JANEKIN IHMEELLISET HELMET

JANEKIN IHMEELLISET HELMET.

Itämailla asui kerran helmien kauppias, joka oli etevämpi kaikkia lähiseudun helmikauppiaita. Niin kuulu oli hän, ja niin laajalti levinnyt hänen helmiensä maine, että ruhtinaat ja hallitsijat kaukaisista maista lähettivät asiamiehensä hänen kanssaan kauppoja tekemään.

Vanhimmassa kaupunginosassa, missä kauppapaikat sijaitsivat, oli hänellä pieni, vaatimaton myymälänsä. Pimeä ja matala oli tämä pieni koju, jossa kallisarvoisia helmiä oli levällään kaikkialla, juuri kuin ne olisivat olleet arvottomia, jostakin sorakuopasta tuotuja pikku kiviä.

Kauppias ei ulkoasultaankaan ollut mahtavan näköinen. Hänen kauhtanansa oli kulunut ja haalistunut, ja seisoessaan siinä aarteittensa keskellä näytti hän aivan hämmentyneeltä kaikessa rikkaudessaan. Kuitenkin hän siinä ympäristössä tunsi itsensä enimmän kotiutuneeksi. Joskus pisti hän molemmat vapisevat kätensä helmikasoihin ja nosti ne siitä antaen helmien yksitellen, kiiluvina pisaroina valua alas sormien lomitse.

— Olette minulle rakkaita, voi hän silloin sanoa, olette minulle kovin rakkaita, niin puhtoisia, niin vilpoisia!

Toisen kerran, hänen punnitessaan helminauhaa kädessään, kuultiin hänen huoahtaen sanovan: niin raskaita, niin katkeran raskaita. —

Voi arvata, etteivät toiset jalokivikauppiaat kaupungissa häntä suopein silmin katselleet. Liiankin usein ostajat sivuuttivat heidät, kun oli tehtävä jokin kallisarvoinen tilaus, ja itsensäkin heidän täytyi, vaikka vastenmielisesti, myöntää, että sellaisia helmiä, kuin hänellä oli, eivät muut voineet tarjota. Vaikka he mihin olisivat lähettäneet helmikalastajansa hakemaan meren aarteita, vaikka he mitä summia olisivat uhranneet, niin — Janekin kanssa ei kukaan saattanut kilpailla. Nahkapussit saattoivat olla helmiä pullollaan, ja pöydät voivat aarteitten painosta notkua, — ei kuitenkaan ainoakaan heidän helmistään vetänyt vertoja hänen aarteilleen.

Tämä ei johtunut helmien koosta, suurempia ja pulskempia oli kyllä nähty, ei tässä myöskään vaikuttanut väri, eikä se, että ne olisivat olleet tavallista virheettömämpiä. Ei, Janekin helmissä oli jotakin aivan erikoista, mutta mikä ne oikeastaan toisten helmistä erotti, sitä ei kukaan voinut sanoa.

Kauppiaat häneen tosin katsoivat kieroon, mutta kaikki köyhät kaupungissa ja kaupungin porttien ulkopuolella ja kaikki ne, joilla oli surua ja huolia, tiesivät kyllä, kenen puoleen kääntyä apua ja lohtua saamaan. Avutta ei kukaan tositarpeessa oleva Janekin luota lähtenyt.

Vaikkakin hän jakeli rikkauksia muille, ei hän itselleen näyttänyt niistä paljoakaan suovan. Jos kohtasi hänet kadulla, tietämättä kuka hän oli, olisi häntä helposti saattanut luulla kerjäläiseksi, niin köyhästi oli hän puettu. Mutta monet niistä, joita hän oli auttanut, tiesivät kertoa, että vielä paljoa enemmän arvoinen oli lohtu, jonka häneltä sai, kuin rahat, joita hän jakeli, sillä ei kukaan saattanut katsoa ihmissydämeen kuten hän.

Kauan aikaa sitten, silloin kuin Janek aloitti kauppansa, oli tietysti arvailtu sinne ja tänne, mistä hän oikeastaan helmensä sai, mutta kun ei mitään erikoista siitä saatu tietää, väsyivät ihmiset vähitellen juoruamiseen, ja nyt ei enää kukaan siitä puhunut.

Mutta eräänä päivänä kääntyivät asiat. Sinä aamuna oli jokaiseen kadunkulmaukseen naulattu eräs ilmoitus. Kirjoitus, jonka alla oli kaupungin varakkaimman helmikauppiaan nimi, sisälsi kehoituksen tutkia, mistä Janekin helmet olivat peräisin. Joka tästä voisi antaa varmoja tietoja, saisi palkinnoksi helmikauppiaan tyttären sekä pääsisi kauppiaan liiketoveriksi.

Tuopa ei ollutkaan vähäinen palkkio, sillä ensiksikin oli liike suuri sekä tuottava, ja toiseksi oli tyttö erikoisen kaunis.

