MITEN RAUTATIE SAI SEITSENPENINKULMAISET SAAPPAAT

MITEN RAUTATIE SAI SEITSENPENINKULMAISET SAAPPAAT.

Oli kerran kaksi peikkoa, jotka asuivat maailman äärellä. Kukaan ei voi tarkoin tietää, missä maailman ääri on, mutta jos se jossain on, täytynee sen olla Behringin salmen luona, missä vanha ja uusi maailma katselevat toisiaan. Minä en ole ollut siellä, mutta Nordenskiöld sanoo, että sinne on aika matka.

Siellä asui kaksi peikkoa, jotka olivat kansan puheen mukaan veljeksiä, vaikk'ei sitä voinut heistä nähdä. Sorro oli sen nimi, joka asui Itäniemen luona Aasian kärjessä, ja Surro sen nimi, joka asui Prinssi Walesin niemellä Amerikan alussa. Heidän välillään oleva salmi ei ollut leveämpi, kuin että kaksi peikkoa, joilla oli viheriät kissansilmät, voivat hyvin nähdä toisensa ja huutaa "prosit" kun naapuri aivasteli.

Peikot olivat olevinaan ystävyksiä ja ratsastivat toistensa luo vieraisille valaskalan seljässä salmen yli, huimaavaa vauhtia, että vesi kohisi ympärillä. Tilaa oli heillä kyllä molemmilla maanosissaan, mutta kuitenkin olivat he kateellisia toisilleen ja mietiskelivät aina, miten voisivat tehdä toisilleen harmia. He koristivat maanosiaan toinen toistaan korkeammilla vuorenhuipuilla, voidaksensa niiden päältä nähdä toistensa pesään. He panivat toimeen myrskyjä salmella, voidaksensa heittää hiekkaa ja pikku kiviä toistensa silmiin. Toinen yllytti jääkarhuja toisen lehmien päälle. Kuinka ei sellaisilla tilanhaltijoilla olisi ollut karjaa! Mammuteläimet olivat heidän sikojansa, valaskalat heidän lehmiänsä ja mursut heidän lampaitansa. Eräänä kauniina päivänä tekivät Sorro ja Surro pienten peikkojensa kanssa huviretken vihantaan Sant Lorentsin saareen, joka on yksin keskellä valtamerta vähän etelään Beringin salmesta.

Iso valtameri lepäsi heidän ympärillään kirkkaan tyynenä niin etäälle kuin silmä kantoi, ja valaskalat leikittelivät parvissa vedenpinnalla, aivan kuin salakat tyynellä lahdelmalla. Tämä oli peikkojen mielestä liian sävyisää: miten he huvittelisivat näin kauniilla ilmalla? Toinen aivasti sieramistaan kauhean myrskyn; toinen hengitti tiheää merisumua yli koko ulapan. Se lienee ollut huono ilma, koska valaskalat, jotka eivät juuri ilmoja säikähdä, pakenivat puolen peninkulman syvyyteen merenpinnan alle. Mutta tämä oli peikoista äärettömän hupaista! Sitte leikittelivät he huviksensa. He heittivät kallionlohkareita toistensa päälle, aivan kuin olisivat ne olleet pihlajanmarjoja, potkaisivat metsän kumoon, tekivät puista tulen ja polttivat toistensa partaa kekäleillä. Sitte tahtoivat he koetella toistensa voimia; koettivat kiskoa vuoret hartijoilleen ja särpivät merivettä tyhjentääkseen valtameren. Vesi meni heidän päähänsä: nyt alkoivat he juosta kilpaa, eivätkä huomanneet olevansa saarella, ennenkun he toinen toisensa perästä pulskahtivat suin päin mereen.

— Ei, — sanoi Surro, pyyhkien merenvaahtoa parrastaan, — täällä on liian ahdasta juosta kilpaa. Koettakaamme kuka meistä voipi saada auringon kiinni!

Tämä oli kaikista peikoista hyvä keksintö. He tahtoivat ottaa kiinni auringon, tarttua sen punaiseen kaulukseen ja pistää sen säkkiin. Miten suloinen pimeys siitä syntyisi, eikä heidän sitte enää koskaan tarvitsisi mulkoilla ilkeään päivänvaloon päin.

— Lyömmekö vetoa yhdestä maanosasta? — huusi Surro. — Minä juoksen ottamaan auringon kiinni tuolla, missä se nousee vuoren takaa!

— Onpas se jotakin! — arveli Sorro. — Ei tarvitse muuta kuin rapeaa vuorelle maata ja nousee varhain aamusilla ylös, niin silloin voi ottaa auringon kauluksesta kiinni. Lupaan juosta ottamaan sen kiinni tuolla, jossa se laskeutuu. Luulenpa melkein että sinne on pitempi matka!

No, niin, veto lyötiin yhdestä maanosasta. Ja sitte kiiruhtivat molemmat kotiinsa ja vetivät jalkaansa seitsenpeninkulmaiset saappaat. Surro ajatteli: minä juoksen itään päin Pohjois-Amerikan kautta, ja jollen saa aurinkoa kiinni Alaskavuorilla, niin saan sen varmaankin Kalliovuorilla. Sorro ajatteli: minä juoksen länteen päin Aasian kautta, ja sittepä lienee seitsemänkin kattia, joll'en saa aurinkoa kiinni suurella Siperian tasangolla, jossa minulla on niin hyvä tila juosta… Hei vaan, ja niin alkoivat he juosta, että seitsenpeninkulmaiset saappaat ratisivat.

Ja kummallisesti kävi sen kilpajuoksun! Minä kerron ensin Surrosta. Hän juoksi, niinkuin oli sanonut, Pohjois-Amerikkaan, ensin suuren Alaskan tasangon yli ja kohosi sitte saman nimisille vuorille, jonne hän aikoi asettua aurinkoa väijymään. Ei tuntunut missään vaikka Surro juoksikin sata peninkulmaa aukeata tasankoa, mutta vaikeampaa oli vuorelle kiipeäminen. — Puh, — sanoi Surro saapuessaan korkeimmalle huipulle; — olivatpa ne ilkeät portaat! Tässä tahdon levähtää hetkisen odotellen auringon nousua.

