MITEN SKANDINAAVIAN NIEMIMAASTA JA SUOMESTA TULI NIEMIMAITA

MITEN SKANDINAAVIAN NIEMIMAASTA JA SUOMESTA TULI NIEMIMAITA.

Oletkos ollut kertaakaan onnellisessa saaressa? Oletko nähnyt kaukana meressä kukoistavan rannikon? Siellä ei käy myrsky, eivät kohoa aallot, eikä vaahto lyö vasten rantaa; ihanin sinitaivas, vihannoitsevin maa! Siellä tahtoisin asua, sinne tahtoisin rakentaa punaiseksi maalatun tupani, ja lahdelmalle tahtoisin laskea valkoiseksi maalatun, vaaleansinipurjeisen venheeni ankkuriin. Siellä olisi suloista elää ja kuolla oman ystävänsä kanssa. Mutta minä en sinne tule; matka on pitkä purjehtia. Soudan ja soudan, mutta aina on vaan yhtä pitkä matka onnelliselle saarelle. —

Tästä saaresta kerrotaan satu. Sen sadun oli minun isoisäni isoäiti ja äidinisäni äidinäiti kuullut pienenä ollessaan, ja silloin jo oli satu hyvin vanha. Muutamat sanovat sen muistuttavan satua Floriosta ja Unda Marinasta, vaikka nimet ovatkin toiset. Minä en tiedä; jätän sen sanomatta. Mutta satu kuuluu:

Onnellisen saaren nimi oli Skandia ja se sijaitsi pohjanmeressä Atlantin valtameren ja suuren Aasian maan osan välillä. Suomalaiset nimittivät saarta Suomensaareksi. Saaren ja Aasian välillä oli leveä salmi. Aasian kuninkaalla oli poika, jonka nimi oli Delling, aamurusko, ja valtameren kuninkaalla oli tytär, jonka nimi oli Atalanta, iltarusko. Näille kahdelle lapselle lahjoittivat kuninkaat onnellisen saaren, että he saisivat siellä kohdata toisiansa ja rauhassa leikitellä näkinkenkien ja perhosien kanssa. Delling ja Atalanta, aamurusko ja iltarusko, kohtasivat toisiansa onnellisella saarella kaikkina vuodenaikoina. Sen tähden oli saari niin onnellinen.

Pohjoisnavan luona olevilla jäävuorilla asui kaksi tietäjäakkaa, musta Valan ja valkea Valan. Musta Valan näki lasten leikittelevän onnellisella saarella ja tunsi kateutta mustassa sydämmessään. Miksi ovat nuo lapset niin onnellisia? Miksi saavat he leikkiä perhosien kanssa, kun meitä palelee jäävuorilla? Ja kateellinen Valan puhalsi pimeyttä ja pakkasta onnelliselle saarelle, että siitäkin tulisi jäävuori. Mutta hän ei saanut niin paljon ilmaa mustiin keuhkoihinsa, että hän olisi voinut puhaltaa pois koko kesän; puolet hän puhalsi pois. Hän puhalsi kuusi kuukautta talveksi, mutta toiset kuusi kuukautta täytyi hänen jättää kevääksi, kesäksi ja syksyksi.

— Mitä sinä olet tehnyt? — sanoi valkoinen Valan surullisena ja ikävissään. — Nyt saavat nuo lapsukaiset alituisesti etsiä toisiansa. Kolmeen kuukauteen eivät he löydä toisiansa pimeässä. Kuutena kuukautena näkevät he toistensa hameiden liepeet pilvissä, tavoittamatta toisiaan. Ainoastaan kolme kuukautta saavat he olla yhdessä, ja leikkiä niinkuin ennenkin onnellisella saarella.

— Niin, — sanoi musta Valan hymyten jääkylmästi — miksi olinkaan niin ahdashenkinen? Aikomukseni oli puhaltaa pimeyttä ikuisesti. Silloin olisivat he saaneet olla piilosilla vuodet umpeensa.

