KORKEAN HERRAN JAHTIKOIRA

KORKEAN HERRAN JAHTIKOIRA.

Oi, tuota suurta metsää, noita korkeita puita, tuota raivoisaa myrskyä ja niitä pieniä lapsia, jotka eivät osaa mennä kotiinsa iltasilla!

Tuulien asunto oli Lapinmaassa, Ounastunturin juurella. Siellä istui tuulien äiti Myrsky ja keitti puuroa pojilleen iltaiseksi. — Mitähän minun poikani nyt taas puuhaavat, kuin viipyvät näin kauvan? — murisi eukko.

Ensimmäinen, joka tuli, oli jäidenkuningas Pohjola: — hän tulee aina kiltisti illalliselle. No, mitäs olet tehnyt tänään, rakas poikani?

— Enpä juuri mitään. Olen sokeroinut Lapinmaan valkoiseksi lumella, ja maalannut punaiseksi muutamia nenänpäitä etelä-Suomessa.

Hänen jälkeensä tuli pilvienkuningas Itä. — Mitä sinä olet tehnyt?

— Enpä juuri mitään; vähän likaa sinne ja tänne, kun kastelin teitä. Ojan Paavo Saarijärvellä kadotti saappaansa suohon, ja Mylly-Matti sai vettä, enempi kuin olisi tahtonutkaan, myllynränniin.

Sitte tuli auringon kuningas Etelä.

— Mitä sinä olet tehnyt?

— Enpä juuri mitään. Vein satamaan laivan, jossa oli kahvia Rio

Janeiroon ja puhalsin Maamme-laulun pikku Ollin tuulihyrrään

Luutamäellä.

Viimein tuli merenkuningas Länsi. — Mitä sinä olet tehnyt?

— Minä olen antanut vitsaa pojalleni Lounaalle, sillä hän on ollut tyhmä.

— Voi Lounas-raukkaani, joko sinä nyt taas olet ollut tyhmä. Tule ja kerro mummolle, niin saat voita puuron silmäksi.

— Asia oli niin, — sanoi Lounas itku kurkussa, — että kun minä aivan siivosti poimin puolukoita metsässä, sattuivat siipeni tarttumaan käyrään mäntyyn. Silloin minä suutuin ja riistin sen oksat, että runko törrötti jälellä kuin rosoinen laivanmasto. Tahdonpa opettaa metsää olemaan nyrkkisillä!

— No, no, poikaseni, — sanoi isoäiti lohdutellen, — ja sentähden sinä sait vitsaa? Tule tänne niin saat sekä voisilmän että sokeria puuroosi.

— Isoäiti hyvittelee poikia liiaksi, — sanoi Länsi miettivästi. — Hyvä selkäsauna tekee niille hyvää, kun ovat olleet turhanpäiväisissä tappeluissa. Nyt saa mummo nähdä, että tuo vallaton veitikka tekee kummia huomenna. Huomispäivä tuli ja tuulet läksivät jälleen maailmata kiertämään. Lounas lensi etäälle merelle, että ei joutuisi riitaan metsän kanssa. Hän muisti vielä selkäsaunansa ja päätti olla siivolla.

Kun hän iloisena hyppeli aaltoja pitkin, kohtasi hän höyrylaivan, joka pyrki eteenpäin vastatuuleen höyryn voimalla.

— Elähän, katsopas tuota! — ajatteli Lounas. — Hän koettaa olla puskusilla minun kanssani! Kyllä minä hänet opetan!

Hui, miten tuuli vinkui piipuissa ja mastoissa! Uljas alus kallistui sivulle, mutta kohosi jälleen vastoin Lounaan tahtoa. Vaahto pärskyi korkealle mastotouviin ja raakapuuhun, vesi kohisi kokan edessä niinkuin kiehuva pata, mutta eteenpäin kulki höyryalus, eteenpäin, eteenpäin, vasten tuulta. Nyt tuli Lounas raivoihinsa, kiihkeä luonteensa sai ylivallan, selkäsauna unohtui, hän tahtoi opettaa laivaa olemaan puskusilla! Hän tunsi siipiensä kasvavan, niin että ne läiskyttivät meren selkiä, ja koko meri muuttui vaahtoiseksi. Ja vaikka höyryalus taistelikin urhoollisesti, täytyi sen kuitenkin kukistua tuon uljaan merikotkan voiman edessä. Se ei voinut enää päästä eteenpäin, tuuli kallisti sitä, se koetti kääntyä, peräsin katkesi — ja voimatoinna kellui se kallioita kohti. Siellä se nyt makasi. Konehuone tuli täyteen vettä; ja mitä uljaasta laivasta sen jälkeen tuli, sitä eivät tiedä muut kuin meren kirkuvat lokit.

