LEIPURI JA HÄNEN SEITSEMÄN AASIANSA

LEIPURI JA HÄNEN SEITSEMÄN AASIANSA.

Suuressa kaupungissa, missä oli monta tornia ja kimaltelevaa katonharjaa, asui kerran leipuri, jolla oli seitsemän aasia. Hän oli taitava mies, joka pystyi paljoon muuhunkin kuin alustamaan taikinaa, ja vaikka hän tosin osasi leipoa mitä herkullisimpia leipiä, niin soitanto, soitanto oli sittenkin hänestä parasta maan päällä.

Arkipäivinä, seisoessaan leipurituvassa hihat käärittyinä ylös ja esiliina sidottuna ympäri vatsan, hyräili hän aamusta iltaan, hyräili taiturimaisen sävelen toisensa jälkeen, mutta sunnuntain tullen otti hän esille huilunsa.

Kun hän silloin seisoi akkunassaan soitellen huiluaan, niin ihmiset alhaalla kadulla hiljensivät käyntiään. Ihmetellen he katselivat ympärilleen, mistä mahtoivat nuo harvinaiset sävelet tulla, kuka voi saada aikaan niin mestarillisia lirityksiä, niin kauniita juoksutuksia, kuka voi soittaa niin laulavan ihanasti ja niin sulavan pehmeästi, ja taaskin, kuka saattoi puhua niin voimakkaasti ihmissydämille?

Leipuri vaan ei tästä mitään tiennyt. Hän seisoi ullakkokomerossaan kurkihirren alla ja puhalteli huiluaan. Soitellessaan hän unohti taikinakorvon ja leivinuunin. Kun hän sormieli huilun hopeoituja koskettimia, valuivat sävelet kuten kuutamon kalpeat säteet avaruuteen, alas huonerivien väliin, ylös yli kurkihirren. Hän puhalteli ja soitti. Hän soitti itselleen ja ilman linnuille. Kaukana poissa, kaukana ja korkealla.

Mutta maanantaiaamuna seisoi hän alhaalla leivintuvassa ja alusti taikinaa. Paidan hihat olivat käärityt ylös ja esiliina sidottu vatsan ympäri. Hän leipoi pullia, rinkilöitä ja kiehkuroita. Ja kun kaikki leivät olivat kohonneet ja paistetut, työnsi hän valkosen päähineensä niskaan ja meni ulos pihamaalle.

Oli kuuma päivä, aurinko paistoi ja loisti. Hänen seitsemän aasiaan seisoivat jokainen pilttuussaan avonaisessa vajassa ja huiskivat hännillään, pitääkseen kärpäsiä loitolla.

Leipuri oli antanut aaseille kovin ihmeelliset nimet. Hän oli nimittänyt ne seitsemän pää-äänen mukaan Do, Re, Mi, Fa, Sol, La, Si. Tämä sopi mainiosti senkin vuoksi, että niitä juuri oli seitsemän. Kun hän nyt tahtoi jotakuta aaseista tulemaan luokseen, ei hän huutanut sen nimeä ja houkutellut sitä, kuten kuka tahansa toinen olisi tehnyt. Ei kai kukaan mahtane luulla hänen tehneen siten? Ei, hän puhalsi vain yhden ainoan sävelen huilullaan, ja heti kuulosti se aasi, jota hän tarkoitti. Niin, siksi hyvin tunsivat ne nimensä, että jos hän puhalti sävelen korkeammalla tahi matalammalla ääniasteikossa, niin tuli kuitenkin heti oikea aasi ulos vajasta. Mutta jos hän puhalti kaikki asteikon äänet peräkkäin, seisoivat heti kaikki seitsemän aasia hänen ympärillään.

Täten hän juuri tekikin joka päivä, kun hänen rinkilänsä, kiehkuransa ja pullansa olivat paistetut. Silloin hän meni ulos pihalle ja vetäsi esille huilun taskustaan. Kun kaikki seitsemän aasia olivat kerääntyneet hänen ympärilleen, siveli hän hyväilevästi niiden kunkin sametinhienoa turpaa.

— Do, Re, Mi, Fa, sanoi hän, rakkaat ystäväni, Sol, La, Si, hyvät toverini, hyvästi, hyvästi ja tervetuloa pian takaisin! Sitten hän ripusti kaksi syvää, tuoreilla leivillä täytettyä vasua joka aasin selkään. Vasut hän sitoi kiinni satulavyöllä ja suojaksi leiville hän pani muutamia vereksiä lehviä. Sitten hän asettui keskelle pihaa ja puhalsi jotakin reipasta säveltä. Aasit juoksivat kierroksen hänen ympärinsä ja senjälkeen ulos portista ja eteenpäin eri haaroille.