Tämä oli valkean Valan mielestä liian ankaraa, ja lohduttaakseen lapsia, lauloi hän uuden laulun, joka vieri kaikkien kohisevien aaltojen, ja lensi kaikkien tohisevien tuulien mukana onnelliselle saarelle:

"Meidän saaremme on ihanin saari koko Jumalan suuressa maailmassa, ja sen kaipaus on pitkä, sen onni on lyhyt, mutta sen rakkaus on puhdas kuin valkoisin lumi, ja meidän saaremme on onnellisten lasten saari."

Musta Valan kuuli laulun tanssivan kaikkien rantojen aalloilla, ja kun hän oli kuullut sen tuhannen vuotta, oli se hänen mielestään vanhanaikuinen. Silloin päätti hän käydä isänsä, vanhan jättiläisen Virokannaksen luona maan sisustassa. Hänelle valitti Valan että tuuli ja aallot laulavat sopimatointa laulua, ettei hän saa öisin unta jäävuoressaan. Sellaista vanhaa laulua onnellisista lapsista!

— Mitä, onnellisista lapsista? — mutisi jättiläinen sammaliseen partaansa. Hän ei ollut koskaan maailman luonnin jälkeen kuullut puhuttavan lapsista.

— Lapsiksi, — sanoi Valan, — sanotaan tavallisesti eräänlaisia pieniä sammakoita, jotka alituisesti pyörivät aikaihmisten jaloissa. Ja kaksi sellaista nyt hyppii tuolla, onnellisella saarella.

— Aja ne pois! — arveli jättiläinen.

— En voi, isä. Saari on heidän.

— Surt! — huusi jättiläinen.

Surt tuli. Hän oli jättiläisen vanhin poika, tulen ruhtinas, seppä, jonka ahjo oli tulivuoren aukossa.

— Mene, räjähdytä onnellinen saari palasiksi! Sisaresi Valan ei saa yöllä lepoa tyhmien laulujen tähden.

Surt meni ja valmisti tulivuoren onnellisen saaren alle. Kun hän oli täyttänyt sen aukkoon asti, sytytti hän, ja trrr lensi pieni kulma saaresta kauas mereen. Se sai nimen Islanti. Mutta suurin osa saarta seisoi vakavana paikoillaan lujalla harmaakivi-perustuksellaan.

Surt tuli takaisin kertoen, että onnellinen saari oli hänelle liian kova.

— Mitäs nyt? — sanoi jättiläinen; — ja sinun sisaresi Valan ei tule saamaan yörauhaa sammakoitten lauluilta? Mene, muuraa valleja ja torneja onnellisen saaren ympärille, ettei sinne pääsisi elukoita merestä! Luulenpa että silloin tulee kaikkien laulujen loppu.

Taaskin meni Surt ja takoi muurin kaltaisia korkeita tuntureja onnellisen saaren ympärille. Se työ oli pitkällinen ja vaivaloinen. Hiilet ahjossa loppuivat ennenkuin hän sai muurit valmiiksi. Hän oli alkanut länsi puolelta, mutta kun hän joutui kaakkoiseen, tuli muuri niin matalata että hirvet ja karhut juoksivat kilvalla sen yli. Delling, aamurusko, ui saarelle salmen kautta, ja Atalanta, iltarusko lensi läntisten tunturien yli leikkimään entiseen tapaansa onnellisella saarella.

Musta Valan jäävuoressa kuuli yhä samaa laulua ja meni synkkä yö sydämmessään isänsä luo maan alle. — Isä, Surt on pettänyt sinut. Hän on jättänyt muuriin yhden reijän. Lapset uivat saareen salmen kautta ja laululta en saa rauhaa.

