PYHÄN YÖN LAPSET

PYHÄN YÖN LAPSET.

Joulusatu.

Muistatko vielä sadun "pyhästä yöstä?" Pitkän vuoden kuluessa on vaan yksi pyhä yö ja se on jouluyö, mutta siitä yöstä tiedämme monta satua. Kaikkina öinä nukkuvat hyvät lapset enkelien suojassa, mutta kaikkina öinä ei ole rauha maassa; ainoastaan yksi rauhallinen yö on olemassa; silloin lepää koko luomakunta Jumalan pyhittämisessä, eikä kukaan saa tehdä pahaa toiselleen.

Kerran oli koko maailmassa kummallinen odotus. Kaikki tiesivät että jotain uutta ja suurta piti tapahtuman, mutta mitä se oli, sitä ei kukaan tiennyt. Taivaan tähdet katselivat kysyen toisiinsa. Mikä se on? kysyi itäinen Capella tähti toiselta hiljaiselta Aldebaran tähdeltä lännessä. Valonsäde lensi edes ja takaisin heidän välillään, mutta Aldebaran ei voinut vastata ja välkytti valoaan salaperäisesti: siskoni, en tiedä!… Luoteisella taivaalla oleva Vega kysyi loistavalta veljeltään Siriukselta etelästä: milloin se ihmeellinen tulee? Mutta Sirius ei tiennyt milloin, enemmän kuin Aldebaran oli tiennyt mikä. Otava kiersi pohjantähteä ja ajatteli joka kierroksella: ensi kerralla tulee uusi maailma. Tuhat vuotta kului, eikä uusi tullut. Juutalaisten profeetat olivat kertoneet heille, että Jumala tulisi maailmaan Messiaan nimellä, ja armahtaisi kaikkia, jotka maailmassa kärsivät ja kuolevat. Tämä oli paljo enempi kuin tähtien tieto, mutta tämäkään ei ollut vielä kaikki, sillä juutalaiset ymmärsivät profeetainsa sanat väärin ja sanoivat toisillensa: tänne saapuu suuri sotasankari, joka vapauttaa meidät roomalaisten ikeestä ja tekee meidät maailman hallitsijoiksi.

Siihen aikaan asui Juudaan maalla eräs aasinajaja nimeltä Amrah. Hän oli viisas, mutta kovasydäminen ja saita mies, jolla oli tointansa alkaessa ollut vaan yksi aasi, mutta jolla nyt jo oli viisikymmentä ja joka toivoi aikaa voittaen saavansa satakin aasia. Hän oli majatalon isäntä ja vuokrasi aasiansa matkustajoille. — Hän oli kuullut että juudan maassa piti toimeenpantaman suuri kansojenlasku, jolloin kaikkien kohdastansa piti ruveta veroa maksamaan. Ja koska Betlehem oli kuningas Davidin kaupunki, ajatteli Amrah: tänne tulee moni rikas ja korkeasukuinen henkilö Davidin suvusta; minun täytyy laajentaa majataloni ja ansaita paljo rahaa.

Sitte rakensi Amrah suuren talon. Sinne tehtiin paljo huoneita matkustavaisia varten, ja paljo sijoja heidän aasejansa varten. Davidin jälkeläisiä oli hyvin paljo, ja kaupunkiin alkoi tulvata matkustavaisia, sekä köyhiä että rikkaita, mutta Amrah otti vastaan ainoastaan rikkaat. Kuitenkin oli niitäkin niin runsaasti että majatalo tuli aivan täyteen. Siellä ei ollut enää jälellä muuta kuin yksi ainoa huone, kuningas-sali, mutta se oli kaikista suurin ja komein huone: sen huoneen tahtoi Amrah säästää jollekin kuninkaalle tahi ruhtinaalle.

Amrahilla oli kaksi hyvää ja hurskasta lasta: poika nimeltä Eli ja tyttö nimeltä Tirza. Lapset katselivat ihmetellen paljoja vieraita ja heidän mielestään oli hyvin väärin että köyhiä ei otettu majataloon, vaikka huoneita oli vielä vapaana. Mutta viimeisenä päivänä, jolloin jo kaikki muut huoneet paitsi kuningas-sali olivat täynnä, tuli eräs kirvesmies taluttaen aasia, jonka seljässä istui hänen nuori vaimonsa väsymyksestä vavisten.