Do ja Re juoksivat laitakaupungille, missä köyhät ihmiset asuivat. Niiden vasut olivat täynnä suuria, veteen leivotulta leipiä, jotka maksoivat pikku roposen ja tyydyttivät suurimman nälän. Mi ja Fa juoksivat suurtorille vehnäpullia ja saffranirinkilöitä vieden, Sol ja La juoksivat rikasten taloille, kantaen torttuja ja piparikakkuja, mutta Si, nopein kaikista aaseista, juoksi suoraan kaupungin sydämeen ja seisattui kuninkaan linnan eteen. Heti tuli kaksi hovilakeijaa hopeavateineen, kiiruhtaen alas marmoriportaita. Herkullisia piirakoita, upeasti koristeltuja kakkuja he nostelivat vasuista. Ylihovimestari itse seisoi muutamalla portaan parvekkeella ja tarkasti, että kaikki kävi säntillisesti.

Kun vasut olivat tyhjennetyt, astui hän arvokkaasti alas marmoriportaita. Hän meni varovaisesti aasin luo ja pisti suuren kultarahan pieneen, satulavyöhön kiinnitettyyn nahkakukkaroon. Näin tapahtui joka päivä.

Toisilla aaseilla oli myöskin kotiin tullessaan rahoja satulavyön nahkakukkarossa, hopeakolikoita ja kuparikolikoita, pikku rahoja ja suuria. Harvoin sattui leipurille vahinkoa. Mutta jos silloin tällöin niinkin tapahtui, huiskautti hän vain kädellään, sanoen: suotakoon kernaasti nälkäiselle raukalle leipäpalanen.

Kun sunnuntai tuli, seisoi leipuri taas ullakkokomerossaan kurkihirren alla ja puhalteli huiluaan.

Eihän ole ihmeteltävä, että kaikki kaupunkilaiset tunsivat leipurin ja hänen aasinsa. Kaikki ihmiset puhuivat heistä, ja vihdoin joutui huhu noista viisaista eläimistä kuninkaankin korville.

— Onko totta, sanoi kuningas eräänä aamuna hovimestarille, onko totta, että muuan aasi tuopi tänne meidän kuninkaallisen leipämme?

— Herra kuningas, sanoi hovimestari, jos teidän majesteettinne armossa suvaitsee astua ikkunan luo, näyttäytyy huhu heti todeksi.

Aivan oikein. Kuningas ei ollut monta minuuttia seisonut akkunassa, kun hän näki aasin tulevan juosten. Palvelijat tyhjensivät vasujen tuoksuavan sisällön hopealautasillensa ja ylihovimestari, joka oli kiiruhtanut ulos, pisti kultarahan nahkakukkaroon. Silloin työntäistiin äkisti muuan akkuna toisessa kerroksessa auki, ja kuningas pisti siitä ulos päänsä.

— Odota hiukan, odota hiukan, huusi hän sieltä ylhäältä, ja ennenkuin kukaan ehti käsittää mitä oli tekeillä, tuli kuningas itse juosten alas portaita.

— Onpa viisas eläin! tuumasi hän, seisattuen Si:n eteen. Viisas eläin, kaunis eläin, sanoi hän, taputellen aasin päätä. Sitte hän alkoi etsiä taskustaan sokeripalaa, jonka hän oli sinne pistänyt lemmikkihevosensa varalle. Si söikin sen mielellään ja kun kuningas vielä oli hyväillyt aasia, kiiti se kotiin päin tyhjine vasuineen.

— Tämäpä eriskummallista, arveli kuningas, minun täytyy iltapäivällä ajaa leipurille, nähdäkseni toiset kuusi aasia.

Päivällisen jälkeen antoi kuningas valjastaa kaksitoista päistärikkö hevostaan juhlavaunujen eteen. Palvelijat avasivat vaunun ovet ja laskivat alas kullatut vaunun portaat ja kuningas sekä hänen ensimmäinen kamariherransa istuutuivat vaunuun.