Hän asettui huipulle, keräili vähän sammalia alleen, koska vuori oli niin kova, ja nukahti. Ja kuin ei siellä ollut herättäjäkelloa eikä aamukahvia, heräsikin Surro vasta sitte kun aurinko oli jo korkealla taivaanlaella ja paistaa helotti suoraan hänen silmiinsä.

— Vai niin, sinä naurat minulla, — mutisi Surro partaansa. —

Odotahan! Minä nappaan sinut kiinni huomisaamuna Kalliovuorilla!

Muuta neuvoa ei ollut, kuin juosta itäänpäin Kalliovuorille ja kiivetä niiden korkeimmalle huipulle. Nyt minun pitää varoa, etten nukkuisi, ajatteli Surro. Minun täytyy pistää ampiaispesä partaani ja muurahaispesä molempiin saappaisiini… Sanottu ja tehty. Voitte arvata, ettei Surro sinä yönä saanut yhtään unta. Kun aamurusko alkoi punertaa idässä, vahtasi hän kallionkärjen takana, ettei aurinko häntä näkisi. Säkki oli hänellä valmiina; sinne aikoi hän pistää auringon niinkuin lantun vaan, heti kun se näyttäisi punaista kylkeään rosoisen kallion takaa.

Yks, kaks, kolme… hän ei ehtinyt laskea kymmeneen, ennenkun aurinko jo oli näkyvissä. Nyt, nyt! Ja Surro tarttui aurinkoon, että se säkenöi ja rätisi, mutta säkeneet olivat melkein liian kuumia, tuntui aivan samanlaiselta kuin silloin, kun seppä liikuttelee käsillään tulikuumaa rautaa. Ai, jai! Surro poltti sormensa, partansa, nenänsä ja silmänsä, pyöri niinkuin pallo kuperkeikkaa vuorenrinnettä alas, juoksi ja juoksi, tietämättä minne, kunnes putosi suinpäin Isoon Karhujärveen, jonka voit etsiä kartalta. Eräs amerikkalainen lääkäri löysi hänet sieltä, korjasi peikkoraukan ja vei hänet johonkin sairashuoneeseen jossain maailman kolkassa. Varmaankin makaa Surro siellä vielä tänäkin päivänä, laastari-lappu nenän päällä. Hän odottaa palaneen partansa kasvavan, voidakseen jälleen näyttäytyä siistinä pikkupeikkojensa seassa Behringin salmen rannalla.

Mutta minne Sorro joutui? Saatpas kuulla! Siihen aikaan asui Kempelässä Oulun eteläpuolella eräs seppä nimeltä Paavo, vaimoineen ja lapsineen. Hänellä oli poika, jonka nimi oli Oiva. Siihen aikaan rakennettiin juuri rautatietä, ja Paavolla oli kyllin työtä pajassaan.

Eräänä iltana, juuri kun hän oli tullut kotia päiväntöistä väsyneenä ja istui lastensa kanssa puurovadin ääressä, sanoi Oiva: — isä, koira raappii oven takana!

— Katsopas, — sanoi Paavo.

Oiva avasi oven, ja sisälle kömpi säkki seljässä vanha, repaleinen peikko, joka ei juuri näyttänyt hauskalta iltavieraalta. Lapset rupesivat huutamaan. — No, no, — sanoi seppä, — mikäs sinä olet?

— Minä olen Sorro, — sanoi peikko. — Minä olen juossut kolme vuorokautta seitsenpeninkulmaisilla saappailla läpi koko pohjois-Aasian saadakseni auringon kiinni ja olen nyt nälkäinen kuin valaskala. Ei minulla ole ollut aikaa kammata tukkaani eikä pestä silmiäni! Ensimäisenä iltana meni aurinko yöksi Lena-jokeen, toisena iltana kömpi se Ob-jokeen, ja nyt, kolmantena iltana, hiipi se juuri sinun tupasi taakse. Luulin sen löytäväni täältä sisältä, mutta se on varmaankin kömpinyt ikkunasta ullakolle, ja pannut sinne maata. Anna minulle lyhty. Tahdon mennä ullakolta katsomaan!

— Mitäs tyhmää puhetta tuo on? — arveli seppä. — Ottaa kiinni aurinko!

— Onko se sinun mielestäsi tyhmää? Sehän on kaikista viisain taikatemppuni! Olen lyönyt Surron kanssa vetoa yhdestä maanosasta. Minä tahdon pistää auringon säkkiini täällä! Heti paikalla lyhty tänne, tahi… kuuletkos, minä olen peikko. — Ja Sorro potkasi, aivan kuin leikillään, yhden seinän tuvasta.

— Kuulepas, — sanoi seppä, — jos sinä menettelet tuolla lailla, niin lähetän nimismiehen kysymään papintodistustasi. Miksi et ottanut aurinkoa kiinni silloin, kun se oli Lena- ja Ob-joessa?

— Siksi, että minusta ei ole juuri hauska kastua. Se on epäterveellistä parralleni!

— No, silloin et taida niin pian saada kiinni aurinkoa täällä meidän kylässämme. Ei se ole nytkään laskeutunut minun tupani taakse, vaan on mennyt Pohjan lahteen.

— No, sitte juoksen minä huomenna Pohjanlahden ympäri ja otan auringon kiinni Ruotsissa tahi Norjassa.

— Äläpäs, silloin tulet peikko-parka pahaan pulaan, sillä Ruotsissa ja Norjassa laskeutuu aurinko Atlantin mereen.

— Mutta mitä ihmettä minun sitte pitää tehdä? — huokasi peikko huolissaan. — Atlantin meri on melkein liiaksi kostea.

— Ei, mutta kuulepas, — sanoi seppä, — ole nyt niin hyvä ja pane seinä paikoilleen, niin saamme neuvoitella asiasta niinkuin ystävykset. Ehkenpä saan tarjota peikko-ukolle vähä puuroa.

