MYLLYRENKI, JOKA SAI TAIVAAN TUULET VALTAANSA

MYLLYRENKI, JOKA SAI TAIVAAN TUULET VALTAANSA.

Oli kerran myllyrenki, joka oli saanut päähänsä, että hän menisi naimisiin itse myllärin tyttären kanssa. Tyttö ei muuta hartaammin halunnut, mutta ikävä vain, ettei mylläri ollut samaa mieltä. Rikkaampaa sulhasta hän tyttärelleen katseli, mutta koska hän oli hyväsydäminen mies ja kun renki sitäpaitsi aina oli ollut hänen mieleisensä, ei hän suorastaan tahtonut asettua vastaan.

— Kuten tiedät, sanoi hän sentähden hiljaisesti rengille, perii poikani eräänä päivänä myllyn, joten tulevan vävyni täytyy osata elättää vaimonsa, mutta sinulla on vain kaksi tyhjää kättäsi. Tule takaisin, kun käytät omaa myllyäsi, silloin pidetään häät.

Mutta itsekseen ajatteli mylläri, että se päivä tuskin koittaisi, ja että jos joskus niinkin kävisi, olisi tyttö jo aikoja ennen naimisissa.

— Hyvä, sanoi Niilo-renki, muistutan sinua lupauksestasi, kun aika tulee. Sitten hän täytti reppunsa, suuteli tytärtä ja läksi.

Kun hän oli kappaleen matkaa kulkenut, johtui hänen mieleensä, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, minne menisi, ja niin hän vähän tuumiakseen ja levätäkseen lähti läheisyydessä olevalle kylänsuutarin mökille. Suutaria kehuttiin monessa suhteessa kokeneeksi mieheksi, ja Niilo arveli, ettei haittaisi saada häneltä neuvoja matkalle. Sentähden istuutui hän, kun häntä pyydettiin, ja kertoi asiansa.

Suutari raapi korvallistaan.

— Muutenhan ei hätää olisi, mutta tyttö on naimaiässä, ja sinulla on aikaa vähän. Olen aina sinusta pitänyt ja siksi tahdon parastasi, sanoi suutari katsoen Niiloa silmälasiensa yli. Et ole niin tyhmä kuin useimmat muut, se on vahinko, mutta sinulla on päämäärä, ja se on etu. Muuta en voi sinulle sanoa kuin: pidä aina päämäärä mielessäsi äläkä väisty! Mutta kun nyt kuljet edelleen, jatkoi hän, saattaisit pistäytyä veljeni luona, joka asuu suuren rämeen oikealla puolen, suon laidassa, seitsemän metsän takana.— Ympärilleen vilkaisten jatkoi suutari hiljempaa: Hän on toisinaan vähän hassahtava, sanovat ihmiset, mutta siksi hän tietääkin enemmän kuin me muut. Eikä olisi hullummaksi, jos kuuntelisi tarkoin, mitä hän sanoo.

Niilo kiitti ja läksi matkalle. Hän kulki, kulki, ja viimein hän tuli yksinäiselle mökille, joka oli suuren rämeen oikealla puolen, suon laidassa, seitsemän metsän takana. Hän arvasi, että se oli suutarin veljen asunto, kolkutti ovelle ja astui sisään.

Tuvassa istui vanha ukko päreitä kiskoen. Niilo sai sanoneeksi, mitä hänellä oli sydämellään, mutta hänen mielestään ukko tuskin sitä kuunteli, niin näytti hän olevan työhönsä kiintynyt, kunnes hän äkisti heitti pois puukkonsa ja katsoi ylös.

— Niilo, myllyrenki, tiedän erään keinon, mutta se on aika tukala, sanoi hän.

— Anna kuulua! sanoi Niilo.

— Sinun tulee saada taivaan tuulet valtaasi, sitten kaikki käy itsestään.

Niilo tuli alakuloiseksi.

— Kuinka minä — köyhä myllyrenki — voin saada valtaani taivaan tuulet? kysyi hän.

— Älä unhota, mitä veljeni sinulle neuvoi, sanoi ukko.

— Kuinka voit tietää, minkä neuvon hän antoi? kysyi Niilo.