— Täällä ei ole enää huoneita, — sanoi Amrah tylysti, sillä hän näki että tulijat olivat köyhiä.

— Olkaa kuitenkin niin armelias ja antakaa meille edes joku pieni komero, jossa voimme levähtää, — pyysi mies. — Me olemme matkustaneet pitkän matkan ja vaimoni on hyvin väsynyt. —

Amrah nauroi. — Onko teillä varaa maksaa kaksi kymmentä sikeliä kultaa yhdestä tai kahdesta yöstä?

— Ei, sitä ei meillä ole, — sanoi mies. — Mutta olkaa armollinen meille! Jumala on sen teille moninkerroin maksava!

— Isä! Isä! — rukoilivat Eli ja Tirza kyynel-silmin. — Katso miten väsynyt ja kalpea tuo vaimo-raukka on! Hän ei jaksa enää oikein istua satulassa. Ja katso miten ihmeen kauniisti ja rehellisesti hän pyytää saada levätä luonamme! Onhan meillä vielä kuningas-sali vapaana. Salli hänen nukkua siellä tämä yö!

— Mitä vielä! — huudahti Amrah ilkeästi. — Sehän on juuri kuningas-sali joka maksaa kaksikymmentä sikeliä kullassa.

Niin, mitä piti nyt väsyneitten matkustajain tehdä? Heidän täytyi suruissaan poistua majatalosta, eikä heillä ollut muuta neuvona kuin maata paljaan taivaan alla kovalla kalliolla.

Mutta kun he olivat ratsastaneet vähän matkaa, huomasivat he kaksi lasta, jotka juoksivat heidän jälestään. Ne olivat Eli ja Tirza. — Seuratkaa meitä! - huusivat lapset. — Meidän isällämme on täällä vuoren louhikossa talli, jossa hän pitää aasejansa. Siellä on nyt hyvä tila, sillä aasit on isä vuokrannut matkustajille. Ja parempi on sielläkin maata kuin taivaan alla paljaalla kalliolla.

Mies oli iloinen kun sai katon päänsä yli ja seurasi kiitollisena ystävällisiä lapsia. — Niin, — sanoi hän, — miksi emme voisi nukkua tallissa? Meidän esi-isämme David on maannut monet yöt vuoren koloissa paetessaan kuningas Saulia.

Kun he tulivat vuoren louhikkoon, oli siellä monta seimeä tyhjänä ja he valitsivat itselleen sen, mikä oli puhtain. Tirza löysi luudan ja lakaisi seimen niin puhtaaksi ja siistiksi kuin kamarin laattian. Eli levitti seimen pohjalle puhtaita, nuorteita olkia ja haki sitte vettä lähteestä väsyneille virvoitukseksi. Vielä antoi hän heiniä ja vettä heidän aasillensa.

— Mutta, — sanoi Tirza, — nyt tulee pimeä, eikä meillä ole lamppua mukanamme.

— Ja teillä on nälkäkin, — arveli Eli. — Tahdotteko että juoksen kotia ja tuon teille hunajakakkuni, jonka sain eräältä matkustajalta kun riisuin hänen aasinsa eilen.

— Kiitos, kiitos, — sanoi mies, — me emme tarvitse lamppuja, me olemme hyviä ystäviä taivaan tähtien kanssa, ja ruokaa on meillä vielä vähän eväs-säkissämme.

— Hyvää yötä, nukkukaa hyvin! — sanoivat lapset.

Nuori, kalvakaa nainen, joka oli jo laskeutunut vuoteelle, ojenti heille kätensä hyvästiksi ja sanoi: — Jumala on kuuleva rukoukseni. Koska te olette virvoittaneet väsyneitä ja valmistaneet kodittomille suojaa, ei Jumala ole koskaan teitä koditta jättävä. Ja jos joku teistä näkee nälkää ja janoa, olen minä näkevä nälkää ja janoa saadakseni teille autuuden Jumalalta.

