HÄRMÄJÄTTILÄINEN

HÄRMÄJÄTTILÄINEN.

(Satu Jotunheimistä).

Kaukana pohjolassa oli maa, jonka nimi oli Jotunheim, ja siellä asui jättiläisiä, joita sanottiin härmäjättiläisiksi. Thor[1] oli sodassa härmäjättiläisten kanssa ja löi ne kuoliaaksi vasarallaan, mutta yksi jättiläinen jäi eloon. Hän oli piiloutunut erään jäävuoren luo lähellä Nordkapia, ja siellä asui hän vielä mennä vuonna. Kukaan ei tiennyt, miten vanha hän oli, kenties noin kolme tahi neljä tuhatta vuotta, sillä hänen nimeänsä ei ollut missään kirkonkirjoissa. Mutta pitkä hän oli, pitkä ja tyhmä, kilometrin pitkä ja kuusi kilometriä tyhmä, niin sanoi kansa. No, kenties se oli panettelua, parasta on uskoa vaan puolet.

[1] Ruotsalaisilla oli muinoin monta jumalaa. Korkein heidän jumalistaan oli Odin; Thor oli ukkosen jumala, ja kaikki jumalat asuivat valoisassa Valhallassa. Mutta Jotunheim oli pimeyden, noitien ja jättiläisten maa kaukana pohjolassa.

Härmäjättiläinen pysyi jotakuinkin koossa, vaikka hän oli niin vanha. Hän oli jähmettynyt jääksi ja kesti kyllä pakkaista, mutta suojasäällä pelkäsi hän sulavansa. Suurimman osan aikaansa nukkui hän jäävuoressa, mutta joka sadasvuosi hän heräsi ja katseli ympärilleen maailmassa. Tämä virkisti häntä, niin että hän kyllä luuli voivansa vielä elää tuhannen vuotta.

Härmäjättiläisillä oli palveluksessaan pieniä viekkaita kääpiöitä, joita nimitettiin mustakeijukaisiksi. Ne voivat nähdä vuoren läpi ja tiesivät kaikki, mutta eivät voineet tehdä auringonpaistetta. Ennen niitä oli niin lukuisasti, että kun huusi metsään, tuli heti vastaus. Mutta nyt olivat myöskin mustakeijukaiset hävinneet härmäjättiläisten kanssa, niin että jäljellä oli vaan yksi härmäjättiläinen ja yksi mustakeijukainen. Ja Nordkapin luona asuva jättiläinen oli pannut keijukaisensa vahtimaan jäävuoren kupeeseen siksi aikaa, kun hän nukkuisi.

Tänä vuonna heräsi jättiläinen vähä ennen joulua, potkaisi reiän jäävuoreen ja oikaisi jäykkiä sääriään. – Kuinka pitkältä on aika kulunut? – kysyi hän vakoilijaltaan keijukaiselta, joka seisoi vuoren reunassa vartioimassa.

– Sata vuotta lähemmäksi maailman loppua, – vastasi vakoilija.

– Vai niin, vai niin, – sanoi jättiläinen. – Onko tänne näiden sadan vuoden aikana ilmestynyt joku, joka on viisaampi ja voimakkaampi minua?

– Mistä se tulisi? Suuri jättiläinen, sinä olet voimakkain ja viisain mies koko maailmassa!

– Mutta minä rupean tulemaan vanhaksi.

– Se ei tee mitään, kun voi nukkua niinkuin sinä. Nukkuessaan tulee ihminen voimakkaaksi ja viisaaksi, eikä kukaan nuku niin hyvin kuin sinä.

– Niinpä luulisin. Mutta miten voipi Thor tähän aikaan?

– Thor on mennyt Valhallaan Odinin luo vieraaksi. Hän ajaa enää hyvin harvoin vaunuillaan pilvissä.

– Ei suinkaan tänään ole ukkois-ilma?

– Eihän toki! Eihän ukkonen käy talvella!

– Nyt menemme kävelemään Jotunheimiin. Kiipeä selkääni! Ihmiset tyhmenevät tyhmenemistään. Tahdonpa nähdä, miten tyhmiksi ne ovat tulleet sadan vuoden kuluessa.

Mustakeijukainen kiipesi härmäjättiläisen niskaan ja istui siellä kuin kärpänen. Mustakeijukainen ei ollut pitempi kuin pieni poikanen, joka on saanut ensimäiset housunsa.

Härmäjättiläinen oikaisi itseänsä niin, että hänen jyreät jalkansa rauskuivat, veti seitsenpeninkulmaiset saappaat ylleen ja oli jo parilla askeleella Lapinmaassa Rastekaintunturilla. – No, se on hauskaa, etteivät tunturit ole sulaneet auringon paisteessa. Mutta mitä mustia viivoja minä näen tuolla lumessa?