— Pidä aina päämäärä mielessäsi äläkä koskaan väisty, sanoi taas ukko.

Niilo tuijotti hämmästyneenä häneen.

— Älä koskaan väisty, sanoi vanhus vielä kerran, lyöden kättä pöytään.

— Hyvä, sanoi Niilo, tahdon koettaa.

— Kun lähdet täältä ja kuljet suon ohi, näet kuun valossa ison rämeen edessäsi. Sen poikki ei käy mitään polkua, ja jos astut harhaan, olet hukassa. Tunnustele sentähden tietäsi ja varo itseäsi. Älä hämmästy mitään. Pidä päämäärä mielessäsi äläkä väisty. Suoraan rämeen poikki on sinun päästävä ja puolitiessä pysähdyttävä. Onni sinulle, että on ylä- eikä alakuu. Kun katselet ympärillesi, huomaat yksinäisen pajupensaan kasvavan rämeessä kuin vihertävä mätäs. Jos voit siitä pensaasta saada vesan ja pääset sen kanssa onnellisesti rämeen toiselle puolen, niin on onni käsissäsi. Tee itsellesi pajunvesasta pilli ja säilytä sitä hyvin.

— Kun puhallat pilliin kerran, syöksyy pohjatuuli luoksesi, jos puhallat kahdesti, tulee itätuuli, jos kolmesti puhallat, on eteläinen edessäsi, ja jos pilliin neljästi puhallat, kuulet länsituulen keveän lennon. Kaikki ne tottelevat pienintäkin viittaustasi ja palvelevat sinua herranaan. Mutta kun niin pitkälle pääset, saat itse pitää huolen lopusta.

Niilo kiitti ja seurasi ukon neuvoa. Illan pimetessä tuli hän rämeelle. Kuu oli jo noussut, ja hän näki selvään saraheinän mättäiden lomissa. Parasta on olla varuillaan, ajatteli hän ja taittoi itselleen kepin notkeasta katajasta. Sitten otti hän tiheän kuusenkarahkan kainaloonsa ja läksi taipaleelle. Kepillään hän tunnusteli tietään ja hyppi siten mättäältä mättäälle. Jos välimatka oli liian pitkä, heitti hän karahkan maahan ja juoksi sitä myöten yli. Se notkui hänen astuessaan, mutta vikkelään liikkuen onnistui hän pääsemään yli. Aina kun hän siten taas pääsi kovalle maalle, vetäisi hän varovaisesti karahkan luokseen. Näin hän jo oli päässyt pitkän matkaa, kun hän tunsi jonkin hipaisevan kasvojaan ja kuuli äänen huutavan: — mihin menet, mihin menet?

— Ei se sinua liikuta! sanoi Niilo.

— Odotapas, niin saat nähdä! huusi ääni, ja samassa tuli muuan yölepakko, lentäen sellaisella vauhdilla hänen silmilleen, että hän vähällä oli menettää tasapainon ja pudota mättäitten väliin. Viime hetkessä hän sai varatuksi keppiinsä. — Pois tieltä! huusi ääni taas, ja nyt oli yölepakoita ylt'ympäri aivan täynnä. Niiden mustat siivet himmensivät kuuvalon, ja hän tunsi niiden alinomaa lyövän vasten kasvojansa. Hän sai taistella joka askelella ja huomasi, ettei hän tällaista kauan kestäisi. Kun hän onnistui pääsemään suuremmalle mättäälle, asettui hän senvuoksi hajasäärin seisomaan ja tarttui molemmin käsin karahkaansa.

— Pois tieltä voitte itse mennä! sanoi hän, hosuen karahkalla. Syntyi suhina ja sihinä, kun hän satutti yölepakoiden arkoja siipiä.

— Saammepa nähdä, kenellä enemmän kärsivällisyyttä riittää, teillä vai minulla, sanoi Niilo. Sen kuitenkin teille jo varalta ilmoitan, että eteenpäin aion, enkä väisty!

Yölepakot lensivät hetkeksi syrjään ja neuvottelivat; miten olikaan, lentää lepattivat ne kaikki pois. Niilo pisti karahkan kainaloonsa, otti kepin käteensä ja jatkoi reippaasti matkaansa. Mutta äkisti hänen jalkaansa livetti ja hän olisi aivan pudonnut nenälleen, ellei viime hetkessä olisi saanut varatuksi keppiinsä.