Leipuripa vasta hämmästyi, kun kuninkaallinen seurue astui leipomotupaan. Hän paraallaan alusti vehnäleipätaikinaa seuraavaksi päiväksi, kun kuningas tuli sisään. Leipuri aikoi heti kaapia taikinan pois käsistään, mutta kuningas löi häntä armollisesti olalle:

— Jatka vain, hyvä mies, sanoi kuningas asettuen katsomaan taikinakorvoon, ja niin tämä kuningasta huvitti, että hän seisoi kumartuneena taikinakorvon yli kunnes taikina valmistui. Sen jälkeen sai leipuri kertoa, miten taikinaa sitten käsiteltäisiin ja viimeksi tahtoi kuningas nähdä aasit, joita varten hän oikeastaan olikin tullut.

Kun kuningas taas oli ajanut kotiin, kuljeskeli leipuri iltakauden paikasta toiseen, hykerrellen käsiään ihastuksissaan. Hän tunsi itsensä hyvin onnelliseksi. Olihan hänelle ja hänen huoneelleen suuri kunnia tapahtunut.

Seuraavana aamuna täytettyään vasut ja lähetettyään aasinsa menemään jäi hän hetkeksi seisomaan porttikäytävään. Aurinko paistoi niin ihmeen lämpimästi ja kauniisti tänä siunattuna päivänä.

— Suuri kunnia, suuri armo, puheli leipuri puoliääneen itsekseen ja oli juuri lähdössä sisään, kun hän huomasi ratsastajan, joka tulla karautti pitkin katua ja piti toista, satuloitua hevosta suitsista. Leipuri pisti kädet housuntaskuihinsa ja jäi seisomaan. Samassa pysähtyi ratsastaja ja hyppäsi satulasta. Se oli hovipalvelija, joka toi kuninkaallista sanomaa. Leipurin oli heti lähdettävä mukaan linnaan.

Miten niin? kysyi leipuri, mutta ei saanut mitään selvyyttä. Ei hänen edes sallittu mennä sisälle muuttamaan sunnuntaitakkiaan. Siihen ei ollut aikaa, sanoi ratsastaja, hänen oli vain tultava heti. Ei ollut muuta neuvoa, kuin nousta satulaan ja seurata mukana. —

Kuningas ei näyttänyt armolliselta tänään, hän oli synkkä, kuten uhkaava ukkospilvi. Eräs kruunun jalokivistä — suurin — oli poissa. Se oli ollut kruunussa eilen, kun kuningas ajoi leipurin luo, ja leipurin oli hankittava se takaisin.

Ei auttanut, vaikka leipuri vakuutti ja vannoi, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, missä jalokivi oli, hänen talossaan se oli hävinnyt ja hänen oli siitä vastattava. Ellei hän ennen auringon laskua toisi jalokiveä takaisin, ei hän enää saisi nähdä aurinkoa eikä kuuta. Siihen asiaan ei ollut mitään sanomista.

Kuitenkaan ei leipurin sallittu lähteä jättämättä jotakin linnaan vakuudeksi, ja koska hänellä ei mitään muuta ollut kuin huilu taskussaan, otti ylihovimestari sen, ja leipuri poistui verkalleen.

Vitkaan astui hän alas linnan marmoriportaita.

— Parasta lienee laittaa kuntoon kotinsa ja talonsa ja valmistautua eroamaan täältä, tuumi hän.

Samassa hän huomasi Si:n, joka seisoi portaitten edessä vasuineen. Ei kukaan ollut ajatellut aasia tänään, ja vasut olivat vielä tyhjentämättä. Silloin leipuri muisti eilisen päivän ja kuninkaan ja taikinakorvon. Mutta — jospahan, — jospa jalokivi onkin pudonnut taikinakorvoon.

— Ajateltuaan tämän ajatuksen loppuun seisoi hän jo torilla ja tapasi kädellä huilua. Se oli poissa. Silloin hän puhalti käsiinsä, puhalti kaikki seitsemän sävelääntä peräkkäin, keuhkojensa koko voimalla.

Ei kestänyt kauvan ennenkuin Do, Re, Mi, Fa ja Sol sekä La tulivat juosten eri haaroilta. Leipuri tarkasteli innokkaasti niiden vasuja ja huomasi heti, että jokaisesta oli muutamia leipiä poissa. Kaikki tähteenä olevat leivät hän sipulteli muuruiksi, mitkä hän kylvi torille. Varpuset tulivat lentäen katon räystäiltä, kyyhkyset akkunalaudoilta ja suuria siivekkäitten parvia linnanpuiston tuuheista puista. Tästä tuli juhla-ateria, parempi kun koskaan ennen, juuri paistettuja vehnäleipiä, tuoksuavia saffranirinkilöitä ja sokurikaakkuja korintteineen, manteleineen. Varovasti murenivat kakut leipurin sormien välissä — ei jalokiveä, ei vielä mitään!