Peikko raapi korvansa taustaa, pani seinän paikoilleen ja istui pöydän ääreen puuroa syömään. Tämän pyynnön olisi voinut jättää tekemättä, sillä kukapa voi tietää miten silloin käy, kun peikko istuu pöytään? Ensin söi Sorro puuron, vadin ja lusikan, sen jälkeen voirasian, silakkavadin ja leipäkorin, sitte koko pöydän. Seppä katseli tätä ihmetellen, mutta kun peikko ei vieläkään ollut kylliksensä ruokaa saanut, vaan alkoi katsella lapsia epäilyttävällä tavalla, näki Paavo hyväksi pyytää vieraansa pajaan. — Olkaa hyvä, — sanoi Paavo; — ehkä tässä on jotain, joka maistaa!

Tämäkin tarjous olisi voinut olla tekemättä. — Niin, — sanoi Sorro, — minulla on tosiaankin hyvä ruokahalu Aasian läpi käveltyäni. Kiitän tarjouksesta! — Sen jälkeen söi Sorro pihdit, vasaran, patjan, hevosenkengät, naulat, hiilet ja viimein palkeen jälkiruoaksi. — Mitenkähän lienee, — mietti seppä, — pystyyköhän tuon pedon hammas alasimeenkin. — Olkaa niin hyvä!

— Ei kiitoksia! — sanoi Sorro, — sokeri pohjassa!

Sitte poimi hän muutamia tulisia hiiliä ahjosta ja pisti ne varovasti suuhunsa ettei parta kärventyisi. —

— Enpä ole pitkiin aikoihin syönyt noin hyvää illallista. Jos minulle tulee nälkä huomenna, niin voin syödä pajan ja lapset.

— Jokohan? — sanoi seppä suuttuneena.

— Älä kursaile, kyllä sekin saa kelvata paremman puutteessa. Mutta millä ihmeen tavalla minä saan auringon kiinni? — huokasi peikko.

— Mikä konsti se on, sellaiselle, jolla on seitsenpeninkulmaiset saappaat, — arveli seppä.

— Ei, mikäs konsti se onkaan, jollei vaan aurinko menisi veteen? Sillä katsos, minun saappaitteni kannat ovat taotut sellaisesta raudasta, joka juoksee itsestään.

— Todellakin, onko se mahdollista? Ja voiko sellaisen kantapään takoa mihin hyvänsä?

— Mihin hyvänsä. Se juoksee aivan itsestään. Mutta olipas se hyvä että muistin jotakin. Oikean jalkani kengänkanta irtautui eilen, kun juoksin Uralin vuorten poikki. Sinä voit sen naulata kiinni huomiseksi. Minä olen nyt vähän väsynyt ja paneudun nukkumaan ahjon viereen.

Sorro potkasi kengän oikeasta jalastaan, heittäysi suoraksi likaselle laattialle ja kuorsasi pian niin syvään, kuin vaan se voi tehdä, joka on juossut kolmessa päivässä seitsenpeninkulmaisilla saappailla Aasian läpi.

Seppä mietti. — Hänkö söisi suuruksekseen pajani ja lapseni? Ei, peikkoseni, sen jätät tekemättä. Sinä olet jo kylliksi tehnyt ilkeyttä tässä talossa. Löisinkö sinut kuoliaaksi, kuorsaava peto? Ei, sitä en tee; olethan sinä tavallasi vieraanani… Tahi vedänkö jalastasi toisen seitsenpeninkulmaisen saappaan ja juoksen tieheni niiden kanssa? Se olisi kyllä aika somaa, mutta se olisi varkautta, ja varastaa ei Paavo voi. Tiedänpä mitä teen. Peikko saa pitää saappaansa, mutta minä tahdon vähän parantaa oikean kengän korkoa. Oiva, mene sanomaan äidille että minä taon tänä yönä rautatien pajassa. Äidin ei tarvitse peljätä peikkoa, hän nukkuu niinkuin kuollut siili.

Seppä otti peikon oikean jalan saappaan, taittoi koron siitä irti, meni rautatienpajaan ja takoi siellä uuden kantapään tavallisesta raudasta. Sen asetti hän saappaaseen, entisen koron paikalle.

— Nyt saapi peikko hypätä seitsemän peninkulmaa yhdellä jalalla, — sanoi hän itsekseen.

Vai niin, mietti hän, kun hän katseli seitsenpeninkulmaista korkoa, oletko sinä sellaista rautaa, joka juokset niin pitkiä matkoja? Sinähän soveltuisit mainiosti veturiin!

Tänä yönä juuri satuttiin rautatienpajassa korjaamaan erästä vanhaa veturinpyörää. Paavo takoi huvikseen kaikessa hiljaisuudessa seitsenpeninkulmaisen koron veturinpyörään. Kyllä sinä nyt saat juosta, korkoparka, ajatteli Paavo ja nauroi.

Toisena aamuna koetettiin veturia, ja se riensi itsestään eteenpäin niin nopeasti, ettei kukaan voinut sitä pysäyttää. — Mikä veturia vaivaa? — huusi rautatiemestari. — Ennen on se kulkenut hitaasti kuin heinäkuormaa vetävä härkä, ja nyt se lentää kuin suriseva paarma.

— Veturin mielestä kuljetetaan sitä liian hitaasti Oulun radalla, ja se tahtoo näyttää miten Englannissa kuljetaan, — vastasi Paavo.

— Seisauta, seisauta! — huusi rautatiemestari. Ja kas, seitsenpeninkulmaisella korolla oli sellainen saappaan äly, että se ymmärsi huudon, pysähtyi ja jäi odottamaan uusia käskyjä.

— Mutta tämähän on maailman virkein veturi! — huusi ihastunut rautatiemestari.

— Kuinka ei se olisi virkeä, joka juoksee kolmessa päivässä Aasian läpi, — arveli Paavo.