— Mikähän siinä oli? ajatteli hän, katsoen eteensä. Siinäpä istui iso sammakko, mulkoillen häneen.

— Hyi, sanoi se, hyi kuka nyt tallaa parempaa väkeä!

— En voinut sille mitään, sanoi Niilo, istuit tiellä.

— Sinäpä ylpeä olet, sanoi sammakko, odotapas, niin saat nähdä! Samassa Niilo huomasi, että kaikki mättäät olivat vier'vieressään täynnä sammakoita, eikä hän olisi voinut askeltakaan ottaa tallaamatta jotakuta.

— Tästä ei hyvää seuraa, arveli Niilo, mutta ääneen sanoi hän: — Pois tieltä, minun on päästävä eteenpäin.

— Sopii koettaa! kurnuttivat sammakot yhteen ääneen.

— Hyvä, sanoi Niilo, sieppasi karahkansa ja alkoi sillä vinhasti huitoa sammakoita tieltään. Ne loikkivat oikealle ja vasemmalle, mättäitten väliin. Loiskis, loiskis kuului lätäköissä. Sammakot kömpivät kuitenkin heti ylös taas.

— Katsotaanpas, sanoi Niilo, kenellä kärsivällisyyttä enemmän riittää, teilläkö vai minulla, mutta sen jo varalta ilmoitan, että eteenpäin aion, enkä väisty! Sammakot pitivät neuvoa, ja miten olikaan, sukelsivat ne kaikki liejuun. Ainoastaan yksi, se, jonka päälle hän oli astunut, pisti vielä päänsä näkyviin.

— Sinua onni suosii, poika, sanoi se. Rämeikön haltija on tänä iltana liikkeellä, ja sinua hän kai hakee. Onneksi olkoon!

Kun Niilo nosti silmänsä, näki hän jotakin valkeaa, välkkyvää tulevan vastaansa ja hän jo hetken ajatteli kaikkea, mitä oli haltijattarista kuullut kerrottavan. Oli kuin utua hänen silmäinsä edessä ja jokin pehmeä, viileä siveli hänen otsaansa, ja nyt hän vasta tunsi, miten häntä väsytti ja miten suloista olisi saada levätä. Samassa seisoi haltijatar hänen edessään. Niiloa värisytti samalla pelko ja riemu, sillä mitään näin kaunista hän ei eläessään ollut nähnyt.

— Tule, sanoi haltijatar laskien kätensä hänen kaulalleen, nyt saat levätä!

— Silloin Niilo ajatteli myllärin tytärtä, jota hän rakasti, ja hän tiesi, että ellei hän nyt pitäisi puoliansa, ei häistä koskaan mitään tulisi.

— Kiitos, sanoi hän haltijattarelle, olisi kyllä hyvin houkuttelevaa saada hiukan nukahtaa, mutta minulla ei tänään ole aikaa. Ole kiltti ja astu syrjään, että minä pääsen eteenpäin.

— Et sinä niin vähällä pääse! sanoi haltijatar.

— Saammepahan nähdä, kenellä meistä kärsivällisyyttä enemmän riittää, sinulla vai minulla, sanoi Niilo, myllyrenki, mutta sen jo sinulle varalta ilmoitan, että eteenpäin minun on päästävä enkä väisty… —

Hän katsoi haltijattareen vakaasti, ja kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa, muuttui haltijatar samassa utupilveksi, jonka ilmanhenki ajoi yli mättäitten.

Silloin Niilo lähti edelleen. Pian huomasi hän tulleensa keskelle rämettä ja seisahtui katselemaan pajupensasta. Sitä ei ollutkaan vaikea löytää, sillä sen oksat kiiltelivät kuutamossa kuin hopea. Hän leikkasi siitä vesan, minkä pisti povelleen, tunnusteli taas tietään kepillä ja jatkoi matkaansa rämeikössä. Ilman muita seikkailuja saapui hän myöhään vihdoinkin metsänlaitaan, keinuvien mättäitten ja hyllyvän liejukon tuolle puolen.