Hetken perästä oli leipuri matkalla kotiin. Seitsemän aasia tyhjine vasuineen kulki rivissä hänen jälessään.

— No nyt tuli loppu, mietti leipuri, en voi enään mitään tehdä.

Saavuttuansa kotiin alkoi hän kuitenkin hakea ja etsiä kaikkialta.

Vaikka hän kuinka etsi — kruunun jalokiveä hän ei löytänyt.

Silloin otti hän kaikki rahat, mitä hänellä oli, suuret rahat ja pienet, kultakolikot, hopeakolikot, kuparikolikot, taskut täyteen, ja niin hän lähti kulkemaan ympäri kaupunkia, katua ylös, toista alas. Taloon ja talosta ulos hän kävi, ylös jyrkkiä portaita aina ullakolle katon harjan alle ja alas kivijalkaan kellarikerroksen puolihämärään. Hän kolkutti joka ovelle ja teki aina samat kysymykset. Oliko sinne tänään ostettu leipää ja voisiko sen saada ostaa takaisin? Tahi olisiko joku löytänyt kiven leivässä?

Ihmiset luulivat hänen tulleen hulluksi ja useammin kun kerran sattui, että ovi paukahti kiinni hänen edessään ja lukittiin sisältä kahdella lukolla. Mutta kävi niinkin, että hän sai leivän takaisin, joskus hyvällä, toisinaan toralla, joskus tavallisella hinnalla, toisinaan suurilla rahoilla.

Mutta turhaan hän etsi ja turhaan hän haki, turhaan leivät pieniksi murensi — kruunun jalokiveä vaan ei löytynyt.

Myöhällä vihdoinkin hän oli väsyneenä ja nääntyneenä lysähtänyt kokoon muutaman etehisen portaille, jossakin laitakaupungilla. Hän tuskin tiesi missä oli, sen vain käsitti, että kaikki toivo oli lopussa. Ei kolikkoakaan hänellä ollut taskussa jälellä, päivä oli loppumaisillaan, ei ollut enää pitkää aikaa auringon laskuun, ja sitten hän ei enää koskaan saisi nähdä sen kultaista kantta. Hän ajatteli taikinakorvoaan ja hän ajatteli huiluaan ja hänestä elämä oli ihanata elää ja raskasta oli siitä erota.

Samassa tuli eräs tyttö ulos eteiseen ja näki hänet.

— Oletko sairas, sanoi hän, vai miksikä istut täällä?

— En, vastasi leipuri, en ole sairas, mutta kohta minun täytyy kuolla.

— Mikä sinua sitten vaivaa, kysyi tyttö, aivanko kuolet nälkään?

— En, vastasi leipuri taas, ja kuitenkin saattaisi ehken yksi ainoa leipäpala pelastaa elämäni.

— Leipää, sanoi tyttö, ei meillä isosti ole, mutta mitä annat minulle viimeisestä palasestamme?

— Ei ole minulla mitään antamista, sanoi leipuri, mutta jos jään elämään, soitan sinulle tänä iltana.

— Jumala sinua auttakoon, sanoi tyttö, jos soittoniekka olet, saat kovia kokea maailmassa.

Hän meni sisälle ja tuli heti takaisin leipäpala muassaan.

— Koska sinulla on vähemmän kuin meillä, niin ole hyvä, sanoi hän.

— Kiitos, sanoi leipuri, ottaen leivän ja hän arvasi heti, että juuri tässä leipäpalasessa oli jalokivi.

Muutamia minuutteja ennen auringon laskua oli leipuri linnassa ja antoi saattaa itsensä kuninkaan eteen.

— Herra kuningas, sanoi leipuri, tässä on sinulle kivesi takaisin.

— No oletpas sinä ihmemies, sanoi kuningas, miksi et ole paennut maasta aarteen kanssa?

— Sitä en tullut ajatelleeksi, sanoi leipuri, ja paitsi sitä olihan sinulla huiluni.

— Niin se, sanoi kuningas ylenkatseellisesti. Tiedätkö mitä kaikkea olisit voinut saada kivellä. Valtakunnan, sanon sinulle, kuningaskunnan.