Kun Sorro heräsi, sai hän saappaansa korjattuna takaisin, veti sen jalkaansa ja läksi juoksemaan aurinkoa kiinni saadakseen. Jo ensi askeleella lensi vasen jalka eteenpäin kuin kanuunan luoti, mutta oikea jäi jälkeen kuin ainakin tavallinen saapas. Oi, voi, se oli vaikeaa! Pari tai kolme hyppäystä tehtyään palasi Sorro pajaan takaisin. Mitenkä hän nyt voisi yhdellä jalalla juosta, niin että saisi auringon kiinni?

Paavo seppä, joka jo luuli julmurista päässeensä, rupesi nyt taas pelkäämään pajaansa ja lapsiansa.

— Peikko-vaari, etkös nähnyt miten nopeasti aurinko äsken katosi pilvien taakse?

— Kyllä sen näin. Mutta sen se tekee hyvin usein, — huokasi peikko.

— Tuskinpa enää tehnee! Olit unohtanut säkin tänne pajaan. Minä tahdoin auttaa sinua poissa ollessasi ja panin rautalankaisen satimen sen kuusenlatvaan, jossa näit auringon äsken keikailevan. Eipä kauvan viipynytkään ennenkuin hän tarttui ansaan, ja nyt olen pistänyt hänet sinun säkkiisi.

— Minun säkkiini? Oi, sinä olet verrattomin seppä, joka on olemassa Behringin salmen ja Oulun välillä! Ilosta tahdon sinut heti syödä suuhuni, sillä tunnempa taaskin tämän retkeni jälkeen aika hyvää ruokahalua!

— Kiitoksia paljo, — vastasi seppä, — mutta etkös tahdo ensin nähdä, onko sinulla todellakin aurinko säkissäsi?

— Tietysti sen tahdon, kunnon seppäni! Missä on säkki? —

— Täällä!

— Luulenpa että se potkii ja huutaa säkissä? (Seppä oli pistänyt säkkiin porsaan.)

— Niin, niin, aurinko, huuda sinä vaan! Nyt kyllä pysyt kauniisti säkissä, ja minä olen voittanut kokonaisen maanosan. Nyt tulee suloisen pimeä, ja peikot saavat hallita maailmaa!

— No, katsopas nyt vaan! — kehoitti seppä ja piti säkin suuta vähän raollaan.

— Äläpäs nyt! Mitäs aijotkaan tehdä? Sinähän voit päästää veitikan karkuun taas. Minä pistäydyn itse säkissä katsomassa, — sanoi peikko.

Yks, kaks, kömpi peikko säkkiin ja samassa sitoi seppä säkin suun lujasti kiinni. — On se toki ikuinen onni, että peikot ovat niin tuiki typeriä, ajatteli seppä, sitoen vieläkin säkin siteen yhteen solmuun.

Nyt syntyi säkissä pyörimistä ja huutoa. — Ai, se puree minua! — huusi peikko.

— Pure sinä takaisin! — sanoi seppä, sulki pajan ja meni tupaan lepäämään yön puuhista. Mutta miksi ei peikko, joka oli voinut potkaista seinän kumoon, potkaissut säkkiä rikki? Niin, sanopas se seikka. En minä vaan sitä tiedä. Ehkä senvuoksi, että hän oli niukahduttanut jalkansa, tahi ehkä oli kenkä hieronut jalkaa tuolla onnettomalla aamuretkellä.

Miten kauvan Sorro sai olla vankina säkissä, johon oli tahtonut auringon panna, en voi varmuudella kertoa, sillä siitä ei ole ollut sanomalehdissä. Kerrotaan vaan, että hyväsydäminen Paavo-seppä on lohduttanut vankiansa sillä toivolla, että hän saa kerran vielä ajaa Behringin salmelle rautatietä, sillä matka sinne on liian pitkä yhdellä jalalla hypätä. Se päivä joutuneekin aikanaan. Ryssät ovat jo matkalla sinne päin höyryhevoilla. Rautatie on nyt saanut seitsenpeninkulmaiset saappaat. Kyllä se nyt Aasian yli juoksee. Mutta voiko se saada auringon kiinni, se on toinen asia! Juna, samoin kuin peikkokin, pelkää vettä, ja aurinko laskeutuu mielellään iltasilla viileään mereen.

Joka kerta kun näen lasten saavan auringon valon peilin avulla seinällä tanssimaan, ajattelen Surroa ja Sorroa. Ottakaa aurinko kiinni jos saatte!

KUKKAIS-PRlNSSIN KANAVA.

— Menepäs vähän syrjään! — sanoi katajapensas kanervalle. — Etkös häpeä seista kanavan tiellä? —

— Onko se mahdollista? — kysyi kanerva, hämmästyen. — Tehdäänkö tänne kuivalle metsämäelle kanava!

— Tehdään! Etkös ole nähnyt metsän kaikkien pikku elukoitten kaivelevan sannassa? Tässä ne tulevat.

Katajapensaalla oli silmät marjoissaan. Siinä tuli pitkiä riviä muurahaisia, joilla oli kullakin oljenkorsi mukanaan, ja muutamia satojatuhansia hyönteismatoja, jotka söivät kaiken ruohon. Kastemadot tekivät reikiä santaan, sittiäiset koettivat pakkautua koloihin, mutta kaatuivat seljälleen ja potkivat voimatoinna ilmaa. Heinäsirkat istuivat laiskana heidän vierellään ja vikisivät: — ahkeruus on ilomme. Tehkää työtä, pojat; kyllä me soitamme!

— Mutta mitä ne tekevät? — kysyi kanerva. — En minä näe merkkiäkään kanavasta.

— Etkös näe, että ne ovat tehneet muurahais-tien hiekkaan? Sellainen on korkeiden herrojen työtä. Herrat istuvat itse kotona ja lähettävät toisia työtä tekemään. Ja sinne, missä muurahainen ryömii eteenpäin, sanovat he rakentaneensa rautatien, ja missä sade kaivelee tiensä pikku kivien väliin, ovat he kaivaneet kanavan.

— Mitkä korkeat herrat?