Paremmin ei hän koskaan ollut nukkunut kotona myllyssäkään kuin sinä yönä metsässä, keppi kädessä ja kuusenoksa päänalaisena. Herättyään hän ensi työkseen koetteli, oliko pajunvesa tallessa ja teki itselleen siitä heti pillin.

Tuskin hän oli sen saanut valmiiksi ja siihen puhaltanut, kun jo pohjatuuli tulla porhalsi hänen luokseen; silloin hän puhalsi kahdesti, ja heti saapui itätuuli; kun hän sitten puhalsi kolmesti pilliinsä, oli eteläinen hänen luonaan, ja kun hän vihdoin puhalsi neljästi, tuli länsituuli kepeästi lentää liitäen.

— Herra, sanoivat ne kaikki neljä, mitä tahdot?

— Neuvoa! sanoi Niilo — te, jotka olette tulleet maailman neljältä kulmalta, voinette sanoa minulle, mistä saisin myllyn.

— Myllyjä kyllä on, sanoivat he yhteen ääneen.

— Mutta minulla on vain kaksi tyhjää kättäni, eikä mitään, millä sen ostaisin!

— Herra, sanoi pohjatuuli, minä tiedän yhden, joka ehkä sopisi.

— Missä se on? kysyi Niilo.

— Jos tahdot, vien sinut tuossa tuokiossa sinne, sanoi pohjatuuli.

— Hyvä, sanoi Niilo. Tuskin hän sen sai sanoneeksi, kun hän jo kiiti avaruudessa ja jo jonkun silmänräpäyksen kuluttua oli vanhan tuulimyllyn luona, joka nähtävästi oli seisonut pitkät ajat hylättynä ja käyttämättä.

Mylly oli syrjässä, korkealla kivikkoharjanteella. Niilo arveli, että sinne kiipeäminen tosin kyllä oli vaikeaa, mutta että asema muuten oli hyvin valittu. Harju ei oikeastaan ollutkaan kovin korkea, mutta sieltä oli kuitenkin mitä kaunein näköala joka puolelle. Näki taloja siellä täällä tasangolla, tosin toisistaan kaukana, mutta kaikki sopivan matkan päässä myllystä. Siellä ylhäällä seisoessa tuntui siltä, että mylly hallitsi koko kylää.

Myllärin entinen asunto oli rakennettu myllyn viereen. Uunin savutorvi oli särkynyt, ikkunaruudut rikki ja ikkunanreiät tukitut vanhoilla ryysyillä; ei kukaan ihminen saattanut ajatellakaan sellaisessa rähjässä asumista. — Myllykin näytti yhtä viheliäiseltä. Katkenneina ja rikkinäisinä seisoa törröttivät sen siivet, ja hyvin huomasi, että monet ilmat olivat käyneet sen jälkeen, kuin ne viimeksi olivat suhisten pyörineet taivaan tuulten mukaan.

Niilo tarkasteli kaikkea ja arveli, että pohjatuuli ehkä oli oikeassa, että mylly todellakin kelpaisi johonkin, jos se pantaisiin kuntoon.

— Kiitos, sanoi hän sentähden pohjoiselle, joka seisoi odottaen, nyt voit mennä, kutsun sinua, kun taas tarvitsen.

Pohjatuuli puhaltautui tiehensä. Niilo lähti alas kylään. Siellä sai hän kuulla, että vanha mylläri oli kuollut ja toista ei ollut pitäjässä. Kyläläiset sentähden mielellään vuokrasivat tuon vanhan rähjän Niilolle toistaiseksi, jos hän sen panisi kuntoon. Olisihan hyvä päästä aikaavievistä myllymatkoista ulkopitäjiin, eikähän se ketään vahingoittaisi, jos myllyrenki koettaisi, mihin kelpaa, arvelivat talonpojat. Niilo aloitti heti työnsä, ja täytyy sanoa, ettei hän vaivojaan säästänyt ja ahkera hän oli. Uteliaisuus kylässä oli suuri, ja usein ponnisteli kyläläisistä yksi ja toinen ylös myllymäelle nähdäkseen, miten työ sujui.