— Olla puskusilla minun kanssani! — huusi Lounas, ja riensi voitonriemusta hurmautuneena aukealle rannikolle. Ja nyt ei mikään enää voinut estää hänen kiihkeätä vauhtiansa. Huomaamattansa heitti hän pienen purjevenheen, jolla oli nimenä "Tuuli vei", niinkuin herneenpalon katajapensaikkoon kalliosaarelle.

Se oli torstaina, 28 p. Elokuuta. Kymmenvuotias Liisa Maria oli ottanut mukaansa kahdeksavuotiaan veljensä Kallen, ja yhdessä he menivät ostamaan maakauppiaalta kivitaulua kansakoulua varten, jonka piti alkaa ensi maanantaina. He olivat juuri matkalla kotia metsän läpi kulkevaa oikotietä pitkin, kun Lounas hyökkäsi eteenpäin maita pitkin.

— Kuuleppas, miten kummallista laulua kuuluu puista, — sanoi Kalle, kun he kulkivat kapeaa polkua koivujen ja mäntyjen välitse.

— Niin, puutkin laulavat tavallaan, ylistäen Jumalaa, — sanoi Liisa

Maria.

— Mutta näetkös tuota koivua, joka kumartuu maahan asti, kun myrsky tukistaa sitä? — kysyi Kalle.

— Miksi ei hän nöyrtyisi Jumalan voiman edessä! — arveli Liisa

Maria.

— Niin, mutta tuolla kaatui korkea mänty! Hui, eikös se mennyt aivan keskeltä poikki? Minä pelkään puita, Liisa! Juoskaamme, että joutuisimme pian kotiin!

— Älä nyt toki, mitä sinä pelkäät, jos vähän tuulee? Jos myrsky on voimakas, on Jumala vielä voimakkaampi. Ja tiedäthän sinä, että Hän varjelee meitä, missä ikinä olemmekin. —

— Niin, niin, mutta tuolla kaatui taaskin mänty! Ja tuolla yksi… ja tuolla koivu! Kas, kas! Nythän kaatuu koko metsä!

Aivan lähellä lapsia, tuskin kahden kyynärän päässä heistä kaatui suuri mänty ja sulki tuuheilla oksillaan polun umpeen. Huu, tuolla yksi, — rats, tuolla toinen, ja sitte kaksikymmentä yhtä rintaa, kaikki kuperkeikkaa latvat alas ja juuret ylös! Metsässä kävi sellainen myrskyn kohina ja kaatuvien puitten räiske, ettei toinen voinut toistaan kuulla. Musta pilvi pimensi ilman, vettä satoi virtanaan pieksäen puitten kaatuvia latvoja. Tuuliaispää kulki kuin jyrä yli metsän kaataen maahan komeat puut, aivan kuin olisivat ne olleet hentoja ongenvapoja. Yksi puu kaatui lasten takana, juuri siinä kohden missä he olivat seisoneet silmänräpäys takaperin. Korkea mänty kaatui niin lähellä heitä, että sen oksat ottivat myssyn Kallen päästä ja raapasivat Liisa Mariaa otsalle. Kolmas, eräs suuri haapa, heitti hiekkaa heidän päällensä, kun sen monihaaraiset juuret käänsivät maasta suuren turpeen, niin suuren kuin pieni huone. Lapsilla ei ollut mitään muuta neuvoa, kuin kömpiä erään kaatuneen männyn alle, jossa he lepäsivät suuren rungon suojassa.

Kalle itki peljästyksestä, Liisa Maria ei peljännyt. — Katso, — sanoi hän, — miten suuri on Jumalan voima! Häntä ei voi kukaan vastustaa. Etkös huomaa, miten Hän suojelee meitä jokaisella askeleellamme? Miksi kaatui suuri puu, juuri kun olimme tulleet sen ohitse, ja miksi kaatui toinen juuri ennenkun olimme tulleet sinne? Etkös häpeä peljätä, kun näet, että meillä on niin voimakas vartija! Myssysi löydämme kyllä, ja katsos, kivitaulu on aivan ehyt!

Siinä nyt makasi metsä niinkuin taistelutanner, täynnä kuolleita ja haavoitettuja. Mutta siellä ei ollutkaan helppo liikkua. Minne ikinä katsoi, oli suuria kokoja runkoja ja oksia. Ilta tuli, ennenkun lapset vielä uskalsivat kontata esille piilostaan, ja sitte tuli pimeä. Kalle ei voinut itkuansa pidättää. Näin märkinä, nälkäisinä ja viluisinako heidän piti jäädä tänne metsään koko yöksi?