— Sepä oli kysymys! Kukkais-prinssi, metsänkuninkaan nuorin poika, hänen kultakäpynsä, hän joka on kihloissa merenkuninkaan nuorimman kultasilmän, prinsessa Unda Marinan kanssa. Sellaiset pitkälliset kihlaukset ovat aivan turhia! Lapsi raukat ovat olleet kihloissa maailman luomisesta asti. Sellaiset ihmiset, jotka ymmärtävät valtiotietoa, sanovat, että niin täytyy olla maailman rauhan vuoksi. Metsänkuningas ja merenkuningas ovat olleet hirveissä sodissa toistensa kanssa, ja heidän kuningattarensa ovat kihlanneet lapset toistensa kanssa saadakseen vihdoinkin sodista lopun. Mutta vieläkin kytee kuninkaissa vanha viha, ja he eivät tahdo kuulla puhuttavan häistä, ennenkun lapset ovat kasvaneet isoiksi.

— Minä luulin, että kun on ollut kihloissa maailman luomisesta asti, pitäisi jo olla tarpeeksi vanha, — huomautti kanerva viattomasti.

— No, joll'ei nyt aivan maailman luomisesta asti, niin kuitenkin niillä paikoin, — nirppasi katajapensas. — Kysy vuorelta, hän on vanhempi minua!

— Miksi eivät ne kasva suuriksi kuin muut kuninkaan lapset?

— Miksi? Kaikki pienet varvutkin metsässä tahtovat nyt tietää kuninkaanlasten salaisuuksia! Minä kyllä voin olla vaiti, minä! Mutta täällä mäellä on niin paljo uteliasta väkeä, — puolukanvarsia, harakanvarpaita, kissankäpäliä ja mustikanvarsia. No, näin meidän kesken voin sen kertoa, jos lupaat olla siitä puhumatta. Asia on sellainen, että Kukkais-prinssi on auringon kummipoika ja Unda Marina auringon kummityttö. He ovat saaneet senvuoksi kumminlahjaksi ikuisen nuoruuden, joka tulee kestämään niin kau'an kuin aurinko loistaa, ja luulenpa sen vielä loistavan muutamia tuhansia tahi miljoonia vuosia. Mutta kun syksyllä ja talvella tulee pimeä, kömpivät kuninkaanlapset niinkuin perhois-toukat, kultaiseen koteloonsa, josta jälleen keväällä lehahtavat esiin niinkuin perhoiset. Luulenpa, että ne juuri senvuoksi eivät kasva koskaan.

— Mutta mitävarten rakentaa Kukkais-prinssi tätä kanavaa? Eikös hänellä ole kylliksi jokia, puroja ja noroja?

— Miks'ei hällä niitä olisi! Hän on tosin kaikista suloisin prinssi, mitä ikinä on nähty, mutta hän on aivan muitten poikien kalttainen, ja pojat eivät ole koskaan tyytyväisiä, jolleivät saa parantaa luontoa. Luuletko hänen viihtyvän isänsä kullatussa linnassa? Ei, siellä ei hän viihdy, hän on rakentanut itselleen majan havunoksista tänne lähelle, metsäjärven rannalle. Siellä iloitsee hän lintujensa, karhujensa ja sittiäistensä kanssa, ja sinne hän tahtoo pyytää Unda Marinan syömään hunajassa keitettyjä karpaloita. Mutta voithan käsittää, ettei sellainen suolaisenveden-prinsessa tahdo mielellään matkustaa maantietä.

— Kyllä käsitän. Sentähden tahtoo prinssi kaivaa kanavan aina ylös metsäjärveen asti.

— Hiljaa, hiljaa! Se on suuri salaisuus. Mutta tuollahan itse prinssi tuleekin.

Kanerva kuroitti hoikkaa vartaloansa, puolukanvarret, harakanvarpaat ja mustikanvarret puulasivat toisiaan kylkeen; kissankäpälät riitelivät männynkäpyjen ja kukonmarjojen kanssa. Kaikki tahtoivat nähdä prinssin. — Rakas ystävä, — sanoi mansikankukka rinteellä kasvavalle huhtasienelle, — salli minun kiivetä leveään ruskeaan selkääsi!

Alempana, niityn reunalla, syntyi aika sipinä uteliasten ja puheliasten kukkaisten seassa. Prinssi tulee, meidän kaunis prinssimme, meidän oma, rakas, nuori prinssimme! Miksi hän tulee? Ja miksi on hänellä niin paljo työväkeä mukanaan?

— Minä tiedän, — sanoi valkovuokko. — Hän rakentaa tänne linnan.

— Tahi leijonatarhan, — keskeytti leinikkö.

— Oi, silloin polkevat leijonat meidät kuoliaaksi, — huusi hanhenruoho.

— Niitä voi pistää jalkaan, — arveli nakiainen.

— Luulenpa, että hän rakentaa perhoismajan, — keskeytti ketoneilikka.

— Sitte saamme hienoja herroja hyttyistanssiin, — surisi puna-apilas.

— Jospa asia olis niin hauska! — huokasi orjanruusu. — Mutta katajapensas on uskonut minulle asian kaikessa hiljaisuudessa. Prinssi aikoo rakentaa kanavan tänne metsämäelle.

Yleinen ihmettely. — Mitä on kanava, mitä se merkitsee?

— Sitä ei kukaan niin tarkasti tiedä, — vakuutti sanajalka. —

Mutta jotain katalaa se on, se on varma!

Muurahaiset ja hyönteismadot luulivat tehneensä suuren työn, kun olivat raivanneet kahden sormen levyisen tien metsäjärvestä mereen. Mutta Kukkais-prinssi ei ollut tähän tyytyväinen. — Sellaiset raukat! — huusi hän. — Enkö minä käskenyt teidän kaivaa kanavan, ja nyt te olette raivanneet muurahais-tien!

— No, mutta kuulkaa nyt, teidän kuninkaallinen korkeutenne! — inisi vanha, älykäs muurahainen, kiiveten prinssin saappaan-varrelle ja tunnustellen eteensä tuntosarvillaan. — Raukkojahan me olemme, sillä se on meidän toimemme, mutta mitäs on kanava muuta, kuin tavallinen muurahais-tie?