Niilo ei suonut itselleen lepoa, ja muutamana päivänä hän jo punamultasi myllyrakennusta. Kyläläiset eivät enää tunteneet myllyä entiseksi. Valkeat nurkat ja ikkunalaudat hohtivat kauniina punaisen seinävärin rinnalla. Savutorvi oli uudestaan muurattu, ikkunaruudut kiiltelivät uusina ja kirkkaina, ja ehein siivin seisoi mylly, valmiina käytettäväksi.

— Myöntää täytyy, että olet reipas, sanoi nimismies.

— Mihinkäs ilman joutuisi, sanoi Niilo.

— Hyvä on, sanoi siltavouti, onhan kaikki täällä, siistiä ja kaunista, mutta saatkohan myöskin myllyni käyntiin.

— Hui, hai, sanoi Niilo, huono mylläripä muutoin olisin. Ja sen minä ainakin sanon, että myllyni käy taivaan joka tuulella.

Tähän ei kukaan sanonut mitään, ja puhe kääntyi toisaalle. Kotimatkalla kyläläiset tuumivat, että mylläri oli aika suurisuinen.

Joka päivä tästä lähtien oli mylly käynnissä, eikä siinä tietenkään mitään vikaa ollut.

— Koska oli syksy ja ruis puitu, tulivat kyläläiset, ajaen pitkissä jonoissa, jauhattamaan viljaansa. Se oli Niilon mieleen, ja jauhot vain pölisivät hänen seisoessaan myllyssä.

Joutuisa hän oli, sen huomasi jokainen, ja kotimatkalla kyläläiset taas tuumivat, ettei ollut niinkään hullua saada mylly uudelleen kuntoon.

Tuuli oli ollut lännessä jo pitkät ajat, mutta eräänä päivänä se taukosi. Sattui juuri siten, että siltavoudin piti jauhattaa ohriaan, ja hän ajoi itse kuormaansa myllymäkeä ylös. Hän oli kitsas ja saita, ahdisti talonpoikia, missä vain voi.

Niilo myllyrenki seisoi ovellaan ja näki hänen, tulevan.

— Aha, sanoi hän, eipä saattaisi haitata, jos tuulisi toisaalta, ja niin hän puhalsi pari kertaa pilliinsä. Heti tuli itätuuli kiiruhtaen hänen luokseen.

— Herra, sanoi itäinen, mitä käsket?

— Tee velvollisuutesi, sanoi Niilo.

Oli aivan ihmeellistä, miten äkisti taivas kävi pilveen, ja kun mylläri oli saanut myllynsä käyntiin, tuli sellainen itäinen ilma, joka ennusti pahaa. Myllynsiivet lensivät suhisten ympäri ja jauhatus sujui hyvin. Sillävälin seisoi siltavouti katsellen taivaalle.

— Toivoisinpa olevani hyvin kotona taas, sanoi hän.

Ei viipynyt kauan, ennenkuin jyvät olivat jauhoina, ja kun siltavouti oli saanut säkit kuormitetuksi kärryihinsä, lähti hän taipaleelle. Mutta kauaksi ei hän päässyt, kun hänet yllätti rankka sade. Sellaista ei hän eläessään ollut nähnyt. Vettä tuli kuin korvosta kaataen. Hän ajoi kuormansa tiheän kuusen suojaan ja asettui odottamaan. Mutta odottaa hän saikin. Eikä kuusen suoma suojakaan häävi ollut. Vesi valui alas kuusen neulasten lomitse. Viimein hän huomasi, ettei siinä seisomisesta mitään hyötyä ollut, ja ajoi edelleen. Kun siltavouti joutui kotiin, olivat säkit läpimärät ja jauhot puoliksi pilaantuneet. Itse hän oli kauhean vihainen, mutta eihän siitä mitään apua lähtenyt.

Olipa paha onni, arvelivat naapurit, ja aivan ihmeellistä, mistä sade niin arvaamatta tuli, sillä kun siltavouti pääsi taas kotiin, oli taivas äkkiä niin kirkkaassa poudassa, kuin ei pilvenhattaraakaan olisi sen kannella kulkenut.