– Ne ovat rautateitä, suuri jättiläinen. Tuo läntinen menee Lofoteniin ja itäinen on ehtinyt Ouluun.

– Rautateitä? Onko se jäätynyttä rautaa?

– Ei, tyhmät ihmiset ovat keksineet monta konstia näinä viimeisinä satana vuotena. Nyt ajavat ne rautateillänsä kuusi peninkulmaa tunnissa.

– Kuusi peninkulmaa! Sepä nyt olisi jotakin! – huudahti jättiläinen halveksien, astui seitsenpeninkulmaisen askeleen ja tuli Tromsöhön Norjassa. Siellä takertui hän sähkölankaan ja oli vähällä katkaista murean jalkansa.

– Kas, miten tyhmiä ansoja ne ovat asettaneet naaleille! – murisi hän.

– Niin, eikös se ole typerää? – sanoi mustakeijukainen. – Ja sitte ne puhelevat toistensa kanssa noita lankoja pitkin.

Härmäjättiläinen suuttui Norjaan, kääntyi takaisin ja oli, muutamia askeleita astuttuaan, Lapinmaassa Inarijärven rannalla. Täällä kohosi erään uudisasukkaan tuvasta savu, niinkuin punainen pilari, hallaiseen talvi-ilmaan. Savun mukana tuli sieltä suloinen, tuoksu, joka miellytti jättiläistä.

– Mitäs pieni väki siellä keittää?

– Ne keittävät kahvia.

– Kahvia! Onko se jonkinlaista puuroa?

– Suuri jättiläinen, kahvi on eräänlaista ruskeata lientä, joka tekee ihmiset iloisiksi.

– Maistakaamme tuota ruskeata soppaa! – sanoi jättiläinen ja otti askeleen eteenpäin, mutta unohti, että hän samassa olikin seitsemän peninkulman päässä kahvipannusta. – Onhan joskus epämukavaa käydä seitsenpeninkulmaisissa saappaissa. – Kas vaan sitä tupaa, joka juoksi pois luotani! sanoi jättiläinen suuttuneena.

Silloin näki hän maassa pienen mustan esineen lumessa. Hän otti sen ylös, katseli sitä joka sivulta, pisti sen suuhunsa ja alkoi pureskella sitä. – Se oli sitkeä poronliha palanen, – sanoi hän, – se on varmaankin kauan saanut kuivaa auringossa.

– Luultavasti, – vastasi mustakeijukainen. – Muutoin nimittävät ihmiset tuota kumikalossiksi. Sen on joku matkustavainen hukannut lumeen.

– Mitä ne tekevät kumikalosseilla?

– Ne pitävät niitä jalassaan kosteilla teillä, etteivät jalat tulisi märiksi.

– Kosteilla teillä! Jalat märiksi! Mitä velttioita ne ovat, jotka nykyään asuvat Jotunheimissa? Minä tahdon opettaa heitä solskuttelemaan! –

Ja silloin härmäjättiläinen sylkäsi pois kalossin, otti suunsa täyteen talvi-ilmaa ja puhalsi sen ulos sieramistaan. Heti nousi kauhea lumimyrsky, joka vähässä ajassa peitti seudun miehenkorkuisilla lumikinoksilla. – Missä on kahvipata? – kysyi jättiläinen.

– Mustakeijukainen viittasi pohjoiseen, jättiläinen oli tuntevinaan ilmassa kahvin hajua, astui nopeasti muutamia askeleita, mutta eksyi lumipyryssä ja joutui suoraan Pohjan lahteen. Meri oli jäässä, mutta mikäpä jää olisi sellaista raskasta otusta, kun härmäjättiläistä, kannattanut! Jättiläinen pudota puksahti mereen ja nyt olisi hän kyllä tarvinnut kumikalossit!

– Kas tuota solskevettä, joka rupeaa kohoamaan saapasteni varsien ylitse, – huudahti jättiläinen, seisoen keskellä merta. Mutta pahinta oli se, että jalat rupesivat sulamaan seitsenpeninkulmaisissa saappaissa. Tässä ei ollut muuta neuvoa, kuin kömpiä kuivalle maalle takaisin. Krits, krats kiipesi hän jälleen merestä.

Nyt seisoi hän eräässä kylässä Suomenmaassa. Siellä oli suojasää, aurinko paistoi ja lapset laskivat mäkeä, rinnettä alas, pellon luona olevalle riihelle.

– Ovatko ne sammakoita? – kysyi jättiläinen.