— Kanava on, — selitti prinssi, — leveä ja syvä vesikouru, missä voidaan purjehtia laivoilla ja soutaa venheillä.

— Vai niin, — sanoi muurahainen, — kutsukaa sitte tänne myyrä. Hän kyllä ymmärtää sellaiset asiat!

Prinssi kutsui myyrän. — Osaatko sinä kaivaa, mitä?

- No, niinpä luulisin, — sanoi myyrä.

— Kaiva sitte minulle kanava metsäjärvestä mereen! Jollet ehdi yksin, niin ota avuksesi kaikki rotat ja hiiret. Huomisiltana tulee kaikki olla valmiina!

— Luottakaa siihen! — sanoi myyrä.

Toisena iltana tuli prinssi takaisin ja näki nurmipenkereen alla pienen käytävän, parahiksi niin leveän, että yksi myyrä voi hyvin kömpiä sen läpi.

— Mitä ihmettä! Sanotko tuota kanavaksi?

— Niin me sanomme, — vakuutti myyrä.

— Kuinka voivat elukat olla noin tyhmiä! Ihme ja kumma! Kenenkä minä voin nyt saada kanavaa kaivamaan?

— Jollen minä kelpaa, niin kelpaa kai mäyrä, — kirkui myyrä kärsä rypyssä. Hän ei pitänyt siitä, että häntä sanottiin tyhmäksi kaikkien kuullen.

Prinssi kutsui mäyrän. — Osaatko sinä kaivaa minulle kanavan? Mutta oikean kanavan, ymmärrätkös? Ei tuollaista pientä myyränkoloa.

— Se on aivan vähäpätöinen työ minun tehdäkseni! Minähän kaivan kanavia joka päivä, — röhki mäyrä.

— No, hyvä; ota pienet poikasi mukaan ja tee kaikki valmiiksi huomeneksi. Mutta pane mieleesi: oikea kanava!

— Niin, vallan oikea kanava, — lupasi mäyrä.

Kolmantena päivänä tuli prinssi takaisin ja näki, miten mäyrät olivat kaivelleet koko metsämäen, niin ettei siellä ollut viheriäistä paikkaa. Sellaista hävittömyyttä ei löytynyt seitsemän peninkulman alalla.

— Mitä? Onko tuo nyt olevinaan vallan oikea kanava?

— Siksi me sitä sanomme, — mörisi mäyrä.

Nyt loppui lempeältä prinssiltä kärsivällisyys, ja hän löi ratsupiiskallaan mäyränpoikia selkään, niin että niiden harjakset nousivat säikähdyksestä pystyyn. — Voi minua, onneton prinssi, täytyykös minun nyt kuljettaa tänne elehvanttini Afrikan etäisiltä mailta?

Yksikään eläin ei uskaltanut vastata. Mutta vanha, rosoinen mänty, joka seisoi metsänrinteellä, mutisi jotain itsekseen.

— Mitäs mäntyvaari mutisee? — kysyi prinssi levottomasti.

— Itse on paras palvelija, — murisi mänty.

— Mitä se merkitsee? Mikä itse?

— Se Itse, joka käskee toisten tehdä, mitä hän itse tehdä voi. Se Itse, jolla on kaksi nuorta, voimakasta käsivartta, mutta joka kuitenkin panee heikkoja olentoja tekemään työtä, jota he eivät käsitä.

— Tarkoitatko minua? — kysyi prinssi vähän hämillään.

— Itse on kyllin viisas arvaamaan arvoituksia, — vastasi mänty.

Kukkais-prinssi mietiskeli. — Sinä et ehkä ole niin väärässä, mäntyvaari. Tuokaa tänne lapio!

Kukkais-prinssi sai lapion ja rupesi kaivamaan. Alussa kävi työ kömpelösti, sillä hän ei ollut tällaiseen tottunut. Ensin tuli siihen kuoppa, ja sitte kalteva kouru. Mutta Kukkais-prinssi oli oppivainen ja työ alkoi häntä huvittaa. Hän otti nuoran, veti sillä suoran tien rannasta mereen, määräsi leveyden ja syvyyden kaikkialla tasan, kaivoi reippaasti ja sai kanavan illaksi valmiiksi. Ainoastaan kapea hiekkapenger jätettiin kaivamatta metsäjärven rannalle. Sinne asetettiin Kukkais-prinssin uskollisin karhu vahtimaan. Hänen piti raappia penger pois, että kanava täyttyisi vedellä juuri sillä hetkellä, kun Kukkais-prinssi antaisi merkki-huudon jahtitorvellaan.

— Nyt menen Unda Marinaa odottamaan, — huudahti Kukkais-prinssi iloisena ja pyyhki tyytyväisenä hien otsaltaan. Kylläpä hän olikin tehnyt aika työn!

* * * * *

Oli juhannus-ilta. Sinä tiedät, millainen se on; se on ilta, jolla ei ole pimeyttä, ilta, jolla ei ole yötä, uinaileva ilta, joka loppuu valoisaan aamuun. Niin kauvas kuin nähdä voi, lepäsi suuri, aava meri aivan kirkkaana kuin hopeatarjotin, aina sumeaan taivaanrantaan asti, missä Höyhensaaret häämöittivät taivaan ja maan välillä. Meri oli tyyni, mutta ei aivan tasainen, ei aivan äänetön: tuolla kohoili mainingin pitkiä, kuultavia vyöryjä, jotka vaipuivat rantaan; ja kun ne laskeusivat piikiville, kuului salaperäinen kohina, aivan kuin kaukaisen ukkosen jyminä. Laskeutuva aurinko pisarteli kultaa ja ruusuja meren hopeoihin. Sen suuri, punainen pallo vieri epäillen vedenkalvoa pitkin, aivan kuin nuori tyttö, joka pelkää heittäytyä viileään kylpyyn ja sanoo: joko mä kastelen itseni? Onkohan tuo liian syvää? Vihdoin päätti aurinkokin kastella itsensä, hitaasti, varovasti, ensin jaloin, sitte käsivarsin ja vihdoin kokonaan. Plums, laskeusi koko suuri kultainen pallo alas säihkyviin aaltoihin, niin että säkenet sirisivät veden pinnalla. Sinne laskeusi päivän ruhtinatar, mutta hetkiseksi vaan, niinkuin vedessä pulikoiva lapsi nenäänsä nipistäen pistää päänsä veden alle, mutta nostaa sen heti nauraen ylös kosteakiharaisena. Niin, löytyypä meriä, ylempänä pohjoisessa, missä päivän ruhtinatar pyörii kuin kiekko vedenkalvolla, eikä uskalla kastella itseään ollenkaan. Siellä lienee varmaankin liian syvää.

