö ole Hakkuri N:o 39 minun entisestä komppaniastani?"
"Olen, herra kapteeni", vastasi isoisä hyvin kummastellen, sillä hän tunsi äänen.
"No, Jumalan kiitos, että sinut viimeinkin löysin", sanoi maaherra. "Joko olet unhottanut, että sinähän se juuri otit tulisimmassa taistelussa minut selkääsi ja kaalamalla kannoit joen poikki, kun minä haavoitettuna ja tunnottomana olin vähällä joutua vihollisten käsiin? Ja vaikka sinä et sitä muistaisikaan, luuletko minun koskaan sitä unhottavan? Rauhan tultua minä etsin sinua kauan; vaan kun en saanut vähintäkään tietoa, luulin sinun jo kuolleen. Mutta nyt sinut löysin ja nyt minä pidän huolta sinusta, vaimostasi ja pikku poikasesta. Aika poika!" Ja silloin otti maaherra poikaa kainaloista, nosti hänet ylös ja suuteli häntä, niin että hattu putosi pikku mieheltä, sapeli kalisi ja kaikki mummon neulat pääsivät frakista ja housuista.
"Älä, maltahan!" sanoi Pikku maaherralle. "Johan sinä pudotit hatun ja ukko toruu."
"Hyvä armollinen herra", sanoi mummo hyvin häpeissään Pikun puolesta, "olkaa niin armollinen, ett'ette pahastu, että poika puhuu suutansa myöten; hän, Herra paratkoon, ei ole tottunut ihmisten seuraan."
"Ukko saa paremman hatun sijaan", sanoi maaherra. "Ja te, hyvä mummo,
olkaa huoletta pojan pikku suusta; onhan hyvä olla mies puolestaan.
Kuules, Pikku, sinusta näyttää voivan tulla aikaa myöten aika mies.
Tekeekö mielesi kunnon sotilaaksi, niinkuin ukkosikin on ollut?"
"Ukko sanoo, että riippuu siitä, ketä vastaan saan taistella", vastasi
Pikku.
"Oletpa sinä aika veitikka", sanoi maaherra nauraen. "Eipä sinulta näy rohkeutta puuttuvan."
"Niin, armollinen herra, se tulee siitä, että hänellä tänäpäivänä on ensi kertaa housut jalassa, ja rohkeus tulee housujen mukana."
"Sanokaa ennemmin, että se tulee porilaisten univormun mukana", sanoi maaherra. "Paljo ruudinsavua ja paljo kunniaa on tuossa kuluneessa univormussa, ja semmoiset muistot kulkevat suvusta sukuun. Mutta nyt on jo toinen aika, ja pojasta voi vielä tulla tuki isänmaallensa. Oletko sinä väkevä, pikku mies?"
Pikku ei vastannut; hän vain ojensi oikean keskisormensa, vetämään muka sormikoukkua maaherran kanssa.
"Kyllä jo näen", sanoi maaherra hymyillen, "että sinusta tulee väkevä kuin karhu, kunhan vain kätesi ehtii kasvaa. Tahdotko lähteä minun kanssani syömään pehmeätä leipää ja juomaan maitoa joka päivä? Ehkäpä saat siellä joskus myöskin lakritsia ja vesirinkelejä, jos olet kiltti."
"Saanko hevosenkin ratsastaa?" kysyi Pikku.
"Kyllä, se on tietty, se", sanoi maaherra.
Pikku Matti mietti hetkisen asiata. Hänen pikku silmänsä katsoivat milloin maaherraa, milloin isoisää ja milloin mummoa ja sitte taas maaherraa. Viimein hän hiipi ukon seljän taakse ja sanoi: "Minä jään ukon ja mummon luo."
"Mutta", sanoi sotamies-vanhus liikutetulla äänellä, "rakas Pikku, ukon luona saat vain kovaa leipää ja vettä ja muikun silakkaa. Etkö kuule, että armollinen herra tarjoaa sinulle pehmeätä leipää ja maitoa ja muuta hyvää, ja ajatteles, että saat hevosen ratsastellaksesi!"
"Minä jään ukon luo; en minä lähde ukon luota!" kiisti Pikku Matti itku kurkussa.