– Suuri jättiläinen, paetkaamme, täällä on vaarallista viipyä! – varoitti mustakeijukainen. – Nuo tuolla, metsän rinteellä eivät ole sammakoita, ne ovat ihmislapsia.

– Vai niin, vai niin, – sanoi jättiläinen, – minä olen nukkunut niin kauan, että olen unohtanut, miltä lapset näyttävät. Olisipa hauska nähdä, miten tyhmiä nuo elukat ovat. – Samalla ojensi hän pitkän käsivartensa, sai yhden lapsen tukasta kiinni ja nosti sen varovasti luoksensa. Nähtyään jättiläisen juoksivat toiset lapset huutaen pois.

Uteliaana tarkasteli jättiläinen saalistaan. Se oli pieni kymmenvuotias pojannallikka, nimeltään Matti Nopsa ja tavoiltaan nimen mukainen. Pojalla oli sydän kurkussa, mutta hän nieli itkun ja katseli jykeätä jättiläistä navakasti silmiin.

– Vai niin, – sanoi jättiläinen, – oletko sinä yksi niistä, jotka ajavat kuusi peninkulmaa tunnissa ja puhelevat toistensa kanssa ketun ansoilla? Voi sellaista pientä kääpiöraukkaa! Pidätkö itseäsi viisaana, mitä? Tiedätkös kuka minä olen? Minä olen maailman viisain mies.

– Se tulee sinun näyttää toteen, ennenkuin voin sinua uskoa, – vastasi Matti Nopsa. Jättiläisen ylpeileminen harmitti häntä.

– Näyttää toteen? Mitä se on?

– Sinä saat antaa minulle kolme arvoitusta arvattavaksi, ja minä annan sinulle kolme. Jos sinä arvaat minun arvoitukseni...

– Niin minä syön sinut, – keskeytti jättiläinen.

– Olkoon menneeksi, – sanoi Matti, – ja jos minä arvaan sinun arvoituksesi, niin syön minä sinut.

Jättiläisestä oli tämä tavattoman huvittavaa, hän piti tuosta pienestä aimo kerskailijasta ja asetti hänet seisomaan päällensä lumeen. Mutta Matti oli heti jälleen jaloillaan ja komensi: aloita!

– Ei, suuri jättiläinen, – kuiskasi mustakeijukainen, – älä anna narrata itseäsi! Sinä olet tosin viisain mies maailmassa, mutta viisaimmankin voivat nuo tyhmät ihmislapset joskus pettää. – Pidä suusi kiinni! – sanoi jättiläinen suuttuneena. – Sinä saat vielä nähdä, että minä syön tuon nulikan! Minulla on nyt oikein oiva ruokahalu. Vai niin, kolme arvoitusta! No, mitä sinä olet ja minä en ole?

– Kymmenen vuotta vanha, – vastasi Matti Nopsa.

– No, se on kyllä totta. Mutta mitä se on, jota minä olen ja sinä et ole?

Matilla oli hyvä halu sanoa: tyhmä. Mutta hän oli kyllin viisas vastatakseen: tuhat vuotta vanha.

– Niin, niin! Se on myöskin totta. Mutta kuuleppas nyt, – sanoi jättiläinen voitostaan varmana: – Mutta mitä se on, jota en minä ole ja jota et sinäkään ole?

– Krokotiili, – vastasi Matti.

– Krokotiili ... mitä se on?

– No, sopuli, jos sen paremmin ymmärrät.

– Sopuli? No, se on kyllä myöskin totta, – arveli jättiläinen huolestuneena.

– Nyt on sinun vuorosi kysyä.

– Kuka se on, joka syntyi silloin, kun maailma luotiin, ei kuole ennenkun maailma loppuu, eikä kuitenkaan ole vielä viiden viikon vanha?

– Oh, sitä ei kukaan tiedä, et sinäkään, – vastasi jättiläinen hämillään.

– Tiedänpä; se on kuu. No, kuka se on, joka aina nauraa?

Jättiläinen arveli, että se on varmaankin hän itse.

– Ei, se on seinänrako. Arvaa nyt mitä tämä on:

      Lensi lintu siivetöin,

      Istui puussa jalatoin,

      Ampui neiti huuletoin,

      Paistoi ilman pannua,

      Söi ilman suoloja!

Jättiläisen korvat tulivat niin kuumiksi, että ne alkoivat sulaa.

– Syö poika suuhusi! Syö poika suuhusi! – kuiskasi mustakeijukainen. Mutta jättiläinen tahtoi pitää sanansa ja mietti perinpohjin. Miten lintu voi olla siivetöin ja neiti huuletoin, se oli suorastaan käsittämätöintä.