— Surt, — sanoi jättiläinen, — mitä auttaa muuri, jossa on aukko kaakossa? Sinä olet saanut äänesi sorroksiin kunnottomien tulivuortesi kanssa. Mene Islannin saarelle, ryömi Geysirin alle ja ryvi siellä liejua sata vuotta!

Surt riensi pois, ja jättiläinen kutsui toisen poikansa Karen, tuultenruhtinaan, joka oli yhtä viisas ja viekas heikkoudessansa, kuin Surt oli tyhmä tavattomassa voimassaan. — Kare, — sanoi jättiläinen, — sammakot uivat salmen kautta onnelliselle saarelle ja sisaresi Valan ei saa yö rauhaa. Mene, täytä salmi, ja muuraa siihen hiekkasilta! Jollet onnistu paremmin kuin Surt, poimin minä olkapäiltäsi myrskysiipien jokaisen höyhenen.

Kare kiiruhti nuolennopeudella ja tuli leveälle salmelle, joka silloin yhdisti Jäämeren siihen mereen, jolla nyt on nimenä Suomenlahti. Siellä rannikolla kiskasi hän korkeimman hongan juuriltansa ja mittasi sillä salmen syvyyttä. Hui, se oli hirveä syvyys, ja sellaista on vieläkin Laatokassa. Siellä ei ylettynyt pohjaan minkäänlainen honka. — Kuinka voin rakentaa hiekkasillan tämän leveän ja syvän salmen yli? — ajatteli Kare suruissaan. — En ole tarpeeksi voimakas heittääkseni sinne vuoren toisensa päälle. Oi, sinä tyhmä Surt! Oi, kauniit siipeni! Ettenkö enää koskaan saa vihistä meren keinuvalla pinnalla?

Istuessaan kumarassa vuorenlouhulla, väsyneenä ja neuvotoinna, huomasi hän kaksi jättiläispoikaa, Kasen ja Wasen, jotka seisoivat toinen toisella rannikolla ja heittelivät litteillä kalliopaasilla voileipiä salmen pinnalla. Heti paikalla keksi Kare keinon.

— Kase, — sanoi hän pojalle, joka seisoi onnellisella saarella, — koko maailma sanoo, että Wase voipi heittää kiven Lofotensaarille asti, mutta sinä et voi heittää edes salmenkaan keskelle.

— Sepäs olisi jotakin! — huudahti Kase harmissaan, sivalsi kalliopalasen ja heitti sen keskelle salmea.

— Se ei ollut huonosti heitetty, — ilveili Kare; — mutta se kävi sattumalta.

— Sattumalta? — huusi Kase, vielä enempi suuttuneena ja heitti kallion toisensa jälkeen salmeen. Kase oli jo toisella puolen Wasen luona, ja sanoi hänelle: — Wase, koko maailma sanoo, että Kase voi heittää aina Jenisseille asti, ja sinä et voi heittää edes salmenkaan keskelle.

— Mitä ihmettä! — huudahti Wase, hänkin puolestaan suuttuneena. —

Enkö minä voi? — Ja sitte hän heitti kallion keskelle salmea.

— Sehän kävi aivan sattumalta, — ilveili Kare.

— Sattumalta? — huusi Wase. Ja niin alkoi hän, samoin kuin Kasekin toisella rannalla, heittää kallion toisensa jälkeen salmen keskelle. Ja se, joka tuntee poikien tavan, kun ne kilpailevat toistensa kanssa, voipi ymmärtää, että Kase ja Wase eivät ennen lopettaneet kuin olivat heittäneet kaikki rantojen kalliot niin kauas salmeen kuin ikinä jaksoivat. Vihdoinkin kun he olivat niin väsyneitä etteivät enää voineet nostaa pientäkään kiveä, uivat he toisiansa tukistamaan salmelle ja sen jälkeen ei kukaan tiedä kertoa mitään Kasesta ja Wasesta.