Kului jonkun aikaa, niin nimismiehen rengit kuormineen kapusivat myllymäkeä ylös, ja Niilo seisoi eteisen ovella katsellen tielle. Hän tunsi sekä miehet että ajoneuvot. Miehet kiskoivat ohjaksista ja löivät hevoskoneja.

— Aha, sanoi Niilo, eipä haittaisi, jos tuulisi toisaalta tänään.

Hän vihelsi kerran pillillään, ja samassa seisoi pohjatuuli hänen edessään.

— Herra, sanoi pohjoinen, mitä käsket?

— Tee tehtäväsi, sanoi Niilo.

Kun mylly hetken kuluttua pantiin käyntiin, huomasivat rengit sen pyörivän pohjoistuulella; se oli heistä käsittämätöintä, sillä koko ajan heidän kulkiessaan ylämäkeä oli tuullut idästä. Itse he istuivat tuulen suojassa poltellen piippunysiään, niin että heistä kyllä oli yhdentekevää, mistäpäin tuuli. Mutta kotimatkalla he olivat toista mieltä. Myrsky kasvoi. Hui, miten tuuli vonkui korvissa. Lumiräntä pieksi kasvoja, niin että tuskin voi nähdä kättään silmiensä edessä. Oli vaikea päästä alas myllymäkeä, ja miten olikaan, huomasivat rengit haihtuneensa tieltä.

— Oikealle! Oikealle! huusi harakka, lähimmän kuusen latvasta. Rengit nyhtivät ohjaksista ja ajoivat oikealle. Silloin kuulivat he harakan nauravan takanaan.

— Tästä ei hyvä seuraa, sanoi renkipoika, joka ajoi viimeisenä. Samassa kaatui ensimmäinen kuorma. Rengin täytyi katkaista rahkeet saadakseen hevosen ylös, ja kun se pääsi jaloilleen, lähti se täyttä kyytiä rinnettä alas. Rengit huutivat ja hoilasivat minkä jaksoivat, mutta se ei auttanut. Samoin kävi toiselle kuormalle. Sekin kaatui, ja kun hevonen katkaisemalla hihnat oli saatu ylös, laukkasi sekin alamäkeä. Kun kolmas hevonen, jota renkipoika ajoi, huomasi toveriensa lähtevän, yltyi sekin laukkaamaan, ja töin tuskin pysyi renkipoika reen kannoilla. Siinä hän kuitenkin pysyi ja niin hän eheänä joutui nimismiehen talliin, sillä hevoset kyllä osasivat kotiinsa. Renkipoika sitten kertoi, miten renkien ja jauhosäkkien oli käynyt myllymatkalla.

Illansuussa palasivat rengit kotiin väsyneinä ja vihaisina, mutta reet ja jauhosäkit saivat seisoa metsässä siksi, kuin myrsky seitsemän pitkän päivän perästä taukosi, että voitiin ne kaivaa esiin lumikinoksista.

Ja koko ajan, kun rengit lapioivat, istuivat harakat kuusten latvoissa nauraa räkättäen.

Tuo oli ihmisten mielestä merkillistä, mutta todellisuudessa ei siinä ehkä ollutkaan mitään ihmeteltävää. Mutta kummempiakin sattui eräänä kovana pakkaspäivänä talvemmalla.

Uudismökin isäntä ajoi vähäistä kuormaansa myllymäkeä ja Niilo myllyrenki, seisoen ovellaan, näki hänen tulevan.

Nytpä ei haittaisi, jos tuuli hiukan kääntyisi, ajatteli Niilo ja vihelsi kolme kertaa pillillään. Samassa oli etelätuuli hänen edessään.

— Herra, mitä käsket? kysyi eteläinen.

— Tee tehtäväsi, sanoi Niilo.

Uudismökin isäntä värisi vilusta saapuessaan myllylle, mutta hänen kotimatkallaan alkoivat kinokset tienvarsilla sulaa ja aurinko lämmitti ja paistoi, niin että hänen täytyi heittää takki päältään. Hänen kertoessaan myllyllä Niilolle, miten kotiväkeä palelsi, niin että aivan olivat viluun kuolla, oli tämä näyttänyt niin veitikkamaiselta ja arvellut, ettei heillä enää mitään hätää olisi, sillä kevät varmasti jo oli ovella. Ja äläpäs, sanoi uudismökin isäntä, eikö tullutkin kevät samassa.