Mietiskellen näitten sanojen merkitystä, astuivat lapset ulos kallion louhikosta. Silloin huusi Tirza: — Oi, katsopas Eli, katso!

Ylhäällä taivaalla, juuri heidän kohdallansa, loisti suuri, kirkas tähti, joka ei ollut siellä ennen loistanut. Yö oli tullut. Taivaanranta oli pimeä niin etäälle kuin silmä kantoi, mutta täällä kallion louhun luona oli valoisa kuin päivällä.

Tuhannet ja tuhansittain tuhannet tähdet, jotka tuikkivat tummansinisellä yötaivaalla, eivät olleet vähemmin ihmeissään kuin Eli ja Tirza. — Mitä tuo vieras valo merkitsee? — sanoi Regulus naapureilleen, kolmelle kuninkaalliselle tähdelle Kalevan miekassa. Ja ne vastasivat: — nyt tulee se suuri uusi maailmaan, mutta mitä se on, sitä ei kukaan tiedä.

Algol sanoi Alamakille: — minä näen kolme kuningasta vaeltavan itäiseltä maalta.

Arcturus sanoi Gemmalle: — minä näen kuningas Herodeksen vapisevan valtaistuimellansa.

Pohjantähti, jonka ympäri maanpallo kiertää, huusi ääneensä, niin että kaiku kuului ympäri koko maailman aina pienimpiinkin tähdistöihin asti äärettömimmässä etäisyydessä: — minä näen pienen lapsen Betlehemissä seimessä!

Samassa hetkessä kajahti ilmoille enkelien laulu ja miljoonittain miljoonia valoisia olentoja liiteli avaruudessa ylistäin Jumalaa. — Se oli pyhä yö. Kauan odotettu suuri oli tullut, ja nyt tiesivät kaikki sen nimen: — maailman vapahtaja, Jesus Kristus.

Pari päivää sen jälkeen tiedettiin Betlehemissä ja koko Juudan maalla, että nyt oli suuri, ennustettu kuningas tullut maailmaan. Paimenet olivat kertoneet enkelien laulusta; kolme itämaista kuningasta oli tuonut kalliita lahjoja, kultaa ja mirhamia lapselle, joka makasi seimessä.

Itara Amrah hämmästyi. — Tällä kerralla olin tuhma, — ajatteli hän. — Mutta kuinka olisin voinut ajatella että nuo ihmis-retaleet olisivat olleet niin yleviä? Tahdonpa viedä heidät nyt kuningas-saliin asumaan, niin saan minäkin osani kullasta ja mirhamista.

Sitte meni hän seimeen ja kumarsi nöyrästi korkeille vieraille.

— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne! Vakuutan, että kohteluni toissa päivänä oli sulaa erhetystä. Jos teidän korkeutenne tahtovat nyt asua kuningas-salissa, niin olisi se minulle suuri kunnia.

Puuseppä Josef vastasi: — emme ole mitään ylhäisyyksiä, olemme vaan Jumalan köyhiä palvelijoita, mutta me suomme sinulle anteeksi kovuutesi lastesi hyvyyden tähden. Me asumme edelleenkin täällä tallissa, ja totta puhuit kun sanoit toissa päivänä erehtyneesi. Älä koskaan karkoita köyhiä oveltasi, sillä sinun kuningas-salisi on joutuva aasien tallattavaksi, mutta tämän seimen päälle on kohoava kultainen kirkko, jonne koko maailma on vaeltava rukoilemaan.

— Voi sentään! — huokasi Amrah itsekseen. — Kuinka voinkaan olla niin perin typerä! Kuulkaas, Eli ja Tirza, oletteko saaneet juomarahaa siitä, että laitoitte nuorelle kuninkaalle yömajan?

— Olemme, — sanoi Eli. — Meillä ei ole oleva koskaan nälkä, ei jano, eikä kodin puute täällä maailmassa.

— Ja jos meillä on nälkä tai jano, on se vaan armo ja laupeus jota

Jumalalta halajamme.

— Vai niin, — sanoi Amrah miettien. — Ne olivat kuninkaallisia juomarahoja. Luulenpa että kannattaa olla hyvä köyhille.