Maan puolella lepäsi metsä kuin suuri, uinuva linnunpesä. Kirkas valo heijasti oksilla ja latvoissa, kaikki lehdet näyttivät läpikuultavilta, kaikki varvut olivat kullalla kirjaillut, mutta yö ja varjo oli kätkeynyt kuusien neulasten alle. Metsäkään ei ollut aivan hiljaa. Laulurastas visersi kauniita laulujaan, ja kun hän lepuutti nokkaansa, kuului ruisrääkän käheä ääni ruispellon ojasta. Jos hänkin oli hiljaa, sekautui meren kaukaiseen kohinaan hiljainen suhina, aivan kuin tuulen kuiske nuoressa lehdikossa. Mutta se ei ollut tuuli, sillä tuuli oli painautunut nahkasien alle nukkumaan. Se oli miljoonien ja jälleen miljoonien hyttysten tanssi puiden lomassa, jossa he itse soittelivatkin huvikseen. Miksi eivät he tanssisi? Olihan heillä vaan yksi päivä elettävänä, mutta se oli pitkä, pitkä päivä, millä ei yötä ollut. Olihan heillä aikaa iloita elämästä.

Kukkais-prinssi istui kalliolla järven rantamalla. Jokaisessa keinuvassa mainingissa, joka vieri rantaan, luuli hän näkevänsä Unda Marinan valkoisen olkapään kohoavan aalloista; mutta se ei ollut hän, oli vaan kevyttä, valkoista vaahtoa, joka keräytyi rannalle pikku kivien ympärille. Nuori prinssi rupesi väsymään odotukseensa, leikkasi itselleen ruohopillin ja puhalsi pitkän kirkkaan sävelen, joka kiiti meren yli ja näytti jättävän jäljen vedenkalvoon.

Silloin tuli maininki, korkeampi kuin edelliset; sen väikkyvä harja oli häikäisevän valkoinen: tämä ei ollutkaan katoavaa vaahtoa, tämä oli meren nuori, ihmeen ihana prinsessa, joka kohotti olkapäätänsä aallon keinuavassa hopeassa. Hänen pitkät, kullankeltaiset suortuvansa keinuivat vedenkalvossa, hän ui yhdellä kädellä ja toisella heitti hän lentosuukkosen rannikolle. Pian oli hän siellä. Taaskin kohisi vuoksi rannikon piikiviä vastaan, mutta nyt ei tuonut mukanaan vaahtoa, vaan nyt saapui sen kanssa iloisin, ihanin kymmen-, tai kaksitoistavuotias lapsi Kukkais-prinssin jalkojen juureen.

— Sinä paha tyttö! — torui Kukkais-prinssi, ja puristeli nauraen veden hänen pitkistä kiharoistaan. — Olen odottanut niin kauvan, että olen ehtinyt laskea kymmenentuhatta askelesi jälkeä hiekassa, täällä satujen rannikolla.

— Eikö sinulla ole mitään parempaa tehtävää? — kysyi Unda

Marina hurmaavan iloisesti. — Opi minulta viisautta! Minä tulen

Antillien saarilta ja kuulin sinun soittosi Itämerelle. Uskotkos,

Kukkais-prinssi? Minä olen tuominnut erään asian isäni valtakunnassa.

— Ja Unda Marina kertoi sadun orjakauppiaasta, joka on tässäkin

kirjassa kirjoitettuna.

— Nyt täytyy sinun kertoa minulle satu, — jatkoi hän ja nojasi kostean päänsä Kukkais-prinssin polveen. — Minä olen väsynyt, olen uinut niin pitkän matkan tänään. Ja kun minä kuuntelen sinua, luulen kuulevani metsän huminaa.

— Kun minä kuulen sinua, — sanoi Kukkais-prinssi ja silitti hänen hiuksiansa kädellään, — luulen kuulevani aaltojen laulavan. Miksi lempivät meri ja metsä toisiansa ja asuvat kuitenkin ainaisesti erillään?

— Siksi, että enimmän lempii sitä, jota enimmän kaipaa, — vastasi

Unda Marina luoden ylös ihanan katseen, kuin unessa.

Kukkais-prinssi taittoi ajatuksissaan rikki ruohopillinsä. Senjälkeen tarttui hän prinsessan käteen ja kertoi sadun koivusta, joka myöskin on tässä kirjassa. Kun hän oli lopettanut, oli Unda Marina nukkunut hänen polveansa vasten.

Kukkais-prinssi hymyili. — Olenpa minä aika narri, joka satuja kertomalla vaivutan pikku tyttösiä uneen? Herää, sinä pieni, väsynyt mustikkasilmä! Nyt on minulla jotain hauskaa sinua varten! Nouse purteeni!

— Enkö saa mieluummin uida? — — kysyi Unda Marina puolihereillä.

— Oletko koskaan kuullut, että joku prinsessa tulee uiden kuninkaalliseen linnaan? Älä pelkää kulkea purressani. Se on valkoinen kuin lumi, ja siinä on sininen raita kuin taivas ja meri.

— Sillä on Suomen värit! — keskeytti Unda Marina.

He soutelivat kuivan kanavan suulle, sen kanavan, jonka Kukkais-prinssi oli omin käsin kaivanut ja joka oli taottanut hänelle niin paljo harmia. — Nyt saat nähdä linnani tuolla metsässä!