Arvaahan jokainen, että alettiin taas jutella. Ymmärtää myöskin, että Janekin kaupassa kävi väkeä. Alituiseen sinne tulvi ihmisiä, jotka koettivat häneltä houkutella salaisuutta. Mutta Janekpa oli liian viisas käydäkseen niin julkeihin koukkuihin. Hän näytteli helmiä niille, jotka pyysivät niitä nähdä, ja viikossa myi hän niitä enemmän kuin tavallisesti vuodessa. Vähän hyötyivät ne, jotka kävivät hänen kaupassaan vainuamassa salaisuutta. Varmasti monet muullakin tavoin koettivat saada selville Janekin ihmeellisten helmien arvoituksen, mutta vaikka he olisivat koettaneet mitä, eivät he saaneet asiasta sen parempaa selkoa.

Eräänä päivänä, ensimmäisen innostuksen lauettua, kun Janek istui matollaan kauppakojunsa edustalla, auringon paisteessa, tuli nuori mies kohteliaasti tervehtien hänen luokseen.

— Taaskin onnenonkija, arveli Janek.

— Tulen pyytämään sinulta apua, sanoi nuorukainen samassa.

— Mistä on kysymys? sanoi Janek.

— Helmistä, sanoi nuorukainen heti, kuinka parhaiten saisin tietää, mistä ne saat?

— Puhutpa kiertelemättä, sanoi Janek.

— Tosin käyn suoraan asiaan, mutta en tiedä muuta neuvoa.

— Mikä on nimesi, kysyi Janek.

— Saleb, sanoi vieras, ja molemmat vaikenivat hetkisen.

Janek katsoi vierasta pitkään ja tutkivasti, ja kun hän aikoi puhua, oli hänen äänensä entistä ystävällisempi.

— Miksi olet niin kärkäs tietämään salaisuutta, sanoi hän. Uneksutko rikkauksista?

— En, sanoi vieras, uneksin kahdesta nauravasta silmästä. Sitäpaitsi sanon sinulle, jatkoi hän samaan hengenvetoon, vaikka se onkin suuri synti, jota en saisi kertoa, sanon sinulle, että olen puhutellut häntä, hänen isänsä puutarha-aidan läpi, ja hän on samaa mieltä kuin minäkin, että meidän on mentävä naimisiin.

— Hyvä, sanoi Janek, tule kolkuttamaan oveani tänä iltana pimeän tullen.

Muutamia tunteja tämän jälkeen seisoi Saleb Janekin asunnon ovella. Hän oli kolkuttanut ja sai odottaa hyvän aikaa. Kun ovi vihdoinkin avautui, huomasi hän, ettei Janek ollutkaan yksin. Huoneessa istui vanha nainen itkien. Janek nyökäytti hiljaa Salebille ja meni takaisin huoneesen, Salebin vetäytyessä erääseen nurkkaan. Naisen kyynelet juoksivat pitkin ryppyisiä poskia, mutta tippuivat, kuten hiljainen kesäsade, sillä Janekilla oli niin ihmeellisiä lohdun sanoja. Kun Janek vihdoinkin oli saattanut naisen ulos, tarttui hän Salebin käsivarteen ja työnsi hänet pöydän luo, jossa helmet öljylampun himmeästi liekkuvassa valossa kimaltelivat.

— Katso, sanoi hän, pannen kätensä pöydälle, ikään tässä istui eräs nainen itkien, ja hänen kyynelensä tippuivat raskaina helminä, jokainen helmi tässä on kyynel! Tässä näet surun katkeran suloisia ja tässä ilon loistavia. Tässä on katumuksen kyyneliä ja tässä kaipauksen. Ja nämä, sanoi hän, ottaen kourallisen raskaita helmiä, nämä ovat äidin kyyneleitä.

Saleb seisoi ääneti tuijottaen helmikokoja, kunnes Janek katkaisi hiljaisuuden.

— Älä kuitenkaan luule, että kaikista kyyneleistä tulee helmiä, sanoi hän, ainoastaan niistä, jotka vuotavat sydämen elävästä lähteestä.

— Ja nyt, jatkoi hän, kun tiedät, mistä minun aarteeni ovat, mitä aiot, nyt tehdä?

— Voittaa rakastettuni! sanoi Saleb.

Janek antoi käsiensä vähitellen liukua helmikasojen läpi, kohottaen ne, kerta toisensa jälkeen, helmiä täynnä, ikäänkuin punniten kaikkia maailman kyyneleitä.

— Usko minua, sanoi hän, onni ei ole rakkaudessa, ei rikkaudessa, ei kunniassa, eikä vallassa, — onni on itsensä unhottamisessa, mutta tätä kaikkea et vielä käsitä. Sinä, joka olet nuori, mene maailmalle ja ota vastaan kaikki, mitä elämä sinulle tarjoaa.