Kun pojat olivat heitelleet kallion toisensa perästä melkein samalle kohdalle salmeen, huomasi Kare suureksi ilokseen että keskelle salmea oli muodostunut suuri matalikko. Tätähän Kare oli odottanutkin. Nyt aloitan minä työni, sanoi hän itsekseen.

Silloin hyppäsi hän kauas Pohjoiseen jäämereen ja puhalsi keuhkoistansa pahimman pohjolanmyrskyn, mitä hän ikinä oli nähnyt. Aallot vierivät eteenpäin kuin korkeat vuoret, repivät merenpohjasta hiekkaa ja vierittivät sen salmeen. Ja kaikki mura ja lieju keräytyi matalikon ympärille, leveni sen molemmille puolille, ja niin muodostui leveä, luja silta itäisen mantereen ja onnellisen saaren välille. Nyt ei salmea ollutkaan enää; pohjoisessa oli vaan merenlahti, jolla oli nimenä Vienan meri, ja etelässä oli myöskin merenlahti, joka sittemmin muodostui sisäjärveksi ja sai nimen Laatokka. Mutta nyt oli myöskin onnellinen saari tullut itäisen mannermaan yhteyteen ja muodostunut saaresta niemimaaksi.

Tätä ei voi nyt enää kukaan muuttaa. Onnellista saarta ei enää ole olemassa: siitä on tullut satu, unelma aikojen huomenesta. Kaukana meren hämärässä ovat ihmiset näkevinään sen kukkivan rannikon, ja he soutavat sinne, he soutavat, purjehtivat, etsivät, mutta saari on yhä yhtä kaukana. Poika soutaa merelle viisitoista vuotisena ja palajaa sieltä harmaapäisenä vanhuksena, mutta luuletko hänen löytäneen onnellisen saaren? Ei, sitä hän ei ole koskaan löytänyt, ei edes senvertaa että olisi voinut sitoa venheensä koivuun sen rannikolla ja sanoa: nyt olen täällä!… Niin, täällä hän tosin on, mutta ei enää onnellisella saarella, vaan niemimaalla, jonka rantoja meri huuhtoo kolmelta puolen, jossa kansojen tiet kulkevat, jossa vallat taistelevat, jossa koirat metsästävät, huolet valvovat ja surut heittävät varjoansa auringon valon sekaan. Missä, missä on onnellinen saari?

Elä kysy niin, sillä se on kuitenkin olemassa, mutta merellä se ei ole, vaan se on muuttanut ihmisten sydämmiin. Missä hyvä lapsi nukkuu, missä enkeli valvoo, missä joku hyvä ihminen asuu Jumalan ja omantunnon rauhassa, siellä, niin, siellä on onnellinen saari. Souda sinne ja silloin et souda turhaan!

Musta Valan ja vanha jättiläinen vuoren sisässä luulivat ikipäiviksi eroittaneensa aamuruskon ja iltaruskon toisistaan. He pettyivät. Valon ja rakkauden voimat voivat ainoastaan joksikin aikaa pimentyä, mutta erota ja kuolla eivät ne koskaan voi. Kolmeen kuukauteen eivät kuninkaitten lapset näe toisiansa, mutta he etsivät toisiansa, ja silloin he saavat kuuden kuukauden ajan nähdä toistensa vaatteitten punaiset liepeet kaukana vuorien yli. Siitä saavat he uutta rohkeutta etsiä toisiansa pilvissä ja vihdoin löytävät he toisensa juhannuksen aikaan niillä paikoilla, joilla he ennenkin yhtyivät onnellisella saarella. Silloin tulevat pilvet ruusu- ja kultahohteisiksi, ja silloin laulavat lapset jälleen vanhaa lauluansa, jota he niin rakastivat:

"Meidän saaremme on ihanin saari koko Jumalan suuressa maailmassa, ja sen kaipaus on pitkä, sen onni on lyhyt, mutta sen rakkaus on puhdas kuin valkoisin lumi, ja meidän saaremme on onnellisten lasten saari."