"Sinä olet hyvä poika", sanoi maaherra kyynelsilmin ja taputellen poikasta pullealle poskelle. "Niin, jää sinä vain ukon luo; minä kyllä pidän huolta, ett'ei ukon, mummon eikä sinun tarvitse koskaan nähdä nälkää, ja kun sinusta kerran tulee kunnon mies maailmaan, niin tule minun luokseni, jos silloin enää olen elossa; minä annan sinulle maata kyntää ja metsää hakata, ja tulkoonpa sinusta sotamies tai talonpoika, sama se, kunhan vain pysyt isänmaasi rehellisenä ja uskollisena poikana. Tahdotko pysyä, Pikku?"
"Tahdon", vastasi poika vakavasti ja jyrkästi.
"Jumala sinua siunatkoon, lapsi!" sanoivat ukko ja mummo liikutettuina.
"Ja Jumala siunatkoon rakasta isänmaatamme ja antakoon sille monta niin uskollista poikaa kuin sinä, Pikku", sanoi maaherra. "Sillä", jatkoi hän, "moni karkaa pois köyhältä, kovalta leivältä etsimään pehmeitä kakkuja, ja mitä he sillä voittavat, tietää yksin Jumala ja heidän omattuntonsa; ei ainakaan heidän maansa siitä hyödy. Mutta kunnioita isääsi ja äitiäsi heidän köyhyydessänsä, että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä!"
"Sehän on aapisessa", sanoi Pikku Matti.
"Niin on. Mutta se ei ole kaikkien sydämmessä", vastasi maaherra.
Story DNA
Moral
True wealth lies not in material possessions but in loyalty, love for family, and unwavering commitment to one's homeland.
Plot Summary
Pikku Matti, an orphaned boy, lives in poverty with his blind soldier grandfather and grandmother. Ashamed of his lack of trousers, he is excluded from community events. His grandmother fashions him a uniform from his grandfather's old military coat, which he wears with pride. When a high-ranking governor arrives and the gatekeeper fails, Pikku Matti bravely opens the gate and salutes. The governor recognizes the grandfather as a war hero who saved his life and offers Pikku Matti a life of comfort. Despite the tempting offer, Pikku Matti chooses to remain with his beloved grandparents, prompting the governor to ensure the family's well-being and praise the boy's loyalty.
Themes
Emotional Arc
suffering to triumph
Writing Style
Narrative Elements
Cultural Context
Zacharias Topelius was a prominent Finnish author known for romantic nationalism and moralistic children's stories, often reflecting Finnish rural life and values under Russian rule (Grand Duchy of Finland).
Plot Beats (13)
- The story introduces an old, blind soldier, his wife, and their orphaned grandson, Pikku Matti, living in extreme poverty in a small, rundown cottage.
- It is revealed that Pikku Matti's parents drowned in a boating accident, leaving him to the care of his elderly grandparents.
- Pikku Matti is described as a cheerful, innocent boy who enjoys simple pleasures but lacks proper clothing, specifically trousers.
- Pikku Matti is prevented from attending church and a traveling show because he has no trousers, making him feel self-conscious and different.
- His grandmother attempts to sew him trousers from an old coat, but they are comically large and impractical, causing Matti to refuse to wear them.
- The grandmother then repurposes the grandfather's old military uniform (coat, hat, sword) into a makeshift outfit for Pikku Matti, which he wears with great pride.
- A high-ranking governor arrives at the cottage's gate, but the official gatekeeper fumbles and falls into a ditch, leaving the gate unopened.
- Pikku Matti, in his oversized uniform, bravely steps forward, opens the gate, and salutes the governor as his grandfather had taught him.
- The governor is amused by Pikku Matti and, upon learning of his grandparents, recognizes the blind soldier as the man who saved his life during a battle.
- The governor expresses deep gratitude and offers to take Pikku Matti to live with him, promising a life of comfort, good food, and even a horse.
- Pikku Matti, after a moment of consideration, tearfully refuses the offer, declaring his unwavering loyalty and desire to stay with his grandparents.
- Moved by the boy's devotion, the governor ensures the family's financial well-being, promising they will never go hungry.
- The governor praises Pikku Matti's loyalty and encourages him to remain an honest and faithful son to his homeland, regardless of his future path.
Characters
Pikku Matti
A small, round, and ruddy-cheeked boy, described as 'round and ruddy as a ripe apple'. He is energetic and quick, able to run over stones and stumps with ease. He is small enough that his head fills the small window of the cottage when he looks out.
Attire: Typically wears only a small shirt, leaving his legs bare. On the day of the governor's visit, he is wearing his grandfather's old, worn Porilaisten uniform, which is too large for him, causing the trousers to be pinned up by his grandmother.
Wants: To stay with and care for his beloved grandparents, and to live a simple, honest life in his home.