– Kuule nyt, Matti, – sanoi hän, – kumpi meistä oikeastaan on tyhmä, sinä taikka minä?

– Sitä minä en tiedä, – vastasi Matti varovasti. – Mutta lintu siivetöin on lumi ja neiti huuletoin on aurinko.

– Vai niin, vai niin, – sanoi jättiläinen, – silloin et sinä taidakaan olla tyhmä. Mutta mitä se merkitsee voimaan verrattuna? Tiedätkös, sanotaan, että minä olen maailman voimakkain mies.

– Se sinun tulee myöskin näyttää toteen, ennenkuin uskon sen, – sanoi Matti. – Koeta muuttaa tätä vuorta kolme tuhatta peninkulmaa ja vie se entiselle paikalleen jälleen huomiseksi!

Jättiläinen katseli vuorta, mutta hänen mielestään oli se melkein liian raskas. – Turhaa lorua! – sanoi hän. – Tuota kalliomöhkälettä ei voi kukaan nostaa.

– Kyllä minä voin, – vastasi Matti, –- sen olen oppinut koulussa. Nyt istahdan vuorelle ja istun tässä aamuun asti. Vuori kääntyy maanpallon mukana ympäri kulkien siten kolmetuhatta peninkulmaa kahdessakymmenessäneljässä tunnissa, ja huomenna tähän aikaan olemme vuori ja minä jälleen täällä.

– Suuri jättiläinen, hän pettää sinua! – kuiskasi mustakeijukainen.

– Ei, kuules nyt, Matti, – väitti jättiläinen, – nuo ovat vaan oppineitten konsteja. Anna minun osoittaa voimaani sellaisella tavalla, jonka kaikki käsittävät.

– Saat osoittaa, – sanoi Matti. – Tässä on meidän riihemme. Mene ja pistä pääsi suoraan seinän läpi!

Tähän suostui jättiläinen mielellään. Kerta toisensa perästä paiskasi hän jäisen päänsä seinään, niin että jääsirpaleet päästä lentelivät, mutta seinän läpi ei se vaan mennyt. Läähättäen selitti hän, ettei sitä voi tehdä kukaan.

– Minä voin sen kyllä tehdä, – sanoi Matti. Sitte juoksi hän riiheen, pisti päänsä ulos riihenluukusta ja huusi: – Hyvää päivää, suuri jättiläinen! Nyt minä syön sinut!

Tämä oli jättiläisestä niin selittämättömän huvittavaa, että hän rupesi nauramaan. Siitä oli ainakin pari tuhatta vuotta, kun hän viimeiseksi oli nauranut, ja se oli tapahtunut silloin, kun Thor vaunuineen ajoi kuperinkeikkaa pilvissä. Niin hillitsemättömästi rupesi hän nyt nauramaan, että hän aivan unohti vanhan, hauraan ja heikon jääruumiinsa. Korvat olivat sulaneet, pää oli hankautunut riihen seiniä vastaan, jäinen sydän oli sulanut ja jalat muuttuneet meressä vedeksi. Nauru ja auringon paiste tekivät hänestä tykkänään lopun. Prrr, katrakull, pimpass! Koko jääolento meni murskaksi ja jäljelle jäi vaan suuri kasa vettä ja hyhmää. Siinä oli nyt jättiläisen jäähyväiset tälle maailmalle. Mustakeijukainen peljästyi niin, että hän livisti tiehensä minkä voi, juoksi metsään, tarttui jäniksenlankaan ja lopetti mustan elämänsä valkoisessa lumessa.

Matti Nopsa oli ylpeä voitostaan, mutta hänen kävi sääliksi, että niin voimakas jättiläinen oli yhtäkkiä muuttunut vesilätäköksi. Kylän lapset kokoontuivat hämmästyneinä ja uteliaina tuolle korkealle kinokselle, johon jättiläinen oli uupunut, ja mietiskelivät, olikohan hän syönyt montakin lasta. Mutta eräs pieni tyttö hiihti suksillansa kinokselle ja sanoi: – Ei, jättiläinen oli hyvä, jättiläinen ei ole syönyt lapsia. Kirjoittakaamme hänelle hautakirjoitus. – Ja sitte hän kirjoitti suksen sauvalla lumeen:

»Tässä lepää viimeinen härmäjättiläinen. Hän oli suuri ja tyhmä, mutta hän ei tehnyt mitään pahaa maailmassa. On hyvä olla viisas, mutta parempi on olla tyhmä ja hyvä, kuin viisas ja paha».

Ja sitte itki pieni tyttö auringonpaisteessa härmäjättiläisen haudalla. Ja härmäjättiläisen hautakirjoitus oli, kuten monen muunkin, kirjoitettu lumeen.