— Ei, kiitoksia paljo! Minä en matkusta koskaan maata myöten, — nauroi Unda Marina.

— Ei, mutta huomaapas! — Ja Kukkais-prinssi puhalsi jahtitorveensa antaakseen sovitun merkin.

Hän oli luullut, että kanava silmänräpäyksessä täyttyisi vedellä, mutta karhu tarvitsi aikaa, saadakseen kourun koverretuksi. Kun he olivat odottaneet kauvan aikaa, alkoi muutamia vesipisaroita ilmestyä kanavan pohjaan.

— Pitääkö minun uida tuossa? — kysyi Unda Marina ilkamoiden.

Prinssi tuli kärsimättömäksi ja puhalteli puhaltamistaan jahtitorveen. Vihdoinkin muodostui kanavaan pieni puro. — Soutakaamme nyt, — sanoi Kukkais-prinssi.

Poika parka! Hän oli unohtanut, miten jyrkkä rinne oli korkealla vuorella olevasta metsäjärvestä alas mereen. Se pieni kouru, jonka karhu oli kaivanut hiekkapenkereeseen, oli levinnyt, alussa hitaammin mutta vähitellen yhä nopeammin. Vesi alkoi rientää siitä alas ja painoi aukon yhä leveämmäksi ja syvemmäksi. Vihdoin vyöryi koko hiekkapenger rikki…

Vaivoin oli Kukkais-prinssi saanut venheen sauvotuksi vähän matkaa ylöspäin puroa pitkin, kun puro yht'äkkiä muuttui joeksi, joki virraksi ja virta kuohuvaksi koskeksi, joka kiskoi mukaansa maata, kiviä, puita ja suuria palasia rannikoitaan. Kuohuva pyörre heitteli kaikki sinne, tänne; se kuljetti alas puolet metsämäkeä, muurahais-tiet, myyränkolot, mäyrän-pellot, puolukanvarret, variksenmarjat, mustikat, kanervat, uteliaat kukkaset ja juoruavat katajapensaat. Kukkais-prinssillä ei ollut muuta neuvoa kuin pelastaa itsensä miten parhaiten taisi, ja kuljettaa pieni prinsessansa pois tästä kauheasta koskesta. Mutta nyt oli Kukkais-prinssi oudolla alalla, yhtä oudolla kuin prinsessa oli ollessaan kuivalla kankaalla. Virta heitti hänet pitkälleen, ja peitti hänet oman kuusen-oksa-majansa jätteillä, jotka tulivat kohisten alas kosken mukana. Hän olisi joutunut aivan hukkaan, prinssi parka, ellei Unda Marina, joka oli vedessä kotonaan, olisi tarttunut kädellään hänen liehuvaan tukkaansa ja uinut vasemmalla kädellään eteenpäin, vieden hänet satujen rannikolle.

— Myönnä, että minun isäni meri on voimallisempi kuin sinun isäsi metsä, — sanoi Unda Marina, kun he jälleen istuivat kalliolla.

— Ja kuitenkin voittaa minun isäni sinun isältäsi joka kahdeskymmenes vuosi kokonaisen kreivikunnan Suomessa, — vastasi Kukkais-prinssi.

He väittelivät joskus keskenään, mutta rakastivat kuitenkin toisiaan yhä edelleen. Aurinko oli jälleen noussut lyhyestä kylvystään palavissa aalloissa. Juhannusilta oli huomaamatta muuttunut juhannus-aamuksi, ja sen riemu kuvastui kahdessa iloisessa silmäparissa, jotka loistivat lapsuuden täydellisestä onnesta.

Kun he erosivat, meni Kukkais-prinssi katsomaan sitä ennen niin ihanata nientä, jonne hän oli havumajansa rakentanut, metsäjärven rannalle. Hän tuli oudolle seudulle, jossa kaikki oli toisenlaista. Niemi oli poissa, maja poissa, rannikko liejuisena ja järvi kadonnut. Ainoastaan kaikista syvin patama oli enää jäljellä. Kanavasta ei näkynyt enää jälkeäkään hävitetyllä metsämäellä.

Kukkais-prinssi ajatteli suruissaan sitä hauskaa hämmästystä, jonka hän oli aikonut tuottaa rakkaalle Unda Marinalleen ja joka oli päättynyt niin onnettomasti. — Se oli merenkuninkaan petos! — huudahti hän ja polki vihastuneena jalkaansa maahan.

— Olkaa hyvä, älkääkä polkeko viimeistäkin elämäni hituista kuoliaaksi, — voivotteli juoruava katajapensas prinssin jalkojen alla. Se makasi siellä saven seassa, juuret ylöspäin. — Teidän korkeutenne on oikeassa, se oli katala petos! Jos minä olisin teidän korkeutenne sijassa, kostaisin minä siten, että kuivaisin koko meren.

— Mutta missä minun morsiameni sitte asuisi?

— Kylläkai kuivallakin maalla aina olisi joku sammakkojen lätäkkö, — arveli katajapensas.

Vanha, rosoinen mänty, joka tiesi, että itse on paras palvelija, seisoi vielä paikoillaan entisellä metsänrinteellä. Hän oli iskenyt juurensa niin lujasti kallioon, ettei virta ollut voinut viedä häntä muassaan. Taaskin kuului jotain mutinaa hänen takkuisissa oksissaan, ja prinssi tahtoi tietää, mitä hänellä olisi sanottavaa.

— Miten vuoteen valmistaa, siten siinä levon saa, — mutisi mänty.

— Vai niin. Sinähän juuri olit se, joka neuvoit minua kaivamaan.

— Niin, Itse.

— Minä ymmärrän. Itse teki oikein kun kaivoi, mutta Itse oli tyhmä, kun kaivoi kanavansa mäenrinteelle!

— Itse oli lapsi.

— Kiitoksia paljo! Täst'edes on Itse oleva viisaampi. Tämä on oleva hänen viimeinen vallattomuutensa!