Leipuri seisoi ja kopeloi varovasti huilun hopeoituja läppiä.

— Kun pidän huilua kädessäni, sanoi hän, olen minäkin valtias, kuten sinä herra kuningas ja elävät sävelet menevät ja tulevat miten tahdon.

— Tuo oli hyvin vastattu, sanoi kuningas, sinusta minä pidän, ja jos sinä tahdot kuten minä, niin jäät tänne ja asut täällä linnassa.

Leipurilla ei ollut mitään, sitä vastaan, ja niinpä kuningas ja hän sopivat asiasta. Leipurista piti tulla ylihovileipurimestari ja hän saisi käytettäväkseen koko kerroksen huoneuston ja Do, Re, Mi, Fa, Sol, La, Si, tulisivat asumaan kuninkaallisissa talleissa.

Varhain seuraavana aamuna meni leipuri alas leipomoihin, ruvetakseen alustamaan leipää. Ei voi kuvailla, millainen hälinä siellä syntyi. Aikoiko hän ylihovileipurimestari itse omakätisesti alustaa taikinaa, se ei saattanut tulla kysymykseenkään. Sehän olisi koko häväistys ja hovimenojen yliohjaajamestari, joka siihen meluun kutsuttiin, sanoi, ettei sellainen mitenkään käynyt päinsä. Ylihovileipurimestari voi korkeintaan kerran päivässä käydä leipomoissa, siinä oli kylliksi. Enempää ei muka hänen arvonsa sallinut.

Leipurilla ei ollut mitään sitä vastaan, sillä saattoihan vapauskin joskus tuntua hyvälle ja saisihan hän siten soitella rakasta huiluaan niin kuin halutti. Hän vetäytyi huoneisiinsa ja elämä alkoi käydä tasaista kulkuaan.

Elämä kävi kulkuaan, mutta hauskaa se ei ollut leipurin mielestä. Hän ei ollenkaan tietänyt mitä tehdä pitkin päivää. Jos hän kävi leipomossa, suututti häntä, kun näki miten siellä kaikki vetelehtivät. Kun hän meni talliin, seisoivat aasit siellä allapäin, kultaisten ylenmäärin täysien seimiensä edessä. Ei, hauskaa se ei ollut. Huilussakin oli jotakin hullusti, puhaltaminen ei tahtonut sujua, ja lopuksi se sai jäädä.

Eräänä päivänä, kun kuningas oli tavallisella aamukävelyllään, tapasi hän ihmeekseen leipurin ja hänen seitsemän aasiansa seisomassa tien reunalla.

— Herra kuningas, sanoi leipuri astuen lähemmäksi, herra kuningas, minä haluan pois!

— Mikä sinun on, sanoi kuningas, minne haluat?

— Kotiin, sanoi leipuri, kauas pois, korkealle ylös.

Päivällisen aikaan koko kaupunki tiesi, että leipuri oli joutunut epäsuosioon, ja että kuningas oli ajanut hänet pois linnasta.

Hän oli aaseineen tullut pitkin suurkatua ja illalla hän jo seisoi alustamassa taikinaa entisessä leivintuvassaan. Do, Re, Mi, Fa, Sol, La ja Si pureksivat kauroja vajassa ja huiskivat hännillään. — Ja niin alkoi elämä uudestaan entiseen tapaan.

Joka aamu kiinnitettiin aasien satulavyöt lujasti ja leipävasut täytettiin. Do ja Re juoksivat laitakaupungille päin, missä köyhät ihmiset asuivat, Mi ja Fa juoksivat suurtorille, Sol ja La rikasten asunnoille, mutta Si, joka oli nopein ja joka niin monesti oli polkenut linnaan viepää tietä, juoksi kauas pois etukaupunkiin, suoraan pieneen solaan. Siellä seisoi erään eteisen portailla tyttö odottamassa, ja joka päivä hän sai lämpösleivän ja suuren rinkilän.

Mutta joka sunnuntai seisoi leipuri ylhäällä ullakolla ja puhalsi huiluaan. Korkealla ylhäällä, kaukana poissa. Sävelet valuivat kuin kuutamon kalpeat säteet avaruuteen, ylös yli kurkihirren, alas huonerivien väliin.

Hän puhalsi ja soitti. Hän soitti kadun ihmisille ja ilman linnuille.

Mutta ennen kaikkea, niin, ennen kaikkea omalle sydämelleen.