Ihmiset alhaalla kylässä eivät tietäneet mitä ajatella ja uskoa, mutta varmaa kuitenkin oli, että Niilo myllyrengillä oli vaarallisia voimia hallussaan. Kyläläiset pitivät salaisen kokouksen ja neuvottelivat.

— Pois täältä! Ajetaan hänet pois täältä heti! sanoi siltavouti.

— Odottakaas! sanoi uudismökin isäntä, hän voisi olla siunaukseksi koko pitäjälle.

Nimismiehen mielestä he olivat molemmat puhuneet viisaasti, ja senvuoksi hän ehdotti, että kukin lausuisi, kumpaako puhujaa hän kannatti. Silloin kävi selville, että kukin kernaammin tahtoi saada Niilosta ystävän kuin vihamiehen itselleen. Ja niin päättivät talonpojat tarjota Niilolle myllyn lahjaksi, jos hän tahtoisi jäädä heidän luokseen asumaan ja auttaa heitä kykynsä mukaan.

Sitä tarjousta Niilo myllyrenki ei hylännyt, ja niin oli mylly hänen.

Silloin hän heti lähti matkalle siihen maanääreen, missä hän ennen oli palvellut. Hänen entinen isäntänsä seisoi itse myllymäellä katsoen tietä pitkin. Kun hän näki Niilon tulevan, hämmästyi hän aika lailla. Mutta kun Niilo oli ollut kunnon renki ja mylläri todella oli häntä kaivannut, puristi hän hänen kättään, toivotti Niilon tervetulleeksi ja sanoi, että hän kyllä saisi entisen paikkansa takaisin.

— Paljon kiitoksia, sanoi Niilo, mutta nyt olen itse myllärinä omassa myllyssäni, ja nyt pidetään häät. Sen sanottuaan hän suuteli myllärin tytärtä.

Mylläri antoi heille siunauksensa eikä voinut kyllin ihmetellä, miten Niiloa oli niin hyvin onnistanut. Hän kutsui kaikki pitäjäläiset häihin, ja ilo oli ylimmillään.

Heti häitten jälkeen matkustivat Niilo ja myllärin tytär kotiin Niilon omalle myllylle. Aurinko paistoi ja säteili heidän kiivetessään ylös myllymäen koleista tietä.

— Tervetuloa omaan tupaan, sanoi Niilo, ja syleili ilosta loistaen myllärin tytärtä.

— Odotapas, sanoi hän samassa, asettuen ovelle, nyt saat nähdä jotakin. Hän otti esille pillinsä ja puhalsi siihen kerran. Heti tuli pohjatuuli kohisten.

— Herra, mitä käsket? kysyi pohjoinen. Mutta Niilo ei vastannut. Hän puhalsi pillillään kaksi kertaa, ja itätuuli tulla tupsahti.

— Herra, mitä käsket? sanoi itäinen. Ei nytkään Niilo vastannut. Hän puhalsi pilliinsä kolmesti ja etelätuuli oli hänen luonaan.

— Herra, mitä käsket? sanoi eteläinen, mutta Niilo vain katsoi häneen puhaltaen pilliinsä neljä kertaa ja heti tuli länsituuli kepeästi liidellen.

— Herra, mitä käsket? sanoi läntinen.

Nyt kun kaikki neljä tuulta seisoivat hänen edessään, levitti Niilo molemmat käsivartensa ikäänkuin syleilläkseen niitä.

— Kiitokset teille kaikille hyvästä avusta, sanoi hän, ilman teitä en olisi päässyt siihen, missä nyt olen. Tästä lähtien tahdon kuitenkin koettaa itse auttaa itseäni, kuten tein ennen.

Samassa taittoi hän pillinsä, heittäen kappaleet kauaksi metsään.

— Nyt olette taas vapaat, sanoi hän, niinkuin taivaan tuulten tuleekin olla. Uskon kuitenkin teidän palaavan tänne päivä päivältä. Ja sanon, kuten ennenkin: myllyni pyörii joka tuulella!