Liisa Maria ei rohkeuttaan kadottanut. — No, mitäs siitä, jos meidän täytyy yksi yö maata metsässä, emme me siitä kuole. Meillähän on katto päämme päällä täällä männyn alla ja pehmeitä oksia, joiden päällä voimme nukkua. Jos Jumala tahtoo, että jäämme tänne yöksi, niin menemme kotiin huomenna. Mutta jos Hän tahtoo viedä meidät kotiin tänä iltana, niin tietää Hän silloinkin keinon. Katsos, Kalle, Jumala tietää kaikki paremmin kuin me…

Oletko nähnyt hätäytyneen hevosen ryntäävän ruispellolle, tallaavan kaikki rikki ja rientävän hurjasti eteenpäin? Sellainen oli Lounaskin; pois tieltä, pois tieltä, tahi muutoin olet kadotettu! Kun se oli mellonut meren ja murtanut metsät, repi se ohikulkiessaan riihien olkikatot, puhalsi uunin piiput kumoon, särki ikkunat ja kaatoi tuulimyllyt, aivan kuin olisivat ne olleet korttihuoneita. Sellaisesta pikku roskasta kuin lapsista; ei se mitään välittänyt. Jos ne menivät tuulen mukana, tahi kaatuivat kuolleina maahan, oli sille aivan yhdentekevä. Vihdoin alkoi se väsyä ja vähitellen tyyntyä. Kello seitsemän jälkeen iltasilla voivat ihmiset vaaratta liikkua ulkona. Silloin oli Kalle jo nukkunut. Liisa Maria oli valveilla, mutta ei uskaltanut lähteä pimeässä liikkumaan. Silloin, kello kahdeksan ja yhdeksän välillä, kuuli hän ääniä metsässä, ja heti sen jälkeen näkyi valoa.

— Liisa ja Kalle! Liisa ja Kalle! — huusivat äänet. Huutajat olivat isä ja renki, jotka olivat tulleet metsään kirveiden ja lyhtyjen kanssa lapsia etsimään. He olivat tulleet siihen päätökseen, että lapset olivat kulkeneet oikotietä metsän läpi.

— Nouse ylös, Kalle, isä on täällä! — huusi Liisa iloissaan. —

Näetkös nyt, mokoma, että Jumalalla on keinot.

No niin, olihan siinä suuri työ päästä hävitetyn metsän läpi, mutta mitä ei isä tekisi rakkaiden lastensa tähden? Milloin hän hakkasi, milloin hän ryömi, milloin hän kiipesi, mutta kotia piti lasten päästä ja kotia ne pääsivätkin. Kalle oli löytänyt hattunsakin.

Lounas, joka oli riehunut merellä ja hävittänyt metsät, oli nyt tyyntynyt ja alkoi muistella selkäsaunaa tuulien louhussa Ounastunturin kupeessa. Myöhään illalla hiipi hän häpeissään louhikkoon ja kömpi heti isoäidin seljän taakse. Suureksi hämmästyksekseen sai hän kuulla seuraavan rangaistuspuheen, jonka hänelle piti ankara isänsä, ymmärtäväinen Länsi:

— Sinä vallaton nulikka, ymmärtämätön, ylvästelevä poika-vekara, tiedät kai, että voisin pistää sinut säkkiin, panna sinut tankorautavasaran alle ja pehmittää sinua aika tavalla kaikista tämän päiväisistä tyhmistä teoistasi? Mutta tällä kerralla saat olla! Sen minkä olet tehnyt, olet tehnyt tietämättäsi, korkeamman käskystä. Sinä olet mielestäsi mahtava ja voimakas, ylpeillen luulet sinä voittaneesi meren aallot, metsän puut ja ihmisten taidon, etkä tiedä, että olet vaan korkean herran koira, jonka hän lähettää maillensa jahdille. Hänen työnsä sinä olet tehnyt, etkä omaasi. Mene, häpeä! Minä leikkaan kyntesi kahdeksaksitoista päiväksi, joina sinun tulee olla louhikkoon kytkettynä. Ylpeytesi on sinun häpeäsi, mutta sinun työstäsi, joka nyt on hävitys, on tulevaisuudessa muodostuva jotain uutta ja parempaa. Mars, jahtikoira! Ylistä herraasi, joka kääntää kaiken väkivallan ja kaiken hulluuden maan päällä viisaan ja armeliaan rakkautensa aseeksi!