Flaw: His innocence and lack of worldly experience sometimes lead him to act impulsively or speak without full understanding of social norms (e.g., dropping the governor's hat, speaking directly to him).
He starts as a carefree, innocent child unaware of his family's poverty. Through the story, he demonstrates his deep loyalty and love for his grandparents, choosing their humble home over the governor's offer of a more comfortable life, solidifying his character as a faithful and honest son of his homeland.
Innocent, loyal, playful, curious, and surprisingly brave. He is deeply devoted to his grandparents and his home, valuing their presence over material comforts. He is also a bit mischievous and direct in his speech.
The Blind Soldier (Ukko / Hakkuri N:o 39)
An old, blind soldier. His exact build is not described, but his blindness is a defining physical characteristic that prevents him from working outside the home.
Attire: Implied to be simple, worn peasant clothing. He has an old Porilaisten uniform, which is a source of pride and memory, though it is not stated if he wears it regularly.
Wants: To provide for his family despite his blindness and poverty, and to instill good values in his grandson.
Flaw: His blindness and old age limit his ability to work and provide for his family, making them dependent on charity and his wife's efforts.
He starts in quiet resignation to his impoverished life. His past heroism is unexpectedly recognized by the Governor, leading to a renewed sense of dignity and security for his family, though his physical circumstances remain largely the same.
Resilient, proud, hardworking (within his limitations), and deeply loving towards his grandson and wife. He is a man of honor, as evidenced by his past heroic act.
The Grandmother (Mummo)
An old woman, equally aged as her husband. Her physical description is not detailed, but she is capable of making brooms and reading the Bible.
Attire: Simple, worn peasant clothing, likely made of homespun linen or wool, appropriate for a poor Finnish cottage dweller.
Wants: To care for her husband and grandson, and to maintain their humble home. Her faith is a strong motivator.
Flaw: Her timidity and concern for social propriety can make her anxious, especially when dealing with high-ranking officials.
She begins the story in quiet struggle, providing for her family. Her life is eased by the Governor's promise of support, bringing her relief and security.
Pious, caring, hardworking, and somewhat timid or easily flustered by unexpected visitors. She is the practical caregiver for Pikku Matti and her blind husband.
The Governor (Maaherra / Captain)
A high-ranking official, implied to be well-dressed and imposing, but also capable of warmth and humor. He is the former captain of the Blind Soldier.
Attire: Formal, high-quality attire befitting a governor, likely a frock coat and trousers, possibly with military elements from his past. He wears a hat.
Wants: To find and repay the man who saved his life, and to ensure the well-being of his rescuer's family. He also seeks to foster patriotism and good character.
Flaw: None explicitly shown; he acts as a benevolent force.
He arrives as a powerful figure on a journey. His arc involves the successful completion of his long-standing quest to find and help his former soldier, bringing resolution and a sense of fulfillment.
Benevolent, honorable, humorous, and deeply grateful. He remembers past kindnesses and is committed to repaying them. He is perceptive and values honesty and loyalty.
Locations
Pikku Matti's Cottage
A small, humble Finnish cottage (tupa) situated on a hill at the edge of a forest. Originally, it had a brick chimney and red-painted walls with a neat fence and a green potato patch. Now, it looks poor, with smoke rising from a hole in the peat roof, and the fence has long fallen. Inside, a fire brightly glows in the hearth, illuminating the rough timber walls. There's a stone slab near the fire.
Mood: Poor but warm, pious, peaceful, innocent, and secure despite hardship.
Pikku Matti listens to his grandmother read the Bible by the fire, falling asleep on her lap. Later, the governor visits and offers to take Pikku Matti away, but he chooses to stay.
The Cottage Hillside and Road
A hillside at the edge of a forest where the cottage is located. A winding dirt road passes nearby, leading to a gate. The area around the cottage has rocks and tree stumps. In summer, the grass is soft and green.
Mood: Initially desolate and poor, but becomes a place of innocent play and later, a significant meeting point.
Pikku Matti often stands at the window watching the road. He opens the gate for travelers, hoping for coins. Later, he opens the gate for the governor's carriage, leading to their encounter.
The Lake Shore
The clear surface of a lake near the cottage, with a home shore where laundry is washed. The lake is large enough for a church boat to capsize in a storm.
Mood: Initially tragic due to the drowning, but also a place of childhood play and daily chores.
The parents of Pikku Matti drowned here in a church boat accident. Pikku Matti later plays here, skipping stones while his grandmother washes clothes.